Allekirjoittaneen valinnat vuoden 2021 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 1-10.
- Manna/Mirage: Man Out Of Time (US) *****
- Black Midi : Cavalcade (UK) ****½
- Ske: Insolubilia (IT) ****½
- Ventifacts: s/t (US) ****½
- Jack O’ The Clock : Leaving California (US) ****½
- King Crimson: Music Is Our Friend (Live In Washington And Albany, 2021) (UK) ****½
- Black Country, New Road: For The First Time (UK) ****
- Iro Haarla Electric Ensemble: What Will We Leave Behind (FI) ****
- Aquaserge : The Possibility of a New Work for Aquaserge (FR) ****
- Sebastian Fagerlund: Nomade & Water Atlas (FI) ****
Katso vuoden 2020 parhaat levyt täältä
1. Manna/Mirage: Man Out Of Time
Man Out Of Time on amerikkalaisen Manna/Miragen neljäs studioalbumi.
Manna/Mirage on avantproge -bändi The Muffinsin entisen kosketinsoittajan Dave Newhousen johtama projekti jossa on soittanut ajoittain muitakin The Muffinsin jäseniä. Vuonna 2015 ensimmäisen levynsä julkaisseen Manna/Miragen nimi juontaakin juurensa The Muffinsin saman nimiseen vuonna 1978 ilmestyneeseen debyyttialbumiin.
Manna/Miragen tuorein levy tarjoilee rouheaa, mutta rikkaasti orkestroitua progressiivista rockia jossa on reipas jazz-rock -sivumaku. Hetkittäin koukataan kevyesti myös lempeisiin canterbury-tunnelmiin ja sieltä taas kulmikkaaseen avantprogeen…
*****
2. Black Midi : Cavalcade
Cavalcade on englantilaisen Black Midin toinen studioalbumi.
Geordie Greep (vokaalit, kitara) Matt Kwasniewski-Kelvin (vokaalit, kitara) ja Morgan Simpson tutustuivat arvostetussa teknologiaan ja esittäviin taiteisiin keskittyvässä lontoolaisessa BRIT -koulussa. Kolmikko treenasi ja kokeili erilaisia musiikkityylejä ahkerasti yhdessä kouluaikoina ja rakensi vankan pohjan tulevalle. Kolmikko perusti lopulta Black Midin (yhtye itse suosii kirjoitusasua ”black midi”) vuonna 2017.
Basisti/vokalisti Cameron Pictonilla täydennetty Black Midi julkaisi ensimmäisen studiolevynsä Schlagenheimin vuonna 2019. Spontaani ja rujo Schlagenheim oli rakennettu pitkälti improvisaation ja tyypillisen rock-kvartetti -kokoonpanon varaan.
Toisella levyllään Cavalcadella alle kolmikymppisistä muusikoista koostuva Black Midi ottaa aimo askeleen eteenpäin. Cavalcadella sointipalettia laajennetaan mm. pianoa, pasuunaa, viulua ja saksofoneja soittavilla vierailijoilla. Toisaalta Black Midin itse on kutistunut trioksi Kwasniewski-Kelvin jäätyä bändihommista sapattivapaalle (hänellä on tosin Cavalcadella pari sävellyskrediittiä). Black Midin jäsenet soittavat myös itse tällä kertaa useita ylimääräisiä instrumentteja omien pääsoittimiensa lisäksi ja mukana on mm. huilu, optigon, harmonikka ja laaja valikoima erilaisia kosketinsoittimia…
****½
3. Ske: Insolubilia
Insolubilia on Italialaisen Ske’n toinen studioalbumi.
Ske on italialaisen kosketinsoittaja Paulo Bottan sooloprojekti. Botta tunnetaan mm. äärimonimutkaista avant-progea soittavan Yugenin jäsenenä sekä hänen itsensä johtamasta Not A Good Sign -yhtyeestä.
Insolubilia on latinaa ja tarkoittaa ”ratkaisematonta”. Sana viittaa keskiaikaisessa filosofiassa myös ns. valehtelijan paradoksin (”Tämä lause on epätosi”) eri muunnelmiin. Botta valitsi kyseisen termin levynsä nimeksi sillä hän toivoi sen musiikissa olevan syvyyttä joka ei välttämättä avaudu ensikuulemalla, mutta joka herättää halun uusiin kuunteluihin jotka taasen johtavat sitten lopulta ehkä sen salaisuuksien ratkaisemiseen. Syvyyttä Bottan kompleksisesssa musiikissa ainakin piisaa, mutta se sisältääkö se mitään ratkaistavaa jää tietenkin jokaisen kuulijan itsensä päätettäväksi.
Ensimmäinen Ske-nimen alla julkaistu levy oli vuonna 2011 paljon suitsutusta saanut 1000 Autunni. Tuo levy onkin kehunsa ansainnut, mutta mielestäni Insolubilia onnistuu petraamaan 1000 Autunnista kaikilla osa-alueilla…
****½
4. Ventifacts: s/t
Ventifacts on saman nimisen amerikkalaisen yhtyeen esikoislevy.
Taidepop-yhtye The Mercury Treen kitaristi/basisti Ben Spees ja avantfolk-bändi Jack O’ The Clockin multi-instrumentalisti Damon Waitkus alkoivat kirjoittamaan yhdessä lauluja vuonna 2019. Twistinä yhteistyössä oli että kaksikko päätti The Mercury Treen lailla tehdä mikrotonaalista musiikkia. Klassisesti koulutetulle Waitkusille asia oli toki teoriatasolla tuttu, mutta hän ei ikinä ollut aiemmin itse kirjoittanut mikrotonaalista musiikkia. Waitkus sai kuitenkin nopeasti homman juonesta kiinni ja parivaljakko yhteistyö johti lopulta kokonaiseen studioalbumiin.
Rumpaliksi pestattiin The Mercury Treen Connor Reilly ja viulua ja alttoviulua soittamaan Jack O’ The Clockin Emily Packard joka on myös Waitkusin elämänkumppani. Ventifactsiksi nimetystä projektista tuli siis likipitäen The Mercury Treen ja Jack O’ The Clockin fuusio mikä ei alunperin ollut varsinaisesti tarkoitus. Vaan mikäpäs siinä sillä Speesin ja Waitkusin soittaessa monipuolisesti suurta valikoimaa instrumentteja kasassa on erinomaisen ketterä ja iskukykyinen yhtye.
Spees ja Waitkus sävelsivät yhdessä musiikin ja Waitkus vastaa kaikkien kappaleiden sanoituksista ja vokaaleista. En tunne Mercury Revin musiikkia kovin syvällisesti, mutta vaikuttaisi siltä että Waitkusin panos sävellyspuolella on suuri sillä musiikki muistuttaa ehdottomasti enemmän Jack O’ The Clockin kuin The Mercury Treen tyyliä. Waitkusin vokaalit ovat olleet perinteisesti Jack O’ The Clockin heikoin lenkki, mutta hän on kehittynyt jatkuvasti vokalistina ja Ventifactsilla kuullaankin hänen parhaat tähän astiset vokaalisuoritukset. Waitkus on alkanut kuulostamaan hieman nuorelta Ian Andersonilta vaikkei hänen äänensä yhtä sävykäs ja monipuolinen olekaan kuin Andersonilla parhaimmillaan.
Ventifacts käyttää levyllä neljää eri viritystä (10-edo, 17-edo, 20-edo ja 24-edo) jotka mahdollistavat musiikin mikrotonaalisuuden eli liukumisen ikään kuin normaalin länsimaisen 12 sävellajiin jaetun asteikon sävelien välissä. Vaikka tämä kaikki kuulostaa kovin eksoottiselta ei Ventifactsin musiikki kuitenkaan kuulostaa minusta erityisen omituiselta. Yhtyeen musiikki on helposti lähestyttävää, mutta silti samaan aikaan jotenkin hieman vinksahtanutta.
Levy on varsin tasainen kokonaisuus, mutta ylitse muiden nousee ainakin ”Azimuth Or Sunrise” jossa kuullaan Packardin komea kaiutettu viulusoolo sekä uhkaavia sävyjä ja yllättävää rytmiikkaa sisältävä ”The Ballad Of Hearst & Harriman”.
Koko levyn komein raita on kuitenkin ”Pacific”. Helisevän dulcimerin johdattelema ja murisevan basso-kuvion kannattelema ”Pacific” on kerrassaan ihastuttava kilisevä ja koliseva taidepop-pläjäys on joka on täynnä yksityiskohtia ja eri tasoissa kulkevia instrumentaatio-linjoja. ”Pacific” on erinomainen esimerkki hienostuneesta ja monimutkaisesta musiikista joka on kuitenkin todella helposti kuunneltavaa.
Albumin pieni heikkous on se että biisimateriaali on aavistuksen verran liian homogeenista tyyliltään ja instrumentaatioltaan. Lähes jatkuvasti helkkäävä dulcimer alkaa puuduttamaan niin kauniilta kuin se sinänsä kuulostaakin. Viululle ja saksofonille olisi toivonut enemmän tilaa sen rinnalla. Toisaalta albumin pahin yksittäinen harha-askel on sen selkein irtiotto yleisestä tyylistä. ”Hidden Wellin” electronica-rytmit, joista en ole lopulta varma onko ne edes ohjelmoituja, eivät oikein istu kokonaiskuvaan. Ei ne huonolta kuulosta, mutta ne eivät vaan tunnu oikein sopivan muuten pääosin hyvin akustisen levyn tyyliin. Sinänsä ”Hidden Well” voi edustaa ihan potentiaalista uutta tulevaisuuden suuntaa yhtyeelle.
Ventifactsin esikoinen on kiehtova albumillinen mikrotonaalista proge-folkkia jota on vaikea verrata mihinkään toiseen levyyn. Se kuulostaa samaan aikaan sekä kutsuvan tutulta että jännittävän oudolta. Ventifacts osoittaa että edelleen 2021 on mahdollista tehdä ainutlaatuista musiikkia itsetarkoitukselliseen kikkailuun sortumatta. Toivotaan että jatkoa seuraa.
Parhaat biisit: ”Azimuth Or Sunrise”, ”Pacific”, ”The Ballad Of Hearst & Harriman”, ”Groaning Under The Evidence”, ”Dog Day Music”
****½
5. Jack O’ The Clock : Leaving California
Leaving California on amerikkalaisen Jack O’ The Clockin kahdeksas studioalbumi.
Vuonna 2019 ilmestyneen Witness -livelevyn yhteydessä Jack O’ The Clockin johtohahmo säveltäjä/multi-instrumentalisti Damon Waitkus kertoi että kyseinen levy jäisi yhtyeen pitkäaikaisen kvintentti-kokoonpanon viimeiseksi. Minä monien muiden Jack O’ The Clock -fanien lailla kuvittelin että yhtye kokisi seuraavaan studiolevyyn mennessä täydellisen muodonmuutoksen, mutta itseasiassa Leaving Californialla vain yksi on joukosta poissa. Puhallinsoittaja Kate McLoughlin nimittäin muutti USA:n itärannikolle tehden yhteistyön mahdottomaksi Kaliforniassa asuvan muun yhtyeen kanssa. Waitkusin rinnalle jäi siis edelleen yhtyeen timanttinen rytmiryhmä Jason Hoopes (bassokitara) ja Jordan Glenn (rummut) sekä viulisti Emily Packard (joka on myös Waitkusin kumppani). Lisäksi Leaving Californialla soittaa myös vierailijoina puhallinsoittaja Ivor Holloway, sellisti Josh Packard (Emilyn veli) sekä pedal steel -kitaristi Myles Boisen. Aiemminkin Jack O’ The Clockin levyillä vieraillut vokalisti Thea Kelley on virallisesti liittynyt myös yhtyeen jäseneksi…
****½
6. King Crimson: Music Is Our Friend (Live In Washington And Albany, 2021)
Music Is Our Friend (Live In Washington And Albany, 2021) on seitsemäs nykyisen King Crimson kokoonpanon livejulkaisu.
135 minuuttinen levy on äänitetty USA:ssa kahdella keikalla syyskuussa 2021. Se sisältää kokonaisuudessaan Washingtonin keikan ja neljä ylimääräistä kappaletta Albanyn konsertista.
Kitaristi Robert Frippin johtaman King Crimsonin etulinjassa rumpuja (kyllä, rumpalit soittavat lavan etuosassa) soittaa Gavin Harrison, Pat Mastelotto ja Jeremy Stacey (myös koskettimet). Frippin kanssa takalinjassa laulaa ja kitaroi Jakko Jakszyk, puhaltimia soittaa Mel Collins ja upeita bassokuvioita taikoo vanha kettu Tony Levin. Vaikka nykyisen Crimsonin keski-ikä huitelee nykyään reilusti jossain kuuden kympin yläpuolella ei ikä näiden mestareiden soitossa juuri kuulu.
Koska vuonna 2014 uudelleen käynnistetty King Crimson (kokoonpano on pysynyt pääosin samana) on julkaissut niin valtavan määrän livelevyjä ovat ne väkisinkin kokeneet pienen inflaation. Niin laadukasta kuin soitto ja materiaali onkin on näistä julkaisuista tässä vaiheessa hieman vaikea innostua oikein kunnolla. Toisaalta jos tämän kokoonpanon ”orkestraalinen” tulkinta Crimson-repertuaarista ei ole kovin tuttua ennestään on myös Music Is Our Friend oikea aarrearkku.
Ja kyllä Music Is Our Friend tarjoaa useita sykähdyttäviä hetkiä myös konkarikuuntelijoille. Siinä missä tämä seitsemän henkinen kokoonpano on aiemmin soittanut hyvin harkitusti ja hienostuneesti on ote tällä kertaa hieman rouheampi ja ronskimpi. Soitossa on spontaanimpi ote. Etenkin Red -levyn nimibiisi hyötyy tästä aavistuksen raivokkaammasta otteesta. Sovitus tuntuu tuoreelta ja hyötyy suuresti rumpali/kosketinsoittaja Staceyn kaoottisista piano-vyörytyksistä jotka tuovat mieleen Keith Tippettin ”kissa kävelee koskettimilla” -tyylin. Version kruunaa Collinsin maanisesti soiva huilu. Music Is Our Friendin tulkinta ”Redistä” on ehdottomasti yksi kiinnostavimpia liveversioita kappaleesta jonka studioversio ei ole minua koskaan täysin vakuuttanut.
Toinen erityisen oivaltava versiointi on alunperin vuoden 1982 levyllä Beat kuultu kappale ”Neurotica josta” kuullaan harvinaisen jazzahtava tulkinta. Tämä ”Neurotica” kuulostaa hieman siltä miltä sen olisi voinut kuvitella kuulostavan jos Islands-aikakauden Crimson olisi soittanut sitä vuonna 1971. ”Neurotica” osoittaa että King Crimsonissa riittää yhä uudistumiskykyä sillä sovitus on varsin erilainen kuin saman kokoonpanon soittama pari vuotta aiemmin ja osoittaa yhtyeen tosiaan toteuttavan Frippin manifestia: ”kaikki musiikki on uutta riippumatta siitä koska se on alunperin tehty”.
Uusia kappaleita nyky-Crimsonin repertuaariin Music Is Our Friend ei esittele. Kaikki kappaleet joita levyllä kuullaan on kuultu jo aiemmilla 2000-luvun livelevyillä ellei Frippin introna toimivaa sounscapea ja Tony Levinin lyhyttä bassosooloa lasketa.
Erinomaisesti äänitetty Music Is Our Friend on kelpo jatkoa King Crimsonin nyky-inkarnaation huolella toteutetulle livedokumentaatiolle jq suositeltava hankinta paitsi kompletisteille niin erityisesti niille proge-faneille jotka toistaiseksi ovat onnistuneet laiminlyömään Crimsonin viimeisimmät vaiheet. Tai oikeastaan voisi sanoa että viimeiset vaiheet. Tätä kirjoittaesssa nimittäin vaikuttaa siltä että King Crimsonin taru on päättynyt ja yhtyeen Japanissa joulukuun 8. päivä soittama keikka jää sen viimeiseksi. King Crimson on kuollut, kauan eläköön King Crimsonin musiikki!
Parhaat biisit: ”Larks’ Tongues In Aspic, Part I”, ”Red”, ”Neurotica”, ”Indiscipline”
****½
Vuoden 2019 parhaat levyt löydät täältä
7. Black Country, New Road: For The First Time
For The First Time on Black Country, New Roadin ensimmäinen studioalbumi.
Black Country, New Road (tästä eteenpäin BC, NR) kuuluu uuteen ennakkoluulottomaan britti-bändien skeneen joka ponnistaa etelä-Lontoossa sijaitsevasta rock-klubista The Windmillistä. BC, NR:n ohella The Windmillistä läpimurron viimeisen muutaman vuoden aikana on tehnyt mm. Black Midi ja Squid. Kaikkia kolmea bändiä yhdistää, jäsenten nuorten iän ohella, se että ne tekevät kokeellista rockia joka näkökulmasta riippuen on mahdollista yhdistää yhtä paljon niin progressiiviseen rockiin kuin post-punkiinkin. Näihin genreihin yhdistellään ennakkoluulottomasti toki myös monia muita aineksia. Yhteistä tämän uuden ”skenen” bändeille on myös että ne käyttävät rock-instrumentaation tukena muitakin instrumentteja kuten puhaltimia ja viuluja.
Peräti seitsemän henkinen vuonna 2018 perustettu BC, NR koostuu sekä konservatoriossa koulutetuista että itseoppineista muusikoista. Normaalia rock-instrumentaatiota täydennetään kosketinsoittimilla, viululla ja saksofonilla. Omituisen nimensä yhtye poimi Wikipedian satunnaishausta (Black Country New Road on suuri tie Länsi-Midlandissa Englannissa)…
****
8. Iro Haarla Electric Ensemble: What Will We Leave Behind
Iro Haarla (s. 1956) on klassisesti koulutettu pianisti joka vaihtoi taidemusiikin jazziin avioiduttuaan rumpali Edward Vesalan (1945-1999) kanssa. Haarla soitti parikymmentä vuotta Vesalan eri kokoonpanoissa ja alkoi keskittymään omaan musiikkiinsa vasta Vesalan kuoleman jälkeen. Omaa musiikkiaan Haarla on päässyt levyttämään jopa arvostelulle ECM-yhtiölle.
Haarlan omat levyt on olleet pääosin akustisia ja What Will We Leave Behind – Images From Planet Earth on merkittävä irtiotto hänen normaalista tyylistä sähköisyytensä vuoksi. Jazzin sijasta se kuulostaakin oikeastaan enemmän hyvin elektroniselta progressiiviselta rockilta.
Kuten albumin alanimestä Images From Planet Earth on helppo päätellä on levyllä ekologinen teema ja sen kappaleet ovat eräänlaisia tuokiokuvia luonnon keskellä. Luonnon jota ihmiskunta vauhdilla on hävittämässä. Teemasta johtuen levyn yleistunnelma onkin surumielinen. Muttei suinkaan toivottomalla tavalla.
Haarlan nykyinen aviomies Ulf Krokfors antoi tavallaan alkusykäyksen projektille tokaistessaan Haarlan vanhasta syntetisaattorikokoelmasta että näitähän on aika paljon, voisiko näillä vaikka tehdä jotain? Vanhat Korgit, Prophet 5:set ja Oberheimit laitettiin kuntoon ja Haarla soittaa levyllä niiden lisäksi myös mm. Hohner-sähköpianoa ja Hammond-urkuja. Ja toki se normaali työkalu flyygelikin on mukana.
Päöosassa on siis Haarlan koskettimet, mutta kokonaisuutena levy on vahva perheprojekti. Edellä mainittu aviomies Krokfors soittaa bassokitaraa ja Haarlan tytär Aniida Vesala rumpuja. Lisäksi levyllä soittaa sähkökitaraa rock-veteraani Jukka Orma ja saksofonia Sami Sippola.
Koko yhtyettä ei käytetä kaikissa kappaleissa vaan välillä ääneen pääsee vain ydinryhmä Haarla, Vesala ja Krokfors eri kombinaatioissa. Kiehtovien elektronisien surinoiden ja pörinöiden varaan rakennetussa kappaleessa “A Seafloor Scene” esimerkiksi soittaa koko kolmikko, ”Deep In The Eye Of The Whale” taasen soi vain Hammond-urkujen ja Krokforsin kontrabasson varassa ja ”The Lake Of Birds” on luotu kokonaan Prophet 5 syntetisaattorilla ja E-mu Emax samplerilla. Tämä kokoonpanojen ja instrumentaation vaihtelu tuo levyyn miellyttävää elävyyttä ja monipuolisuutta ja saa ne sävellykset joissa koko Electric Ensemblen kvartetti on koossa tuntumaan entistäkin merkityksellisemmiltä.
Välillä Haarlan syntetisaattorien äänet muuttuvat melkeinpä äänitehosteiksi musiikin sijasta, mutta symbioosissa muiden instrumenttien kanssa kokonaisuus on kuitenkin äärimmäisen musikaalinen. Ja esimerkiksi hienossa “Led By The Windissä” sähköiset pörinät ja yleinen avantgarde-jazz -tunnelma muuttuu komeasti lopussa Pekka Pohjolan musiikin mieleen tuovaan maailmoja syleilevään melodiaan jota kitaristi Orma ja saksofonisti Sippola kuljettavat yhdessä komeasti.
Perinteisimpiä jazz-tunnelmia sivutaan erityisesti kappaleessa ”Standing Rock” jossa kuullaan vahva saksofonilla soitettu hieman kansanmusiikkimainen kohtalokas melodia jota Krokforsin näppäilemä kontrabasso komppaa komeasti.
What Will We Leave Behind on varsin laadukkaan kotimaisen jazz-vuosi 2021:n kirkkain helmi ja omaan makuuni kiinnostavin Haarlan levytys ylipäätänsä.
Parhaat biisit: “Led By The Wind”, “A Seafloor Scene”, “The Spirit Bear” ”Hot Dogs? Hot Dogs!”, ”Standing Rock”
****
9. Aquaserge : The Possibility of a New Work for Aquaserge
The Possibility Of A New Work For Aquaserge on Aquasergen kuudes studioalbumi,
Ranskassa vuonna 2006 perustettu Aquaserge lasketaan yleensä avantproge-yhtyeeksi, mutta sellaiseksi se on yleensä varsin pop-henkinen ja sen musiikki kuplii usein hyvin pirteän ranskalaisesti yhdistellen jazzia, rockia, chansoneita, sterolabmaista post-rockia ja ties mitä. Tällä kertaa Aquaserge kuitenkin ansaitsee avantproge-tittelinsä 100% sillä The Possibility Of A New Work For Aquaserge keskittyy kanavoimaan 1900-luvun modernin taidemusiikkia. Levyn nimi juontaa juurensa Morton Feldmanin lakonisesti nimettyyn teokseen ”The Possibility Of A New Work For Electric Guitar” (1966).
Aquaserge tulkitsee levyllä kahden Feldmanin sävellyksen ohella yhtä Edgard Varésen kappaletta ja yhtyeen omat sävellykset on rakennettu kanavoimaan jonkun tuon aikakauden säveltäjäneron kuten Giacinto Scelsin ja György Ligetin henkeä.
Aquasergen kokoonpano on suurempi kuin koskaan aiemmin silä tällä kertaa kasassa on peräti kymmenen henkinen kokoopano joista puolet ovat puhallinsoittajia. Yhtyeen soinnissa pääosassa on tavallisestikin erilaiset puhaltimet (saksofonit, huilut, klarinerit), mutta tällä kertaa myös perkussioiden rooli korostuu tavallista enemmän. Musiikki on enimmäkseen akustista, mutta mukana kuullaan toki myös syntetisaattoreita, sähkökitaraa sekä sähköistä bassokitaraa. Syntetisaattoreita ja sähkökitaraa pääosin käytetään kuitenkin lähinnä osana tekstuureita tai muiden instrumenttien seassa osana tiiviitä sävelkimppuja.
Levyn ensimmäinen raita ”Un grand sommeil noir” on levyn kappaleista lähinnä Aquasergen tyypillistä musiikkia ja muistuttaa edes jossain määrin rock-musiikkia. Se tulkinta Varèsen 23-vuotiaana säveltämästä kappaleesta ja edustaa vielä Varèsen tonaalista aikakautta. Varèse kirjoitti musiikin runoilija Paul Verlainen runon ympärille. Sanoitukset laulaa duettona basisti/kosketinsoittaja Audrey Ginestet ja Julien Casc. Mies – ja naisäänien haikeasti laulamat vokaalit yhdessä vuoroin keinahtelevien rytmien ja vuoroin uhkaavasti kolisevien perkussioiden kanssa luovat hienon vaikutelman jonka itse yhdistän jostain syystä suuren purjelaivan etenemiseen läpi synkkänä lainelevan meren. ”Un grand sommeil noir” ohella vokaaleita kuullaan pikaisesti vain kahdessa muussa kappaleessa jotka molemmat ovat lyhyitä Feldmanin sävellyksiä ”Only (Version 1)” ja ”Only (Version 1)”
Myös levyn toinen kohokohta ”1768°C ( à Edgar Varèse)” liittyy Varèseen, mutta tämä kappale on kokonaan Aquasergen omaa käsialaa. ”Un grand sommeil noiria” mutkikkaampi ja enemmän atonaalisuutta hyödyntävä ”1768°C” yhdistelee onnistuneesti Aquasergen omaa avant-pop -tyyliä Varèsen kokeelliseen taidemusiikkiin joka kuuluu etenkin kappaleen vinksahtaneessa lyömäsoittimien käytössä joka tuo mieleen säveltäjäneron kuuluisan orkesteriteoksen ”Amériquesin” (1926).
Edellä mainittujen kappaleiden jälkeen levyn sävellykset muuttuvat tasaisesti yhä avantgardistisemmaksi ja tonaalisen musiikin puolella käväistään vain hetkittäin. Suurin osa loppulevystä ei kuulosta juuri lainkaan Aquasergeltä sellaisena kuin olemme yhtyeen yleensä oppineet tuntemaan. Levyn kaksi viimeistä klustereita hyödyntävää kappaletta kanavoivat Ligetin henkeä, hieman pastissimaisesti jopa, tuoden mieleen ”Atmosphèresin” (1961) jolla hän hylkäsi kokonaan konventionaaliset rytmi- ja melodiakäsitteet.
Aquaserge luo levyllä kiinnostavan kaaren Varèsen taidelaulusta joka vasta kolkutteli uuden ajan ovella aina sinne Ligetin musiikin abstrakteimpaan päätyyn saakka. 38 minuuttisena The Possibility Of A New Work For Aquaserge on varsin lyhyt levy ja se olisi saattanut hyötynyt muutamasta lisäkappaleesta jotka olisivat vielä syventäneet yhtyeen läpileikkausta 1900-luvun taidemusiikkiin. Kyseessä on kuitenkin äärimmäisen kiinnostava kokeilu jonka toivon jättävän pysyvän jäljen myös Aquasergen tulevaan musiikkiin. The Possibility Of A New Work For Aquaserge on varmasti haastava levy monelle rock-musiikin, jopa kokeellisen rock-musiikin ystävälle, mutta uskon että se voi toimia monelle myös siltana modernin taidemusiikin maailmaan.
Parhaat biisit: ”Un grand sommeil noir”, ”1768°C ( à Edgar Varèse)”, ”Comme des carrés de Feldman”
****
Vuoden 2020 parhaat levyt löydät täältä
10. Sebastian Fagerlund: Nomade & Water Atlas
Itseään post-moderniksi impressionistiksi kutsuva 49-vuotias suomalaissäveltäjä Sebastian Fagerlund on ollut kovassa iskussa viime vuodet. Häneltä on tipahdellut tasaisesti uusia sävellyksiä joita levytetty laadukkaalla tavalla BIS-levymerkille.
Kapellimestari Hannu Lintu ja Radion Sinfoniaorkesteri on ollut Fagerlundin pitkäaikaisia yhteistyökumppaneita ja myös Nomade & Water Atlas on äänitetty heidän esittäminään Helsingin Musiikkitalossa.
Nomade & Water Atlas -levy sisältää kaksi teosta. Niistä ensimmäinen, ”Nomade”, on 37-minuuttinen sellokonsertto jonka perään kuullaan 20-minuuttinen orkesteriteos ”Water Atlas”. Kyseessä on molempien sävellysten ensilevytys.
Vuonna 2018 sävelletyssä kuusiosaisessa (plus kaksi lyhyttä interludea) ”Nomadessa” Fagerlund siirtyy vaivattomasti eteerisesti leijailevista hyvin pienimuotoisista osioista tulivuorimaisesti purkautuviin massiivisiin vyörytyksiin. Nicolas Altstaedtin sello vaeltaa läpi massiivisen sävellyksen soiden todella monipuolisella tavalla.
Vuosien 2017-2018 aikana sävelletty yksiosainen orkesteriteos ”Water Atlas” päättää Fagerlundin trilogian jota Fagerlund on työstänyt vuodesta 2014 alkaen. Myös trilogian aiemmat teokset Stonework (2014-15) ja Drifts (2016-17) on levytetty BIS:in toimesta. ”Water Atlasissa” vuorottelee staattisesti vellovia äänimassat ja valtaisaa rytmistä energiaa sisältävien osiot. ”Water Atlasissa” kuullaankin joitakin Fagerlundin uran rajuimmista ja väkivaltaisimmista hetkistä.
Vuosi 2021 oli Fagerlundille voitokas sillä Nomade & Water Atlasin lisäksi häneltä ilmestyi myös kamarimusiikkia sisältävä Oceano joka sekin on erinomainen. Näiden hienojen levytysten voimalla Fagerlund vahvistaa jälleen asemaansa tämän hetken kiinnostavimpana suomalaisena nykytaidemusiikin säveltäjänä.
Parhaat biisit: ”Water Atlas”
****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa