Levyarvio: Pink Floyd – Wish You Were Here (1975)

Wish You Were Here on vuonna 1963 perustetun Pink Floydin seitsemäs studioalbumi. Yhdeksäs jos yhtyeen tekemät soundtrackit lasketaan.

Wish You Were Here on esimmäinen Pink Floydin levy miljoonia myyneen The Dark Side Of The Moonin (1973) jälkeen. Jo ennestään varsin suositusta Pink Floydista tuli The Dark Side Of The Moonin jälkeen yksi maailman suurimmista yhtyeistä. 

Bändin rahahuolet olivat hetkessä historiaa ja kuten yhtyeen ideanikkari/basisti/vokalisti/säveltäjä Roger Waters on todennut ”kaikista haaveista oli tullut totta”. Kun unelmat rock-tähteydestä toteutuvat on se lopulta kuitenkin usein, ainakin älykkäille ihmisille, jonkin asteinne pettymys. Kokemus onkin ontto ja päällimmäiseksi tunteeksi jää ”mitäs nyt sitten?”.  Etenkin Watersille kokemus oli jopa tyrmistyttävä hänen ymmärrettyään että onnettomana ihmisenä hän oli onneton yhä valtavan menestyksen jälkeenkin. Waters oli jo jonkin aikaa kamppaillut vieraantumisen ja katkerien tunteiden kanssa eikä maallinen mammona tai fanien palvonta tuntunutkaan parantavan asiaa kuten hän oli ainakin alitajuisesti kuvitellut.

Jättimäisen menestyksen jälkeen paineet toistaa The Dark Side Of The Moonin temppu oli valtava. Etenkin kun Pink Floyd vastaanotti amerikkalaiselta Columbia Recordsilta ennätyksellisen miljoonan dollarin ennakon seuraavasta levystään. Tuolle summalle olisi pakko toimittaa vastinetta vaikka samaan aikaan yhtyeellä periaatteessa täydellinen taiteellinen vapaus olikin. Pink Floydin olisi ollut helppo lamaantua ja niin kävikin joksikin aikaa mutta yhtye onnistui lopulta Watersin johdolla kääntämään vieraantuneisuuden tunteensa nerokkaaksi konseptialbumiksi. 

Mikä sitten on Wish You Were Heren konsepti? The Dark Side Of The Moonin lailla sitä on hieman vaikea määritellä. Levyn konsepti ei ole kovin konkreettinen tai selkeän yksiselitteinen. Se ei kerro tarinaa tai kuvaile jotain yksittäistä ilmiötä. Levyn kappaleita yhdistävä teema on kuitenkin poissaolo. Välillä levy kuvaa sitä kirjaimellisemmin Syd Barrettin poissaolon (yhtyeestä ja ylipäätänsä henkistä poissa oloa mielenterveysongelmien takia) kautta ja siihen liittyviä ristiriitaisia tunteita. Syyllisyyttä siitä että he eivät osanneet tai jaksaneet auttaa Barrettia ja toisaalta helpotusta. Parempi hän kuin minä. Toisaalta poissalo tai poissaolevuus on levyllä myös absraktimpaa tasoa ja liittyy yksilöiden vieraantumiseen muista ihmisistä, yhteisöistä ja koko yhteiskunnasta. Joko mielenterveydellisistä ja taloudellisista syistä tai Pink Floydille omakohtaisesti tutuksi tulleen rock-tähteyden kautta, jossa tulee nostetuksi jalustalle, mutta myös samalla eristetyksi ”tavallisista” ihmisistä. Kyse oli myös siitä että Pink Floydin jäsenet eivät ainakaan Watersin mukaan tuntuneet olevan aina henkisesti läsnä studiossa vaan olivat paikalla vain tottumuksesta tai koska musiikki ja bändissä olo nyt sattui olemaan heidän työtään. Tämä asenne raivostutti Watersia ja hän halusi ravistella yhtyeen irti siitä. Levyn nimeksi olisi voinut hyvin laittaa myös Wish We Were Here.

“Syd is a symbol for all the extremes of absence some people have to indulge in because it’s the only way they can cope with how fucking sad it is—modern life.”
– Roger Waters

Pink Floyd on nykyään helppo nähdä kankeana dinosauruksena etenkin äärimmäisen varman päälle laskelmoitujen David Gilmourin johtamien 80-90-lukujen levyjen ja kiertueiden jälkeen, mutta Floyd oli vielä 70-luvun puolivälissäkin rohkea ja progressiivinen yhtye. Pink Floydin olisi ollut hyvin helppo hinkata loputtomasti The Dark Side Of The Moonin kappaleita stadioneilla ympäri maailmaa, mutta hyvin pian yhtye alkoi soittamaan livenä aivan uusia, vielä hieman keskeneräisiä sävellyksiä. Näitä tienpäällä vuonna 1974 koeajettuja kappaleita päätyi lopulta Wish You Were Herelle, mutta myös vuoden 1977 Animalsille. Matkan varrella kappaleet elivät kiinnostavasti muuttaen muotoaan niin yksityiskohtiensa osalta ja välillä jopa rakenteellisesti. Roger Waters muutti osittain myös sanoituksia radikaalisti matkan varrella.

pinkfloyd_1975
Nick Mason, David Gilmour, Roger Waters ja Rick Wright.

”Shine On You Crazy Diamond (Parts I–V)”

”Shine On You Crazy Diamond” oli tarkoitettu alunperin 25 minuuttiseksi koko vinyylinpuoliskon täyttäväksi eepokseksi, mutta lopulta se jaettiin kahteen osaan ja sen väliin sommiteltiin kolme lyhyempää kappaletta.

”Shine On You Crazy Diamond (Parts I–V)” alkaa rauhallisen utuisasti helmeilevien useiden päällekkäin äänitettyjen syntetisaattoreiden johdattelemana. Introssa kuullaan myös yksi ainoita säästyneitä hetkiä The Household Objects -projektista syntetisaattoreiden seassa huhuilevan ”viinilasiharpun” muodossa. David Gilmourin suorastaan maagisen kauniisti, kuulaan terävästi soiva kitara tulee mukaan parin minuutin kieppeillä ja esittelee kappaleen melodisen pääteeman. Neljän minuutin kohdilla kappale terävöityy Masonin napakasti soivien rumpujen tullessa mukaan. Musiikki keinahtelee miellyttävästi 6/8 tahtilajissa ja Gilmour soittaa lyhyen purevan soolon minkä jälkeen Richard Wright sooloilee äärimmäisen tyylikkäästi ja melankolisen kuuloisesti Minimoog -syntetisaattorilla. Gilmour vastaa entistä intensiivisemmällä soololla venytellen välillä maukkaasti soundia vibrakammella.

syd_barrett_1975
Syd Barrett ikuistettuna vuonna 1975 kun hän saapui yllättäen Pink Floydin äänityssessioihin Abbey Road studioille.

Watersin vokaalit tulevat vihdoinkin mukaan yhdeksän minuutin kohdalla Wrightin ja Gilmourin tukiessa häntä tehokkaasti taustaharmonioiden muodossa. Myös muutama naisvokalisti huikailee syvällä miksauksen syövereissä. Watersin lyriikat ovat simppelin tehokas oodi/suruvalitus järkensä menettäneen avaruuskadetti Syd Barrettin kunniaksi ja muistoksi. Levyn sessioihin liittyy aavemaista synkroniteettia sillä yhtenä päivänä bändin jäsenet huomasivat että studiossa notkuu oudon näköinen kalju, lihava ja tyhjäkatseinen mies. Hetken asiaa ihmeteltyään järkyttynyt Wright tajusi että kyseessä oli heidän entinen bänditoverinsa Barrett josta kertovaa kappaletta he olivat juuri miksaamassa kasaan. Barrett totesi että kappale kuulostaa ”aika vanhalta”. Barrett osallistui sessioiden perään studioilla järjestettyihin Gilmourin hääjuhliin ja katosi sitten hyvästejä jättämättä.

”Remember when you were young, you shone like the sun
Shine on you crazy diamond
Now there’s a look in your eyes, like black holes in the sky
Shine on you crazy diamond
You were caught on the crossfire of childhood and stardom
Blown on the steel breeze”

11 minuutin kieppeillä The Dark Side Of The Moonilta tuttu Dick Parry soittaa leppoisasti pörisevän baritonisaksofonisoolon. Baritoni vaihtuu tahtilajin muuttuessa 12/8:iin terävämmin soivaan tenorisaksofoniin ja hommaan tulee mukavasti lisää rytmistä energiaa. Itse olisin kaivannut tosin ehkä vielä hieman särmikkäämpää soitto saksofonin osalta. Kappale feidautuu Parryn sooloiluun ja äänikuvan täyttää konemaisen humina joka johtaa seuraavaan kappaleeseen.

”Welcome To The Machine”

Watersin säveltämä ja sanoittama “Welcome To The Machine” on levyn synkintä ja ehkäpä hienointa antia. Itseasiassa lasken kappaleen bändin hienoimpien kappaleiden joukkoon.

“Welcome To The Machine” on Floydin kappaleeksi harvinaisen elektronisen kuuloinen pauhaavine syntetisaattoreineen. Kappaletta määrittää suorastaan aggressiivisen viiltävästi soivat syntetisaattorit jotka yhdessä mekaanisten tehdasmaista tunnelmaa luovien efektien kanssa luovat todella tehokkaan vaikutelman. Tunnelma on päällekäyvä ja ahdistava. Suorastaan klaustrofobinen.

Lopputulos olikin niin vakuuttava että jopa saksalainen elektronisen musiikin pioneeri Tangerine Dream imi siitä vaikutteita kappaleesta ja suorastaan plagioi sitä Force Majeure -levyllään.

Toisaalta kaiken synteettisen sturm und drungin seassa keskeisessä roolissa on myös Gilmourin akustisen kitaran rytminen rämpytys joka luo musiikkiin kiinnostavan kontrastin joka toimii myös temaattisesti. Akustisen kitaran voi ajatella helposti kuvastavan yksilöä joka pyristelee keskellä koneistoa oli kyse sitten musiikkiteollisuudesta tai yhteiskunnasta laajemmin.

Watersin kompaktit, vain kaksi säkeistöä sisältävät sanoitukset hyökkäävät tehokkaasti musiikkiteollisuutta vastaan joka tahtoo tuotteistaa musiikin ja muusikot osaksi koneistoa, mutta toisaalta sanoitukset asettavat myös yleisemmällä tasolla kyseenalaisiksi illuusiot menestyksestä ja sen kuvitelluista autuaiksi tekevistä vaikutuksista. Toinen säkeistö tekee selväksi yhdessä oppressiivisen muusiikin kanssa että ensimmäisessä säkeistössä rock-tähteydestä unelmoinut protagonisti on kyllä saavuttanut unelmansa, mutta lopulta kyseessä onkin vain kusetus jonka systeemi on hänelle myynyt. Peli jossa koneisto lopulta voittaa aina.

Welcome my son, welcome to the machine
What did you dream?
It’s alright we told you what to dream
You dreamed of a big star
He played a mean guitar
He always ate in the Steak Bar
He loved to drive in his Jaguar
So welcome to the machine
(“Welcome To The Machinen” toinen säkeistö)

Hyytävä kappale hiipuu lopulta juhlan ääniin jotka voisi pinnallisesti tulkita tietenkin positiivisena asiana: ehkä protagonistimme pärjää sittenkin hyvin ja elämä on yhtä juhlaa, mutta itseasiassa Waters on selittänyt että juhlat kappaleen lopussa kuvastavat onttouden ja tyhjyyden äärimmäistä muotoa. Pinnallisia ja sieluttomia cocktail-tilaisuuksia joissa ihmiset latelevat tyhjiä kohteliaisuuksia toisilleen. Watersin synkässä maailmankuvassa inhimilliset kohtaamiset eivät takaa vapautusta. Ainakaan jos nämä kohtaamiset eivät ole aidosti inhimillisiä.

“Welcome To The Machine” on nerokas kappale.

wish_inner_2
Tyhjä puku unelmaa kauppaamassa.

”Have A Cigar”

“Welcome To The Machinen” nihilistisistä tunnelmista siirrytään levyn rokkibiisiin “Have A Cigar”. Ja todella hieno rokkibiisi onkin kyseessä. Luultavasti Floydin onnistunein ”nopea  tempoinen” (Floydin verkkaiseen mittakaavaan suhteutettuna…) rokkiin kallellaan oleva biisi. 

“Have A Cigar” svengaa viettelevästi 7/4 riffin (kappale lienee yhtyeen rytmisesti kompleksisin) kuljettamana ja vieraileva vokalisti, legendaarinen folk-rokkari, Roy Harper laulaa kappaleen vahvalla auktoriteetilla. Harperin pestaaminen vokalistiksi oli tavallaan kumma ratkaisu kun yhtyeessä oli Gilmourin, Watersin ja Wrightin myötä kolme varsin pätevää laulajaa omasta takaakin. Ilmeisesti kuitenkin Watersin ääni oli sen verran romuna ”Shine On You Crazy Diamondin” vokaaliosuuksien jälkeen ettei hän saanut laulettua kappaletta itseään tyydyttävästi. Gilmour kieltäytyi kunniasta koska piti sanoituksia liian negatiivisina. Ja Wrightin ääni luultavasti oli yksinkertaisesti vain liian pehmeä näin kitkerään kappaleeseen.

Sittemmin Waters on tosin katunut ratkaisua ulkoistaa vokaalit Harperille. Ei siksi että Harper olisi olisi hoitanut homman huonosti vaan koska hänestä heidän itsensä olisi vain pitänyt yrittää enemmän. Vuoden 2011 Experience Edition -julkaisulla kappaleesta kuullaan Watersin laulama alkuperäinen versio joka ei kyllä ole huono sekään, mutta tässä vaiheessa en toki vaihtaisi sitä Harperin versioon jonka kanssa olen elänyt tyytyväisenä parikymmentä vuotta.

 “Have A Cigarin” sanoitukset jatkavat “Welcome To The Machinen” tematiikkaa menestyksen viettelevästä ansasta. ”Have A Cigar” kuvaa paradoksaalista jättimenestyksen kultaista häkkiä johon joutuessaan musikko on valtavan paineen alla toistamaan aikaisemman menestyksensä kaavoja. Sarkasmia täynnä olevan, suorastaan kyynisen, kappaleen tunnelman kiteyttää hyvin levy-yhtiön A&R -miehen suuhun kirjoitetut sanat

And did we tell you the name of the game, boy?
We call it ”Riding The Gravy Train”

Ja toisaalta levy-yhtiön suunnalta kuuluvat ontot ja valheelliset manipuloimaan pyrkivät imartelut:

I’ve always had a deep respect and I mean that most sincere;
The band is just fantastic, that is really what I think,
Oh, by the way, which one’s Pink?

Viimeinen säkeistö ja sen päättävä kysymys suoraan tosielämästä ja juuris sellaista tyhjää paskapuhetta johon yhtye joutui tottumaan ympäri maailmaa matkustaessaan ja levy-yhtiöiden väkeä kohdatessaan. 

”Have A Cigar” on todella tehokas kappale niin sanoituksellisesti kuin musiikiltaan ja onkin ehdottomasti yksi Pink Floydin parhaista rock-biiseistä.

“Wish You Were Here”

Levyn nimikappale on simppeli ja kaunis puoliakustinen lähes kantrimainen balladi. Kappaleesta on muodostunut yksi Pink Floydin rakastetuimmista ja tunnetuimmista kappaleista mikä on tietenkin vähän hassua koska se poikkeaa niin paljon yhtyeen tyypillisestä soundista. Kappaleen sanat vaikuttavat ikävöivän jälleen Syd Barrettia ja tämä tuo kappaleen yksinkertaisen tehokkaisiin sanoituksiin ylimääräistä resonanssia vaikka ne on toki helppo lukea myös universaalimmin menetetyn ystävän kaipauksena. Waters on tosin kertonut sanoitusten kuvaavan myös häntä itseään ja personallisuutensa eri puolia. 

Waters ja Gilmour nikkaroivat kappaleen yhdessä kasaan. Floydille poikkeuksellisesti Watersin sanoitukset syntyivät ensin ja pääosin Gilmour sävelsi musiikin niiden ympärille. Gilmour hoitaa myös laulupuolen suoraviivaisen vaikuttavasti. ”Wish You Were Heren” suosiosta ja toisaalta yksinkertaisuudesta kertoo se että kappaleen saattaa kuulla vaikka metrotunnelissa kitaraa rämpyttävän trubaduurin soittamana tai satunnaisen pop-tähden kuten Miley Cyruksen versioimana. Samaa ei voi sanoa monesta muusta Pink Floydin kappaleesta.

Kuuluisa ranskalainen jazz-viulisti Stéphane Grappelli kutsuttiin lisäämään kappaleen loppuun pieni viulusoolo, mutta lopulta Grappellin osuus päätettiin jättää pois (tai ainakin siitä jäänyt osanen hautautui todella syvälle miksaukseen). Grappellin viululla maustettu versio on kuitenkin nykyisin mahdollista kuulla jo aiemmin mainitulla Experience Edition -julkaisulla. Kyseinen versio on kiinnostava hieman monimutkaisemman sovituksensa ansiosta, mutta luultavasti Floyd teki viisaan päätöksen pitäessä kappaleen simppelin suoraviivaisena. Grappellin versiosta tuskin olisi tullut aivan yhtä ikonista. 

”Shine On You Crazy Diamond (Parts VI–IX)”

Gilmour olisi halunnut julkaista ”Shine On You Crazy Diamondin” yhtenä 25 minuuttisena kokonaisuutena, mutta muu bändi äänesti vastaan ja eepos halkaistiin kahtia. Mielestäni tämä oli oikea ratkaisu sillä harmonisesti hyvin yksinkertainen kappale olisi luultavasti yhteen pötköön kuultuna tuntunut puuduttavalta, mutta nyt sen tunnelmien pariin palaa ihan mielellään kun välissä on kuultu kolme muuta kappaletta.

”Shine On You Crazy Diamond (Parts VI–IX)” kertaa ensimmäisen puoliskon teemoja ja sisältää hieman aiempaa aggressiivisempia sävyjä. ”Part VIII”:ssä bändi flirttailee hieman jopa jazz-rockin kanssa synkopoidun bassolinjan ja Wurlitzer sähköpiano -komppauksen muodossa. Lopussa kappale muuttuu aavituksen marssimaiseksi tarjoillen jonkinmoisen hautajaismarssin poissaolevalle, vaikka yhä elävälle (kappaleen aikaan), Syd Barretille (1946-2006).

”Shine On You Crazy Diamond (Parts VI–IX):n” musiikki ei kulje aivan yhtä jouhevan ja loogisen vääjäämättömällä tavalla kuin kappaleen ensimmäinen puolisko, mutta vie kuitenkin hienon albumin kunnialla päätökseen.

”Shine On You Crazy Diamond” on nykyään suorastaan ikonista musiikkia jota on imitoineet lukuisat yhtyeet myöhemmin. Saksalainen c-luokan progebändi on Eloy on napannut pätkiä siitä jopa suoraan omaan musiikkiinsa ja etenkin 80-luvun brittiläiset neoproge-bändit ovat valtavasti velkaa juuri tämän kappaleen soundille. Esimerkkeinä mainittakoon vaikka Marillion ja erityisesti Pendragon.

wish_inner
Hipgnosiksen Wish You Were Herea varten suunnitelemat kuvat kaikki osaltaan peilaavat poissa olon teemaa.

Wish You Were Here on täysipainoinen kokonaisuus. Sen jokainen kappale on jo itsessään loistava omalla tavallaan ja keskenään myös tyylillisesti melko erilainen, mutta levylle yhteen tuotuna niistä kasvaa osana kokonaisuutta vielä jotain suurempaa. Roger Watersin sanoitukset, konseptuaalinen ajattelu ja särmikkyys kohtaavat levyllä täydellisesti Gilmourin ja Wrightin uneliaan tunnelmallisen melodisuuden. Vaikka Wish You Were Heren syntyprosessi oli haastava jälkikäteen on selvää että se syntyi keskellä Pink Floydin luovinta kautta. 

Hipgnosis design-firman nerokkaaseen kansitaiteeseen kääritty Wish You Were Here on myynyt vuosien mittaan huikeat yli 13 miljoonaa kappaletta ja vaikka se onkin vähän verrattuna edeltäjänsä massiivisiin myyntimääriin ylletään tuollakin lukemalla silti helposti aivan progressiivisen rockin kärkikahinoihin mitä kansansuosioon tulee. 

Levy oli myös yhtyeen jäsenten mieleen ja ainakin Gilmour ja etenkin Wright nostivat sen yleensä suosikkiensa joukkoon. Itsekin lasken Wish You Were Heren yhtyeen kolmen parhaan levyn joukkoon The Dark Side Of The Moonin ja Animalsin (1977) rinnalle.

Parhaat biisit: ”Shine On You Crazy Diamond (Parts I–V)”, ”Welcome To The Machine”, ”Have A Cigar”

Arvosana: *****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet:

A-puoli:

1. ”Shine On You Crazy Diamond (Parts I–V)”
David Gilmour Richard Wright Waters
Waters 13:32
2. ”Welcome to the Machine” Waters, Gilmour 7:32

B-puoli:
1. ”Have a Cigar”Waters 5:08
2. ”Wish You Were Here” Gilmour, Waters 5:35
3. ”Shine On You Crazy Diamond (Parts VI–IX)” Wright, Gilmour, Waters 12:30

Pink Floyd:

David Gilmour:  kitara, koskettimet, laulu, EMS Synthi AKS, -syntetisaattori Roger Waters: basso, sähkökitara, koskettimet, laulu, VCS 3 -syntetisaattori, nauhaefektit Richard Wright: Hammond urut, ARP String Ensemble, Minimoog, Steinway piano, EMS VCS 3, 5), Hohner Clavinet D6, Wurlitzer EP-200 sähköpiano , glass harmonica, taustavokaalit Nick Mason: lyömäsoittimet, rummut, nauhaefektit

Vierailijat:

Dick Parry: tenori –  ja baritonisaksofoni Roy Harper: vokaalit Venetta Fields: taustavokaalit Carlena Williams: taustavokaalit

Tuottajat: Pink Floyd

Levy-yhtiö: Harvest


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: