Levyarvio: Peter Gabriel – s/t (1980)

Peter Gabriel on Peter Gabrielin kolmas nimetön studioalbumi.

Gabrielin kolmannesta nimettömästä albumista käytetään välillä nimiä Peter Gabriel III tai Melt. Jälkimmäisen nimen inspiroi design-studio Hipgnosisin luoma mustavalkoinen kansikuva jossa puolet Peter Gabrielin kasvoista näyttää sulavan groteskilla tavalla. Käytän tekstissä jatkossa levystä nimeä Melt yksinkertaisuuden vuoksi.

Genesiksestä vuonna 1975 lähtenyt Peter Gabriel käynnisti soolouransa vuonna 1977 ilmestyneellä nimettömällä debyytti-albumillaan. Debyytti oli moneen eri suuntaan tyylillisesti poukkoileva ja Bob Ezrinin suureellisesti tuottama ja varsin epätasainen kokonaisuus. Vuonna 1978 ilmestynyt toinen nimetön albumi, joka usein tunnetaan myös kutsumanimellä Scratch oli King Crimson -kitaristi Robert Frippin tuottama ja huomattavasti vähäeleisempi levy jolla Gabriel flirttaili new wave -rockin suuntaan.

Scratch sai epätasaisen vastaanoton ja myi debyyttiä heikommin. Gabriel ei ollut itsekään nopeasti äänitettyyn levyyn (joka ohimennen sanoen on mielestäni erinomainen ja paljon debyyttiä parempi) oikein tyytyväinen ja päätti että seuraava levy tehtäisiin ajan kanssa ja huolella.

Kolmannelle levyllelleen Gabriel pestasi taustajoukkoihin nuorta verta. Tuottajaksi valittiin vain 24-vuotias (olihan Gabriel itse tässä vaiheessa jo ikäloppu 30-vuotias!) Steve Lilywhite joka oli tuottanut trendikkäitä yhtyeitä kuten Ultravoxia ja Siousxie & the Bansheesia. Äänittäjäksi valittiin nuori Hugh Padgham joka oli työskennellyt Lilywhiten äänittäjänä XTC:n levyllä Drums and Wires ja aiemmin äänittänyt Yesin ja Gentle Giantin kaltaisia proge-suuruuksia.

Yhdessä Lilywhiten ja Padghamin sekä erinomaisen muusikkokaartinsa kanssa Gabriel loihti levylleen aivan uudenlaisen soundi-maailman jonka vaikutukset kaikuivat pitkälle ja laajalle 80-luvulla.

Gabriel teknikkoineen käytti aiempaa enemmän Meltillä studiota säveltämisen työkaluna. Sen kappaleet oikeastaan enemmänkin veistettiin studiossa kasaan kerros kerrokselta perinteisen säveltämisen sijasta. Suurin vaikutus levyn soundimaailmaan liittyi kuitenkin päätöksiin joita tehtiin rumpujen osalta. Gabriel päätti että levyn rumpalit Jerry Marotta ja hänen vanha Genesis-kollegasa Phil Collins eivät saaneet käyttää lainkaan symbaaleja rumpuja soittaessaan. Tämä pakotti rumpalit ajattelemaan soittoaan aivan uudella tavalla kun peltien jatkuva läimiminen ei ollut enää optio. Oleellisempaa oli kuitenkin että kun symbaalit normaalisti vievät äänikuvasta varsin runsaasti taajuuksia voitiin tämä vapautunut tilaa käyttää erilaisille jännittäville tekstuureille. Melt onkin täynnä kaikenlaisia pieniä risahduksia, kirskahduksia, vihellyksiä yms. tuoden mukanaan varsin ainutlaatuista tunnelmaa ja nousten usein tasaveroiseen rooliin perinteisemmän instrumentaation kanssa.

Toinen mullistava rumpuihin liittyvä innovaatio oli enemmän sattuman kauppaa. Mikä ei tietenkään vähennä lainkaan lopputuloksen nerokkuutta. Osalla Meltin kappaleista käytetään rummuissa gated reverb -efektiä josta tuli 80-luvulla äärimmäisen suosittu tehokeino (ja lopulta väsynyt klisee). Gate eli kohinasalpa on laite jolla äänittäessä voidaan vähentää kohinaa asettamalla raja-arvo jota hiljaisempaa ääntä ei äänitetä mikä vähentää nauhalle syntyvän kohinan määrää. Meltin sessioissa Gate meni vahingossa päälle kun äänittäjä Padgham yritti kommunikoida äänityskopissa rumpuja soittaneen Collinsin kanssa. Gate leikkasi rumpujen kaiun ikään kuin kesken kaiken ennen kuin se hiipui luonnollisella tavalla joka synnytti yhdessä raskaan kompressoinnin kanssa hyvin voimakkaan intensiivisen ja samaan aikaan silti erottelevan rumpusoundin.

Musiikillisesti Melt kuulostaa siis varsin ainutlaatuiselta, mutta myös sanoituksellisesti se on väkevää työtä. Levyllä Gabriel pelkistää ja tiivistää sanoituksiaan välillä hyvinkin rajulla tavalla. Gabrielin Genesikselle aikoinaan kirjoittamat koukeroiset tekstit ovat vain kaukainen muisto. Toisaalta vaikka Melt on hyvin vakava, hetkittäin jopa synkkä levy, kukkii siellä täällä Gabrielin omintakeinen huumori joka on selvästi sukua miehen aiemmille sanoituksille Genesiksessä. 

Melt ei ole varsinainen konseptialbumi, mutta sen kappaleita yhdistää kyllä jonkinlainen löyhä teema jota Gabriel itse kutsui ”rappeutuvan mielen historiaksi”. Meltin kappaleet tuntuvat kertovan nyrjähtäneistä yksilöistä jotka elävät yhteiskunnan reunamilla, mutta toisaalta myös yhteiskunnasta joka sekin on nyrjähtänyt radaltaan ja on eräänlaisessa vapaassa pudotuksessa kadotettuaan vanhat arvopohjansa. Kiinnostavasti Melt tuntuu tarkastelevan näitä teemoja suht kaksijakoisesti niin että A-puolen kappaleet käsittelevät asiaa yksilön näkökulmasta ja B-puoli ottaa asiaan laajemman yhteiskunnallisen näkökulman.


Lue myös: Levyarvio: Kate Bush – Never For Ever (1980)


Melt alkaa komeasti kappaleella joka esittelee suoraan sen radikaaleimmat innovaatiot. Gated reverbin yhdistäminen rumpuihin oli ehkä Padghamin ja Collinsin yhteinen vahinko, mutta ainakin yleensä Gabrielia on kreditoitu siitä ettei se jäänyt vain satunnaiseksi tapahtumaksi studiossa vaan nostettiin kunnolla esiin ja osaksi musiikkia. Gabriel nimittäin innostui syntyneestä efektistä niin paljon että pyysi Collinsia takomaan yksinkertaisen rumpu-kuvion gated reverbin kera ja jonka päälle rakennettiin sitten kokonainen biisi.

I’m certain you know I am there… I like the touch and the smell of all the pretty dresses you wear.

Lopputuloksena syntynyt simppelillä kuivasti soivalla rumpubiitillä ja oudoilla kirskahduksilla ja narahduksilla alkava ”Intruder” on kerrassaan lumoava biisi. David Rhodesin kitara kirskahtelee silloin tällöin ja Gabriel laulaa satunnaisten ihmisten koteihin murtautuvasta pervosta kertovat sanat lähes puhelaulumaiseen toteavaan tyyliin. Morris Pertin (Brand X, Mike Oldfield) upeasti soittama ksylofoni soi leikkisästi kaiken paikallaan vellovan synkkyyden vastapainona.

Intruders happy in the dark
Intruder come
Intruder come and leave his mark
Leave his mark
Leave his mark
I am the intruder

”Intruder” onnistuu olemaan samaan aikaan sekä hämmentävällä ja perverssillä tavalla karmiva että seksikäs artrock-biisi. Kerrassaan upea alku levylle ja kaiken kaikkiaan yksi Peter Gabrielin parhaista biiseistä.

Seuraava kappale nopeatempoisempi ”No Self-Control” käynnistyy myös Pertin soittamilla perkussioilla. Marimboilla tällä kertaa.  Gabrielin epätoivoa puhkuvat dramaattiset vokaalit saavat tukea Phil Collinsin uhkaavasti vyöryviltä massiivisilta rumpufilleiltä. Kate Bushin heleät taustavokaalit ja Pertin kepeästi, mutta itsepintaisesti soivat marimbat luovat puolestaan kepeämpää kontrastia  Pertin marimbat tuovat mieleen Steve Reichin musiikin eikä ihme sillä Gabriel on kertonut Rechin ”Music For 18 Musiciansin” tehneen häneen suuren vaikutuksen. Tuon taidemusiikin minimalismista suuntausta edustavan sävellyksen vaikutus kuuluukin siellä täällä pitkin Meltiä ja erityisesti juuri Pertin soittamissa perkussioissa.

”No Self-Controlin” perään kuullaan lyhyt vain hieman minuutin mittainen instrumentaalinen välisoitto ”Start”. Dick Morriseyn vanhahtavan kuuloinen blues-henkinen saksofoni-intro ei oikein tunnu olevan kotonaan muuten äärimmäisen modernilla ja kylmän kuuloisella levyllä. Vaan ehkä juuri siksi se lopulta toimiikin: koko Meltin teema on jonkinlainen disorientaatio ja siitä on kyse myös tässä yllättävän romanttisessa interludessa joka johtaa suoraan rosoiseen ”I Don’t Rememberiin”.

”I Don’t Remember” on jatkumoa Gabrielin edellisen levyn punkahtaville biiseille ja sitä esitettiinkin jo Gabrielin vuoden 1978 kiertueella. Rytmisektio nousee keskeiseen rooliin. Marottan tiukka ja yksinkertainen rumpubiitti saa tukea Tony Levinin kumisesti sykkivästä Chapman Stickilla soitetusta basso-groovesta joka on miksattu ilahduttavan pintaan. Siellä täällä kaiken seassa vaikertaa myös Robert Frippin sähkökitara. Tony Levin oli soittanut kahdella aiemmalla Gabrielin levyllä kaikki basso-osuudet, mutta ”I Don’t Remember” on tällä kertaa ainoa kappale jolla hänen soittoaan kuullaan. Tämä johtui siitä että Levin oliMelt-sessioiden aikaan kiireinen työskennellessään Paul Simonin kanssa. John Giblin paikkaa Leviniä mallikkaasti muissa levyn kappaleissa.

Giblinin nauhaton bassokitara nouseekin keskeiseen rooliin ”Family Snapshotissa” joka on yksi ”Intruderin” ja ”I Don’t Rememberin” ohella levyn hienoin antia.

Gabriel osoitti jo aikoinaan Genesiksessä olevansa taitava tarinankertoja ja ”Family Snapshot” saattaa olla tuon suuntauksen huipentuma häneltä. 

Kolmiosainen mini-suite kertoo tarinan perustuen kirjaan An Assassin’s Diary joka oli tosipohjainen kertomus wanna-be -salamurhaajasta Arthur Bremeristä. Bremer yritti murhata poliitikko George Wallace pääasiallisena motiivinaan saavauttaa huomiota ja kuuluisuutta. Gabriel laulaa sanoitukset salamurhaa suunnittelevan protagonistin näkökulmasta. Lopputulos on todella vaikuttava. Ja jopa koskettava.

”Family Snapshotin” ensimmäisessä osassa Gabriel kertoja kuvailee tilannetta sähköpianon säestämänä. Poliitikko lähestyy autosaattuessa ja kertoja odottaa kiikarikiväärin kanssa tilaisuuttaan. Giblinin melankolisesti ja melodisesti soiva bassokuvio luo upean kontrastin Gabrielin sähköpianolle. Morriseyn saksofoni hiipii mukaan minkä jälkeen tempo nopeutuu ja tunnelma muuttuu intensiiviseksi kun poliitikon auto lähestyy katolla vaanivan tappajan kiväärin kantomatkan sisälle. Kertoja julistaa ettei hän vihaa uhriaan vaan haluaa vain olla joku. Tulla kaikkein tuntemaksi. Keskimmäinen osa päättyy kun luoti sinkoutuu kiväärin piipusta kohti uhriaan. Vai sinkoutuuko sittenkään? Kappaleen herkkä lopetus antaa ymmärtää että ehkä koko tarina olikin vain yksin jätetyn ja vanhempiensa laiminlyömän pikkupojan väkivalta-fantasia. ”Family Snapshot” on kerrassaan nerokas kappale.

”Family Snapshotin” psykodraaman jälkeen Gabriel palaa toisen levynsä new wave -tunnelmiin ja ”And Through The Wire” edustaa levyn suoraviivaisinta rock-osastoa. Kappaleessa kuullaan The Jam -kitaristi Paul Wellerin soittoa. Kappale ei ole muuten erityisen kiinnostava, mutta Gabrielin rosoinen laulusuoritus on todella vaikuttava.

Rockista siirrytään poppiin ja albumin isoimpaan hittiin ”Games Without Frontiersiin” jossa Gabriel saa toistamiseen taustatukea Kate Bushilta ja tällä kertaa hieman isommassa roolissa.

”Games Without Frontiers” alkaa Bushin maagisella ”Jeux Sans Frontières” -hokemalla. Ranskankielinen värssy Jeux Sans Frontières (pelejä ilman rajoja) viittaa saman nimiseen televisio-peliin jossa eri maita tai kaupunkeja edustavat joukkueet kilpailivat toisiaan vastaan. Kyseessä oli lempeämpi versio tällä hetkellä suositusta Squid Gamesta, mutta pelin vastakkain asettelun teema inspiroi kuitenkin Gabrielia ja kappaleen leikkisät ja lähes dadaistiset sanoitukset voi tulkita nationalismin kritiikiksi tai ainakin se pyrkii esittämään kansainvälisen diplomatian naurettavassa valossa rinnastaen sen lasten leikkeihin.

Kate Bushin on kerrottu inspiroituneen suuresti Meltin sessioista ja Gabrielin tavasta käyttää studiota säveltämisen apuna. Bush hyödynsi oppejaan hienolla kolmannella soololevyllään Never For Ever joka ilmestyi vajaa puolivuotta Meltin jälkeen. Bushin kerrotaan innostuneen etenkin samplaamiseen pystyvästä Fairlight CMI -syntetisaattorista mikä on hieman outoa sillä ainakaan minun kuullakseni Fairlightia ei kuulla Meltillä kovinkaan paljoa vaan lopulta Bushin oma Never For Ever tuo vempainta esille huomattavasti enemmän.

Rasismia käsittelevä ”Not One Of Us” sisältää upean rumpu-finaalin jossa alunperin symbaalien puutetta vastaan tapellut Marotta pistää parastaa ja todistaa lopulta sopeutuneen ihan kunnilla Gabrielin käskynantoon.

Levyn toiseksi viimeinen kappale ”Lead a Normal Life” alkaa jälleen Reichin suuntaan kumartavalla pseudo-gamelan introlla joka on hienoa kuultavaa. Mielisairaalasta ja eristäytymisen tunteesta kertova kappale jää leijailevaksi ja sirpalemaiseksi välikkeeksi joka olisi toiminut paremmin osana albumi-kokonaisuutta aavistuksen lyhyempänä.

Levyn viimeinen kappale yhdistää levyn synkeät teemat yksityisen ja yleisen tasolla. Toisaalta se kertoo hyvin suoraviivaisesti ja henkilöidysti Steve Bikosta eteläafrikkalaisesta apartheidin vastustajasta, mutta tulee samalla tietenkin käsitelleeksi rasismia ja syrjintää yleisemmälläkin tasolla. Biko kuoli vankilassa poliisien pahoinpitelemänä vuonna 1977.

Melko yksinkertainen rakenteeltaan toisteinen Bikon viehätys perustuu pitkälti erilaisiin tekstuureihin ja pseudo-afrikkalaiseen hypnoottiseen rytmiin. Kappaleen kertosäe-hokemaa olen pitänyt aina hieman ärsyttävänä. Kautta ”Bikon” suriseva säkkipilli tuo mukanaan  hautajaissaattuemaista tunnelmaa joka sopiikin erinomaisesti kappaleen aiheeseen. Ilmeisesti Fairlightilla luotu säkkipilliraita on todella onnistunut.

”Biko” aloittaa Gabrielin ihmisoikeusaktivismin kauden ja kappale tuo hienosti esiin yksittäisen tragedian kautta rakenteellista ongelmaa joka oli vielä 80-luvun alussa länsimaissa monille vieras.


Lue myös: Levyarvio: Peter Gabriel – s/t (1978)


Kun valmis levy toimitettiin Gabrielin USA:n levy-yhtiön Atlanticin kuultavaksi epäili yhtiön mahtimies Ahmet Ertegun Gabrielin mielenterveyttä ja tuomitsi levyn liian epäkaupalliseksi Amerikassa julkaistavaksi. Ertegun luultavasti katui pian päätöstään sillä Mercury -yhtiön nappaamasta Meltistä tuli Gabrielin toistaiseksi menestynein levy. Melt myi hyvin ja sai kriitikoilta lähes yksimielistä suitsutusta. Melt ei tehnyt Gabrielista vielä supertähteä, mutta vahvisti hänen asemaansa yhtenä niistä 70-luvun artisteista jotka näyttivät säilyttäneen luovuutensa uudelle aikakaudelle siirryttäessäkin.

Melt oli Gabrielilta rohkea askel uuteen. Meltillä tekstuurien, soundien ja etenkin rytmien merkitys korostuu ja ne nostetaan tasaveroisiksi elementeiksi melodioiden ja perinteisen rock-instrumentaation rinnalle. Levyn lopullisen suuruuden taustalla on kuitenkin se kuinka saumattomasti Gabriel onnistuu yhdistelemaan varsin avantgardistisiin aineksiin hienoja melodisia koukkuja ja tarttuvia kertosäkeitä. Gabrielin tarinankertojan taidot kukoistavat myös levyllä ja aiempaa tiiviimmin kirjoitetut tekstit loihtivat eteemme kiehtovia ja häiriintyneitä yksityiskohtia ja ihmiskohtaloita.

Melt on paitsi Peter Gabrielin mestariteos niin myös yksi 80-luvun parhaista ja tärkeimmistä levyistä.

Parhaat biisit: ”Intruder”, ”No Self-Control”, ”Family Snapshot”

Rating: 5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

  1. ”Intruder” 4:54
  2. ”No Self Control” 3:55
  3. ”Start” 1:21
  4. ”I Don’t Remember” 4:42
  5. ”Family Snapshot” 4:28
  6. ”And Through the Wire” 5:00
  7. ”Games Without Frontiers” 4:06
  8. ”Not One of Us” 5:22
  9. ”Lead a Normal Life” 4:14
  10. ”Biko” 7:32

Muusikot:

Peter Gabriel: vokaalit, piano, syntetisaattori (3,4,7,8), bassosyntetisaattori & vihellykset (7), rumpukoneiden ohjelmointi (10) Kate Bush: taustavokaalit (2,7) David Rhodes: kitara, taustavokaalit Robert Fripp: kitara (2,4,8) Dave Gregory: kitara (4,5) Paul Weller: kitara (6) Larry Fast: syntetisaattori, basso-syntetisaattori (7), syntetisoidut säkkipillit (10), ohjelmointi Dick Morrissey: saksofoni (2,3,5,9) John Giblin: bassokitara Tony Levin: Chapman Stick (4) Jerry Marotta: rummut, perkussiot (7,8) Phil Collins: rummut (1,2), rumpukoneen ohjelmointi (1), perkussiot (5,10) Morris Pert: perkussiot (1,2,9) Steve Lillywhite: vihellykset (7 Hugh Padgham: vihellykset (7) Peter Vogel: Fairlight CMI David Ferguson: vokaaliraapaisut (10)

Tuottaja: Steve Lilywhite
Levy-yhtiö: Charisma / Mercury

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: