Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1981 – Sijat 1-10

Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1981 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 1-10.

1. Art Bears: The World as It Is Today (UK) *****
2. King Crimson: Discipline (UK) *****
3. Peter Hammill: Sitting Targets (UK) *****
4. Univers Zero: Ceux Du Dehors (BE) *****
5. Eskaton: 4 Visions (FR) ****½ 
6. Rush: Moving Pictures (CA) ****½ 
7. This Heat : Deceit (UK) ****½ 
8. Fred Frith: Speechless (UK) ****
9. Eider Stellaire: s/t (FR) ****
10. Brian Eno + David Byrne: My Life in the Bush of Ghosts (UK/US) ****

Sijat 11-20

Sijat 21-27


Katso vuoden 2021 parhaat levyt  täältä


1. Art Bears: The World as It Is Today

the_world_as_it_isThe World As It Is Today on Art Bearsin kolmas studioalbumi.

Art Bears syntyi vuonna 1978 Henry Cow’n ajauduttua kriisiin yhtyeen taiteellisesta linjasta. Rumpali Chris Cutler ja kitaristi/viulisti Fred Frith olisivat halunneet tehdä laulettuja kappaleita ja osa muusta bändistä, Tim Hodginson, olisi halunnut keskittyä puhtaasti ultramonimutkaisiin instrumentaalisävellyksiin. Ongelma ratkaistiin niin että jo aloitetusta Hopes And Fears -levystä tehtiin Art Bearsin debyytti ja Henry Cow äänitti Western Culture nimisen instrumentaalisen joutsenlaulunsa vuonna 1979.

Ensimmäisellä Art Bears -levyllä Hopes And Fearsilla esiintyi koko 70-luvun lopun Henry Cow -kokoonpano sen syntyprosessista johtuen, mutta yhtyeen toisella levyllä Winter Songsilla kuultiin ensimmäistä kertaa Art Bears sen todellisessa trio-formaatissa eli Cutlerin ja Frithin rinnalla esiintyi vokalisti Dagmar Krause. Winter Songsin jälkeen Art Bears teki ainoan kiertueensa Peter Blegvadin (Slapp Happy) ja Marc Hollanderin (Aksak Maboul) vahvistamana. Kymmenisen keikkaa kattaneen kiertueen jälkeen Art Bears palasi studioon työstämään kolmatta levyään joka sai nimen The World As It Is Today…

Lue koko arvostelu täältä >

*****

2. King Crimson: Discipline

disciplineDiscipline on King Crimsonin kahdeksas studioalbumi.

Vuonna 1969 perustettu King Crimson päätyi pian esikoislevynsä In The Court Of The Crimson Kingin jälkeen kitaristi Robert Frippin luotsaamaksi. Crimson julkaisi vaihtelevine kokoonpanoineen seitsemän studiolevyä kunnes päätti Fripp yllättäen päätti hajottaa yhtyeen “pysyvästi” vuonna 1974 julkaistun Red -levyn jälkeen. Vuonna 1974 rockin kuuntelijat saattoivat ehkä Frippin uhoon uskoa, mutta kuten olemme sittemmin oppineet ei rock-maailmassa mikään ole pysyvää. Myös King Crimson palasi seitsemää vuotta myöhemmin syyskuun 22. päivä…

Lue koko arvostelu täältä >

*****

3. Peter Hammill: Sitting Targets

sitting_targetsSitting Targets on Peter Hammillin kymmenes sooloalbumi.

Peter Hammill tunnetaan parhaiten johtamansa yhtyeen Van der Graaf Generatorin vokalistina, mutta hän oli jo 80-luvun alkuun mennessä koonnut omiin nimiinsä mittavan ja laadukkaan sooloalbumien katalogin. Ja suuri osa näistä levyistä oli nimityksensä mukaan nimenomaan sooloalbumeita sillä Hammill useimmiten soitti lähes yksinään kaikki instrumentit levyillään. Tämä korostui etenkin Hammillin 70-luvun lopun kokeellisella ”trilogialla” The Future Now, pH7 ja A Black Box joilla kuullaan hyvin vähän vierailevia muusikoita. A Blacki Boxin jälkeen Hammill päätti kuitenkin suunnata suoraviivaisemman tyylin pariin ja oli kiinnostunut emuloimaan yhdenmiehen orkesterin sijasta tyypillisempää rockbändin soundia…

Lue koko arvostelu täältä >

*****

fb_cta

4. Univers Zero: Ceux Du Dehors 

ceux_du_dehorsCeux Du Dehors on Univers Zero kolmas studioalbumi.

Vuonna 1974 perustettu belgilainen avantproge-bändi Univers Zero julkaisi nimettömän debyyttinsä vuonna 1977. Tuo levy oli uraauurtava julkaisu synkeän kamarimusiikkihenkisen rock-musiikin kaanonissa. Tuon albumin musiikki oli hyvin tummasävyistä ja monimutkaista. Yhtyeen toisella levyllä Hérésie (1979) tämä kehityssuunta vietiin jo melkeinpä äärimmäisyyksiin ja levy on suorastaan painostavan rankka ja synkeä kuuntelukokemus. Ja siis pelkästään hyvällä tavalla! Edes kaltaiseni paatunut avant-peikko ei kuitenkaan  ole valmis kuuntelemaan Hérésietä ihan minä päivänä tahansa. Univers Zero oli tavallaan hyvin lyhyessä ajassa maalannut itsensä nurkkaan. Mihin jatkaa Hérésiestä

Lue koko arvostelu täältä >

*****

5. Eskaton: 4 Visions

4_visions4 Visions on Eskatonin toinen studioalbumi.

Alunperin jo vuonna 1970 perustettu ranskalainen Eskaton julkaisi esikoislevynsä Ardeurin vuonna 1980. Yhtye oli kuitenkin äänittänyt albumillisen musiikkia jo vuonna 1979 joka syystä tai toisesta jäi julkaisematta. Tämä levy päätyi lopulta kauppojen hyllyille nimellä 4 Visions vasta vuonna 1981. Ja tuolloinkin vain C-kasettina. CD-julkaisun aika koitti vuonna 1995 ja vinyylinä sitä pääsi kuuntelemaan vasta vuonna 2013. Eli vaikka 4 Visions on kronologisesti Eskatonin toinen albumi on se tavallaan yhtyeen debyytti.

4 Visions koostuu neljästä pitkästä biisistä (8-13 min.) ja tarjoilee hellittämättömän tinkimätöntä zeuhl-tykitystä. Basso murisee, rummut takovat epäsäännöllisiä tahtilajeja aggressiivisesti. Retrofuturistista tunnelmaa luovat syntetisaattorit ujeltavat kaiken ympärillä. Kaksi ranskaksi laulavaa naisvokalisti tuovat hieman inhimillisyyttä raivokkaaan koneen lailla etenevään hallittuun kaookseen. 

Heti ensimmäisessä biisissä, bändin mukaan nimetyssä, yli kymmenen minuuttisessa ”Eskatonissa” helvetti pääsee irti. André Bernardin (aivan huikea muusikko!) basso jyrisee ja pörisee vimmatulla zeuhl-tyylillä, rumpali Gérard Konig nakuttaa rumpuja sellaisella sykkeellä että heikompaa hirvittää. Paule Kleynnaert ja Amara Tahir messuavat ranskaksi sanoja sellaisella vauhdilla ettei patonkimaan kieltä osaavakaan niistä luultavasti ota mitään tolkkua. Kaiken ympärillä kieppuu ja viiltää, ei vain yksi tai kaksi vaan peräti kolmen eri kosketinsoittajan arsenaali johon kuuluu urut, sähköpiano ja syntetisaattoreita. Myös sähkökitaristi Alain Blésingin pääsee hetkittäin ääneen jääden kuitenkin selkeään sivurooliin. ”Eskaton” on todella vimmainen zeuhl-mini -eepos ja tyrmäävä aloitus levylle.

Myös seuraava kappale ”Attente”, joka on aavistuksen hillitympi sävellys, on upeaa kuultavaa. Siinä Eskaton nostaa muhkeina surisevat syntetisaattorit suurempaan rooliin ja yhtyeen naisvokalistikaksikkokin on enemmän edukseen kun meininki ei ole aivan niin kiihkeää. Sävellyksenä ”Attente” saattaa hyvinkin olla Eskatonin monimutkaisin.

B-puolen kaksi kappaletta, 13 minuuttinen ”Écoute” ja yhdeksän minuuttinen ”Pitié eivät aivan vedä vertoja kahdelle ensimmäiselle kappaleelle, mutta maukasta kuunneltavaa nekin ovat. 

”Écoutessa” rakennellaan alussa tehokkaasti jännitettä, mutta lopulta kappale on hieman ylipitkä ja kitaristi Blésingin vonguttelemat kitarasoolot ovat hieman yhdentekeviä. Levyn päättävä ”Pitié” puolestaan on etenkin alkupuoliskoltaan levyn kauneinta ja tunnelmallisinta antia. Sekin tosin hakee ihan onnistuneesti kovempia kierroksia loppua kohden, mutta melkein olisi toivonut sen pysyvän seesteisenä tunnelmointina loppuun asti.

(Huom. Ilmeisesti alkuperäisellä kasetilla biisijärjestys oli päin vastainen ja kaksi viimeistä kappaletta olivat ensimmäisenä ja toisin päin, mutta ylläoleva kuvaa CD-julkaisun, jota kuuntelemalla minä olen levyyn tutustunut, järjestystä.)

On kerrassaan käsittämätöntä miksi niin hieno levy kuin ”4 Visions” jäi aikanaan julkaisematta ja Eskaton sen sijaan päätyi studioon työstämään jo seuraavaa levyä. Voisi kuvitella että tälläisellä arkistosta kaivetulla levyllä olisi edes soundiensa puolesta jotain pielessä, mutta ei; 4 Visions soi tuhdisti ja voimakkaasti. Aivan kuten tälläisen voima-zeuhlin kuuluukin.

4 Visionsia pidetään yleensä Eskatonin parhaana albumina ja sitä se saattaa ollakin, mutta ei edellisenä vuonna ilmestynyt Ardeur sille juuri häviä. Eskaton julkaisi vielä vuonna 1983 Fiction nimisen levyn ennen hajoamistaan. Laadukas levy sekin joka suuntaa aiempaa elektronisempaan suuntaan. Yllättäen Eskaton palasi vuonna 2017 äänittämään studiolevyn So Good. Itse en ole tuota levyä kuullut, mutta jos olen oikein ymmärtänyt So Bad olisi valitettavasti ollut paremmin sen sisältöä kuvaava nimi.

Parhaat biisit: ”Eskaton”, ”Attente”

****½ 

6. Rush: Moving Pictures

moving_picturesMoving Pictures on Rushin kahdeksas studiolevy.

Vuonna 1968 perustetulla kanadalaisella Rushilla kesti pitkään saavuttaa todellinen potentiaalinsa. Yhtyeen ensimmäiset levyt olivat hieman vaivaannuttava sekoitus hard rockin ja progressiivisen rockin kliseitä, mutta vuoden 1980 Permanent Wavesilla yhtye viimeistään tuntui luovan nahkansa ja löytävän oman luontevan tyylinsä. Permanent Wavesilla yhtye tiivisti ilmaisuaan ja otti mukaan enemmän pop/rock-sävyjä. Moving Pictures jatkaa onnistuneesti tällä suoraviivaistamisen tiellä…

Lue koko arvostelu täältä >

****½ 


Vuoden 2020 parhaat levyt löydät täältä


7. This Heat : Deceit

deceitDeceit on This Heatin toinen studioalbumi.

This Heat perustettiin vuonna 1976 ja oli tavallaan spin-off kitaristi Phil Manzaneran Quiet Sun -yhtyeestä. Quiet Sunissa rumpaloinut Charles Hayward vei yhdessä kitaristi Charles Bullenin ja ”epämuusikko” Gareth Williamsin kanssa This Heatia kuitenkin hyvin erilaiseen suuntaan kuin Canterbury-henkistä jazz-rockia soittanut edeltäjänsä.

This Heatin hyvin kokeellinen ja meluisa nauhalooppeja ja musique concretea hyödyntävä musiikki oli sekoitus progressiivista rockia, free jazzia ja Stockhausen -henkistä elektronista taidemusiikkia. 

Levyn kannen karkea ja häiriintynyt kollaasi kuvaa varsin hyvin myös levyn musiikkia. Kollaasi koostuu mm. ydinsotaan liittyvistä objekteista sekä ajankohtaisista poliittisista hahmoista kuten Ronald Reaganista, Leonid Brezhnevistä ja Nikita Khrushchevista. Hayward onkin kertonut että koko levyä inspiroi 80-luvun alun kylmän sodan aiheuttama angsti ja tunne siitä että koko maailma voi tuhoutua minä hetkenä hyvänsä. Tämä kauhun tunne välittyy hyvin Deceitin kaoottisesta, ja jotenkin rikkinäisen kuuloisesta, musiikista.

Deceit on pääosin studiossa improvisoitu, mutta sen materiaali on silti ainakin hetkittäin helpommin hahmotettavampaa ja laulumaisempaa kuin ensimmäisellä levyllä. Erityisesti ”Paper Hats” on koukuttava yhdistelmä lähes popmaista rullaavuutta ja avantgardemaista kolinaa ja kilinää. Ja Haywardin rumpalointi biisissä on kerrassaan upeaa!

Toisaalta osa materiaalista tuntuu suorastaan pahoinpitelevän kuulijaansa. ”A New Kind of Waterissa” rumpujen iskut ovat kuin nyrkin lyöntejä ja itseasiassa monen muunkin kappaleen jälkeen on hieman mukiloitu olo. Toisena esimerkkinä tästä puolesta mainittakoon todella rujot ja raastavat vokaalit ja yleisesti uhkaava tunnelma kappaleessa ”Makeshift Swahili” joka yllättävän käänteen jälkeen hajoitetaan pelkäksi meteliksi.

Deceitin musiikki ei hellitä hetkeksikään vaan takoo kuuntelijaa vasemmalta ja oikealta. Nautittavalla tavalla toki, mutta ehkä levystä pitäminen vaatii lievää musikaalista masokismia. Helppoa kuunneltavaa se ei ole. Väärässä mielen tilassa tai väärillä korvilla kuunneltuna Deceit voi varmasti olla jopa raastava ja ahdistava kokemus, mutta kun hetki on oikea on tämä kummallinen levy todella kiehtovaa kuunneltavaa. Harvalla levyllä primitivismi kohtaa avantgarden yhtä kiinnostavalla tavalla kuin Deceitillä. 

Harmillisesti Deceit jäi This Heatin viimeiseksi levyksi. Kumpikaan yhtyeen levyistä ei myynyt juuri mitään ilmestyessään, mutta molempien arvo on noussut vuosikymmenien myötä ja erityisesti Deceit on nostettu sittemmin ansaitusti klassikon asemaan.

Parhaat biisit: ”Paper Hats”, ”A New Kind of Water” ,”Makeshift Swahili”

****½ 

8. Fred Frith: Speechless

fred_frith_speechlessSpeechless on Fred Frithin kolmas sooloalbumi.

Speechless on selkeä sisarlevy Henry Cow’sta parhaiten tunnetun kitaristi/viulisti Fred Frithin edelliselle levylle Gravitylle (1980).

Gravity yhdisteli avantgardistiseen progressiiviseen rockiin vahvoja vaikutteita etenkin itäeurooppalaisesta epäsäännöllisiä tahtilajeja suosivasta kansanmusiikista. Speechless sisältää osittain samoja sävyjä, mutta on jopa edeltäjäänsä kokeellisempi. Haastavuutta kuuntelukokemukseen tuo levyn konkreettisen musiikin elementit eli sinne tänne sirotellut erilaiset turuilta ja toreilta äänitetyt ”löydetyt äänet”. Osaa nauhoitetuista äänistä on käytetty vain inspiraation lähteenä. Esimerkiksi nimiraidan rytmitys on kuulema keksitty Tim Hodgkinsonin keittiön reistailevan putkiston ääntelystä. Hodkinson ei muuten ole mukana levyllä muutakin välillisesti keittiön putkistonsa kautta.

Kuten Gravityllä niin myös Speechlessillä Frithin taustalla soittaa kaksi erillistä kokeellisen rockin yhtyettä. A-puolella taustayhtyeenä toimii ranskalainen RIO-yhtye Etron Fou Leloublan ja B-puolella Frithin oma äskettäin perustettu newyorkilainen no wave -trio Massacre. Speechless onkin Massacren debyyttilevyn Killing Timen ohella ainoa mahdollisuus kuulla Massacrea sen alkuperäisessä kokoonpanossa (Frith + basisti Bill Laswell ja rumpali Fred Maher). Lisäksi levyllä kuullaan kolmea saksofonistia. Frithin tuon aikainen tyttöystävä Tina Curran soittaa nokkahuilua ja bassokitaraa yhdessä kappaleessa. Muutaman biisin Frith soittaa täysin yksinään ilman muiden muusikoiden apua.

Osa kappaleista on aikamoisen kokeellista kopinaa kuten kummallisia puksuttavia rytmejä ja sekalaisia ihmisääniä ja efektejä sekoitteleva ”Women Speak to Men; Men Speak to Women” tai vesiefektien (Hodgkinsonin putket?) kanssa lutraava nimibiisi. Toisaalta kaiken kokeellisen outouden vastapainona kuullaan myös Frithille ominaista vahvaa, mutta yllätyksellistä melodisuutta. Osa Frithin melodioista Speechlesissä ovat hyvinkin koukuttavia eksoottisista sävellajeistaan huolimatta.

Hurjasti rokkaava, ja kappaleena ehkäpä eniten Gravityn mieleen tuova, yllättäviä rytmisiä ja muitakin käänteitä sisältävä ”Laughing Matter / Esperanza” ja samaan aikaa iloisesti ja aavistuksen uhkaavasti helkkäävä ”A Spit In The Ocean” ovat levyn kohokohdat.

Speechless on levyllinen erinomaista kokeellista rockia ja ehdottoman suositeltavaa kuunneltavaa etenkin kaikille Gravityn ystäville.

(Sivuhuomiona mainittakoon levyn hämmentävä kansi: voisiko paljoa epäkaupallisempaa kantta olla kuin Speechlessin epämääräinen lähes täysin valkoinen kansi johon on lätkäisty mustavalkoinen kuva itkevästä lapsesta? Rock in opposion! CD-julkaisuissa itkevän lapsen roolia on pienennetty ja kasvot on upotettu kansikuvitukseen lisättyyn vinyylilevyä esittävään kuvitukseen, mutta ei tuotakaan lopputulosta voi kovin houkuttelevaksi kehua.)

Paras biisi: ”Carnival On Wall Street”, ”Ahead In The Sand”, ”Laughing Matter/Esperanza”

****

9. Eider Stellaire: s/t

eider_stellaireEider Stellaire on samannimisen yhtyeen esikoisalbumi.

70- ja 80-lukujen taite oli avantprogen kulta-aikaa ja etenkin tuon lajityypin alagenreen zeuhliin kuuluvia bändejä tuntui tupsahtelevan pinnalle kuin sieniä sateella. Osa näistä ranskalaisen Magman inspiroimista yhtyeistä oli toki valjuja perässähiihtäjiä (köh…Weidorje), mutta parhaimmat yhtyeet kuten Eskaton ja Eider Stellaire tekivät muutamia todella väkeviä levyjä esikuvansa oppeja hyödyntäen.

Vuonna 1980 perustetun ranslalaisen Eider Stellairen nimetön debyytti on raivokasta ja intensiivistä zeuhlia. Keskeisimmän esikuvanssa Magman tyylistä Eider Stellairea erottaa rokkaavampi ote ja runsas sähkökitaran käyttö. Toisin kuin Magmalla Eider Stellairen musiikki on myös lähes kokonaan instrumentaalista satunnaisia sanattomia vokalisointeja lukuunottamatta. Eider Stellairen musiikki on myös huomattavasti nopeatempoisempaa kuin Magman musiikki keskimäärin.

Ensimmäinen raita ”Onde” vetelee kuulijaa tuhdisti turpaan ja meno on suorastaan hillitöntä. Ankarasta zeuhl-groovesta loikataan kuitenkin välillä myös vapaamuotoisempiin avantgarde-jazz -henkisiin osioihin. ”Ondessa” vieraileva puhallinsoittaja Michel Moindron revittelee villin soolon tenorisaksofonillaan. Saksofonia olisi ollut mukava kuulla levyllä enemmänkin, mutta aloitusraidan lisäksi Moindronin torvea kuullaan vain yhdessä toisessa biisissä. 

Eniten solistista tilaa levyllä ottaa Jean-Claude Delachatin varsin villi sähkökitarointi jota kuunnellessa tulee mieleen että lieneekö hän esikuva 2000-luvulla Magmassa kitaroinneelle James Mac Gawille. Olisiko vaikutteet tosiaan voineet kulkea oppipojilta myös mestari-Magman suuntaan? Kenties.

Eider Stellairen zeuhl-junttaus ei ole ehkä super omaperäistä, mutta pirun maittavaa kuultavaa se on erityisesti koska yhtyeen basisti Patrick Singery on todellinen taituri. Etenkin levyn kohokohdassa ”Tetrassa” miehen bassokuvio on aivan superkoukuttavaa kuultavaa. Yhtyeen rumpalin Michel Le Bars suoritukset ovat hieman epätasaisia. Välillä hänen nopeat ja tekniset rumpuvyörytyksensä ovat suorastaan suut auki loksauttavaa tasoa, mutta sitten taas välillä soitosta tuntuu uupuvan sitä ihan briljanteinta groovea mitä parhaassa zeuhl-musiikissa tulisi aina olla.

Alun perin vaivaisena 300 vinyylin painoksena julkaistu Eidar Stellairen debyytti on yksi parhaista ei Magman käsialaa olevista zeuhl-levyistä. Yhtye julkaisi 80-luvulla vielä kaksi studiolevyä, mutta ne eivät yllä esikoislevyn tasolle.

Parhaat biisit: ”Onde”, ”Tetra”

****

10. Brian Eno + David Byrne: My Life in the Bush of Ghosts

my_life_in_the_bush_of_ghostsMy Life in the Bush of Ghosts on Brian Enon ja David Byrnen ensimmäinen yhteinen studioalbumi.

Englantilaisen Brian Enon ja amerikkalaisen David Byrnen tiet olivat kohdanneet ensimmäisen kerran Byrnen yhtyeen Talking Headsin toisella studioalbumilla More Songs About Buildings and Food (1978) jonka Eno tuotti. Hedelmällinen yhteistyö jatkui vuoden 1979 Fear Of Musicilla ja sitä seuranneella jättimenestyksellä Remain In Light (1980). My Life in the Bush of Ghosts  äänitettiin Fear Of Musicin ja Remain In Lightin välissä, mutta koska lupien järjestäminen levyllä käytettyihin lukuisiin sampleihin kesti niin kauan se ilmestyi vasta Remain In Lightin jälkeen…

Lue koko arvostelu täältä >

****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: