Pienemmät purot -sivusto aloitti toimintansa vuoden 2019 syksyllä. Alusta alkaen sivuston toimintaan on liittynyt kiinteästi myös saman niminen Facebook -ryhmä (itseasiassa ryhmä sai alkunsa hieman ennen sivustoa). Yli 1200 jäsenen ryhmässä keskustellaan aktiivisesti Pienemmät purot -sivuston sisällöstä ja yleisesti progressiivisesta musiikista.
Ryhmässä on järjestetty satoja äänestyksiä joissa ryhmän jäseniä on pyydetty arvioimaan levyjä yhdestä-viiteen tähtiasteikolla. Äänestyksiin on liittynyt muutama sääntö. 1. Äänestyksiä järjestetään vain levyistä jotka on arvostelu/esitelty huolellisesti joko sivustolla tai ryhmässä. 2. Levyn tulos lasketaan mukaan virallisiin äänestystuloksiin vain jos ääniä kertyy vähintään 20 kappaletta. Toistaiseksi suurin annettu äänimäärä yhdessä levyäänestyksessä on ollut 113 ääntä (Pink Floydin The Wall).
Kolmas hieman epävirallisempi sääntö selittää pitkälti sitä millaisia levyjä tulet löytämään tuloslistalta. Sivuston teema on ”progressiivinen musiikki” eli äänestyksiin päätyneet levyt ovat tietenkin valikoituneet pääosin niin että ne mahtuvat tuon, kieltämättä joustavan, kattotermin alle. Mukana on siis lähinnä progea, jazzia, taidemusiikkia ja hieman taiteellisesti orientoituneita pop-levyjä. Harva genre on kuitenkaan suoraan poissuljettu ja äänestyksiin mahdollista päästä mukaan lähes levy kuin levy jos joku ryhmän jäsen sen asianmukaisesti esittelee.
Tämän hetkisiä tuloksia ohjaa jossain määrin myös Vuosi vuodelta -sarja. Merkittävä osa äänestyksistä pohjautuu Vuosi vuodelta -sarjassa esiteltyihin levyihin eli sarjassa toistaiseksi läpikäydyt vuodet ovat vahvasti yliedustettuina. Tämä asia tulee korjaantumaan pikku hiljaa tulevaisuudessa kun Vuosi vuodelta -sarja etenee. Tämä artikkeli tulee siis vanhenemaan hyvin pian kun sijoitukset menevät uusien äänestyksien myötä uusiksi.
Pidemmittä puheitta; tässä Pienemmät purot -yhteisön mielestä parhaat levyt sijoilla 26-49
25. Peter Hammill: In Camera (1974)
Äänien keskiarvo: 4.55 / 5
In Camera on Van Der Graaf Generatorista tutun Peter Hammillin neljäs sooloalbumi.
Peter Hammillin neljäs soololevy on yksi hänen parhaistaan ja suurin piirtein samaa tasoa kuin edeltäjänsä, samana vuonna vain alle puolivuotta aiemmin ilmestynyt, The Silent Corner and the Empty Stage. Kuten tämän aikakauden Hammillilta voi odottaa on tämäkin levy täynnä synkkää eksistentialismia.
In Camera on Hammillin tähän mennessä ilmestyneistä levyistä lähinnä todellista sooloalbumia sillä hän soittaa suurimman osan instrumenteista itse. Hammill soittaa levyllä kitaraa, bassoa ja erilaisia koskettimia ja sen mitä virtuoositeetissa menetetään ottaa hän sen takaisin puhtaassa omaperäisyydessä. Etenkin monet syntetisaattoripörinät ovat todella mielenkiintoista kuultavaa. Äänittäjä David Hentschell auttoi ARP syntetisaattorin ohjelmoinnissa ja levyn omaperäiset syntetisaattoripörinät -ja surinat ovatkin merkittävä osa levyn lumoa…
24. Jethro Tull: Thick As A Brick (1972)
Äänien keskiarvo: 4.56 / 5
Maaliskuussa 1972 julkaistu Thick As Brick on Ian Andersonin johtaman Jethro Tullin viides studioalbumi.
Ian Andersonia ärsytti bändin edellisen albumin ”leimaaminen” konseptialbumiksi musiikkilehdistössä koska hänestä se oli vain kokoelma erillisiä kappaleita (itseasiassa minusta Aqualung ON puolittainen konseptialbumi, mutta siitä voi lukea enemmän täältä). Tästä tulistuneena tai ainakin inspiroituneena Ian Anderson päätti antaa musiikkikriitikoille todellisen konseptialbumin. Myöhemmin Ian Anderson on myös pyrkinyt väittämään että TAAB on parodiaa proge-bändien konseptialbumeista, mutta tuota on hieman vaikea uskoa ensinnäkin siksi että vastaavanlaisia massiivisia konseptialbumeita ei juurikaan oltu tehty ennen Thick As A Brickia siinä määrin että parodisointi olisi ollut kovin järkevää…
23. Rush: Moving Pictures (1981)
Äänien keskiarvo: 4.563 / 5
Moving Pictures on Rushin kahdeksas studiolevy.
Vuonna 1968 perustetulla kanadalaisella Rushilla kesti pitkään saavuttaa todellinen potentiaalinsa. Yhtyeen ensimmäiset levyt olivat hieman vaivaannuttava sekoitus hard rockin ja progressiivisen rockin kliseitä, mutta vuoden 1980 Permanent Wavesilla yhtye viimeistään tuntui luovan nahkansa ja löytävän oman luontevan tyylinsä. Tuolla levyllä yhtye tiivisti ilmaisuaan ja otti mukaan enemmän pop/rock-sävyjä. Moving Pictures jatkaa onnistuneesti tällä virtaviivaistamisen tiellä.
Rushin oli alun perin tarkoitus lepäillä hetki laakereillaan hittialbuminsa Permanent Wavesin jälkeen ja julkaista livelevy, mutta kyseistä albumia promotoineen kiertueen soundcheckeissä syntyi useita niin lupaavan oloisia biisiraakileita joten kolmikko suuntasi sittenkin pikamarssia takaisin studioon…
22. Camel: Mirage (1974)
Äänien keskiarvo: 4.581 / 5
Mirage on vuonna 1971 perustetun Camelin toinen studioalbumi.
Camel petraa Miragella kaikin tavoin lupaavasta, mutta epätasaisesta edellisenä vuonna ilmestyneestä debyyttilevystään. Miragen biisit ovat progressiivisempia, soitto intensiivisempää, soundit messevämmät ja jopa bändin heikoin lenkki eli laulukin toimii huomattavasti aiempaa paremmin.
Mirage on Camelin levyksi poikkeuksellisen särmikäs ja rokkaava. Levyllä on hyvin onnistunut tasapaino progeilun ja suoremman rokkauksen välillä. Aloitusraita ”Freefall” on rouheasti rokkaava kappale ja eniten sukua debyyttilevyn kappaleille…
21. Peter Gabriel: 3 (1980)
Äänien keskiarvo: 4.582 / 5
Peter Gabrielin kolmannesta nimettömästä albumista käytetään välillä nimiä Peter Gabriel III tai Melt. Jälkimmäisen nimen inspiroi design-studio Hipgnosisin luoma mustavalkoinen kansikuva jossa puolet Peter Gabrielin kasvoista näyttää sulavan groteskilla tavalla. Käytän tekstissä jatkossa levystä nimeä Melt yksinkertaisuuden vuoksi.
Genesiksestä vuonna 1975 lähtenyt Peter Gabriel käynnisti soolouransa vuonna 1977 ilmestyneellä nimettömällä debyytti-albumillaan. Debyytti oli moneen eri suuntaan tyylillisesti poukkoileva ja Bob Ezrinin suureellisesti tuottama ja varsin epätasainen kokonaisuus. Vuonna 1978 ilmestynyt toinen nimetön albumi, joka usein tunnetaan myös kutsumanimellä Scratch oli King Crimson -kitaristi Robert Frippin tuottama ja huomattavasti vähäeleisempi levy jolla Gabriel flirttaili new wave -rockin suuntaan…
20. David Sylvian: Secrets Of The Beehive (1987)
Äänien keskiarvo: 4.588 / 5
Secrets Of The Beehive on David Sylvianin neljäs sooloalbumi.
Uransa popbändi Japanissa aloittanut David Sylvian vaihtoi soolourallaan tähteyden taiteeseen ja loi omaperäisen tyylin joka sekoittelee aineksia popista, jazzista, ambientista ja avantgardesta. Sylvianin neljäs sooloalbumi Secrets Of The Beehive on miehen uran yksi kirkkaimmista kohokohdista.
Sylvianin edellinen, vain vuotta aiemmin ilmestynyt Gone To Earth oli rönsyilevä tupla-albumi jonka toinen puolisko koostui lauletuista taidepop-biiseistä ja toinen puolisko ambient-henkisestä instrumentaalimusiikista. Neljännellä albumillaan Secrets Of The Beehive Sylvian kiteyttää ilmaisuaan keskittyy lähinnä seesteisiin balladeihin…
19. Miles Davis: In A Silent Way (1969)
Äänien keskiarvo: 4.6 / 5
Vuonna 1969 43-vuotias Miles Davis (1926–1991) oli jo tunnustettu jazz-legenda, jolla oli ansioluettelossa jäätävä määrä arvostettuja albumeita, ja hän oli luonut jo muutamankin kokonaan uuden suuntauksen jazzin saralla. 60-luvun lopulla Miles halusi kuitenkin jälleen tehdä jotain aivan uutta. Hän oli katsonut jo jonkin aikaa kateellisena, kuinka uudet rock-bändit olivat saavuttaneen kulttuurisen valtavirta-aseman ja kuinka nämä popparit olivat samalla rikastuneet ennennäkemättömällä tavalla. Miles tahtoi osansa tästä menestyksestä ja näki, että yksi avaimista muutokseen oli musiikkinsa sähköistäminen.
Miles Davisin kaksi edellistä albumia Miles In The Sky (1968) ja Filles de Kilimanjaro (1969) olivat jo flirttailleet kevyesti sähköisten instrumenttien käytön kanssa, mutta In A Silent Waylla ne lopullisesti integroitiin keskeiseksi osaksi bändin sointia…
18. Magma: Mekanïk Destruktïw Kommandöh (1973)
Äänien keskiarvo: 4.611 / 5
Mekanïk Destruktïw Kommandöh on vuonna 1969 perustetun Magman kolmas studiolevy.
MDK on albumi jolla Magma lopullisesti löysi oman tyylinsä. Magman kaksi ensimmäistä albumia olivat kyllä omalaatuisia julkaisuja nekin, mutta hieman kauempaa katsoen mahdollista kuitenkin määritellä ”vain” jazz-rockiksi. MDK:ta sen sijaan on mahdotonta sovittaa tuohon tai oikeastaan mihinkään muuhunkaan aiemmin olemassa olleeseen lokeroon. MDK-levyllä eksentrinen visionääri, rumpali Christian Vander, joka sävelsi ensimmäistä kertaa kaiken musiikin yksinään, loi yhtyeensä kera aivan uuden tyylilajin. Myöhemmin tämä tyylisuuntaus sai jopa oman nimen ja tällä zeuhl-musiikilla (zeuhl = taivaallinen musiikki) on lukuisia soihdunkantajia ympäri maailmaa Suomi mukaan lukien.
17. King Crimson: Larks’ Tongues in Aspic (1973)
Äänien keskiarvo: 4.612 / 5
Larks’ Tongues in Aspic on King Crimsonin viides studiolevy ja uuden aikakauden alku yhtyeelle.
Hienon Islands -levyn (1971) jälkeen Robert Frippille kävi selväksi että hänen tavoitteensa poikkesivat ympärilleen kokoaman yhtyeen kanssa. Siinä missä Fripp halusi hyvin vakavamielisesti kehittää yhtyeen musiikkia yhä haastavampaan suuntaan oli muu bändi enemmän kiinnostunut hauskanpidosta ja bluesahtavista jamitteluista. Frippin ratkaisu ongelmaan oli kenkäistä muu porukkaa bändistä ja aloittaa alusta uudella miehistöllä.
Fripp saikin kasattua uudeksi kokoonpanoksi todellisen dreamteamin…
16. Pekka Pohjola: Visitation (1979)
Äänien keskiarvo: 4.612 / 5
Visitation on Pekka Pohjolan neljäs sooloalbumi.
70-luvun loppupuolisko oli entiselle Wigwam -basisti Pekka Pohjolalle hedelmällistä ja kiireistä aikaa.
Vuonna 1976 hän liittyi Tasavallan Presidentistä tutun rumpali Vesa Aaltosen kanssa ruotsalaiseen Made In Sweden nimiseen funkahtavaa progea soittaneeseen Made In Swedeniin. Pohjolan ja Aaltosen kanssa yhtye teki suht miellyttävän albumin Where Do We Begin. Näihin aikoihin Made In Swedenille tarjottiin töitä myös kovassa nousussa olleen pop-yhtye Abban taustabändinä, mutta Pohjolan sanoin ”proge-ylpeys” esti tarttumasta mahdollisuuteen. Made In Swedenistä Pohjola erosi kesällä 1977…
15. Miles Davis: Kind Of Blue (1959)
Äänien keskiarvo: 4.617 / 5
Miles Davisin sekstetin uutta pianistia, Wynton Kellya odotti epämiellyttävä yllätys, kun hän saapui Kind of Bluen levytyssessioon. Hänen edeltäjänsä Bill Evans istui jo pianojakkaralla. Miles nojautui väkevästi Evansin ainutlaatuiseen, impressionistiseen harmoniakäsitykseen levyn soundissa ja halusi vanhan mestarin paikalle. Kelly sai kuitenkin jäädä, sillä hänen rytmikkäämpää ja juurevampaa työstöään kuullaan klassikoksi nousseella ”Freddie Freeloader” -kappaleella.
Kind of Blue on monessa levyhyllyssä se ”pakollinen jazz-levy”, mikä on tavallaan kummallista, sillä se on hyvin erityinen jazz-levy, joka loi yhden jazzin lukuisista tyylisuunnista: modaalisen jazzin. Kind of Blue äänitettiin kahdessa sessiossa, maalis- ja huhtikuussa 1959. Näiden kahden session välissä levyn tenorisaksofonisti John Coltrane kävi äänittämässä Giant Steps -levyn, joka vei sointupohjaisen funktionaaliseen harmoniaan perustuvan improvisaation ääripisteeseensä . Samaan aikaan uudistushaluiset muusikot hakivat jo uutta, tuoretta suuntaa jazz-improvisaatiolle. Tämä löytyi lähestymistavasta, jossa diatonisen, seitsensävelisen asteikon jokainen nuotti nostettiin tasa-arvoiseen asemaan, ja improvisaatio tapahtui usein varsin staattisen sointupohjan päällä. Kind of Bluen avaava ”So What” on tästä hyvä esimerkki, jossa kaksi, toisistaan puolisävelaskeleen päässä olevaa asteikkoa muodostavat koko kappaleen harmonisen repertuaarin.
Tavallaan Kind of Blue on kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä modaalinen jazz-levy: ”So What” on ainoa selvästi modaalinen kappale; ”Freddie Freeloader” ja ”All Blues” noudattavat blues-kaavaa, ”Blue in Green” on balladi ja jossa on perinteistä harmonista liikettä. Alttosaksofonisti Cannonball Adderley soittaa läpi levyn omalla notkean juurevalla tavallaan paljoakaan piittaamatta modaalisista ideoista. Uskonkin, että levyn rento tunnelma, erittäin taitavat, vapaudesta nauttivat muusikot, ja melko yksinkertaisen kiteytetyt ideat ovat sen suosion salaisuus. Viisinkertaista platinaa myynyt Kind of Blue on ”piiloprogressiivinen” levy: se pitää sisällään vallankumouksellisia ajatuksia, jotka muuttivat jazzin suuntaa, mutta ennen kaikkea se on hyvän fiiliksen täysosuma.
14. The Beatles: Abbey Road (1969)
Äänien keskiarvo: 4.617 / 5
Abbey Road on vuonna 1960 perustetun The Beatlesin 12. studioalbumi. Abbey Road on itseasiassa viimeinen levy jonka bändi teki yhdessä vaikka käytännössä Let It Be, jonka materiaali oli äänitetty suurimmaksi osaksi ennen Abbey Roadia, julkaistiinkin vielä sen jälkeen ennen kuin The Beatles laittoi virallisesti pillit pussiin.
Ja millainen albumi se onkaan! Tuntuu että Abbey Roadilla kaikki kliksahtaa kohdilleen paremmin kuin yhdelläkään The Beatlesin albumilla aiemmin, ja kokonaisuus on vahvempi kuin koskaan.
Levy alkaa upeasti makeasti keinahtelevasti groovaavalla John Lennonin säveltämällä ”Come Together”:lla. Kappale on simppeli, mutta todella koukuttava…
13. Pink Floyd: The Dark Side Of The Moon (1973)
Äänien keskiarvo: 4.62 / 5
The Dark Side Of The Moon on Pink Floydin kahdeksas studioalbumi.
Syd Barrettin lähtö bändistä vuonna 1968 ajoi Pink Floydin hieman tuuliajolle useammaksi vuodeksi. Aikakausi Barrettin jälkeen on yhtyeen kokeellisin ja jätti jälkeensä paljon erinomaista musiikkia, muttei yhtään täysin koherenttia albumikokonaisuuttai. Dark Side Of The Moonilla basisti Roger Waters ottaa yhtyeen aiempaa tiukemmin otteeseensa ja käynnistää Pink Floydin taiteellisesti ja kaupallisesti vahvimman aikakauden. Yhtye on samalla kuitenkin vielä varsin tasa-arvoinen ryhmä ja kitaristi David Gilmour ja etenkin kosketinsoittaja Rick Wright (1944-2008) pääsevät antamaan merkittävän panoksensa levyn sävellyksiin…
12. Magma: K.A (2004)
Äänien keskiarvo: 4.646 / 5
K.A (Köhntarkösz Anteria) oli ilmestyessään 2004 Magman ensimmäinen studioalbumi kahteenkymmeneen vuoteen. Bändin edellinen albumi oli surkea soul/disco-vaikutteinen Merci (1984), mutta K.A:lla bändi palaa Christian Vanderin johtamana suoraan 70-luvun parhaiden albumiensa tyyliin ja ennen kaikkea tasoon.
Vander sävelsi K.A:n musiikin osittain jo 70-luvulla ja pätkiä siitä oli kuultu livenä jo ennen tätä studiolevytystä. K.A on Köhntarkösz -levyn (1974) esiosa ja kyseisen trilogian huipensi vuonna 2009 ilmestynyt Ëmëhntëhtt-Ré. No mitä tämä kaikki tarinallisesti tarkoittaa, sitä en osaa sanoa, mutta joitakin yhteisiä musiikillisia teemoja kulkee läpi koko trilogian…
11. Peter Gabriel: 4 (1982)
Äänien keskiarvo: 4.649 / 5
Peter Gabriel on Peter Gabrielin neljäs nimetön studioalbumi.
Gabrielin neljännestä nimettömästä albumista käytetään välillä nimiä Peter Gabriel 4 tai Security joista jälkimmäinen on itseasiassa levyn virallinen nimi USA:ssa levy-yhtiön vaatimuksesta. Käytän nimeä Security tekstissä yksinkertaisuuden vuoksi.
Peter Gabrielin neljäs levy on luontevaa jatkoa miehen kolmannelle levylle Meltille, mutta lisää palettiin enemmän etnisiä vaikutteita jotka kuuluvat etenkin musiikin rytmisyydessä. Nelonen onkin vielä jopa edeltäjäänsä korostetummin nimenomaan rytmivetoinen levy. Erityisen kiehtovaksi Securityn tekee kuitenkin se miten näennäisen vaivattomasti se yhdistelee muinaista ja uusinta uutta…
10. Wigwam: Being (1974)
Äänien keskiarvo: 4.699 / 5
Being on vuonna 1968 perustetun Wigwamin neljäs studiolevy.
Wigwamin kolme ensimmäistä levyä sisältää monia hienoja hetkiä, mutta jokainen niistä on kokonaisuutena varsin epätasainen.
Being muuttaa kaiken tämän ollen täynnä toinen toistaan hienompia sävellyksiä ja muodostaen erittäin koherentin kokonaisuuden. Being onkin teema-albumi, mutta edustaa konseptilevyjen sitä osastoa joiden varsinainen teema on hyvin vaikea kiteyttää muutamaan sanaan. Kyseessä on jonkinmoinen tutkielma erilaisten yhteiskuntaluokkien ja ideologioiden yhteentörmäyksistä. Vahvasti sarkastisella ja mustan huumorin värittämällä otteella toteutettuna. Osa kommunismia pilkanneesta sanoituksista tosin torpattiin levy-yhtiö Love Recordsin suunnalta joka oli hyvin vahvasti vasemmalle kallellaan…
9. Genesis: Selling England By The Pound (1973)
Äänien keskiarvo: 4.72 / 5
Selling England By The Pound on Genesiksen viides studioalbumi.
Nursery Crymellä vuonna 1971 kasatusta viisikosta Peter Gabriel (vokaalit), Tony Banks (koskettimet), Mike Rutherford (basso), Steve Hackett (kitara) ja Phil Collins (rummut) on hitsautunut ahkeran keikkailun myötä Selling England By The Poundiin mennessä taitavasti yhteen soittava ryhmä.
Selling England By The Pound soikin edeltäjiään huomattavasti lihaksikkaammin. Tony Banks käyttää levyllä ensimmäistä kertaa syntetisaattoria urkujen, pianon ja Mellotronin rinnalla ja Hackettin solistiset taidot ovat kehittyneet huimasti. Osa aiempien levyjen pastoraalisuudesta on jäänyt pois ja merkittävä osa niiden särmistä on myös hiottu taitavamman äänityksen ja parantuneiden soittosuorituksien myötä pois…
8. Pink Floyd: Wish You Were Here (1975)
Äänien keskiarvo: 4.72 / 5
Wish You Were Here on vuonna 1963 perustetun Pink Floydin seitsemäs studioalbumi. Yhdeksäs jos yhtyeen tekemät soundtrackit lasketaan.
Wish You Were Here on esimmäinen Pink Floydin levy miljoonia myyneen The Dark Side Of The Moonin (1973) jälkeen. Jo ennestään varsin suositusta Pink Floydista tuli The Dark Side Of The Moonin jälkeen yksi maailman suurimmista yhtyeistä.
Bändin rahahuolet olivat hetkessä historiaa ja kuten yhtyeen ideanikkari/basisti/vokalisti/säveltäjä Roger Waters on todennut ”kaikista haaveista oli tullut totta”. Kun unelmat rock-tähteydestä toteutuvat on se lopulta kuitenkin usein, ainakin älykkäille ihmisille, jonkin asteinen pettymys. Kokemus onkin ontto ja päällimmäiseksi tunteeksi jää ”mitäs nyt sitten?”. Etenkin Watersille kokemus oli jopa tyrmistyttävä hänen ymmärrettyään että onnettomana ihmisenä hän oli onneton yhä valtavan menestyksen jälkeenkin…
7. Ralph Towner: Solstice (1975)
Äänien keskiarvo: 4.74 / 5
Solstice on amerikkalaisen pianisti/kitaristi Ralph Townerin (s.1940) neljäs soololevy. Towner tunnetaan ehkä parhaiten omalaatuisesta vuonna 1970 perustetusta kamarijazz-yhtyeestään Oregon, mutta itselleni Townerin huippuhetki on nimenomaan tämä Solstice levy.
Manfred Eicherin upeasti omalle ECM -yhtiölleen tuottama (äänittäjänä nerokas Jan Erik Kongshaug joka äänitti ECM:lle yli 700 levyä) Solstice on täysin akustista jazzia. Kevyttä mutta silti painokasta. Kuulaan kaunista, mutta silti tarvittaessa syvästi viiltävää.
Towner on koonnut ympärilleen huikean muusikkokolmikon. Saksofoneja ja huilua soittaa kuulaasti norjalainen Jan Garbarek, rumpuja soittaa höyhenen keveällä, mutta tarvittaessa silti hienolla intensiteetillä Garbarekin maanmies Jon Christensen ja matalat taajuudet hoitaa omaan tuttuun puolisolistiseen tyyliinsä saksalainen Eberhard Weber…
6. Van der Graaf Generator: Pawn Hearts (1971)
Äänien keskiarvo: 4.769 / 5
Pawn Hearts on vuonna 1967 perustetun Van Der Graaf Generatorin neljäs studioalbumi. Ja yhtyeen ensimmäinen mestariteos.
Siinä missä Pawn Heartsin edeltäjä H to He, Who Am the Only One (1970) oli hyvä mutta hieman varovainen albumi niin tällä kertaa VdGG heittäytyy täysin pidäkkeettömästi ja päätyy uimaan todella syvissä vesissä. Lyhyesti sanottuna: Pawn Hearts on täysin pähkähullu albumi.
21 kaupunkia 23 päivässä kattanut kiertue vaikeissa olosuhteissa lähes rahattomina ajoi bändin nelikon (Peter Hammill, David Jackson, Guy Evans, Hugh Banton) lähes hulluuden partaalle. Näissä tunnelmissa yhtye sulkeutui useammaksi kuukaudeksi Trident studioon tuottaja John Anthonyn kera luomaan uutta albumiaan…
5. Igor Stravinsky: Le Sacre du printemps (Kevätuhri) (1913)
Äänien keskiarvo: 4.773 / 5
Tähtien Sota –elokuvan alussa on pitkä jakso, jossa kaksi robottia vaeltaa aavikolla, ensin yhdessä, sitten erikseen. Tunisian pohjois-osien berberialueilla kuvatulla jaksolla dialogin sijaan äänimaisemaa hallitsee elokuvasäveltäjien kuninkaan John Williamsin eksoottinen, puupuhaltimien värittämä orkesteriraita. En voi olla palaamatta näihin tunnelmiin kuunnellessani Kevätuhria. En ole saanut päätettyä, pitäisikö Williamsin sävellystä pitää suoranaisena kopiointina, vai onko yksinkertaisesti kysymys Igor Stravinskyn valtavasta vaikutuksesta kaikkiin häntä seuranneisiin orkesterisäveltäjiin. Vaikutus on kieltämättä ollut valtava, eikä pelkästään orkesterisovittamisen alalla. Stravinskysta, ja eritoten Kevätuhrista on tullut ohittamaton virstanpylväs länsimaisen musiikin historiassa, jota kukaan säveltäjä ei voi olla ohittamatta…
4. John Coltrane: A Love Supreme (1965)
Äänien keskiarvo: 4.794 / 5
Mooses laskeutui vuorelta eräänä kesäkuisena päivänä Dix Hillin esikaupunkialueella New Yorkin Long Islandilla vuonna 1964. Näin kertoi Alice Coltrane kun hänen aviomiehensä palasi perheen keskuuteen eristäydyttyään yläkertaan valmistelemaan uutta sävellystä. Vertauskuva sopii kuin nakutettu A Love Supremeen, sillä teos on syvällä tavalla hengellinen. John Coltrane oli huumekoukusta päästyään omaksunut elämäntehtävän kirjoittaa musiikkia joka tavoittaa jotain tuonpuoleisesta. Pastorin poika ja pojanpoika ei kuitenkaan sitoutunut pelkästään kristinuskoon, vaan julisti uskovansa kaikkiin uskontoihin. Samalla hän haki vaikutteita matematiikasta ja arkkitehtuurista. Sama projekti saavutti ensimmäisen lakipisteensä Giant Steps levyn monimutkaisissa harmonisissa rakenteissa, A Love Supremella Coltrane oli omaksunut harmonisesti laakeamman modaalisen ilmaisutavan, ja tavoitteli taivaita suuremman kappalerakenteen kautta. Levy pitää sisällään yhden kokonaisteoksen, ja hakee siis muotonsa puolesta vaikutteita taidemusiikista.
Coltranen rakastetuin teos on taiteellinen täysosuma sikäli, että se on samanaikaisesti täysin uniikki, valtavan kunnianhimoinen, ja toisaalta se avautuu kuulijoille, jotka eivät muuten edes pidä jazzista, saatikka sitten jazzin avant gardesta, jonka ritareihin Coltrane tämän levyn jälkeen liittyi. Levy vakiinnutti Coltranelle aseman entisten työnantajiensa Milesin ja Monkin rinnalla. On mahdotonta sanoa, kuka näistä kolmesta olisi merkittävin. Coltrane on ehkä selkeimmin ”enemmän kuin jazz-muusikko” sikäli, että häntä pidetään eräänlaisena näkijänä ja profeettana; USAssa toimii edelleen Church of John Coltrane.
Coltrane jatkaa samaa kosmista linjaansa viimeisten elinvuosiensä levyillä, jotka ovat pääosin liian hapokkaita suurelle yleisölle. Ascension-levy on itse asiassa eräänlainen jatko-osa A Love Supremelle, sillä siinä jazz-yhteisö tutkii muutaman sävelen sarjoja kollektiivisen improvisaation välinein samaan tapaan kuin Coltrane tutkii niitä yksin A Love Supremella. Toinen erittäin kaunis myöhäiskauden Coltrane on rumpali Rashied Alin kanssa levytetty duolevy Interstellar Space.
(A Love Supremesta kirjoitti Saku Mantere.)
3. King Crimson: In The Court Of The Crimson King (1969)
Äänien keskiarvo: 4.808 / 5
King Crimsonin juuret juontavat Giles, Giles and Fripp –trioon, joka soitti psykedeelistä ja vahvasti huumorisävytteistä poppia. Trion muodosti rumpali Michael Giles, hänen veljensä basisti Peter Giles ja kitaristi Robert Fripp. Kolmikko julkaisi vuonna 1968 albumin The Cheerful Insanity of Giles, Giles and Fripp, joka oli täysi kaupallinen pannukakku.
Pian ensimmäisen levyn jälkeen multi-instrumentalisti (lähinnä puhaltimet ja koskettimet) Ian McDonald liittyi bändiin. Laajennettu Giles, Giles and Fripp yritti vielä tehdä toisen albumin laulaja Judy Dyblen (joka oli McDonaldin tyttöystävä tuohon aikaan) kera, mutta koska kiinnostusta levy-yhtiöiden suunnasta ei juuri ollut, laittoi bändi lopulta pelin poikki. Pian tämän jälkeen Michael Giles, Robert Fripp ja Ian McDonald perustivat King Crimsonin ja värväsivät mukaan Frippin vanhan ystävän basisti-laulaja Greg Laken Peter Gilesin tilalle. Lopullisen kokoonpanon täydensi vielä sanoittaja/yleisvisionääri Peter Sinfield…
2. King Crimson: Red (1974)
Äänien keskiarvo: 4.811 / 5
Red on vuonna 1969 perustetun King Crimsonin seitsemäs studioalbumi.
Viulisti David Cross lähetettiin kilometritehtaalle juuri ennen Redin äänityksiä joten Crimson jatkaa levyllä Robert Frippin (kitara/Mellotron), Bill Brufordin (rummut) ja John Wettonin (basso/vokaalit) muodostaman triona. Tosin siinä missä parilla edellisellä levyllä ei kuultu ketään ylimääräisiä vieraita Redillä sointia vahvistetaan useilla lisämuusikoilla. Joilla suurimmalla osalla oli jo yhteistä historiaa King Crimsonin kanssa.
Siinä missä Redin edeltäjät Larks’ Tongues In Aspic (1973) ja Starless And Bible Black olivat varsin avantgardistisia, kokeellisia ja kulmikkaita levyjä on Red jossain määrin hienovaraisempi ja jopa konventionaalisempi albumi. Tämä saattaa johtua siitä että Fripp otti levyllä pienemmän roolin saatuaan kesken sessioiden jonkinlaisen hermoromahduksen mikä jätti Wettonille ja Brufordille enemmän vastuuta levyn maaliin luotsaamisesta…
1. Yes: Close To The Edge (1972)
Äänien keskiarvo: 4.836 / 5
Close To The Edge on Yesin viides studioalbumi. Close To The Edgella jatkaa edellisellä levyllä Fragilella (1971) kasaan saatu Yesin ns. “Klassinen kokoonpano” Jon Anderson, Chris Squire, Bill Bruford, Steve Howe ja Rick Wakeman.
Fragile oli suuri hyppäys verrattuna edeltäjäänsä The Yes Albumiin (1971) verrattuna, mutta Close To The Edge edustaa musiikillisesti vielä valtaisampaa harppausta. Menestyneen Fragile-kiertueen jälkeen Yes oli voimiensa tunnossa ja huomattuaan että yhtyeen pitkät (siihen mennessä 8-11 minuuttiset) kappaleet saivat hyvän vastaanoton keikoilla päätti viisikko yrittää jotain vielä kunnianhimoisempaa. Close To The Edge sisältääkin vain kolme pitkää kappaletta. Vinyylin A-puoliskon täyttää 19 minuuttinen nimieepos ja B-puolella on kaksi noin kymmenen minuuttista kappaletta. Jon Anderson on verrannut pitkien kappaleiden tekemistä vuorien valloittamiseen ja “Close To The Edgellä” Yes todellakin valloitti vuorista suurimman…
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Sijat 75-100
Sijat 50-74
Sijat 24-49
Lisää luettavaa
Lue lisää arvosteluja täällä
Pienemmät Purot 
Snow Goose näyttäis päässeen listalle kahteen otteeseen numeroilla 24 ja 71. On kyllä niin hyvä, etten yhtään ihmettele. Mutta lienee parasta laittaa vaikkapa 71. sijalle joku toinen mainio mainitsemisen arvoinen teos?
TykkääTykkää
Jep. Asia on nyt korjattu. The Snow Goosen todellinen sijoitus on 70.
TykkääTykkää