Peter Gabrielin toisesta nimettömästä albumista käytetään välillä nimiä Peter Gabriel II tai Scratch. Jälkimmäisen inspiroi design-studio Hipgnosisin räväkkä kansitaide jossa Gabriel raapii ikään kuin kansitaiteen riekaleiksi. Henkilökohtaisesti puhun kuitenkin yleensä Peter Gabrielin kakkosesta… mutta tarkemmin ajatellen se ei ehkä ole soveliasta joten käytän nimeä Scratch tässä tekstissä.
King Crimson -kitaristi Robert Fripp soitti Gabrielin vuoden 1977 debyytillä ja oli sen jälkeen mukana myös Gabrielin kiertueella salanimellä Dusty Rhodes. Eksentrinen kitaristi soitti koko kiertueen verhon takaa piilosta. Minulle ei ole koskaan selvinnyt että miksi. Kyse ei ainakaan ollut siitä että mitenkään Fripp häpeilisi yhteyttään Gabrieliin. Fripp ei kuitenkaan ollut erityisen tyytyväinen kokemukseensa Gabrielin debyyttilevyllä. Hän ei tullut toimeen kokaiinista inspiroituvan ja kultaisessa dollari-kaulakorussa kekkuloivan tuottaja Bob Ezrinin kanssa. Frippistä mahtaileva Ezrin ei ollut hyvää vaikutusta Gabrielille. Fripp ehdottikin Gabrielille että seuraava levy tehtäisiin hänen johdollaan nopeasti, tehokkaasti ja edullisesti. Gabriel tarttui ihailemansa Frippin syöttiin. You are hired!
Peter Gabrielin vuotta aiemmin ilmestynyt debyytti on hajanainen teos. Se sisältää muutamia helmiä (”Solsbury Hill tietenkin), mutta on kokonaisuutena hyvin epätasainen. Gabriel tuntuu tuolla levyllä kurkottelevan moneen suuntaan ja kokeilevan eri tyylejä ilman selkeää visiota. Olen myös Frippin kanssa samaa mieltä että Ezrinin pömpöösi tuotanto ei ollut hyvä pari Gabrielin musiikille.
Frippin ohjastama Scratch on rajumpi, suoraviivaisempi levy. Se ottaa selkeän askeleen new waven suuntaan ja on hetkittäin suorastaan punk-henkinen. Fripp laskee Scratchin osaksi omaa ”New York -trilogiaansa” jonka kaksi muuta levyä ovat hänen oma ensimmäinen soololevynsä Exposure (1979) ja laulaja Darryl Hallin kanssa tehty Sacred Songs (1980). Kaikkien kolmen levyn oli tarkoitus ilmestyä varsin lähekkäin toisiaan, mutta tämä suunnitelma meni mönkään levy-yhtiö -sekoilujen johdosta minkä takia sekä Exposure että Sacred Songs ilmestyivät selkeästi myöhemmin kuin alun perin oli tarkoitus. Kolme levyä kieltämättä sisältävät joitakin yhteisiä ominaisuuksia. Ne kaikki tarjoilevat (tuolloin) modernin ja särmikään näkemyksen kokeellisesta pop/rock-musiikista. Ne ovat taiderokkia new wave -särmällä. En ole koskaan kuullut mitä Gabriel ajattelee tästä Frippin trilogia-konseptista.
”My aim with the trilogy was to investigate the ’pop song’ as a means of expression. I think it’s an incredibly good way of putting forward ideas. I think it’s a supreme discipline to know that you have three to four minutes to get together all your lost emotions and find words of one syllable or less to put forward all your ideas. It’s a discipline of form that I don’t think is cheap or shoddy”
Robert Fripp
Scratch alkaa kahdella sen intensiivisimmällä kappaleella ”On The Airilla” ja ”D.I.Y.”:llä. Molemmat ovat räväköitä new wave -henkisiä biisejä joissa on mukana häivähdys punkiakin. Staccato-rytminen helisevillä syntetisaattoreilla koristelty ”On The Air” on näistä kahdesta onnistuneempi, mutta kumpikaan ei itselleni ihan täysilä toimi. ”On The Air” tosin paranee loppua kohden sen yhdistellessä todella massiivisesti soivia kitarariffejä ja paksuina mattoina surisevia syntetisaattoreita. Jälkimmäisistä on kiittäminen Synergy nimellä syntetisaattori-levyjä tehnyttä Larry Fastia.
Levyn ensimmäinen todellinen helmi on Gabrielin yhdessä tuolloisen vaimonsa Jill Gabrielin kanssa kirjoittama ”Mother Of Violence”. Akustinen kitara ei ole yleinen soitin Gabrielin musiikissa, mutta herkässä ”Mother Of Violencessa” sillä on merkittävä rooli pianon rinnalla. Pääosassa on kuitenkin Gabrielin upea vokaalimelodia ja hänen herkän hauras ja samaan aikaan erittäin vakuuttava laulusuoritus. Koskettava kappale käsittelee pelkoa ja sen tuhoavaa vaikutusta.
Ah fear, fear, she’s the mother of violence
Making me tense to watch the way she breed
Fear, she’s the mother of violence
You know self-defense is all you need
Ote kappaleen ”Mother Of Violence” -sanoituksista
”Mother Of Violencen” jälkeen kuullaan hassutteleva Randy Newman -henkinen ”A Wonderful Day in a One-Way World” ärsyttävine syntetisaattoreineen tuo mieleen debyytti-levyn umpikujiin päätyneet kokeilut.
Scratchin A-puolen päättävä ”White Shadow” edustaa levyn progemaisinta laitaa ja on myös sen paras kappale. Eteerisellä syntetisaattorilla ja Frippin helisevällä akustisella kitaralla alkava kappale kasvaa dramaattiseksi mini-sinfoniaksi. Gabrielin laulama kryptinen kertosäe ”and she comes out like a white shadow” on vaikuttava ja kappaleen kruunaa Frippin pitkä nuljutteleva ja suriseva kitarasoolo joka on kerrassaan loistelias. Lienee pisin kitarasoolo mitä Gabrielin soololevyillä on ikinä kuultu. Paras ainakin. Yleisesti ottaen Fripp pitää levyllä kitaristina suht matalaa profiilia vaikka hän neljässä kappaleessa kitaroikin. Suurimman osan kitaroista soittaakin Sid McGinnis. Myös Tony Levinin uljaasti soiva bassokitara ansaitsee maininnan, Levin tekee toki muutenkin tyylikästä työtä kautta levyn. Ei ihme että Frippillä oli hänelle pian tämän levyn jälkeen merkittävä työtarjous…
B-puolen käynnistää melankolinen ja vähäeleinen ”Indigo” jonka alkupuoliskon Gabriel laulaa vain pianon ja George Margen nokkahuilun säestämänä. Marge soittaa tuota instrumenteista jalointa levyn kahdella muullakin kappaleella, mutta ”Indigossa” se kuuluu selkeiten. ”Indigon” loppupuolella” mukaan tulee myös rummut ja sähkökitara, mutta sitä melkein toivoo että kappale olisi pysynyt loppuun saakka yhtä pelkistettynä. Jerry Marottan rummut soivat turhan raskaskätisesti. Ehkä jazzahtavampi ote olisi toiminut paremmin.
”Animal Magic” on levyn pirteintä antia. Roy Bittanin kapakkapianolla on merkittävä rooli biisissä joka on albumin popmaisinta antia. Gabrielin vokaalit tosin ovat vielä liian karskit ja räkäiset poppi-listojen kärkeen, mutta ei tarvitse käyttää kauheasti mielikuvista kuullakseen ”Animal Magicin” jonkinlaisena prototyyppinä Gabrielin myöhempien aikojen ”Sledgehammer” ja ”Steam” tyyppisille hiteille.
”Animal Magicin” wanna-be -popista siirrytään kokeellisempiin tunnelmiin Frippin ja Gabrielin yhdessä säveltämän ”Exposuren” myötä. ”Exposure” on jännää mutantti-funkkia jossa Levinin basso groovaa ihastuttavasti rutisten 5/4 tahtilajissa ja Frippin jääkylmästi soivat ja spiraalimaisesti itsensä ympärille kiertyvät Frippertronics-kuviot vaanivat uhkaavasti kaiken yllä. Gabriel hokee ja varioi intensiivisesti kappaleen minimalistisia lyriikoita jotka muodostuvat enimmäkseen erilaista tavoista lausua kappaleen nimi. ”Exposure” tuo hieman mieleen musiikin jota Brian Eno ja David Byrne tekivät muutamaa vuotta myöhemmin levyllä My Life in the Bush of Ghosts. ”Exposuresta” kuullaan vaihtoehtoinen versio Frippin saman nimisellä soolodebyytillä (1979). Pakko myöntää että tuossa versiossa Terre Rochen dramaattinen laulusuoritus pyyhkii lattiaa Gabrielin sinänsä mallikkaalla tulkinnalla.
Lue myös: Levyarvio: Genesis – Selling England By The Pound (1973)
”Flotsam And Jetsam” on miellyttävä pariminuuttinen välipala joka tuntuu loppuvan kesken kaiken juuri kun se on muuttumassa kiinnostavaksi. Sitä seuraava ”Perspective” tarjoilee lisää rokkenrollia eikä ole valitettavast erityisen kiinnostava kappale. Parasta siinä on Levinin bassosoundi ja muutamat ilahduttavan kidutetun kuuloset kitaraosuudet. ”Perspectivessa” kuuluu selvästi Gabrielin Bruce Springsteen -fanitus. Onhan kappaleessa mukana myös Springsteenin pianisti Roy Bittan (joka soittaa itsesiassa kuudessa levyn kappaleessa). Myös Tim Cappelon hieman korni saksofonin soitto tuo vahvasti mieleen Springstenin torvimies Clarence Clemonsin tyylin.
Varsin epätasaisen B-puolen vie onneksi kunnialla maaliin hieno ”Home Sweet Home”. Kohtalokkaan melankolisesti soivaa ”Home Sweet Homea” ei onnistu pilaamaan edes lopussa paluun tekevä Cappelon saksofoni. Gabrielin sanoitukset ovat todella nihilistiset. Ne kertovat tarinan pariskunnasta joka elää kituttaen pienessä asunnossaan korkeassa pilvenpiirtäjässä. Eräänä päivänä kertojan palatessa töistä vaimo on vaimo tehnyt itsemurhan hypänten ikkunasta parin yhteinen lapsi sylissään. Protagonisti pitää saamiaan vakuuutusrahoja likaisina ja pelaa ne kaikki kasinolla voittaen ikään kuin kohtalon ivana valtavan määrän rahaa. Hän ostaa voittosummalla upean maalaiskartanon ja elää herroiksi uudessa home sweet homessaan. Gabriel? Mitä helvettiä? Hahaa. Erittäin synkkä päätös levylle. ”Home Sweet Home” on tavallaan sukua Genesiksen makaaberille ”Harrold The Barrel” -kappaleelle (Nursery Cryme, 1971). Mutta siinä missä ”Harrol The Barrellin” musta huumori oli rautalangasta väännettyä ja ilmiselvää on ”Home Sweet Homen” surumielinen tyyli huomattavasti vaikuttavampaa kuultavaa. Hieman hämäräksi jää kuitenkin mitä Gabriel brutaalilla pikku tarinallaan haluaa kertoa. Todella kiinnostava kappale joka tapauksessa ja musiikillisesti toimiva vaikkei sanoitukset sattuisi puhuttelemaan.
Frippin tuotanto Scratchilla saa usein haukkuja osakseen, mutta itse en oikein ymmärrä miksi. Se ei toki ole yhtä huoliteltua työtä kuin Gabrielin levyt yleensä. Se on totta, mutta soundit ovat kuitenkin mallikkaat ja minusta on kiinnostavaa kuulla Gabrielia kerrankin hieman sponttaanimmalla otteella tuotettuna.
Kuten edeltäjänsä on Scratch edelleen Gabrielin etsikkoaikaa eikä oma tyyli löydy täysin tälläkään levyllä. Epätasaisuus vaivaa myös levyä. Se sisältää kolme-neljä todella hyvää biisiä, mutta myös muutamia melko vähäpätöisiä ralleja. Perfektionistin viitan (ja taakan) hartelleen nostanut Peter Gabriel ei jälkikäteen ole vaikuttanut erityisen tyytyväiseltä Scratchiin eikä se tunnu yleisesti ottaen nauttivan suurta suosiota Gabriel-fanienkaan keskuudessa. Itse olen kuitenkin pitänyt sitä aina merkittävänä parannuksena debyyttiin verrattuna. Scratch on mainio levy, mutta Gabriel oli vasta pääsemässä vauhtiin ja parempaa oli luvassa. Paljon parempaa.
Parhaat biisit: ”Mother Of Violence”, ”White Shadow”, ”Indigo”, ”Exposure”, ”Home Sweet Home”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet
- ”On the Air” 5:30
- ”D.I.Y.” 2:37
- ”Mother of Violence” 3:10
- ”A Wonderful Day in a One-Way World” 3:33
- ”White Shadow” 5:14
- ”Indigo” 3:30
- ”Animal Magic” 3:26
- ”Exposure” 4:12
- ”Flotsam and Jetsam” 2:17
- ”Perspective” 3:23
- ”Home Sweet Home” 4:37
Muusikot:
Peter Gabriel: vokaalit; Hammond urut (11), piano (2), syntetisaattori (5, 7) Robert Fripp: sähkökitara (1, 3, 5, 10), akustinen kitara (5), Frippertronics (8) Tony Levin: bassokitara (1, 5, 7, 8, 10, 11) Chapman stick (2, 4, 9) kontrabassso (6) nokkahuilusovitukset (6, 9) taustavokaalit (1, 4, 7, 10, 11) Roy Bittan: koskettimet (1, 3, 5, 6, 10, 11) Larry Fast: syntetisaattori, äänien käsittely (1, 2, 5, 7, 10) Jerry Marotta: rummut, taustavokaalit (1, 4, 10, 11) Sid McGinnis: sähkökitara (1, 4, 8, 9, 10, 11) akustinen kitara (2, 3), steel-kitara (3, 4, 5, 6, 9, 11) mandoliini (2), taustavokaalit (7) Todd Cochran: koskettimet (2, 4, 6, 7) Tim Cappello: saksofoni (10, 11) George Marge: nokkahuilu (6, 8, 9) John Tims: hyönteiset (3)
Tuottaja: Robert Fripp
Levy-yhtiö: Charisma
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti