Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1981 – Sijat 21-27

Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1981 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 21-27.

21. Material : Memory Serves (US) ****
22. Kultivator: Barndomens stigar (SE) ****
23. Art Zoyd: Symphonie pour le jour où brûleront les cités (FR) ****
24. Chick Corea : Three Quartets (US) ****
25. Jack DeJohnette’s Special Edition : Tin Can Alley (US) ****
26. Carla Bley: Social Studies (US) ****
27. Myrbein: Myrornas krig (SE) ****

Parhaat levyt 1981 – Sijat 1-10
Parhaat levyt 1981 – Sijat 11-20


Katso vuoden 2021 parhaat levyt  täältä


21. Material : Memory Serves

material_memory_servesMemory Serves on Materialin ensimmäinen koko pitkä albumi.

Materialin tarina alkoi musiikkivaikuttaja Giorgio Gomelskyn Zu Clubin vakiobändinä 70-luvun lopulla jolloin yhtye tunnettiin vielä nimellä Zu Band. Porukan keskeiset jäsenet basisti Bill Laswell, kosketinsoittaja Michael Beinhorn, rumpali Fred Maher ja kitaristi Cliff Cultreri liittoutuivat Gong-vokalisti Daevid Allenin kanssa aivan 70-luvun lopulla ja perustivat New York Gongin joka kiersi hetken aikaa ja teki mainion albumin About Time (1980). New York Gongin jälkeen Material jatkoi toimintaansa äänittäen kolme EP:tä ja lopulta kokopitkän albumin Memory Serves.

Memory Serves on huomattavasti sofistikoituneempaa musiikkia kuin yhtyeen ensimmäiset EP:t. Se on väkevä yhdistelmä new wavea ja jazz-rockia. Mukana on myös tuhti annos funk-vaikutteita sekä avantgardistista kokeilun riemua. Memory Servesin musiikissa yhdistyykin kiehtovalla koukuttavat funk-groovet, tekninen taituruus ja avantgardistininen skronkkaus.

Memory Servesillä Material on kutistunut Laswellin, Beinhornin ja Maherin trioksi, mutta mukana on joukko kiinnostavia vierailijoita. Kitaristin pestin Cultrerilta on perinyt entinen Henry Cow -kitaristi/viulisti Fred Frith joka soittaa levyllä myös ksylofonia ja osallistuu myös kolmen levyn kappaleen säveltämiseen. Muita merkittäviä vierailijoita ovat avantgarde-saksofonisti Henry Threadgill joka soittaa alttosaksofonia kolmessa kappaleessa sekä toinen avantgarde-mies George E. Lewis joka törisyttää pasuunaa ikimuistoisesti niin ikään levyn kolmella raidalla.

Albumin käynnistävä nimiraita funkahtava “Memory Serves” jota värittää Lewisin pärisevä pasuuna on todella koukuttava kappale. Laswellin taitava bassolinja kannattelee biisiä ja on malliesimerkki siitä että myös bassokitaralla voi ottaa tehokkaan solistisen roolin. Kosketinsoittaja Beinhorn hoitaa vokaalit värittömällä tyylillä mikä toimii tämän kappaleen yhteydessä varsin hyvin.

Material.kolmikon ja Frithin säveltämä rujosti sykkivä ja särisevä ”Metal Test” antaa puolestaan esimakua villistä avant-rock -bändistä Massacresta jonka Frith, Maher ja Laswell perustivat vain pari kuukautta Memory Servesin julkaisun jälkeen. Myös, jälleen Frithin kera sävelletty, ”Square Dance” muistuttaa hieman Massacren meininkiä viitaten samalla  myös Frithin sooloalbumin Gravityn  (1980) kansanmusiikista vaikutteita ammentaneeseen avantgardistiseen musiikkiin.

Kolmas Frithin kera sävelletty kappale “Conform To The Rhythm” edustaa puolestaan levyn melodisempaa linjaa. ja olisi ollut ainakin oma valintani sinkku julkaisuksi. En tiedä irrotettiinko Memory Servesiltä oikeasti yhtäkään sinkkua, mutta jos niin olisi tehty kunnia olisi kuulunut ehdottomasti ”Conform To The Rhythmille”. Se sisältää paitsi todella koukuttavan bassokuvion niin myös varsin mainion kertosäkeen vaikkei Beinhorn laulutaidoilla siitä ihan kaikkea irti saadakaan. Beinhornin rytminen lähes puhaltimilta kuulostava syntsariffittely kuulostaa myös upealta ja kaiken kruunaa Frithin maukkaasti suriseva sähkökitara. Kerrassaan hieno biisi.

Memory Servesin jälkeen Material muuttui bändistä enemmänkin Laswellin johtamaksi kollektiiviksi jatkuvasti vaihtuvine jäsenineen. Samalla se suuntasi tanssittavamman ja vähemmän kokeellisen, ja valitettavasti myös vähemmän kiinnostavan, musiikin pariin. Vuonna 1982 ilmestynyt One Down tosin tarjoili sellaisen ihmeen että se toi samalle levylle Fred Frithin ja Whitney Houstonin. Uraansa vasta aloitteleva tulevaisuuden tähti pistettiin laulamaan muinainen Hugh Hoppersävellys ”Memories” jonka Robert Wyatt lauloi alunperin Soft Machinea edeltäneessä yhtyeessä The Wilde Flowerissa. Maailma on välillä ilahduttavalla tavalla outo paikka.

Parhaat biisit: “Memory Serves”, “Conform To The Rhythm”, ”Metal Test”

****

22. Kultivator: Barndomens stigar

kultivator-barndomens_stigerBarndomens stigar on vuonna 1978 perustetun Kultivatorin ensimmäinen studioalbumi.

Kultivator sai alkunsa sinfonista progea soittaneesta Tunnelbanasta josta muotoitui kokoonpanomuutoksien myötä viisihenkinen Kultivator. Nimenmuutoksen myötä yhtyeen musiikkiin tuli mukaan vaikutteita hieman hastavamman ja kummallisemman progen puolelta. Sinfoniseen progeen sekoittui vaikutteita avantprogesta (erityisesti zeuhlista) ja Canterbury-skenestä.

Kahdeksasta suht lyhyestä (2-7 min.) kappaleesta koostuva Barnomens stigar on intensiivistä ja vauhdikasta, enimmäkseen instrumentaalista, musiikkia. Ruotsiksi sanoitettuja vokaaleja kuullaan kolmessa kappaleessa ja sanatonta vokalisointia siellä täällä.

Levyn avausraitaa ”Höga Hästaria” voisi melkeinpä kutsua punk-zeuhliksi. Toisaalta musiikissa on myös lempeämpi puolensa ja siinä on myös selviä vaikutteita ruotsalaisesta kansanmusiikista. Hetkittäin tunnelmat ovat hieman kuin Samla Mammas Manna kohtaisi Hatfield And The Northin. Yhteyttä jälkimmäiseen vahvistaa etenkin Ingemo Rylanderin heleät ja hieman

lapsenomaiset vokaalit. Omista aikalaisistaan Kultivatorin meininki muistuttaa hieman myös samana vuonna ainokaiset levynstä tehneitä ranskalaista Dünia ja ruotsalaista Myrbeinia. Kaikkien kolmen yhtyeen meininkissä on hieman samanlaista rouheaa tekemisen iloa.

Levyn riehakas avausraita ”Höga Hästar” on todella viehättävä kevyesti punkahtava kaahailu jossa kuullaan villit urut niin Farfisa-uruilla kuin sähkökitaralla soitettuna. Vain hieman yli kolmeminuuttisena se on todella tehokas ja ytimekäs ja osoittaa jälleen että proge-biisien ei aina tarvitse venyä kymmeniin minuutteihin. Itseasiassa albumin pidemmät ja kunnianhimoisemmat biisit eivät aina toimikaan aivan yhtä hyvin. Kultivator ei osaa kehitellä sävellyksiään yhtä taitavasti kuin jotkut kehittyneemmät avantproge -kollegansa.

Kultivatorin zeuhl-vaikutteet nousevat selkeiten pintaan seitsemän minuuttisessa ”Kära jordinissa” jonka toinen osa on ihan täyttä Magmaa. Muutenkin levyllä runsaasti soivan sähköpianon ja paksusti murisevan bassokitaran yhdistelmä on hyvin Magmalle ja ylipäätänsä zeuhlille tyypillinen. Maaninen ”Grottekvarnen” da-da-daa-daa -vokalisointeineen tuo vahvasti mieleen toisen ranskalaisen zeuhl-yhtyeen Eskatonin. Eskatonin esikoislevy Ardeur tosin ilmestyi vasta vuonna 1980 joten on hyvin mahdollista ettei Kultivatorin porukka sitä ehtinyt kuulemaan ennen Barndomens stigarin tekoa. Etenkin kun myös Barndomens stigar on äänitetty jo vuoden 1980 puolella.

Levyn ehkäpä paras raita on sen päättävä ”Novarest” jossa vihaisesti soiva sähkökitara jankkaa ampimaismaisesti surisevaa kuviota maukkaasti komppaavaa Fender Rhodes (instrumentti kuulostaa upealta kautta levyn!) taustallaan ja rumpali Johan Svärdin riehuessa ympäri settiään tavalla joka tuo mieleen Muppettien raivoisan nukkerumpali Elukan. ”Novarestin” vokaalit ovat hieman koomista, mutta viihdyttävää kuultavaa. Rylanderin korkea ja kimakka ääni hokee vuoron perään kitaristi Jonas Langen möreän äänen kanssa biisin nimeä ”nooovaarest noovaareest”. Stefan Carlsson leipoo biisissä muhkeasti soivalla bassokitarallaan levyn parhaat bassokuviot.

Barndomens stigar ei yllä klassikkotasolle, mutta sen energinen ja suoraviivainen zeuhl-canterbury-sekoitus on silti kovin innostavaa kuultavaa. Lievästä punk-henkisyydestään huolimatta levy ei tunnu kovin ajanmukaiselta ja se kuulostaa yleisesti ottaen enemmän 1974 kuin 1981 julkaisulta. Vaikutelmaa korostaa rupiset ja hieman kopisevat soundit.

Barndomens stigar  jäi valitettavasti Kultivatorin ainoaksi levyksi. Vuonna 1992 Barndomens stigar julkaistiin ensimmäistä kertaa CD-levyllä ja Kultivator palasi sen kunniaksi studioon äänittämään uuden kappaleen. Kuusiminuuttinen ”Häxdans” jatkaa suht luontevasti samalla tyylillä mihin yhtye jäi yli 20 vuotta aikaisemmin lisäten sekoitukseen aiempaa enemmän kansanmusiikkitunnelmia. ”Häxdansin” lisäksi CD-bonuksena kuullaan myös vuonna 1979 äänitetty liveraita ”Tunnelbana medley”. 2008 julkaistulla ylimääräisellä levyllä laajennetulla painoksella on mukana lisää uusia, vuonna 2006 äänitettyjä kappaleita jotka nekin ovat kelpo kamaa. Harmi että tämä ei johtanut Kultivatorin kunnolliseen uuteen tulemiseen.

Parhaat biisit: ”Höga Hästar”, ”Grottekvarnen”, ”Novarest”

****

23.Art Zoyd: Symphonie pour le jour où brûleront les cités

art_zoyd_symphonie_1981Symphonie pour le jour où brûleront les cités on Art Zoydin neljäs studioalbumi.

Symphonie pour le jour où brûleront les cités on vuonna 1969 perustun ranskalaisen avantprogea soittavan Art Zoydin neljäs julkaisu, mutta itseasiassa se on uusi tulkinta yhtyeen ensimmäisestä albumista joka julkaistiin alunperin vuonna 1976. Tosin uudelleen tulkinta on hieman liioittelua sillä kyseessä on varsin uskollinen alkuperäisen musiikin uudelleenäänitys. Sävellykset ja sovitukset instrumentaatiota myöten ovat lähes identistä kuultavaa.

Syynä uudelleen äänittämiseen on käsittääkseni se että alkuperäiset masternauhat katosivat ja yhtye halusi, hyvin vähälle huomiolle jääneen, debyyttinsä takaisin kauppojen hyllyille ja ihmisten kuultavaksi. Olihan Art Zoydin maine hieman kasvanut yhtyeen liityttyä osaksi Henry Cow’n käynnistämää Rock In Opposition liikettä.

Rehellisesti sanottuna en ole suorittanut kovin tarkkoja vertailuita kahden eri version välillä, mutta uusi versio on paitsi soundeiltaan parempi niin myös soittosuorituksissa on enemmän itsevarmuutta. En toista tässä levyn musiikin luonnehdintaan vaan siitä puolesta voi lukea lisää alkuperäisen levyn arvostelusta täällä.

Vuonna 1981 Art Zoydin raaka sekoitus taidemusiikkia ja rockia ei ollut enää yhtä uraa uurtava kokemus kuin vuonna 1976 Univers Zeron ja muutamien muiden pienempien nimien noustua alkuperäisen Symphonie pour le jour où brûleront les citésin vanavedessä taistelemaan ”kamarirockin” valokeilasta. Toisaalta vaikka tämän sinfonian palaville kaupungeille innovatiivinen terä on aavistuksen tylsistynyt on se edelleen erittäin tehokasta musiikkia yhä nelisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Parhaat biisit: “i. 1er mouvement: Brigades spéciales”, ”Simulacres”

****

fb_cta

24. Chick Corea : Three Quartets

chick_corea_three_quartets_jpgThree Quartets on jo 60-luvulla uransa aloittaneen pianisti Chick Corean kolmas 80-luvulla julkaistu albumi.

70-luvun loppupuolella Corea keskittyi pitkälti sähköiseen jazz-rockiin, mutta 80-luvun vaihteessa kosketinsoitinmaestro suuntasi jälleen katseensa akustisen jazzin pariin jossa hänen juurensa olivat. Osa Corean jazz-rock -levyistä alkoi olla jo aika väljähtänyttä matskua joten paluu akustisen musiikin pariin oli tervetullut etenkin kun Three Quartetsin post-bop soi todella napakasti ja itsevarmasti.

Three Quartets koostuu neljästä pitkähköstä (7-12 min.) Corean sävellyksestä (joista yksi on omistettu Duke Ellingtonille ja yksi John Coltranelle. Corean taitava kvartetti soittaa kappaleet läpi vaivattoman kuuloisesti, vaikka mukana on myös varsin virtuoosimaisia osuuksia. Rytmiryhmänä Corealla on erinomainen parivaljakko; kontrabassoa soittaa Eddie Gómez ja rumpuja Steve Gadd. Levy onkin tavattoman hieno juuri rytmisesti sillä myös Corea itse keskittyy tavanomaista enemmän rytmiseen soittoon nostaen selvään päärooliin tenorisaksofoni-tähtensä Michael Breckerin.

En ole yleensä Breckerin suuri fani, hänen soittonsa on yleensä jotenkin liian siloista ja jopa imelää. Three Quartetsilla Brecker kuitenkin soittaa huomattavasti rouheammalla otteella kuin yleensä. Hetkittäin hyvinkin kipakasti. Etenkin levyn ensimmäisessä kappaleessa, ”Quartet No. 1:ssä” hänen saksofoninsa liitää ja kaartelee pidäkkeettömän kauniisti mutta myös ärähtää tarvittaessa väkevästi.

Breckerin ohella toki myös muu bändi saa yllin kyllin soolotilaa ja esimerkiksi Gómezin juurevan rouhea kontrabassosoolo kappaleessa ”Quartet No. 3” on kerrassaan upeaa kuultavaa.

Chick Corean itsensä tuottama Three Quartetsin kruunaa erinomainen äänitys. Sen sointikuva on tasapainoinen ja dynaaminen minkä ansiosta levy onnistuu esittelemään selvästi keskenään upeasti klikanneen kvartetin parhaassa mahdollisessa valossa.

Vuonna 1992 ilmestyneellä CD-julkaisulla mukaan on lisätty neljä kappaletta jotka laajentavat alunperin 38 minuuttisen albumin peräti 61 minuuttiin. Samoissa Three Quartetsin sessioissa äänitetyt bonus-raidat ovat laadukas lisä alkuperäiselle levylle.

Suhteellisen vähäiselle huomiolle jäänyt Three Quartets ei ole millään lailla mullistava jazz-albumi, mutta eipä kaiken aina tarvitsekaan olla. Tällä kertaa riittää enemmän kuin hyvin että Corean hienot sävellykset esitetään tarmokkaasti laadukkaan bändin soittamana ja huolella äänitettynä.

Parhaat biisit: ”Quartet No. 1”, ”Quartet No. 3”

****

25. Jack DeJohnette’s Special Edition : Tin Can Alley

tin_can_alley.jpegTin Can Alley on Jack DeJohnette’s Special Editionin toinen albumi.

Rumpali/kosketinsoittaja Jack DeJohnetten avantgarde-jazz -kokoonpano Special Edition palaa Tin Can Alleylla hieman uudistuneella kokoonpanolla. Formaattina on edelleen kvartetti, mutta debyyttilevyn nelikosta mukana on enää kontrabasisti/sellisti Peter Warren. Uusina puhallinsoittajina mukaan hyppää Chico Freeman (tenorisaksofoni, huilu, klarinetti) ja John Purcell (altto – ja baritonisaksofoni, huilu).

Edellisellä levyllä mukana oli pari John Coltrane -coveria DeJohnetten originaalien joukossa. Tällä kertaa kaikki kappaleet ovat alkuperäistä materiaalia ja yhtä Warrenin sävellystä lukuunottamatta ne ovat kaikki DeJohnetten omaa käsialaa. Tin Can Alleyn musiikki on hieman debyyttiä suoraviivaisemman oloista eikä aivan yhtä avantgardistista. Riffit ja jopa romanttiset melodiat saavat tällä kertaa enemmän tilaa. Levyn päätösraidassa ”I Know” käydään jopa funkahtavan R’n’B:n puolella. Toki hyvin vinksahtaneen sellaisen. ”I Know’n” leikkisiä suorastaan ilkikurinen riffittely on koukuttavaa kuultavaa. DeJohnette myös intoutuu laulamaan kappaleessa. Tai ainakin älämöimään!

DeJohnetten piano saa aiempaa suurempaa roolia ja levyn toinen raita ”Pastel Rhapshody” nostaa hänet jopa pianistina päärooliin. DeJohnetten lyyrinen pianosoolo osoittaa että uransa pianistina aloittanut DeJohnette on myös pianistina varsin pätevä vaikka hänet pääasiallisesti tunnetaankin virtuoosimaisista taidoistaan rumpusetin parissa.

Tin Can Alley ei yllä aivan erinomaisen edeltäjänsä tasolle, mutta kyseessä on silti erinomainen levytys helposti sulatettavaa avantgarde-jazzia. Special Edition julkaisi vielä kuusi levyä vaihtelevilla kokoonpanoilla Tin Can Alleyn jälkeen.

Parhaat biisit: ”Tin Can Alley”, ”The Gri Gri Man”, ”I Know”

****

26. Carla Bley: Social Studies

carla_bley_social_studiesSocial Studies on kuudes Carla Bleyn oman nimen alla julkaistu albumi.

Amerikkalaisen säveltäjä/kosketinsoittaja Carla Bleyn edellinen levy Fictitious Sports (1981), joka julkaistiin Pink Floyd -rumpali Nick Masonin nimen alla, oli hänelle hyvin poikkeuksellisesti new wave -henkistä laulettua artrockia. Social Studiesilla Bley palaa instrumentaalisen läpisävelletyn jazzin pariin.

Pianisti/säveltäjä Carla Bley liikkuu 8. albuminsa tarkkaan sävelletyllä jazz-musiikillaan jossain jazzin ja taidemusiikin välimaissa. Bleyn yhdeksän henkisessä mini-orkesterissä on peräti kuusi puhallinsoittajaa (erilaiset saksofonit, klarinetti, trumpetti, euphonium, pasuuna ja tuuba) jotka dominoivatkin äänikuvaa. Instrumentalisina Bley itse jättäytyy taustalle soittaen silloin tällöin vienosti surisevia urkuosuuksia. Bleyn vakiokaartista mukana ovat trumpetisti Michael Mantler ja basisti Steve Swallow.

Social Studiesin kuusi sävellystä ovat vinkeä, ja yllättävän lempeä, yhdistelmä vanhaa ja uutta. 13-minuuttinen (ja aavistuksen ylipitkä) ”Reactionary Tango (In Three Parts)” kanavoi nimensä mukaisesti tango-tunnelmia. ”Valse Sinistressä” puolestaan yhdistyy aavistus valssia intohimoiseen jazz-saksofoni-sooloon. ”Floaterissa” taiturimainen Swallow pistää pystyyn hienovaraisen bassoklinikan ja torvet tuuttailevat pidätetyn uhkaavasti.

Social Studiesin musiikissa on nostalgista patinaa joka viittaa usein jonnekin kaukaiseen menneisyyteen aina samalla katsoen myös tulevaisuuteen. Kummallinen ja kiehtova levy.

Parhaat biisit: ”Reactionary Tango (In Three Parts)”, ”Floater”, ”Valse Sinistre”, ”Útviklingssang”

****


Vuoden 2020 parhaat levyt löydät täältä


27. Myrbein: Myrornas krig (SE, 1981)

myrbein_myrornas_krigMyrornas krig on Myrbeinin ensimmäinen studiolevy.

70-luvun puolivälissä perustettu ruotsalainen Myrbein aloitti King Crimson -coverbändinä, mutta tällä esikoisellaan yhtye ammentaa paitsi avantprogen niin myös punkin suunnalta. Ruotsalaisen kansanmusiikin vaikutteet puskevat myös  pintaan siellä täällä. Luultavasti Myrbein onkin saanut vaikutteita, kuten niin moni muukin ruotsalainen bändi, myös maan merkittävimmältä 70-luvun progebändiltä Samla Mammas Mannalta. Myrbeinin otteessa on samanlaista rentoa ja riehakasta hällä-väliä-asennetta kuin Samla Mammas Mannalla.

Myrbein kohdalla asennetta selittänee myös punk-vaikutteet ja ehkäpä myös se että kyse oli hyvin nuorista muusikoista joiden kunnianhimo oli kenties suurempi kuin aktuaaliset tekniset taidot. Myrbeinin debyyytti tuo mieleeni myös toisen ruotsalaisen proge-debyytin samalta vuodelta eli Kultivatorin Barndomens stigarin. Myrornas krigin punk-vaikutelmaa lisää se että levy on selvästi äänitetty varsin pienellä budjetilla eikä varsinaisesti tarjoile mitään korvakarkkia vaan soundit ovat melko amatöörimäisesti kopisevat.

Kvartettina soittavan yhtyeen King Crimson -tausta kuuluu etenkin kitaristi Bosse Lindbergin soitossa. Hän suosii Robert Frippin mieleen tuovaa kireää soundia jolla hän soittaa usein nopeita syklisiä kuvioita. Tyypillistä rock-instrumentaatiota täydennetään siellä täällä klarinetilla, trumpetilla ja pasuunalla, mutta nämä soittimet ovat selvästi bändin jäsenten toissijaisia instrumentteja. Levyn vokaalit lauletaan rempseällä otteella ruotsiksi. En kutsuisi vokaaleja varsinaisesti yhtyeen vahvuudeksi, mutta ei niistä juuri haittaakaan ole. Sanoitusten sisältö vaikuttaa suht huumoripitoiselta missä siinäkin lienee mukana Samla Mammas Mannan vaikutusta.

Nopeatempoiset ja yllättäviä pysähdyksiä ja tahtilajin vaihdoksia sisältävät kappaleet ovat lyhyitä kestäen vain minuutista neljään mikä tekee levykokonaisuudesta repaleisen, mutta tämä oikeastaan sopii yhtyeen huolettomaan tyyliin varsin hyvin.

Viehättävä raakile Myrornas krig jäi Myrbeinin ainoaksi levyksi ja yhtye on jäänyt hyvin vähälle huomiolle jopa avantproge-piireissä. Punkahtavan keskimääräistä haastavamman progressiivisen rockin ystävien ei kuitenkaan kannata jättää levyä väliin.

Parhaat biisit: ”De fyra stånden”, ”Raus”, ”Ur Spår!”

****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: