Levyarvio: David Sylvian – Secrets Of The Beehive (1987)

Secrets Of The Beehive on David Sylvianin neljäs sooloalbumi.

Uransa popbändi Japanissa aloittanut David Sylvian vaihtoi soolourallaan tähteyden taiteeseen ja loi omaperäisen tyylin joka sekoittelee aineksia popista, jazzista, ambientista ja avantgardesta. Sylvianin neljäs sooloalbumi Secrets Of The Beehive on miehen uran yksi kirkkaimmista kohokohdista.

Sylvianin edellinen, vain vuotta aiemmin ilmestynyt Gone To Earth oli rönsyilevä tupla-albumi jonka toinen puolisko koostui lauletuista taidepop-biiseistä ja toinen puolisko ambient-henkisestä instrumentaalimusiikista. Neljännellä albumillaan Secrets Of The Beehive Sylvian kiteyttää ilmaisuaan keskittyy lähinnä seesteisiin balladeihin.

Secrets Of The Beehiven musiikki on pelkistetympää ja yksinkertaisempaa kuin Sylvianin aiemmilla levyillä. Sylvianin baritoni soi jopa aiempaa täyteläisemmin ja se on miksattu yleensä hyvin pintaan. Sylvianin vokaalit ja sitä myöten tietenkin myös sanoitukset keskeisempään rooliin kuin koskaan aiemmin. Tekstit käsittelevät Sylvianin henkilökohtaisia kokemuksia, unia ja muistoja. Hän laulaa kaipauksesta, menetyksestä ja kauneuden löytämisestä elämän arjesta. Sylvian käyttää eläviä kuvia ja runollista kieltä luodakseen salaperäisyyden ja syvällisyyden tunnetta hyödyntäen jälleen myös kirjallisia ja mytologisia viittauksia- Sanoitukset ovat harkittuja ja itsetutkiskelevia. Yleistunnelma on surumielinen, mutta mukana on aina annos toivoa ja ylipäätänsä uteliaisuutta maailmaa ja elämää kohtaan. Sylvian tuntuu rakastavan maailmaa muttei välttämättä omaa paikkaansa siinä. Mikä on tietenkin tavallaan hassua sillä moni varmasti olisi hypännyt mielellään Sylvianin saappaisiin! Sylvian kuitenkin kamppaili jo nousevaa masennusta vastaan levyttäessään Secrets Of The Beehivea.

Sylvian kokosi Secrets Of The Beehivelle jälleen laadukkaan soittajakaartin. Tällä kertaa hieman aiempaa suppeamman ryhmän tosin. Mukana on jälleen vanhat tutut Steve Jansen (rummut, perkussiot), Danny Thompson (kontrabasso) sekä Ryuichi Sakamoto (1952-2023) jolla on tällä kertaa erityisen tärkeä rooli. Sakamoto kirjoitti jousi-, puhallin- tai puupuhallinsovituksia lähes jokaiseen biisiin ja soittaa suurimman osan levyn koskettimista. Uusia nimiäkin tekijälistaan on ilmaantunut. Perkussioita soittaa Danny Cummings ja Kenny Wheelerin roolin flyygelitorven ja trumpetin soittajana on perinyt Mark Isham. Robert Frippiä paikkaa puolestaan toinen kokeellisen kitaroinnin mestari David Torn. On kiinnostavaa että aiemmin samana vuonna Isham ja Torn soittivat yhdessä jälkimmäisen upealla ECM:n julkaisemalla sooloalbumilla Cloud About Mercurylla. Lieneekö levyllä vaikutusta miesten valintaan mukaan Secrets Of The Beehivelle? Se ainakin on selvää että Sylvian seurasi mitä ECM:n suunnassa tapahtuu niin monta muusikkoa hän on siltä suunnalta levyilleen poiminut.

Voi toki olla että levyn harmaasävyinen kansi on johdatellut mielikuvaani, mutta kuulen Secrets Of The Beehiven nimenomaan kuin ohuesti maalattuna vesivärimaalauksena josta on häivytetty lähes kaikki värit pois. Musiikki leijuu abstraktin herkkänä ja ikään kuin kuulijaa syleilevänä. Pinnallisesti kuunneltuna se voi tuntua jopa liian easy-listening -henkiseltä, mutta itseasiassa pinnan alla kytee usein jotain särmikästä ja viiltävää. Pehmeiden tekstuurien ja Sylvianin täyteläisen lempeän ja hyvin pintaan miksatun baritoni-äänen alla soi usein joko kulmikkaasti artikuloiva sähkökitara, atonaalisesti kilkuttava piano tai joku vastaava disruptoiva elementti Tästä rauhallisen pinnan ja syvällä möyrivän väkivallan hillitystä yhteentörmäyksestä syntyy kiinnostava kontrasti.

Secrets Of The Beehive alkaa vain hieman yli minuutin mittaisella, äärimmäisen herkällä balladilla, ”September” jossa Sylvianin vibraattoa käyttävää ääntä säestää vain hänen oma vähäeleinen pianon soittonsa ja Sakamoton hienovarainen jousisovitus. Sirpaleeksi jäävää kappaletta olisi kuunnellut mielellään pidempään.

Seuraavaa biisiä ”The Boy With The Gun” kuljettaa Danny Thompsonin upeasti tanssahteleva kontrabasso. Sakamoton sovittamat, dramaattisesti muttei silti tunkeilevasti, soivat jouset sopivat kappaleeseen täydellisesti. David Tornin taustalla jatkuvasti, ikään kuin puolihuolimattomasti vaeltava sähkökitara kruunaa kokonaisuuden.

”Maria” on utuisen kuuloinen kappale jossa Sylvianin ääni tuntuu vaeltavan kuin läpi sumuisen metsän. Minimalistinen ääniraita loihtii ikimetsän keskelle pieniä rasahduksia, suhinoita ja kellonkilahduksia. Yksittäisenä biisinä ”Maria” ei tekisi suurta vaikutusta, mutta osana levykokonaisuutta sillä on paikkansa kiinnostavana abstraktina välikkeenä.

”Orpheus” tuntuu ”Marian” haahuilun jälkeen sitäkin määrätietoisemmalta. Kappale edustaakin levyn popmaisinta laitaa. ”Orpheus” oli albumin toinen sinkkujulkaisu. Kovin kummoista menestystä se ei saavuttanut eikä ihme sillä todellisuudessa ”Orpheuksen” tyyli on kaukana siitä mitä yleensä popmusiikilla ajatellaan. Se on kuitenkin levyn biiseistä ainoa jossa kuullaan perinteistä rumpusettiä  (Jansenin soitto on tosin hyvin hillittyä) ja Sylvianin laulumelodia on painokas ja viekoitteleva vaikkei kappale kovin selkeää kertosäettä tarjoilekaan. Valelopetuksen jälkeen kuullaan Ishamilta kaunis lyyrinen soolo flyygelitorvella kunnes Sylvianin vokaalit palaavat entistä väkevimpänä taustallaan Brian Gascoignen sovittama suriseva jousiorkesteri ja Sakamoton helisevä piano.

---

Lue myös: Sarja: David Bowie – Scary Monsters (And Super Creeps) (1980)

---

Viides kappale ”The Devil’s Own” on minimalistinen sävellys jossa Sylvianin täyteläistä ääntä säestää alussa vain hyvin yksinkertaista kuviota soittava piano, hienovaraiset perkussiot. Puolivälissä piano ottaa hieman aktiivisemman roolin ja mukaan tulee myös kauniisti soiva pieni puhallinorkesteri.

”When Poets Dreamed of Angels” on levyn biiseistä ensimmäinen jossa on häivähdys väkivaltaa. Sanoitukset tuntuvat kuvailevan hyvin runollisesti niinkin arkisen inhottavaa aiheutta kuin perheväkivaltaa. Sylvian laulaa sanoitusten kohdan ”Next time I’ll break every bone in your body” tavalla joka on ihastuttava yhdistelmä vähäeleisyyttä ja painokkuutta. Kappaleen musiikkia hallitsee siellä täällä kurvailevat jouset, mutta etenkin Phil Palmerin todella upea flamenco-vaikutteinen akustinen kitarointi johon loppupuolella yhtyy Danny Cummingsin tyylikkäät ja erinomaisesti äänitetyt perkussiot.

Albumin avantgardistisinta laitaa edustuu jazzahtavasti soiva ”Mother And Child”.  Tyylikäs biisi alkaa Thompsonin kontabassolla joka askeltaa kuin mies jonka harteilla lepää valtava taakka. Sakamoto rikkoo kappaleen seesteistä pintaa sykähdyttävästi atonaalisilla keveillä piano-iskuilla jotka ovat kuin veteen viskatun kiven muodostamia alati laajentuvia renkaita.

---

Lue myös: Levyarvio: David Torn – Cloud About Mercury (1987)

---

”Let The Happiness In” alkaa matalasti soivalla uhkaava puhallinorkesterin introlla. Sylvian laulaa painokkaasti vellovien puhaltimien päälle ja Ishamin trumpetti piikittelee terävän vaativasti taustalle. Parin minuutin jälkeen käsiperkussiot tulevat mukaan keventäen hieman tunnelmaa. Sanoituksissa Sylvian vaatii suorastaan epätoivoisen oloisesti itselleen onnea. Teksteihin tuo kiinnostavan kontrastin että Sylvianin äänessä on aitoa toiveikkuutta. Tämän tekee sydäntä särkeväksi tieto siitä että toiveikkuus oli Sylvianille keskipitkällä aika välillä turhaa sillä hän hävisi kamppailun nousevaa masennusta vastaan. Sylvian vajosi vuosiksi synkeän alakulon valtaan.

”Let The Happiness In” oli levyn ensimmäinen sinkku, mutta se ylsi vaatimattomasti vain Britti-listan sijalle 66. Enkä ihmettele yhtään. Hieno biisi, mutta ei siinä kyllä hittipotentiaalia ole.

Levyn päättää vain jousiorkesterin ja pianon säestämä ”Waterfront”. Waterfront on katkonaisesti soiva melankolinen balladi, joka tuntuu tutkivan nostalgian teemaa ja kaipuuta kadonneeseen aikaan ja paikkaan.

Itselläni on  hieman vääristynyt suhde Secrets Of The Beehiveen koska tutustuin alunperin siihen sellaisen cd-version myötä jossa on mukana ”Forbidden Colours”. Ryuichi Sakamoton säveltämä ja Sylvianin sanoittama kappale ei ollut mukana levyllä alunperin, mutta koska sitä ei oltu merkitty bonus-raidaksi kuvittelin pitkään sen kuuluvan mukaan ja minun on yhä nykyäänkin hyvin vaikea kuvitella Secrets Of The Beehivea ilman sitä.

”Forbidden Colours” äänitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1983 David Bowien tähdittämään elokuvaan Merry Christmas, Mr. Lawrence , mutta itselleni rakas versio on nimenomaan tämä Secrets Of The Beehiven bonukseksi lisätty kuusi minuuttinen versio. Hämmentävästi jotkut lähteet väittävät että Secrets Of The Beehiven versio on sama kuin  alunperin Sylvianin debyyttilevyä Brilliant Trees varten tehty, mutta joka syystä tai toisesta asemoitiin lopulta kyseisen levyn ensimmäisen sinkun ”Red Guitarin” b-puoleksi. Tämä ei voi pitää paikkaansa sillä Secrets Of The Beehiven versio on kaksi minuuttia pidempi kuin tuo sinkku.

”Forbidden Coloursia kuljettaa hypnoottisen kellomaisella soundilla soiva ja äärimmäisen viekottelevan syntetisaattoriostinato. Sävellys tuntuu kasvavan jatkuvasti hienostuneen orgaanisesti Sakamoton lisätessä sovitukseeen pikku hiljaa lisää instrumentteja ja pieniä yksityiskohtia. Sylvianin samaan aikaan toteava ja kohtalokkaan kuuloinen laulusuoritus kruunaa sävellyksen. En ole varma koska kuusi minuuttinen ”Forbidden Colours” on tehty, mutta mielestäni se sopii täydellisesti Secrets Of The Beehivelle. 

Secrets Of The Beehive olisi erinomainen levy ilman ”Forbidden Coloursiakin”, mutta viimeistään se sinetöi albumin mestariteokseksi. Itseasiassa levylle voisi antaa pientä siitä että kappaleet ovat keskenään aika saman henkisiä hitaita tunnelmapaloja joten väärässä mielentilassa albumi voi tuntua hieman tasapaksulta.  ”Forbidden Colours” tuo mukaan juuri sopivan määrän eeppisyyttä silti levyn yhtenäistä tunnelmaa liikaa rikkomatta.

---

Lue myös

• Review: Mike Oldfield – Crises (1983)
• Review: Mike Oldfield – Tubular Bells (1973)
• Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1987
• Review: Annie Barbazza – Vive (2020)
• Levyarvostelu: Pink Floyd – A Momentary Lapse Of Reason (1987)
• Levyarvio: Rush – Hold Your Fire (1987)

---

Sylviania itseään jäi kaivelemaan että Secrets Of The Beehivelta jäi pois kappale jota hän oli kaavaillut levyn selkärangaksi. Budjettisyistä kahdeksan minuuttista sävellystä nimeltä ”Ride” ei ehditty viimeistelemään kunnolla. Sylvian teki myöhemmin kappaleen valmiiksi ja julkaisi sen lopulta vuonna 2000 kokoelma-albumilla Everything And Nothing. ”Ride” on hieno biisi, mutta itse en ole täysin vakuuttunut että se olisi sopinut täydellisesti Secrets Of The Beehivelle. Se on astetta energisempi, dynaamisempi ja värikkäämpi biisi kuin muu materiaali joten luulen että se olisi voinut horjuttaa levyn hienovaraista tunnelmaa. Sen sijaan vuoden 1999 Dead Bees On A Cake -levylle ”Ride” olisi sopinut oikein hyvin. Voin toki olla väärässäkin! Ehkä ”Ride” olisi toimittanut juuri saman tehtävän kuin bonuksena joillain levyn versioilla kuultava ”Forbidden Colours”.

Kuten jo aiemmin viittasin David Sylvian sairastui pian Secrets Of The Beehiven jälkeen vakavaan masennukseen. Sylvian on kuvaillut aikakautta elämänsä vaikeimmaksi ja suoranaiseksi ”sukellukseksi helvettiin”. Seuraavina vuosina Sylvian katosi julkisuudesta täysin ja palasi musiikin pariin vasta vuoden 1989 lopulla jolloin hän alkoi puuhamaan Japanin reunionia Mick Karnin, Steve Jansenin ja Richard Barbierin kanssa. Lopulta monien käänteiden jälkeen nelikon nimi julkaisiin Japanin sijasta nimen Rain Tree Crow alla. 90-luvun alussa Sylvian palasi työskentelemään myös Robert Frippin kanssa. Frippin kanssa tehdyt improvisoidut duo-konsertit olivat tärkeässä roolissa palauttamassa Sylvianin musiikillista itseluottamusta. Yhteistyö Frippin kanssa johti studiolevyyn The First Day (1993) ja erinomaiseen livelevyyn Damage (1994). Seuraavan soololevynsä Dead Bees On Honey Sylvian julkaisi vasta vuonna 1999. Tämä levy toimi eräänlaisena vedenjakajana ja sittemmin harvakseltaan musiikkia julkaissut Sylvian on keskittynyt yhä abstraktimpaan ja improvisaatiomaisempaan musiikkiin. Entisestä poptähdestä tuli lopulta täysi avantgardisti.

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

---

Lue myös: Levyarvio: Scott Walker – Climate Of Hunter (1984)

---

Kappaleet

1. ”September” 1:17
2. ”The Boy With the Gun” 5:19
3. ”Maria” 2:49
4. ”Orpheus” 4:51
5. ”The Devil’s Own” 3:12
6. ”When Poets Dreamed of Angels” 4:51
7. ”Mother and Child” 3:15
8. ”Let the Happiness In” 5:37
9. ”Waterfront” 3:23
10. ”Forbidden Colours” 6:01 (bonusbiisi)

Muusikot

David Torn: sähkökitara (2) akustinenkitara (7), kitaraluupit (3) Phil Palmer: akustinen kitara (6), slidekitara (4) Ryuichi Sakamoto: urut, syntetisaattori, piano ja käsitelty piano, jousi-, puhallin- ja puupuhallinsovitukset Mark Isham: flyygelitorvi (4,8), trumpetti (6,8). Danny Thompson: kontrabasso (2,4) Steve Jansen: rummut (4), lyömäsoittimet (8) Danny Cummings: lyömäsoittimet (2,6-8) Brian Gascoigne: orkesterisovitukset (4) ja jousisovitukset (8).

Tuottaja: David Sylvian, Steve Nye

Levy-yhtiö: Virgin