Levyarvio: Pekka Pohjola – Visitation (1979)

Visitation on Pekka Pohjolan neljäs sooloalbumi.

70-luvun loppupuolisko oli entiselle Wigwam -basisti Pekka Pohjolalle hedelmällistä ja kiireistä aikaa.

Vuonna 1976 hän liittyi Tasavallan Presidentistä tutun rumpali Vesa Aaltosen kanssa ruotsalaiseen Made In Sweden nimiseen funkahtavaa progea soittaneeseen Made In Swedeniin. Pohjolan ja Aaltosen kanssa yhtye teki suht miellyttävän albumin Where Do We Begin. Näihin aikoihin Made In Swedenille tarjottiin töitä myös kovassa nousussa olleen pop-yhtye Abban taustabändinä, mutta Pohjolan sanoin ”proge-ylpeys” esti tarttumasta mahdollisuuteen. Made In Swedenistä Pohjola erosi kesällä 1977.

Pohjola aloitti kuitenkin Made In Swedenin muusikoiden kanssa myös seuraavan sooloalbuminsa teon kunnes Tubular Bellsillä maailman maineeseen noussut Mike Oldfield kutsui hänet Englantiin tekemään levyä omaan hyvin varusteltuun kotistudioonsa. Oldfieldin tuottamana syntynyt Keesojen lehto esitteli Pohjolan musiikin pelkistetymmin sovitettuna sähkökitaran ottaessa aiemmilla levyillä keskeisissä rooleissa olleiden puhaltimien paikan. Keesojen lehto on hieno levy vaikka siinä hetkittäin näkyy hieman liikaakin kitaristi/tuottaja Oldfieldin käden jälki.

Keesojen lehdon jälkeen Pohjola liittyi kotimaiseen huippumuusikoista koottuun ”superbändiin” joka sai hieman mahtailevan nimen The Group. The Groupissa soitti Pohjolan rinnalla Elonkorjuussa kitaroinut Seppo Tyni (joka hyppäsi kelkkaan mukaan alkuperäisen kitaristin Nono Söderbergin jättäydyttyä pois), rumpali Vesa Aaltonen sekä vuonna 1975 vuoden jazz-muusikoksi äänestetty kosketinsoittaja Olli Ahvenlahti. Valitettavasti kovan musiikkoporukan nimetön esikoislevy jäi varsin varovaiseksi ja enintään keskinkertaiseksi jazz-rock -albumiksi jossa pitkät soolot olivat pääosissa kiinnostavien sävellyksien tai energisen yhteissoiton sijasta. The Group kuulosti parhaimmillaankin lähinnä köyhän miehen Chick Corealta tai Weather Reportilta. Pohjola ei ole itsekään levystä jälkikäteen kovin innostuneen sävyyn puhunut. Jatkoa The Groupille kuitenkin mietittiin, mutta toinen studiolevy jäi lopulta vain haaveeksi sillä punk rockin nousun myötä yhtyeen teknisestä musiikista oli tullut äkkiä hyvin epämuodikasta.

Lopulta The Groupin jatkolle ei ollut taloudellisia edellytyksiä ja yhtye muuntautui Ahvenlahden ja Tynin lähdettyä yhtyeestä Pekka Pohjola Groupiksi. Ahvenlahden ja Tynin tilalle pestattiin kitaristit Juha Björninen ja Pekka Tyni (Sepon veli). Seppo Tyni tosin palasi myöhemmin yhtyeeseen. Pekka Pohjola Groupin pyörittämistä helpotti se että Pohjola oli saanut vuoden 1979 alusta kolmivuotisen taitelija-apurahan.

Ennen seuraavan soololevynsäjulkaisemista, joka sai nimen Visitation, Pohjola ehti vielä mukaan keväällä 1979 Oldfieldin Exposed -kiertueelle jossa hän soitti osana yli 50-henkistä ”rock-orkesteria” Oldfield toteutti ensimmäisen kiertueensa suureellisella otteella ja kokosi taakseen noin viidenkymmenen hengen yhtyeen joka oli inspiroitunut sekoitus orkesterimuusikoita, jazz-miehiä, folk-muusikoita ja rokkareita. Exposed -kiertue oli taiteellinen menestys, mutta taloudellinen katastrofi ja Oldfield skaalasikin bändinsä seuraavalle kiertueelle 12 henkeen. Pohjolalle olisi ollut paikka myös tässä ”pienessä” yhtyeessä, mutta hän kaipasi jo oman musiikkinsa pariin. Oldfieldin kiertue jätti kuitenkin Visitationiin pystyvät jäljet sillä kiertueen kirjanpitäjä John Ayton keksi levylle biisien nimet!

Juuri ennen Oldfieldin kiertuetta Finnscandia studiolla tammi-helmikuussa 1979 äänitetyn Visitationin tekoon liittyi myös draamaa sillä levy-yhtiö Love Records meni konkurssiin kesken projektin ja levyyn liittyvät laskut jäivät maksamatta. Lopulta levy saatiin ulos enemmän iskelmään keskittyneen Finnlevyn kautta.

Lue myös: Levyarvio: Pekka Pohjola – Pihkasilmä kaarnakorva (1972)

Osa Pohjolan alunperin The Groupin seuraavalle levylle kaavailemista sävellyksistä päätyi Visitationille. The Groupin Tyni ja Aaltonen muodostavat Visitationin perusbändin ja Ahvenlahtikin soittaa koskettimia muutamassa kappaleessa. Visitationin musiikki on kuitenkin kaukana The Groupin latteasta jazz-rockista. Pohjola suuntaa omalla levyllään sovituksellisesti huomattavasti sinfonisempaan suuntaan ja toisaalta varsin amerikkalaiselta kuulostaneen The Groupin jälkeen Visitation kuulostaa vahvasti nimenomaan suomalaiselta.

Rikkaasti sovitettujen kahden ensimmäisen soololevyn jälkeen Pohjola oli työskennellyt Made In Swedenissä, The Groupissa ja myös omalla Keesojen lehto -levyllään suppeamman instrumentaation parissa, mutta Visitationilla otetaan askel aivan toiseen suuntaan. Visitation on Pohjolan uran tähän astisista levyistä instrumentaatioltaan suureellisin. Hetkittäin suorastaan orkestraalinen.

Pohjolan ensimmäisillä levyillä hänen zappamaisen rikkaat kappaleensa olivat hetkittäin hieman holtittomasti sinne tänne säntäileviä. Keesojen lehto oli tässä mielessä jo askel hillitympään suuntaan ja Visitation jatkaa samaa kehityslinjaa. Visitationin sävellykset tuntuvat todella tarkkaan laadituilta ja eheämmiltä kuin koskaan. Toisaalta Visitation hyötyy Keesojen lehtoa runsaammista ja rikkaammista sovituksista. Voidaan jopa sanoa että Visitationilla Pohjolan tyyli esiintyy ensimmäistä kertaa täysin kypsänä versiona. Hänen jylhän sibeliaaninen tyylinsä yhdistettynä jazzrockiin on jotain todella omaperäistä.

Siinä missä The Groupin esikoista luonnehtii leppoisa mitään sanomattomuus soi Visitation jatkuvasti terävästi ja dynaamisesti. Ei Visitationin musiikki ole vaikeaa kuunneltavaa, mutta se kuitenkin jännällä tavalla haastaa kuuntelijan todella keskittymään itseensä. Visitation ei missään vaiheessa vain instrumentaalisen äänitapetin tasolle. Pohjola ei hukkaa kompakteissa sävellyksissään (3-7 min.) hetkeäkään vaan jokainen biisi on täyttä asiaa. Jokaisella soinnilla on merkityksensä ja jokainen käänne valmistelee jo seuraavaa.

”Strange Awakenings” aloittaa levyn tyylikkäästi. Pohjolan tyylikäs pianon soitto ja hillitty symbaalien kilkuttelu rakentaa arvoituksellista tunnelmaa kunnes musiikki räjähtää kunnolla käyntiin puhaltimien tullessa mukaan. Kolme Suomen parhaimpiin saksofonisteihin kuuluvaa puhaltajaa Eero Koivistoinen, Pekka Pöyry ja Juhani Aaltonen vuorottelevat kappaleessa joka tasapainoilee kiinnostavasti jossain kansanmusiikin ja jazzin välimaastossa. Pohjola sooloilee bassokitarallaan kappaleen lopussa, mutta toisin kuin miehen ensimmäisillä levyillä hetkittäin se ei kuulosta lainkaan itsetarkoitukselliselta soittotaidoilla briljeeraukselta. Soolo on integroitu taitavasti osaksi sävellystä.

Tunnelmat muuttuvat levyn toisessa kappaleessa joka tuo mukaan Seppo Tynin sähkökitaran. Sähäkkä ja nopea tempoinen jazz-rock -biisi ”Vapour Trails” tuntuu ennakoivan Pohjolan 80- ja 90-luvun kappaleiden tyyliä. Onneksi ”Vapour Trails” on kuitenkin huomattavasti rytmisesti notkeampi kappale kuin useat tämän tyylilajin seuraajat Pohjolan tuotannossa. Tyni soittaa kappaleessa mainiom hieman latino-rock tyyppisen sähkökitarasoolon. Pöyry vastaa Tynin sooloon vielä komeammalla intensiivisellä saksofonisoololla.

Kolmas kappale ”Image Of A Passing Smile” tuntuu ammentavan yhtäläisesti jostain vanhojen iskelmien kaihomielestä ja toisaalta sibeliaanisen taidemusiikin jylhyydestä. Instrumentaatio laajentuu kappaleessa entisestään sillä mukaan tuodaan Helsingin Kaupunginorkesterin puupuhaltimet ja sellot. Mukana on myös neljä saksofonistia (”Strange Awakeningsin” trioon lisätään vielä Teemu Salminen). Erittäin kauniita melodioita sisältävän kappaleen alkupuoli on enimmäkseen akustinen, Pohjolan bassokitaraa lukuunottamatta. Pohjola ikäänkuin vaivihkaa johtaa koko orkesteria taka-alalta. Puoli välissä kuullaan Tynin lyhyt, mutta kipakka sähkökitarasoolo ja loppupuolisko kappaleesta on energisempi ja sen tyylillinen poukkoilu on jossain määrin paluuta Pohjolan ensimmäisten levyjen arvaamattomuuteen. Tom Bildon pörisevä tuuba tuo mukaan humoristisuutta.

Suupielet eivät käänny alaspäin seuraavassakaan kappaleessa sillä ”Dancing in the Dark” on levyn leikkisintä antia ja liikkuu levyn kappaleista selvimmin jazz-rockin tontilla. Tynin sähkökitara saa runsaasti tilaa ja Pohjolan omat pomppivat bassolinjat ovat myös herkullista kuultavaa. Pohjolan bassosoundi on loppupuolella myös herkullisen särmikäs. Markku Johanssonin soittama trumpettisoolo lisää omalta osaltaan jälleen albumin solistisen kirjon laajuutta.

Vain kolmeminuuttinen ”The Sighting” alkaa kepeästi ja lähes lastenlaulumaisesti, mutta kasvaa nopeasti dynaamisemmaksi bändisoitoksi jossa on mukana jälleen levyn koko saksofoni-kvartetti. Mukana on jälleen myös uusi instrumentti. Tällä kertaa Asko Lindgrenin vienosti soivan oboen muodossa.

Levyn päättää sen pisin kappale, seitsemän minuuttinen ”Try To Remember”. Sävellys alkaa virsimäisen nöyränä ja kasvaa pikku hiljaa yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Kappaleessa soittaakin jälleen Helsinkin kaupunginorkesteri. Tällä kertaa orkesterista on mukana puupuhaltimien lisäksi koko jousisektio. Puupuhaltimet soivatkin todella kauniisti erityisesti kappaleen alkupuolella. ”Try To Rememberin” esiversiota oli soitettu nimellä ”Bassokansanlaulu” jo The Groupin aikana. Pohjolan yksinkertainen, harras ja usein varsin yksinkertainen bassottelu onkin kautta kappaleen sen selkäranka jonka päälle muita elementtejä rakennetaan. Kolmiminuuttisen hitaan ja kauniin osion jälkeen rummut tulevat mukaan ja Pohjolan bassokitara johtaa kappaleen sen majesteettiseen kliimaksiin jossa Helsingin Kaupunginorkesterin rinnalle nostetaan Johanssonin trumpetti ja Bilbon pasuuna. Pohjolan soitto on erittäin melodista ja loppupuolella hänen ottaessa solistisen roolin kappaletta voisi jo melkeinpä kutsua pienimuotoiseksi bassokitarakonsertoksi. ”Try To Rememberin” kaltaista orkestraalista musiikkia olisi kuullut Pohjolalta mielellään tulevina vuosina enemmänkin, mutta hän palasi näihin tunnelmiin uudestaan oikeastaan vasta uransa viimeisellä levyllä Views (2001). Toki 1990 ilmestyi myös Pohjolan sinfonia-orkesterille säveltämä ”Sinfonia no. 1”, mutta sen väkinäinen muodollisuus ei vedä lainkaan vertoja ”Try To Rememberin” vaivattoman oloiselle orkesterin ja ”rock”-bändin fuusiolle.

Lue myös: Levyarvio: Pekka Pohjola – Keesojen lehto (1977)

Visitation on vain 32 minuuttia pitkä napakka kokonaisuus joka ei sisällä tyhjäkäyntiä. Visitationin tarkasti sävellettyä musiikkia voisi kuvailla sinfoniseksi jazz-rockiksi ja sen jylhä ja majesteettinen sointi on varsin omalaatuinen. Pohjolan sävellykset ovat priimaa ja tällä kertaa myös tuotantoarvot ovat samalla tasolla. Jylhästi ja jykevästi soiva Visitation on myös ääniteknisesti hienoa työtä ja se on mielestäni yksi parhaiten äänitetyistä 70-luvun kotimaisista levyistä jonka olen kuullut.

Visitation on Pekka Pohjolan uljaan soolotuotannon kirkkain helmi.

Parhaat biisit: ”Vapour Trails”, ”Image Of A Passing Smile”, ”The Sighting”, ”Try To Remember”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

Strange Awakening (5:11)
Vapour Trails (4:44)
Image of a Passing Smile (5:38)
Dancing in the Dark (5:39)
The Sighting (3:32)
Try to Remember (7:10)

Muusikot

Pekka Pohjola: flyygeli, bassokitara Seppo Tyni: sähkökitara (2-6) Olli Ahvenlahti: sähköpiano ja basso (2), flyygeli (6) Pekka Pöyry: saksofoni (1-3,5), sopraanosaksofoni (1,4) Juhani Aaltonen: saksofoni (1,3,5) Eero Koivistoinen: saksofoni (1,3,5) Teemu Salminen: saksofoni (1,3,5) Tom Bildo: tuuba (3), pasuuna (6) Markku Johansson: trumpetti (4,6) Aale Lindgren: oboe (5) Vesa Aaltonen: rummut, perkussiot (2-4) Esko Rosnell: perkussiot (2-4) Helsinki Philharmonic Orchestra: puupuhaltimet & jouset (3,6)