Levyarvio: Rush – Permanent Waves (1980)

Permanent Waves on Rushin seitsemäs studioalbumi.

Rush perustettiin Kanadassa vuonna 1968 tosin yhtye toimi alkuaikoina mm. nimillä The Projection ja Hadrien ennen lopullisen nimen vakiintumista. Rush teki ensimmäisen studioalbuminsa vuonna 1974 kokoonpanolla Alex Lifeson (kitarat), Geddy Lee, (vokaalit, bassokitara) ja John Rutsey (rummut). Kolmikon nimetön debyytti oli lähinnä Led Zeppelinille velkaa olevaa ränttätänttää eikä saavuttanut kummoista menestystä ja jäi ylipäätänsä hyvin vähälle huomiolle. Lifeson ja Lee olivat kiinnostuneita tekemään monimutkaisempaa musiikkia ja rock-henkisempi Rutsey savustettiin ulos yhtyeestä ja mukaan pestattiin huomattavasti taitavampi rumpali Neil Peart. Kasassa oli trio jolla yhtye tulisi toimimaan loppuun asti eli vuoteen 2015 jolloin Peart päätti vetäytyä eläkkeelle. Neil Peart kuoli lopulta aivosyöpään vuonna 2020.

Peartin kera Rush suuntasi vuoden 1974 Fly By Nightista alkaen progressiivisemmille vesille. Proge-esikuvana Rushille taisi toimia etenkin Yes. Rushin musiikista tuli jonkinlainen progressiivisen rockin ja heavy rockin sekasikiö joka yhdisteli elementtejä molemmista tyylisuunnista. Usein hieman vaivaannuttavalla tavalla joka tuntui enemmänkin korostavan molempien genrejen heikkouksia vahvuuksien sijasta.

Hevistä haettiin stratosfäärissä kiljuvat vokaalit jotka Geddy Lee -parka joutui laulamaan oman luonnollisen äänialansa ulkopuolella ja riffien varaan rakennetut kappaleet jotka oli kasvatettu progen eeppisiin mittakaavoihin pitkittämällä noita riffejä tai yksinkertaisesti liimailemalla niitä kömpelösti yhteen. Geddy Lee on kuvaillut Rushin sävellysprosessia näin: ”Sävelsimme 14 osaa tai osiota jotka olivat eri tahtilajeissa ja liimasimme ne kaikki yhteen luodaksemme konseptiteoksen”. Ja siltähän se sitten usein kuulostikin. Kaikki kruunattiin rumpali Neail Peartin myötähäpeää aiheuttavilla scifi-aiheisilla ja todellisesta elämästä täysin irrallaan olevilla sanoituksilla. Melodisesti 70-luvun Rush-musiikki jätti myös usein toivomisen varaa, mutta yhtye kompensoi tätä puutetta tarkasti soitetuilla tarttuvilla riffeillä ja usein kekseliäällä rytmiikalla. Lee ja Peart muodostivat tehokkaan rytmiryhmän ja yhtye käytti musiikissaan runsaasti epäsäännöllisiä tahtilajeja. Välillä hieman väkinäisesti, mutta usein myös oikein viihdyttävästi.

Edellä oleva maalaa Rushin 70-luvun levyistä ehkä hieman liiankin synkän kuvan sillä tosiasiassa trion musiikki parani tasaisesti levy levyltä ja 2112 (1976), A Farewell to Kings (1977) ja etenkin Hemispheres (1978) ovat jo enimmäkseen suht onnistuneita levyjä. Ainakin jos sattuu pitämään hard rockilla maustetusta progesta. Itselleni yhdistelmä ei vaan satu olemaan kovin houkutteleva. Suurelle määrälle usein fanaattisia Rush-faneja  se kuitenkin oli kuin seireenin kutsu ja yhtye kasvatti suosiotaan suht tasaiseen tahtiin 70-luvun loppua kohti saavuttaessa.

Alex Lifeson, Geddy Lee ja Neil Peart.

70-luvun loppu ei ollut progebändeille helppoa aikaa ja moni yhtye joutui pulaan muututtuaan hetkessä epämuodikkaaksi punkin ja new waven iskiessä musiikkilehdistön tajuntaan. Rush sen sijaan ei oikeastaan koskaan aiemminkaan ollut nauttinut musiikkilehdistön suosiota vaan päin vastoin sen progehevi-sekasotkua oli pilkattu musiikkikriitikoiden toimesta armottomasti. Ja koska yhtyeen suosiokin oli tasaisessa kasvussa ei Rushilla ollut mitään todellista ulkoista painetta muuttaa suuntaansa. Se että yhtye päätti kuitenkin Permanent Wavesilla ottaa askeleen kohti uutta puhuukin hyvää kolmikosta muusikkoina. He näkivät muutoksen musiikillisessa ympäristössä ja ymmärsivät että siihen olisi hyvä sopeutua ajoissa jollain tavalla. Mieluiten tietenkin oman musiikkinsa integriteetin säilyttäen.

Permanent Wavesilla Rush tietoisesti tiivisti ilmaisuaan. 20 minuuttiset eepokset jäivät pois ja suunta otettiin kohti tavanomaisempia kappalerakenteita. Samaan aikaan basso-kitara-rummut -instrumentaatiota alettiin laajentamaan enemmän ja enemmän syntetisaattoreilla. Sanoituksista karsittiin lapsellisin fantasia-tematiikka pois (levyltä hyllytettiin kokonaan ”Sir Gawain And The Green Night” -niminen kappaleen raakile…) ja mikä ehkäpä tärkeintä Leen sai lopultakin laulaa omassa äänialassaan ilman älytöntä kiljumista. Toki Leen ääni on luonnostaankin korkea kontratenori, mutta korkeimpien ujelluksien jäätyä pois hänen paletistaan tuli Rushin musiikkiin uutta luontevaa musikaalisuutta. Välillä kuulee väitteitä että Rushin musiikki olisi jotenkin yksinkertaistunut Permanent Wavesin myötä, mutta minusta se ei pidä paikkaansa. Yhtye vain oppi tällä levyllä sulauttamaan mm. kompleksisen rytmiikkansa luontevammin osaksi sävellyksiä.


Lue myös: Levyarvio: Yes – Relayer (1974)


The Spirit of Radio

Levy alkaa alle viisiminuuttisella ”The Spirit Of Radiolla” joka on ehkäpä popahtavinta musiikkia mitä Rush oli toistaiseksi tehnyt. Ehkä ”Closer To The Heartia” (A Farewell To Kings, 1977) lukuunottamatta. Kappale esittelee onnistuneesti uuden virtaviivaisemman Rushin. Biisi on simppeli ja kertsi tarttuva, mutta toki musiikkia koristellaan muutamalla progemaisella hetkellä. Ja vaikka ”The Spirit Of Radion” on aika pop uupuu sen soundista vielä tulevien Rush-levyjen pop-kiilto ja sen soinnissa on yhä hardrock-rosoa. Toisin sanoen ”The Spirit Of Radio” on taitava ja luonteva hivuttautuminen kohti uutta. ”The Spirit Of Radio” puhuttelee uutta yleisöä, mutta ei ole liian radikaali uudistus karkottamaan vanhoja Rush-faneja. Joidenkin vanhojen fanien kurkkua tosin taisi kuristaa kappaleen loppupuolella kuultavat reggae-henkiset hetket. Reggae-vaikutteet tuovat musiikkiin pienen eklektisen sivumaun joka on minusta pelkästään piristävää.Reggae-tunnelmia kuultiin myöhemmin Rushin musiikissa useammallakin kappaleella (mm. ”Vital Signs” ja ”Digital Man”).

Ilahduttavasti ”The Spirit Of Radio” hylkää aiemmin Rushin sanoituksia dominoineet sci-fi/fantasia-aiheet ja Peartin teksti käsittelee musiikkiteollisuutta jossa juuri teollinen osuus on pääsemässä niskan päälle. ”The Spirit Of Radion” sanoituksissa näkökulmaksi otetaan etenkin tiukasti formatisoidut radioiden soittolistat ja paineet joita tämä aiheuttaa musiikin tekijöissä. Ironisesti radioiden tehosoittoa kritisoivasta kappaleesta tuli Rushin toistaiseksi eniten radiossa soinut biisi ja se menestyi kohtuullisesti myös sinkkulistoilla.

Freewill

Seuraavana kuultava kappale ”Freewill” kiteyttää vielä edeltäjäänsä paremmin tyylin johon Rush musiikkiaan tuli viemään seuraavina vuosina. Rushin uusi musiikki oli kompaktimpaa, viriilimpää, mutta silti progressiivista. Progea jossa rockin iskevyys sekoittuu parhaimmillaan saumattomasti popin tarttuvuuteen ja kompaktiin formaattiin.

”Freewill” on vain hieman yli viisi minuuttia pitkä, mutta se sisällyttää tiiviiseen kestoonsa saman määrän ideoita joita yhtye olisi ennen lypsänyt 10 tai jopa 20 minuuttia. ”Freewill” yhdistelee onnistuneesti tarttuvaa kertsiä progemaiseen soittoiloitteluun. Tahtilajia vaihdetaan moneen otteeseen, mutta sekin tehdään luontevammin kuin bändillä oli aiemmin tapana. Erityisen hieno hetki kuullaan kappaleen keskivaiheilla kuultavassa instrumentaaliosuudessa jossa Leen bassoriffi muuntautuu ihastuttavan kiemuraiseksi. Lifeson vapauttaa Leen bassoriffin päälle terävästi soivan kipakan kitarasoolon.

Viimeisen minuutin aikaan Lee palaa hetkeksi ”pahoihin vanhoihin tapoihinsa” kirkumaan yli luonnollisen äänialansa, mutta tarkasti annosteltuna miehen hyeenamainen kailotus toimii onnistuneena loppunostatuksena.

”Freewillin” vapaata tahtoa ylistävät sanoitukset tuntuvat heijastelevan vielä Peartin innostusta oikeistolais-fanaatikko Ayn Randin äärimmäistä yksilönvapautta ja rationalisoitua itsekkyyttä ihannoiviin pölkkypäisiin kirjoituksiin. Onneksi nämä vaikutteet vähenivät jatkossa pikkuhiljaa Peartin lyriikoista. On kuitenkin myönnettävä että jos Peartin Rand-innostuksesta ei tietäisi niin ehkä sanoituksia tulkitsisi pehmeämmin vain viattomana huutona vapaan tahdon puolesta.

”Freewill on paras biisi jonka Rush oli urallaan tähän mennessä tehnyt ja koko discografiankin huomioiden taistelee paikastaan siellä ihan kärkipäässä.

Jacob’s Ladder

Kolmas raita ”Jacob’s Ladder” edustaa levyn raskainta ja monimutkaisinta antia. Se puoltaa muuten melko kevyesti soivalla levyllä tulkintaa jonka mukaan Rush oli jonkinlainen prototyyppi 80-luvun jälkipuoliskolla pikku hiljaa päätään nostaneelle progemetallille.

”Jacob’s Ladder” alkaa hillityn arvoituksellisti Leen kellomaisesti nakuttavalla bassolla, Lifesonin kitarasoinnuilla sekä Peartin marssimaisella rummutuksella. Peartin hieno pikkurummun soitto kuljettaa kappaleen sen pääteemaan. ”Jacob’s Ladderin” junnaava, mutta tahtilajiaan jatkuvasti vaihtava pääkitarariffi on maukasta kuultavaa ja Lee yksinkertaiset syntetisaattori-osuudet tarjoavat niille onnistuneesti kontrastia. Lifesonin sähkökitaran valittava sävy luo myös hienoa tunnelmaa.  Eteerinen väliosa pysäyttää junnauksen muutamaksi minuutiksi kunnes Peartin soittamat putkikellon kilahdukset antavat merkin nostaa jälleen kierroksia. Instrumentaaliosio ennen aivan lopussa palaavia Leen vokaaleita on luultavasti Permanent Wavesin teknisesti haastavinta musiikkia ja sisältää varsin vaikuttavaa rumpalointia Peartilta.

Yksi ”Jacob’s Ladderin” kiinnostavimpia puolia, etenkin tulevaa ajatellen, on se kuinka tehokkaasti se hyödyntää Leen hyvällä maulla soittamia simppeleitä syntetisaattorikuvioita. Syntetisaattorit alkoivat valtaamaan pikku hiljaa yhä enemmän tilaa Rushin musiikissa ja tiettyyn pisteeseen asti niiden vaikutus oli vain pelkästään piristävä.

Kokonaisuutena ”Jacob’s Ladder” ei ole aivan yhtä tehokas kuin kaksi edellistä kappaletta ja tuntuu jopa aavistuksen ylipitkältä, mutta kaiken kaikkiaan se vie Permanent Wavesin ensimmäisen levynpuoliskon maaliin kunnialla.

Levyn b-puolisko onkin sitten valitettavasti selvästi epätasaisempi.


Lue myös: Levyarvio: Black Midi – Cavalcade (2021)


Entre Nous ja Different Strings

Toisen levyn puoliskon käynnistävä ”Entre Nous” alkaa viiltävillä syntetisaattoriujelluksilla mutta muuttuu sitten melko yhdentekeväksi ja suoraviivaiseksi rokkibiisiksi. Syntetisaattorit palaavat kyllä siellä täällä, mutta tuntuvat irrallisilta koristelulta eikä kappale kokonaisuutena oikein lähde missään vaiheessa kunnolla lentoon. ”Entre Nousia” seuraa toinen lyhyt kappale ”Different Strings”.

”Different Stringsin” funktio levyllä lienee tuoda hieman keveyttä ja kontrastia muun uhmakkaamman materiaalin keskellä, mutta ”Entre Nousin” lailla tämä puoliakustinen balladi jää melko yhdentekeväksi ja pikkukivaksi täytebiisiksi. Asiaa ei auta että ”Different Strings” loppuu hyvin kömpelösti ikään kuin kesken kaiken juuri kun Lifeson alkaa venyttelemään sähkökitarastaan varsin maukkaalta kuulostavia kuvioita.

Natural Science

Permanent Wavesin päättää 9 minuuttia kestävä ja kolmiosainen”Natural Science” joka on levyn kumarrus aiempien Rush-levyjen eeppisen tyylin suuntaan. Mukaan napattiin ilmeisesti musiikkia myös hylkytuomion saaneista vihreän ritarin seikkailuista.  

”Natural Science” alkaa tylsähköllä pari minuuttia kestävällä intro-osiolla ”Tide Pool” jossa Lee laulaa akustinen kitaran säestämänä. Taustalla lorisee myös studion uima-altaassa lutratut äänitehosteet joiden kai pitäis kuulostaa meren aalloilta, mutta jotka valitettavasti kuulostavat…no lutraukselta uima-altaassa.

Aneemisen intron jälkeen alkava 7/8 tahtilajissa räjähtävästi iskevä ”Hyperspace” osio sen sijaan on todella tehokas ja yksi koko levyn hienoimmista hetkistä. Syntetisaattorit loihtivat tehokkaan riffin sekaan futuristisia ääniä ja Leen vokaalit iskevät rytmikkään intensiivisesti. Levyn kolmas ja viimeinen osa ”Permanent Waves” ei ole yhtä innostava ja Peartin robottimainen rummutus jossa ei ole groovesta tietoakaan hieman häiritsee.

Epätasaisuudestaan huolimatta Permanent Waves on mielestäni ensimmäinen todella onnistunut Rush-levy. Käsittääkseni jopa bändi itse jakaa jossain määrin ajatuksen. Neil Peart on mennyt jopa pidemmälle toivoessaan että Moving Pictures(1981) olisi ollut Rushin ensimmäinen albumi. Itselleni Permanent Waves kelpaa todelliseksi lähtölaukaukseksi oikein hyvin.

Permanent Waves on siirtymäkauden levy. Sillä on vielä toinen jalka yhtyeen hardrock-kohtaa-progen menneisyydessä, mutta samalla toinen saapas kurkottaa jo kohti uutta sliipatumman soundin aikakautta jossa proge ja pop sulautetaan toisiinsa saumattomasti. Permanent Waves aloittaa, hieman yskien, Rushin musiikissa uuden ”kypsemmän” kauden ja käynnistää samalla yhtyeen todellisen kultakauden joka jatkui vielä kolmen levyn verran aina vuoteen 1984 asti. Muutaman vuoden ajan Rush oli liekeissä niin taiteellisesti kuin kaupallisesti sillä Permanent Wavesin luomalle pohjalle seuraavana vuonna rakentaneesta Moving Picturesista tuli myös yhtyeen menestynein albumi.

Parhaat biisit: ”The Spirit Of Radio”, ”Free Will” ja ”Jacob’s Ladder”


Rating: 4 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

  1. The Spirit of Radio (4:56)
  2. Freewill (5:21)
  3. Jacob’s Ladder (7:26)
  4. Entre Nous (4:37)
  5. Different Strings (3:48)
  6. Natural Science (9:17)

Rush

Geddy Lee: vokaalit, bassokitara, syntetisaattorit Alex Lifeson: kitarat Neil Peart: rummut, perkussiot

Tuottaja: Rush / Terry Brown
Levy-yhtiö: Anthem

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: