Levyarvio: Peter Hammill – A Black Box (1980)

A Black Box on on Peter Hammillin yhdeksäs studioalbumi.

Osa proge-muusikoista, kuten Mike Oldfield, Carl Palmer ja Pekka Pohjola, katsoivat 70-luvun lopulla kovalla metelillä musiikkiskeneen nousseita punkkia ja new wavea pitkin nenän vartta. Osa progressiivisista muusikoista näki punkin kuitenkin vain yhtenä mahdollisena inspiraation lähteenä josta ammentaa jotain omaan musiikilliseen keitokseensa. Van Der Graaf Generatorin vokalisti/säveltäjä Peter Hammill oli yksi näistä muusikoista.

Itseasiassa jotkut menevät jopa niin pitkälle että pitävät Hammillia punk-pioneerina vuoden 1975 Nadir’s Big Chance -levyn ansiosta. Tuolla levyllä hän esitti suoraviivaista rokkiia sivupersoona Rikki Nadir kulissinaan. Itse pidän Nadir’s Big Chancen kutsumista punk- tai edes proto-punk -levyksi melkoisena liioitteluna, mutta ainakin se osoitti että Hammillilta onnistuu luontevasti myös riehakas perusrock. 

Nadir’s Big Chancen jälkeen ilmestynyt Over (1977) oli jossain määrin paluuta tyypillisempään Hammill-tyyliin, mutta vuoden 1978 The Future Now -levyn voidaan katsoa aloittaneen Hammillin new wave -henkisen art rock -kauden. The Future Now ja pH7 (1979) ovat selviä sisaralbumeita ja vuonna 1980 ilmestynyt A Black Box voidaan laskea niiden muodostaman löyhän trilogian päätösosaksi. A Black Box lähtee kuitenkin hieman uusille poluille suhteessa kahteen edeltäjäänsä. Tai uusille poluille joilla kuullaan kaikuja myös Peter Hammillin menneisyydestä.

Siinä missä Hammillin kaksi edellistä levyä sisälsivät varsin kokeellista musiikkia on ne kuitenkin ainakin löyhästi tulkittuna helppo määritellä nimenomaan rock-levyiksi. A Black Boxilla Hammill sukeltaa aiepaa syvemmälle rumpukoneiden ja syntetisaattoreiden maailmaan ja lopputulos on hetkittäin varsin avantgardistinen.

Hammill oli jo kahdella edellisellä levyllä käyttänyt koko ajan vähemmän ja vähemmän ulkopuolisia muusikoita ja A Black Boxilla suuntaus jatkuu ja voimistuu entisestään. Hammill soittaa levyllä lähes kaiken itse (eli käytännössä kitarat, bassot, syntetisaattorit ja rummut). Apuna on vain Van Der Graaf Generatorin puhallinsoittaja David Jackson muutamassa kappaleessa sekä Random Hold yhtyeen (Hammill tuotti vuonna 1979 ilmestyneen Random Holdin debyytti-albumin) David Ferguson joka auttelee kolmessa kappaleessa syntetisaattoreilla. Rummut Hammill hoitaa enimmäkseen rumpukoneilla, mutta uutena aluevaltauksena hän soittaa levyllä myös ensimmästä kertaa itse myös rumpusettiä.


Lue myös: Levyarvio: Robert Fripp – Exposure (1979)


Golden Promises (2:56)

Levy alkaa rokkaavasti “Golden Promises” kappaleella joka on tavallaan perus-rokki-Hammillia, mutta tällä kertaa Hammillin aggressiivista ja värikästä vokalisointia taustoittaa oudosti pumppaava rumpukone  ja Hammillin oma suht hutera rumpalointi. Rumpujen ja rumpukoneen yhdistelmä tuo minulle mieleen David Bowien ”Always Crashing In The Same Car” -biisin  Eventide H90 Harmonizerilla käsitellyt rummut, mutta Hammill vain tuntuu vievän efektin äärirajoille. Outo äänimaailma yhdistettynä todella komeaan popmaisen kertosäkeeseen jonka Hammill laulaa uhmakkaan itsevarmasti luo erikoisen ristiriidan jossa kuulija ei oikein tiedä kuunteleeko hän radiorokkia vai jotain huuruista avantgardea. Ihastuttava ja vahva startti joka tapauksessa levylle.

 Losing Faith in Words (3:40)

Jos ”Golden Promisesissa” oli tarttuva kertosäe pistää Hammill vielä paremmaksi kommunikaatiota ja sen esteitä käsittelevässä kakkosraidassa ”Losing Faith In Words”. Alavireisesti valittavilla syntetisaattorikuvioilla alkava kappale räjähtää komeasti käyntiin Hammillin todetessa ”we have problems with communication”. Samasta toteamasta rakentuu biisin uljas kertosäe joka huipentuu Hammillin karjuessa että hän on menettämässä uskonsa sanoihin. ”Losing Faith In Words” edustaa levyn punkahtavinta antia ja osoittaa jälleen että Hammillilla on uskomaton taito laatia paitsi labyrinttimaisia proge-spektaakkeleita niin myös kovaa ja suoraa iskeviä rock-ralleja.

The Jargon King (2:43)

Kahden rockiksi tunnistettavan biisin jälkeen outous-vipu käännetään tanakasti kaakkoon. A Black Boxin kolmas kappale”The Jargon King” edustaa levyn ehkäpä kummallisinta antia. Hammillin katkonaisesti laulamia monelle raidalla päällekkäin ja limittäin laulamia vokaaleja säestää omituisesti pörisevät syntetisaattorit ja nykivät rumpukoneet. Välillä Hammill vielä lisää kaaosta laukaisemalla riitasointuisia sähkökitaratöräyksiä kaiken kummallisen papatuksen sekaan. ”The Jargon King” on todella kiehtova ja jännittävä biisi joka tosin tuntuu loppuvan hieman kesken ilman kliimaksia jonka se olisi ansainnut.

Fogwalking (4:04)

Oudot tunnelmat jatkuvat myös seuraavalla kappaleella. Utuisen uhkaava ja synteettisesti puhkuva ”Fogwalking” kuulostaa kuin prototyypiltä Radioheadin Kid A / Amnesiac -kauden kappaleista. Marillion-vokalisti Fish tuntuu varastaneen biisistä myös idean jos toisenkin. Niin sanoituksellisesti kuin laulutyylillisesti. Hammill loihtii kappaleeseen todella hienon ja häiritsevän tunnelman. Hiljaa ja vähäeleisesti alkava kappale lisää jännitettä pikku hiljaa lisäten mukaan syntetisaattoreita jotka kuulostavat vuoroin jonkinlaisilta varoitusääniltä, vuoroin ruosteisen portin saranoilta. Välilä oudot eläinten ääniltä kuulostavat syntetisaattoriäänet singahtelevat kanavasta toiseen. Kaiken keskellä David Jacksonin saksoni valittaa riitasointuisesti. En ole koskaan perehtynyt tarkkaan mistä sanoitukset todella kertovat, mutta yhdessä musiikin kanssa ne maalaavat ainakin minulle kuvan yksinäisestä hahmosta joka vaeltelee ydintuhon radioaktiiviseksi kaatopaikaksi muuttaneen Lontoon ”(In London – In the no-go zone”) autioilla kaduilla. Hämmentävä kappale. Hämmentävä ja hieno.

Levy käynnistäneet neljä ensimmäistä biisiä ovat todella komeaa kuultavaa ja ne vetävät omalla tavallaan vertoja mille tahansa Hammillin aikaisemmin julkaisemallem musiikille ja ovat yksi Hammillin koko uran hienoimmista biisi-jatkumoista. Valitettavasti loput A Black Boxista ei yllä aivan sen ensimmäisen noin vartin tasolle.

The Spirit (2:38)

Viides raita ”The Spirit” palaa perinteisempiin tunnelmiin, mutta toisaalta hetken duurissa soiva akustinen kitara sen alussa kuulostaa lähes eksoottiselta aiempien biisien synkeiden synteettisten pörinöiden jälkeen. ”The Spiritin” kantava voima vokaalien ohella on kuitenkin Hammillin muikea sinne päin soiva sähkökitarointi.

In Slow Time (4:07)

”The Spiritin” keinuvasta sähkökitaroinnista palataan synteettisempiin kuvioihin ”In Slow Timen” myötä. Aavemainen kappale pelaa utuisilla syntetisaattoreilla ja kaukana taustalla helisevällä tamburiinilla. ”In Slow Timen” syntetisaattorit tuovat mieleen Bowien Low -levyn instrumentaalit, mutta vokaalit ovat tietysti taattua Hammillia. Loppupuolella atonaalisesti valittava sähkökitara yhdistyy tehokkaasti velloviin syntetisaattoreihin.

The Wipe (1:45)

A-puolen päättää lyhyt, alle kaksi minuuttinen, kokeellinen instrumentaali ”The Wipe” joka tuntuu jatkolta ”Jargon Kingin” tyylille. Nykypäivänä ”The Wipen” häiriömäinen elektroninen säksätys luokiteltaisiin luultavasti glitch electronicaksi. ”The Wipen” häiriintynyttä äänimaisemaa olisi kuunnellut mielellään pidempäänkin.

A-puolen herkullisesti pärisevät ”Fogwalking” ja ”The Wipe” ovat yllättäviä ja uusia aluevaltauksia, mutta A Black Boxin kentiessuurin yllätys piilee B-puolella lymyävässä kappaleessa jolla Hammill tavallaan katsoo taaksepäin. A Black Boxin nimittäin päättää lähes 20 minuuttinen ”Flight” joka on Hammillin paluu vuosien tauon jälkeen eeppisen mittakaavan musiikkiin. Yllättävän ja rohkea veto etenkin kun huomioidaan että pitkät kappaleet olivat 70/80-luvun vaihteessa erittäin epämuodikas ilmiö. Yllättävää myös siksi koska Hammill ei ollut astunut tälle tontille soolourallaan kertaakaan aiemmin. Van der Graaf Generatorin historiasta sen sijaan löytyy muutama upea mammuttikappale eli Pawn Heartsin (1971) psykedeelinen sähkömyrsky ”A Plague of Lighthouse Keepers” ja World Recordin (1976) tummasävyinen taitelijakriisin kuvaus ”Meurglys III (the Songwriter’s Guild)”. 


Lue myös: Levyarvio: David Bowie – Low


Flight (19:38)

Surumielisellä pianoteemalla ja Hammillin hienovaraisesti laulamilla vokaaleilla käynnistyvä ”Flightin” sanoitukset käsittelevät näennäisesti ilmailua ja sen sankareita, mutta hammillmaisesti se kääntyy luonnollisesti hyvin nopeasti luotaamaan ihmismielen syvyyksiä ja sen sisäänrakennettuja itsetuhomekanismeja. 

”Flight” on paikoitellen upea sävellys, mutta Hammillin toteutus ei tee sille oikeutta. Soundimaailma tuntuu ohuelta eikä kaikki pitkän teoksen seitsemän osaa tunnu oikein napsahtavan toisiinsa luontevasti. Myös äärimmäisen monimutkaiset ja pitkät sanoitukset (yli 1100 sanaa!) dominoivat kappaletta liikaa eikä Hammill onnistu aina sovittamaan loputonta sanojen virtaa luontevasti osaksi musiikkia. Merkittävä kauneus virhe on myös se että Hammillin päätti soittaa kappaleen rummut itse. Lopputulos kuulostaa kauniisti sanottuna varsin kömpelöltä. Parhaimmillaan ”Flight” onkin sen herkemmissä osuuksissa joissa Hammill laulaa paljaana itseään vain sähköpianolla säestäen. ”Flightin” Hektisimmät instrumentaaliosuudet tuovat mieleen ”Meurglys III:sen”  kaoottisimmat hetket mutta valitettavasti ilman VdGG -muusikkojen väkivahvoja soittosuorituksia.

Toisaalta vaikka ”Flightin” parhaat hetket on pääosin niitä vähäeleisempiä on se sävellys josta olisi ollut todella kiinnostavaa kuulla suurellisemmalla ja ylellisemmälllä tuotantotyylillä toteutettu versio. On tietenkin hieman naurettavaa edes puhua jostain Trevor Hornista tai Bob Ezrinistä DIY-henkisen Hammillin yhteydessä, mutta ai että miten kiehtovaa olisi kuulla jomman kumman tuottama ”Flight”! Jousia! Massiivisesti soivia syntetisaattoreita! Kuoro! Rumpali joka osaa oikeasti soittaa rumpuja!. Luonnollisestikaan tämän perverssin haaveeni lopputulos ei olisi mitenkään istunut A Black Box -levylle, mutta toisaalta samaa voi sanoa myös ”Flightista” tälläisenäänkin. ”Flight” yhdessä A-puolen lyhyiden kappaleiden kanssa ei muodosta kovinkaan koherenttia levykokonaisuutta.

Jos kaikki edellä oleva saa ”Flightin” kuulostamaan Hindenburg-luokan katastrofilta niin sitä se ei todellakaan ole. ”Flight” sisältää joitakin todella upeita hetkiä eikä sen kunnianhimoisuutta voi kuin ihailla. Toteutus ei vaan aivan tällä kertaa sävellyksen todellista potentiaalia.

”Flightista” on olemassa myös vaihtoehtoisia versioita sillä Peter Hammill & The K Group soitti kappaletta livenä 80-luvun alussa ja kolmihenkinen Van der Graaf Generator 2010-luvulla. The K Groupin tulkinnan voi kuulla livelevyllä Margin (1985) ja VdGG:n versio löytyy Merlin Atmosilta (2015). Merlin Atmosin versio lienee kaikista vaikuttavin jo pelkästään rumpali Guy Evansin ja kosketinsoittaja Hugh Bantonin panoksen ansiosta, mutta ei ”Flight” aivan kunnolla lähde lentoon (heh) livenäkään. Lienee kuitenkin selvää että Hammill itse arvostaa ”Flightia”. Ei hän muuten olisi elvyttänyt 20 minuutin viipaletta ikivanhaa soolomusiikkiaan VdGG:n esitettäväksi.

A Black Box kuulostaa siltä kuin Hammillilla olisi kyllä ollut käytössään ajan moderneimmat syntetisaattorit ja rumpukoneet, mutta ei ihan niitä hienoimpia vaan hyllyn halvimmat. Tai sitten hän ei han täysin osannut käyttää laitteita niin kuin niitä oli tarkoitettu mikä johti sitten aivan ainutlaatuiseen lopputulokseen.  A Black Box kuulostaa kiehtovalla ja ihastuttavalla tavalla lo-fi:ltä ja kotikutoiselta. Etenkin A-puolen kokeellisimmissa kappaleissa Hammill tavoittaa jotain todella maagista ja myös levyn rokkaavampi materiaali osuu hienosti maaliinsa. Valitettavasti Hammillin paluu eeppiseen proge-formaattiin B-puolella ei ole aivan vastaavanlainen täysosuma vaikka sisältääkin joitakin todella upeita hetkiä. Kaiken kaikkiaan A Black Box käynnistää Hammillin 80-luvun uljaalla tavalla.

Parhaat biisit: “Losing” Faith In Words”, ”Jargon King”, “Fogwalking”


Rating: 4 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

  1. Golden Promises (2:56)
  2. Losing Faith in Words (3:40)
  3. The Jargon King (2:43)
  4. Fogwalking (4:04)
  5. The Spirit (2:38)
  6. In Slow Time (4:07)
  7. The Wipe (1:45)
  8. Flight (19:38)

Muusikot

Peter Hammill: vokaalit, kitarat, koskettimet, rummut, bassokitara, rumpukone David Jackson: saksofoni, huilu (4, 8) David Ferguson: syntetisaattori, tamburiini (4, 6, 7)

Tuottaja: Peter Hammill
Levy-yhtiö: S-Type Records

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: