11. Talking Heads: Fear of Music (US) ****
12. Art Bears: Winter Songs (UK) ****
13. Art Zoyd : Musique pour l’Odyssée (FR) ****
14. Bill Bruford: One of a Kind (UK) ****
15. Mannheim Steamroller: Fresh Aire III (US) ****
16. Mike Oldfield: Platinum (UK) ****
17. Supertramp: Breakfast in America (UK) ****
18. This Heat: s/t (UK) ****
19. Arachnoïd: s/t (FR) ****
20. Soft Heap: s/t (UK) ****
21. Conventum : Le bureau central des utopies (CA) ****
22. David Bowie: Lodger (UK) ****
Katso vuoden 1978 parhaat levyt sijoilla 11-20 täältä ja sijat 21-32 täältä
11. Talking Heads: Fear of Music
Fear Of Music on amerikkalaisen Talking Headsin kolmas studiolevy.
Vuonna 1975 perustettu Talking Heads nousi vuoden 1977 debyytillään Talking Heads: 77 välittömästi uuden musiikin, jota myöhemmin tultaisiin kutsumaan new waveksi, aallonharjalle. Vokalisti David Byrnen johtaman Talking Headsin musiikissa yhdistyi punk rockin vimma yhtyeen jäsenten taidekouluopintojen ruokkimaan intellektualismiin ja toisaalta punkkareita keskimääräistä parempiin soittotaitoihin. Talking Headsin alkuaikojen musiikkia onkin kutsuttu myös taidepunkiksi.
Toisella levyllään More Songs About Buildings and Food (1978) yhtye sai tuottajakseen art rock -veteraani Brian Enon jonka johdolla yhteen musiikki muuntautui aiempaa sofistikoituneemmaksi ja toisaalta myös tanssittavammaksi.
Myös Fear Of Music on Enon tuottama ja se on suhteellisen luontevaa jatkoa edeltäjälleen. Fear Of Music on tosin aiempaa tummasävyisempi levy ja toistosta on tullut entistä keskeisempi osa yhtyeen musiikkia. Talking Headsin tapa käyttää toistoa musiikista tuntuu ammentavan kiinnostavasti vaikutteita niin krautrockista, discosta kuin Afrikkalaisesta pop-musiikista josta etenkin Byrne oli hyvin kiinnostunut. Fear Of Musicia luonnehtii toiston ohella myös tietynlainen hysteerinen neuroottisuus. Talking Heads asettaa Fear Of Musicilla kiinnostavasti muun yhtyeen lähes mekaanisen varmaotteiseen grooven vastakkain Byrnen arvaamattoman ja vimmaisen vokalisoinnin kanssa. Yhdistelmä on herkullinen. Etenkin kun Byrnen vinksahtaneet sanoitukset ovat täynnä erilaisia pelkoja ja neurooseja joita hän käsittelee kiehtovalla yhdistelmällä vakavuutta ja mustaa huumoria. Fear Of Music on samaan aikaan synkkä ja erittäin hauska levy. Harvinainen yhdistelmä!
Fear Of Music alkaa riemukkaasti ”I Zimbralla” joka tuo polyrytmiikan Talking Headsin musiikkiin. Tätä suuntausta yhtye jatkoi vahvasti seuraavalla levyllään Remain In Lightilla (1980). Vierailevan kitaristin Robert Frippin nopeat sykliset kitarajuoksututukset (jotka taitavat olla eri tahtilajissa kuin muu yhtye) ennakoivat myös 80-luvun King Crimsonin tyyliä. Byrne jankkaa voimallisesti Hugo Ballin mitään tarkoittamattomia dadaistisia höpöhöpösanoituksia. Kappaleessa polyrytmiikkaa tukemassa kuullaan myös useita afrikkalaisia lyömäsoittimia.
Neuroottisimmillaan Fear Of Music on herkullisen maanisessa ”Cities” -kappaleessa jossa Byrnen kertoja yrittää löytää itselleen täydellistä kaupunkia. Samanlaiseen vimmaan yltää myö Ilkikurinen ”Animals” jossa Byrne suorastaan karjuu ja murisee paranoiaa tihkuvat herkulliset lyriikat joissa epäilyksiä ja pelkoa aiheuttaa tällä kertaa eläimet. Särmää kappaleeseen tuo epäsäännöllisesti tahtilajit ja riitasointuisuuden puolelle koukkaava harmoniamaailma.
They say they don’t need money
They’re living on nuts and berries
They say animals don’t worry
You know animals are hairy?
They think they know what’s best
They’re making a fool of us.
Fear Of Music ei oikeastaan sisällä yhtään heikkoa kappaletta, mutta edellä mainittujen lisäksi erikoismaininnan ansaitsee vielä ainakin ”Life During Wartimen” särmikäs discofunk,
”Memories Can’t Wait” joka lähes melkeinpä spacerockia syntetisaattoripulsseineen sekä sähkökitaran yhteiskunnan viholliseksi nostava ”Electric Guitar” jossa Tina Weymouthin bassokitara kuulostaa Enon efektoimana erehdyttävästi tuubalta. ”Electric Guitar” sisältää myös levyn kiinnostavimmat syntetisaattoriosuudet.
Levyn kruunaa Brian Enon nokkala tuotanto joka päällisin puolin melko minimalistista työtä, mutta sisältää tarkemmin kuunneltua kaikenlaista pientä kikkailua.
Fear Of Music on yksi kaikkien aikojen hienoimmista new wave -levyistä ja ehdottomasti Talking Headsin paras albumi.
Parhaat biisit: ”I Zimbra”, ”Cities”, ”Life During Wartime”, ”Animals”, ”Electric Guitar”
****
12. Art Bears: Winter Songs
Winter Songs on Art Bearsin toinen studiolevy.
Vaikka Winter Songs onkin jo toinen levy jonka kannessa sanat ”Art Bears” lukee on se ensimmäinen bändin levy joka tietoisesti tehtiin tuon nimikkeen alle. Yhtyeen vuonna 1978 ilmestyneestä debyytistä Hopes and Fears oli tarkoitus tulla Henry Cow’n In Praise Of Learning -levyn seuraaja. Toisin kuitenkin kävi. Henry Cow’n väki ei päässyt yhteisymmärrykseen musiikin tyylistä ja lopulta kitaristi Fred Frith, rumpali Chris Cutler ja vokalisti Dagmar Krause veivät omat kappaleensa mukanaan ja julkaisivat ne nimen Art Bears alla. Hopes and Fearsilla kuitenkin soitti myös muita Henry Cow’n jäseniä. Winter Songsilla kolmikko on ensimmäistä kertaa omillaan.
Trio kokoonpanon myötä Winter Songs on sovituksiltaan selkeästi edeltäjäänsä minimalistisempi. Etenkin kun vain kaksi trion jäsenistä osallistuu soittamiseen Krausen keskittyessä tuttuun tyyliin vain laulamiseen. Cutler soittaa rumpuja ja perkussioita sekä osallistui rakentamaan levyn monimutkaisia nauhalooppeja ja efektejä. Frithin harteilla on kokonaan levyn melodia – ja sointupuoli hänen soittaessa erilaisia kitaroita, bassoa, viulua, koskettimia ja ksylofonia.
Minimalistisemman musiikin myötä Krausen vokaalit nostetaan aiempaakin enemmän keskiöön. Krause laulaa usein hyvin suppeasti säestettynä ja hetkittäin jopa kokonaan ilman säestystä. Krause on onneksi ekspressiivinen, taitava ja ennen kaikkea niin omaperäinen laulaja että hän suoriutuu haastavasta roolistaan enemmän kuin hyvin. Muutamaan otteeseen Krausen ääntää käytetään myös tehokkaasti takaperin soitettuna. Krausen laulamat, usein keskiaikaista kuvastoa ja uskonnollista tematiikkaa sisältävät, sanoitukset ovat jälleen Cutlerin käsialaa ja kaikki musiikki on Frithin säveltämää.
Levyn 15 lyhyen kappaleen kesto vaihtelee runsaasta minuutista hieman yli kolmeen minuuttiin. Art Bears pysyttelee siis suurin piirtein pop-musiikin mitoissa tälläkin levyllä, mutta tyylillisesti yhtyeen sirpaleiset ja abstraktit kappaleet ovat aiempaakin kauempana popin valtavirrasta. Suurimmaksi osaksi Winter Songsilla ei ole oikeastaan mitään tekemistä pop- tai edes rock-musiikin kanssa. Winter Songsin kappaleet edustavat jonkinlaista aivan uutta avantgardistisen taidelaulun formaattia jollaista kukaan ei ollut tehnyt aiemmin eikä moni ole sittemminkään.
Winter Songsin rikkonaiseen ja sähäkkään formaattiin ehkä sopivasti esittelen suosikkihetkeni levyltä lyhyinä välähdyksinä:
”First Things Firstin” marssimainen ja samaan aikaan avantgardistisesti koliseva ritualistinen rumpalointi ja Krausen pirullisesti takaperin kulkevat vokaalit.
Kohtalokas ja julistava sävy Krausen vokaaleissa ”The Slavessa” ja Frithin pelimannimainen viulu sen taustalla ja lopussa kuultava herkullisen repivä atonaalinen kitarasoolo. Kappaleen vahva keskiaikainen sävy on kiehtova.
Yleisesti Winter Songsin niin synkkien tunnelmien välissä kepeämpiä sävyjä tarjoileva mutta silti päättäväisesti soiva jazzahtava ”The Summer Wheel” on ihastuttava. Jopa Frithin näppäilevä kitaramelodia on lähes leikkisä. Kaiken pohjalla vaanii silti jotain uhkaavaa tai myrkyllistä.
Intensiivisesti kilisevät ja pärisevät ja hurjalla vauhdilla eteenpäin hölkkäävä ”Rats And Monkeys” jossa Krause ottaa parhaan Pikku Myy-stereoideissa äänensä käyttöön. Lopulta kappale hajotetaan ravisuttavalla tavalla nykivien rumpulooppien ja epämääräisten metallisen kirskunnan täydelliseen kaaokseen.
Kaikki 38-minuuttisen Winter Songsin kappaleet eivät välttämättä sykähdyttäisi siltä irralleen nostettuina, mutta levyn vähäisemmätkin kappaleet näyttelevät merkittävää roolia kokonaisuuden kummallisessa ja lähes painajaismaisessa tunnelmassa.
Winter Songs on edeltäjäänsä koherentimpi ja tyylillisesti homogeenisempi kokonaisuus, mutta samalla myös ehkä aavistuksen vähemmän jännittävä. Se mitä tyylikkyydessä voitetaan hävitään yllätyksellisyydessä jota Hopes And Fears tarjoili hetkittäin hieman liikaakin. Kolmesta Art Bearsin studiolevystä keskimmäisenä ilmestynyt Winter Songs on ehkä trilogian vähäisin, mutta millä tahansa muilla mittareilla se on äärimmäisen kiehtova ja omaperäinen albumi.
Parhaat biisit: ”First Things First”, ”The Slave”, ”The Summer Wheel”, ”Rats And Monkeys”, ”The Winter Songs”
****
13. Art Zoyd : Musique pour l’Odyssée
Musique pour l’Odyssée on vuonna ranskalaisen Art Zoydin toinen studioalbumi.
Viulisti Gérard Hourbetten ja basisti Thierry Zaboitzeffin vuonna 1969 perustaman Art Zoydin musiikki yhdistelee 1900-luvun taidemusiikin ja rock-musiikin elementtejä omaperäisellä ja varsin saumattomalla tavalla. Yhtyeen musiikki on usein painajaismaisen kuuloista synkkää kamarimusiikkia jota on vaikea ujuttaa selkeästi taidemusiikin tai rock-musiikin alle. Luontevin genre-määritelmä on Art Zoydin musiikille on progressiivisen rockin akateemisempi, mutta toisaalta myös usein väkivaltaisempi, pikkuveli avant-proge. Tyylillisesti Art Zoydin musiikissa on kuultavissa vaikutteita etenkin Igor Stravinskyn ja Bela Bartókin musiikista, mutta tärkeä esikuva oli myös toinen ranskalainen avant-proge -pioneeri Magma. Myös belgialainen Univers Zero teki 70-luvun lopulla albumeita jotka ovat selviä hengenheimolaisia Art Zoydin tuotoksille.
Art Zoydin debyyttilevyllä Symphonie Pour Le Jour Où Brûleront Les Citésilla kuultiin sähkökitaraa siellä täällä, mutta ainoa sähköinen instrumentti Musique pour l’Odysséella on Zaboitzeffin bassokitara. Zaboitzeffin basso murahtelee edelleen välillä magmamaisen brutaalisti, mutta musiikin yleisilme on hillitympi ja yhtye tuntuu ottavan roolinsa modernina kamarimusiikiyhtyeenä entistä vakavammin. Musique pour l’Odysséella Art Zoydin kokoonpano laajentuikin ottamalla mukaan kaksi Univers Zeron jäsentä. Hourbetten ja Franck Cardonin viulujen, Zaboitzeffin bassokitaran, Jean-Pierre Soarezin trumpetin kylkeen lisättiin nimittäin Univers Zeron Michel Berckmansin fagotti ja oboe sekä Daniel Denisin perkussiot. Tämän lisäksi sointia täydennettiin vielä Michel Thomasin saksofoneilla.
Etenkin Hourbetten seitsemän minuuttinen sävellys ”Trio ”Lettre d’automne” ottaa kaikin puolin pesäeroa rock-musiikkiin. Sen lähinnä jousille sävelletty musiikki tuo mieleen minimalisti-koulukunnan säveltäjät ja keinuvat jousi-ostinatot tuovat mieleen Arvo Pärtin musiikin. Art Zoydin tavassa käyttää jousia on kuitenkin repivämpää otetta ja musiikki ei ole samalla lailla harrasta kuin Pärtillä, mutta vastaavaa arvoituksellisuutta siinä on. ”Musique pour l’Odyssée” on todella väkevää musiikkia.
Vaikuttavin levyn kolmesta pitkästä (7-17 min.) kappaleesta on kuitenkin sen aloittava eeppinen 17 minuuttinen nimiteos. Uhkaavasta jankkaavien viulu-ostinattojen käynnistämä painostava sävellys onnistuu säilyttämään jännitteensä kautta kestonsa. Väkivaltaisesti soivat puhaltimet (fagotti, saksofoni ja trumpetti) taistelevat jousien arvokkaan kuuloista synkistelyä vastaan ja tuovat mukaan myös häivähdyksen jazz-sävyjä. Puolivälissä kappaletta kuullaan brutaalia ja hieman Magman mieleen tuovaa karkeaa vokalisointia. Vaikutelma taustalla tuuttaavien puhaltimien kanssa on varsin ainutlaatuinen jota Denis vielä tehostaa takomalla gongia. Vahvaa meininkiä!
Musique pour l’Odysséella Art Zoyd ottaa kiinnostavavan askeleen yhä kauemmas rock-musiikista. Lopputuloksena syntyi omalaatuinen progressiivisen rockin ja taidemusiikin hybridi ja yksi avantgardistisen kamariprogen valioyksilöistä.
Parhaat biisit: ”Musique pour l’Odyssée”, ”Trio ’Lettre d’automne’”
****
14. Bill Bruford: One of a Kind
One Of A Kind on Bill Brufordin toinen sooloalbumi.
Yesistä, King Crimsonista ja lukuisista muista pienemmistä, mutta silti merkittävistä proge-bändeistä tuttu virtuoosirumpali Bill Bruford aloitti soolouransa hienolla Feels Good To Me -levyllä vuotta aiemmin. One Of A Kindilla jatkaa tuon levyn huikea ydinkokoonpano eli Brufordin rinnalla soittaa edelleen kitaristi Allan Holdsworth, basisti Jeff Berlin sekä kosketinsoittaja Dave Stewart. Pienemmissä, mutta silti tärkeissä, rooleissa Feels Good To Me:lla vierailleet vokalisti Annette Peacock ja puhallinsoittaja Kenny Wheeler eivät enää valitettavasti ole mukana.
Peacockin omalaatuisten vokaalien ja Wheelerin tyylikkäisen flyygelitorvi-osuuksien jäätyä pois One Of A Kindin sointi on hieman tavanomaisempi sekoitus instrumentaalista progressiivista rockia ja jazz-rockia. Feels Good To Me:lle myös Brufordin soittamilla marimboilla oli melko suuri rooli, mutta nekin jäävät One Of A Kindilla enimmäkseen syrjään vaikka ne muutamassa kappaleessa mukana kilisevätkin.
****
15. Mannheim Steamroller: Fresh Aire III
Fresh Aire III on amerikkalaisen vuonna 1974 perustetun Mannheim Steamrollerin kolmas studiolevy.
Kahden klassisesti koulutetun muusikon Chip Davisin (rummut, nokkahuilu) ja Jackson Berkeyn (piano, syntetisaattorit) varassa toimivan Mannheim Steamrollerin esikoislevystä Fresh Aire (1975) muodostui yllätyshitti. Tämän jälkeen kaksikko päätti takoa kun rauta on kuumaa ja muuttaa menestys konseptinsa kokonaiseksi Fresh Aire -levyjen sarjaksi.
Sarjan kolmannen osan teemana on kesä. Tyylillisesti Fresh Aire III seuraa pitkälti kahden edellisen levyn linjoilla eli se tarjoilee innostavan yhdistelmän instrumentaalimusiikkia jossa vanha klassinen musiikki (1700-1800-luvut) kohtaa progressiivista rockin vahvalla new agemaiselle sivumaulla. Tarjolla on siis jälleen kepeää, melodista, mutta myös napakan rytmistä ja helposti lähestyttävää musiikkia joka tasapainoilee usein jossain korniuden ja ilahduttavan intomielisen kauneuden välimaastossa. Kaikki on jälkeen myös paketoitu tutun ylelliseen tyyliin: Fresh Aire III on loistavasti äänitetty albumi. Referenssi-tason hifi-kamaa.
Kuten kahdella ensimmäisellä levyllä myös Fresh Aire III:lla vuorottelee tasapainoisesti energisemmät rumpujen ja syntetisaattorin vauhdittamat progemaiset kappaleet lähes vesivärimäisesti maalailtujen tunnelmapalojen kanssa joissa Berkeyn piano saa yleensä pääroolin. Tehokkaimmillaan Mannheim Steamroller on jälleen noiden energisimpien kappaleiden parissa, mutta myös utuisemmat osiot toimivat mukavasti vaikka meinaavat hetkittäin vajota liiaksikin new age -hempeilyyn. Uutena elementtinä Fresh Aire III:lla on jousiorkesterin jota käytetään useammassakin kappaleessa. Jousien käyttö toimii hieman vaihtelevasti. Hetkittäin ne tuovat musiikkiin lisää draamaa ja vaikuttavuutta, mutta välillä ne soivat turhankin makeilevasti.
Levyn kohokohtiin kuuluu sen aloittava uljaan fanfaarimainen ja dynaamisesti soiva ”Toccata”, energinen ja riehakas ”The Cricket” joka kuvaa onnistuneest heinäsirkkojen karkeloita kesäisessä luonnossa sekä dramaattinen Midnight At Full Moon” jossa kummitustalomaisesti soiva cembalo ja ärhäkkä käyrätorvi luovat jännittävän ristiriitaista tunnelmaa (ristiriitaiset tunnelmat ovatkin sinänsä harvinaisuus tällä levyllä). Vähäeleisemmistä kappaleista tekee vaikutuksen ”Small Wooden Bach’ses” joka on todella kaunis trio-sovitus klavikordi, viululle ja altoviululle.
Fresh Aire III tarjoilee leikkisää ja hyväntuulista musiikkia joka on hetkittäin ehkä hieman kornia ja imelää, mutta maistuu silloin tällöin nautittuna niin hyvältä. Fresh Aire -sarjan neljä ensimmäistä levyä ovat kaikki tasoltaan varsin tasaisia, mutta jos aivan pakko olisi valita suosikkini niin se olisi juuri Fresh Aire III. Ainakin juuri tänään.
Parhaat biisit: ”Toccata”, ”Small Wooden Bach’ses”, ”The Cricket”, ”Midnight At Full Moon”
****
16. Mike Oldfield: Platinum
Platinum on Mike Oldfieldin viides studioalbumi.
Vuonna 1979 Tubular Bellsillä kuusi vuotta aiemmin maailman maineeseen ponnistanut multi-instrumentalisti Mike Oldfield oli uudelleen syntynyt mies . Eikä tämä ole pelkkää allekirjoittaneen sanahelinää vaan Oldfield todella tunsi kokeneensa uudelleen syntymän kesken Incantations -levyn äänitysten käydyn Exegesis -seminaarin myötä. Aggressiiviseksi shokkiterapiaksi määriteltävä Exegesis muutti Oldfieldin persoonallisuutta merkittävällä tavalla. Aiemmin ahdistuneesta introvertistä muuntautui ulospäin suuntaunut moottoriturpa joka saattoi antaa haastatteluita päivätolkulla ja joka oli lopultakin valmis esiintymään myös livenä konserttilavoilla.
Incantationsin jälkeen Oldfield lähtikin suureellisella tyylillä kiertämään. 50-henkisellä kokoonpanolla toteutetusta kiertueesta käteen jäi erinomainen livealbumi Exposed ja velkaa puolisen miljoonaa puntaa. Keskellä kiertuetta Oldfield matkasi myös New Yorkiin Electric Ladyland studiolle ja äänitti singlen ”Guilty” paikallisten studiomuusikoiden kera. ”Guilty” perustui Incantationsin lailla kvinttiympyrän hyödyntämiseen, mutta tällä kertaa musiikissa oli vahva disco-vivahde. Oldfield käytti kappaletta ikään kuin tuotantaharjoituksena ja osana harjoituksen kuului myös ensimmäistä kertaa varsinaisten studiomuusikoiden kanssa työskentely. ”Guiltysta” tuli pieni hitti ja tuotantoharjoitus todettiin menestykseksi ja Oldfield palasi Electric Ladylandiin Platinum-levyä tekemään…
****
Vuoden 1977 parhaat levyt löydät täältä
17. Supertramp: Breakfast in America
Breakfast In America on vuonna 1970 perustetun englantilaisen Supertrampin kuudes studioalbumi.
Supertrampin kaksi ensimmäistä levyä Supertramp (1970) ja Indelibly Stamped (1971) olivat aika keskinkertaista blues-sävytteistä progressiivista rockia, mutta yhtye löysi seuraavilla levyillään Crime of the Century (1974), Crisis? What Crisis? (1975) ja Even in the Quietest Moments... (1977) oman sweet-spotinsa jossain progen ja popin välissä. Periaatteessa Supertramp asemoituu suurin piirtein samalle ei-kenenkään-maalle progen ja popin välissä kuin Roxy Music ja The Alan Parsons Project.
Kuudetta levyään äänittämään Supertramp matkasi The Village Recorder studioille Los Angelesiin ja tiivisti ilmaisuun entisestään ja otti lisäaskeleen kohti pop-musiikkia. Amerikan reissun tuloksena syntynyt Breakfast In America on todella tiukasti huoliteltu proge-pop levy jossa mitään ei jätetä sattuman varaan. Levy on täynnä tarttuvia nokkelia kertosäkeitä, tarkasti laadittuja sovituksia ja kaikki on kuorrutettu tuottaja/äänittäjä Peter Hendersonin laatimilla ylellisillä soundeilla.
Mikään sell-out -levy ei kuitenkaan ole kyseessä vaan Supertramp säilyttää omalaatuisuutensa joka perustuu yhtyeen omaperäisen soundiin joka koostuu yhtyeen kahden kilpailevan nokkamiehen toisiaan täydentävistä vokaaleista (kosketinsoittaja Rick Davisin ääni on rouhea ja hieman bluesahtava ja kitaristi/kosketinsoittaja Roger Hodgsonin korkea ja hieman kummallinen…) keskeisessä roolissa kilkattavasta Wurlitzer-sähköpianosta ja John Helliwellin saksofonista (ja satunnaisesta klarinetista). Yhtyeen basisti Dougie Thomson ja rumpali Bob Siebenberg jäävät vähän anonyymeiksi yhtyeen kolmen muun muusikon rinnalla, mutta mallikkaasti he omat tonttinsa sinänsä hoitavat.
Sävellysvastuu jakautui yleensä Supertrampissa yleensä melko tasaisesti Hodkgsonin ja Davisin kesken ja Breakfast In Americalla tätä noudatetaan kirjaimellisesti sillä albumin kymmenestä kappaleesta viisi on Hodkgsonin käsialaa ja viisi Davisin. Virallisesti tosin kappaleet merkittiin aina yhdessä molempien nimiin, mutta The Beatlesin hengessä kappaleen pääasiallinen säveltäjä lauloi aina omat sävellyksensä mistä oli sitten mahdollista päätellä kummalle suurin kunnia mistäkin kappaleesta kuuluu. Hodkgsonin ja Davisin vokaalit limittyvät silti usein keskenään biiseissä vaikka päärooli toiselle meneekin.
Vokaalisovitukset ovatkin hienoa kuultavaa ja ovat huikaisevan tarkkaa työtä. Sovitukset ovat muutenkin nokkelaa työtä ja sisältävät useita pieniä herkullisia yksityiskohtia joista mainittakoon esimerkkinä vaikka nimibiisin tehokas tuuba ja pasuuna bassomaista virkaa toimittamassa ja saman kappaleen klarinetti joka vie tunnelmia mukavasti jonnekin 20-30 -luvun jazzin suuntaan.
Levyn kirkkaimmat kohokohdat kuullaan heti alussa. Levyn aloittava ”Gone Hollywood” käyttää sähäkästi hyväksi kahden päälaulajan vuorottelevia ja toistensa päälle limittyviä vokaaleja. Rauhallisessa väliosassa kuullaan tyylikästä ja tunnelmallista saksofonin soittoa Helliwellilta. ”Gone Hollywoodin” perään kuullaan haikea ”The Logical Song” josta tuli suuri hitti. ”The Logical Song” onkin aika lailla täydellinen pop-kappale. Dynaamisen kappaleen sovitus kastanjetteineen tuo mieleen hieman The Alan Parsons Projectin, mutta Wurlitzer ja Hodkinsonin omintakeinen lauluääni asemoi biisin kyllä tiukasti Supertrampin tontille.
Loppu puolella on muutama hieman tylsempi kappale muttei mitään varsinaisia riman alituksia kuitenkaan. Ja onneksi levyn päättävä tehokkaasti rullaava ”Child Of Vision” on erinomainen kappale ja jättää levystä hienon jälkimaun. Seitsemän minuuttinen päätösraita edustaa levyn progemaisinta antia ja muistuttaa eniten Supertrampin edellisten levyjen antia.
Breakfast In America oli valtava menestys ja siitä tuli ylivoimaisesti Supertrampin menestynein albumi ja se myi vuosien mittaan yli 18 miljoonaa kappaletta. Supertrampilla olisi ollut mahdollisuudet vakiinnuttaa asemansa yhtenä maailman suurimmista bändeistä, mutta Hodkgsonin ja Davisin egot törmäilivät toisiinsa sen verran pahasti että yhtyeen klassinen kokoonpano teki Breakfast In American jälkeen enää yhden melko vaisun levyn …Famous Last Words… vuonna 1982 jonka jälkeen Hodkgson lähti riitaisasti yhtyeestä. Breakfast In Americalla kaksikko kuitenkin pystyi pitämään egonsa kurissa ja miesten sävelkynä oli sen verran kovassa terässä että levy on paitsi ehdottomasti yhtyeen hienoin kokonaisuus, myös yksi kaikkien aikojen parhaista proge-pop -levyistä.
Parhaat biisit: ”Gone Hollywood”, ”Logical Song”, ”Breakfast In America” ”Child Of Vision”
****
18. This Heat: s/t
This Heat perustettiin vuonna 1976 Lontoossa Phil Manzaneran progebändi Quiet Sunin raunioille. Quiet Sun julkaisi vuonna 1975 erinomaisen ja ainokaiseksi jääneen studiolevynsä Mainstreamin. Manzanera kuitenkin joutui jättämään yhtyeen pian levyn julkaisun jälkeen ja hänen tilalleen pestattiin kitaristi Charles Bullen. Quiet Sunin toiminta kuitenkin hiipui pian Bullenin liityymisen jälkeen, mutta hän ja yhtyeen virtuoosirumpali Charles Hayward päättivät jatkaa hyvin toiminutta musiikillista yhteistyötään. Mukaan pestattiin taiteilija Gareth Williams joka otettiin mukaan lähinnä siksi että hänellä ei ollut juurikaan musiikillisia taitoja. Bullenin ja Haywardin suunnittelemasta yhtyeestä oli tarkoitus tulla hyvin poikkeuksellinen ja yksi epämuusikko joukossa tuki tätä tavoitetta. Dolphin Logic ja Friendly Rifles nimien jälkeen trio nimesi lopulta itsensä This Heatiksi.
This Heatin musiikkia on varsin vaikea luonnehtia, mutta sitä luonnehtii vahva pyrkimys käyttää studiota sävellystyökaluna. Yhtye käyttää musiikissaan runsaasti nauhaluuppeja ja ylipäätänsä erilaisia nauhamanipulaatioita, mutta toisaalta mukana on myös runsaasti perinteisempiä livenä soitettuja jaksoja. Proto-noise tai proto-industriaalisia sävyjä sisältävä musiikki yhdistelee kiinnostavasti yleistä lo-fi -estetiikkaa 70-luvun lopun uusimpien vimpaimien kuten Eventide Harmonizerin käyttöön.
This Heatin debyytin musiikki on pääosin instrumentaalista, mutta välillä seassa kuullaan haurasta hieman Robert Wyattin mieleen tuovaa laulua tai vaan epämääräistä vaikerrusta ja muminaa. This Heatin musiikissa on pitkälti kyse äänitehosteista ja ihmisen ääni on yksi tehoste muiden joukossa.
This Heatin musiikki on täynnä usein oppressiivisen kuuloisia ja vastakarvaan silittäviä pörinöitä ja surinoita jotka yhdistyvät välillä krautrock-henkisiin motorististisiin rytmeihin. Saksalainen Can lieneekin selvin hengen heimolainen This Heatille. Molempien bändien musiikissa on samanlaista ennakkoluulotonta kokeilunhalua ja yhtäläistä hälläväliä meininkiä jossa musiikkiin yhdistetään hyvinkin korkealentoisia ja virtuoosimaisia elementtejä hyvinkin käppäiseen ja paikoin amatöörimäisen kuuloiseen lo-fi -estetiikkaan. Myös toinen saksalainen häröilijäporukka Faust lienee ollut merkittävä inspiraation lähde This Heatille. Lopullinen This Heatin musiikki on kuitenkin hyvin omaperäistä ja vaikutteet kuuluvat siinä vain hyvin viitteellisesti.
This Heatin debyytin ehkäpä kiinnostavin kappale on kuusiminuuttinen ”24 Track Loop”. Siinä yhtye heittäytyy primitiivisen elektronikan pariin ja kaikessa ihastuttavassa karkeudessaan siinä on selvä tulevaisuuden soundi. Se tuo toisaalta mieleeni 90-luvun The Future Sound Of Londonin musiikin, mutta toisaalta myös vielä tuoreemman 2000-luvun kokeellisen elektronisen musiikin. Esimerkiksi The Knifen vuonna 2013 ilmestynyt lähes 20 minuuttinen eepos ”Old Dreams Waiting to Be Realized” tuntuu selvältä ”24 Track Loopin” lähisukulaiselta.
Kokonaisuutena 47 minuuttinen levy ei onnistu jatkuvasti pitämään otteessaan, mutta vähäisempien haahuiluiden vastapainona on onneksi kulman takana aina joku todella maaginen ja/tai ainutlaatuinen hetki.
This Heat teki vielä toisen studioalbumin vuonna 1981. Deceit onnistuu petraamaan tästä omaperäisestä debyytistä ollen hieman helpommin lähestyttävä, mutta silti todella kokeellinen ja häiriintynyt teos.
Parhaat biisit ”Horizontal Hold”, ”24 Track Loop”, ”Twilight Furniture”
****
19. Arachnoïd: s/t
Arachnoïd on saman nimisen ranskalaisyhtyeen ensimmäinen ja ainoa studiolevy.
Basisti Patrick Woindric perusti Arachnoïdin jo vuonna 1970, mutta yhtyeen hommat etenivät hitaasti satunnaisia keikkoja soitellen ja henkilövaihdosten kanssa painiessa. Kuusi henkiseksi kokoonpanoksi muotoutunut Arachnoïd pääsi lopulta studioon itsensä Woindricin rahoittamana kesällä 1977. Erinäisten ongelmien vuoksi levy kuitenkin ilmestyi vasta alkuvuodesta 1979. Tässä vaiheessa pitkään löyhässä hirressä sätkinyt yhtye oli ehtinyt jo hajota.
Arachnoïd nimettömän debyytin musiikki on tummasävyistä. Se on pääosin päälle käyvää intensiivistä vyörytystä joka ei juuri anna kuulijalle hengähdystaukoja. Yhtyeen soundin on rosoinen ja fuzz-efektin läpitunkema. Kaksi kosketinsoittajaa kilpailee soolotilasta ja pääseepä kitaristikin välillä mukaan kiilaamaan. Yhtyeen tyylistä tulee mieleen King Crimsonin kulmikkuus ja toisaalta Angen dramaattinen teatraalisuus. Arachnoïdin aggressiivista vokaaleista tulee usein mieleen Angen hieman pehmeämmin yleensä esiintyvä Ange-vokalisti Christian DeCamps. Arachnoïdin synkkä ja vauhdikas musiikki tuo mieleen myös toisen ranskalaisen yhtyeen Atollin jonka vuoden 1975 levy L’araignée-mal on selvä sukulaisteos.
Arvoituksellisella ja hiljaa kiemurtelevalla syntetisaattorimelodialla alkava 14 minuuttinen ”Le Chamadère” on levyn voimakkain raita. Hiljaisen alun jälkeen painokkaasti ja rytmikkäästi ranskaksi laulava vokalisti liittyy mukaan kappaletta kasvatetaan pikku hiljaa väkevämmäksi ja väkevämmäksi. Kolmen ja puolen minuutin kohdalla vokalistin rääkäisyy käynnistää hienon spiraalimaisesti soivan syntetisaattoriosuuden johon sekoittuu myös rujosti soiva sähkökitara. Huilumaisesti soiva syntetisaattori ja lapsen puheääni keventää tunnelmaa hetkeksi vaikka taustalla jyllääkin uhkaava syntetisaattori-ostinaatto. Vokalisti palaa aggressiivisesti huutaen ja helvetti repeää. Ja nyt ollaan vasta noin kuuden minuutin kohdilla! Meininki jatkuu komeana loppuun asti useiden välinostatuksien ja yllättävien suunnan muutoksien kautta. Polveileva ja monimutkainen kappale pysyy silti ihailtavan hyvin kasassa.
Toinen levyn huippuhetkistä on yhdeksänminuuttinen ”La Guêpe jossa on hieman Magma-henkeä. Tämän mielleyhtymän allekirjoittaa biisin intensiivinen ”mekanik!, mekanik, mekanik, mekanik, mekanik, mekanik!” -hokema joka lopulta huipentuu veret seisauttavaan kirkaisuun. Myös levyn avantgardistisinta osastoa edustava ”Piano Caveau” kummallisine perkussioineen ja aavemaisine kummitustalourkuineen on kiinnostava kappale.
Pientä miinusta levy ansaitsee varsin kumisevista soundeista joka on ongelma etenkin matalien taajuuksien kohdalla. Bassokitaristin soitosta katoaa usein kaikki artikulaatio ja soundi hajoaa liian usein epämääräiseksi huminaksi.
Arachnoïdin debyytistä tehtiin 1000 kappaleen painos joten kovin suuria laineita levy ei alunperin progressiivisen rockin lammikkoon aikanaan tehnyt, mutta albumin maine on ansaitusti kasvanut vuosien varrella. Mestariteoksesta ei sentään aivan ole kyse, mutta synkän ja dramaattisen sinfonisen progressiivisen rockin ystävien ei kannata jättää levyä väliin.
Parhaat biisit: ”Le Chamadère”, ”Piano Caveau”, ”La Guêpe”
****
Vuoden 2020 parhaat levyt löydät täältä
20. Soft Heap: s/t
Soft Heapin perusti tammikuussa 1978 basisti Hugh Hopper ja puhallinsoittaja Elton Dean jotka olivat soittaneet aiemmin yhdessä Soft Machinessa sekä kosketinsoittaja Alan Gowen ja rumpali Pip Pyle joilla puolestaan oli yhteinen tausta National Healthissa.
Soft Heap muutti välillä nimensä muotoon Soft Head kun Pyle joutui jättämään yhtyeen ensimmäisen kiertueen väliin National Health -kiireidensä takia. Pylen tilalla rumpaloi jonkin aikaa Dave Sheen. Sheenin Soft Head kera äänitti suppean levityksen vuonna 1978 saanut livealbumi Rogue Element, mutta studioon yhtye suuntasi vasta saman vuoden lokakuussa kun Pylen palasi ruotuun. Pylen myötä Canterbury-dreamteam oli jälleen kasassa ja valmiina viemään tuota genreä ehkäpä syvemmälle jazzin suuntaan kuin koskaan aiemmin.
Kuten nimestä Soft Heap voidaan päätellä kvartetti asemoitui tietoisesti jonkinlaiseksi Soft Machine spin-offiksi. Vuoteen 1978 Soft Machine oli päätynyt hyvin kauas siitä mitä se oli ollut Deanin ja Hopperin aikoina ja yhtyeen musiikista oli tullut melko geneeristä ja sliipattua jazz-rockia. Soft Heap kurkottaa tyylillisesti enemmän Soft Machinen Fourth ja Fifth -levyjen tyyliin eli selkeämmin avantgarde-jazzin suuntaan. Soft Heapin musiikki vaikuttaa kuitenkin noitakin levyjä vapaamuotoisemmalta ja vaikka seassa on runsaasti myös sävellettyjä jaksoja päätyy yhtye tuuttailemaan usein varsin vapaasti freejazz-hengessä. Etenkin levyn toinen kappale A.W.O.L joka on merkitty koko yhtyeen nimiin, ja on luultavasti pitkälti improvisaatio, on varsin avantgardistinen pläjäys. Levyn viisi muista viidestä kappaleesta kaksi menee Deanin ja kaksi Gowenin nimiin ja Hopperilla on yksi sävellyskrediitti.
Deanin vuoroin atonaalisesti vonkuva ja vuoroin perinteisemmin ja välillä suorastaan yllättävän romanttisesti, soiva saksofoni on kautta levyn selkeässä pääosassa. Gowenin hienovarainen sähköpianon ja Mini-Moogin käsittely saa myös tilaa, mutta mielellään sitä olisi kuullut hieman enemmänkin. Pylen aktiivinen ja usein äkkiväärä rumpalointi on ilahduttavaa kuultavaa ja Hopper ankkuroi kaiken paksuilla bassosoundeillaan välillä ottaen kuitenin myös solistisen roolin soittaen bassoaan kuin kitaraa raskaasti efektoituna. Deanin säveltämässä ”Farassa” vierailee myös Marc Charig trumpetissa ja Rudu Malfetti pasuunassa tuoden mukavasti lisäväriä jo ennestään varsin värikkään kvartetin sointiin.
Soft Heapin musiikki on selvästi jazzia, mutta kaukana sen keskilinjasta! Avantgardistisemman jazzin puolella syvässä marginaalissa tapahtui paljon kiinnostavia asioita Briteissä 70-luvun lopulla ja Soft Heapin debyytti on yksi kohokohdista. Tämä debyytti jäi Soft Heapin alkuperäisen kokoonpanon ainokaiseksi levyksi, mutta lopulta vuonna 1995 Soft Heapin uusi kokoonpano julkaisi toisen levynsä joka oli alunperin äänitetty jo 80-luvulla. A Veritable Centaur -levyllä Hopperin korvaa National Healthissa ja Henry Cow’ssa soittanut John Greaves ja vuonna 1981 leukeamiaan kuolleen Gowenin koskettimien tilalla kuullaan kahta kitaristia.
Parhaat biisit: ”Circle Line”, ”A.W.O.L.”, ”Terra Nova”, ”Short Hand”
****
21. Conventum : Le bureau central des utopies
Le bureau central des utopies on kanadalaisen Conventumin toinen studioalbumi.
Conventum perustettiin Kanadassa Quebecissa jo vuonna 1972, mutta hitaan startin ja henkilövaihdoksien kanssa kipuillut yhtye julkaisi ensimmäisen levynsä À l’affût d’un complot vasta vuonna 1977.
Vahvasti ranskankanadalaisessa Quebecissa oli pieni ja aktiivinen proge-skene jonka isoimpia nimi olivat mm. Harmonium, Maneige ja Sloche. Quebec-skeneen kuului yleensä lempeä melodisuus ja rikas instrumentaatio.
Conventumin musiikkia ei voi määritellä kovinkaan lempeäksi, mutta melodista se kyllä, mutta yhtyeen melodiat ovat usein hyvin mutkikkaita eikä riitasointuisuuttakaan toisaalta kaihdeta. Rikas instrumentaatio osuu myös Conventumiin hyvin sillä yhtye lähes täysin akustinen avant-folk hyödyntää varsin monipuolista instrumentti-palettia. Akustisen kitaran ja dulcimerin ohella keskeisessä roolissa on etenkin Bernard Cormierin viulu ja välillä sen rinnalla kuultava Jean Deromen huilu. Kitarat soivat pääosin akustisesti ja mandoliinia kuullaan myös runsaasti. Sähkökitara kitaristi René Lussier ottaa esille vain muutaman kerran koko levyn aikana. Jacques Laurin basso sentään soi sähköisesti kautta levyn. Rumpusettiä Le bureau central des utopiesiella kuullaan vain yhdessä lyhyessä kappaleessa.
Tyylillisesti Conventumin musiikki on sekoitus folkia ja progressiivista kamarimusiikkimaista otetta joka tuo mieleen hieman Univers Zeron alkuaikojen musiikin. Conventum pysyy kuitenkin selkeämmin kansanmusiikkimaisissa tunnelmissa. Ehkä Conventumin tyylin voisi kiteyttää monimutkaiseksi progressiiviseksi pelimanni-musiikiksi. Univers Zeron ohella jonkinlainen vertailukohta voisi olla myös Comusin klassikkolevy The First Utterance (1971), mutta Conventumin musiikki ei ole aivan yhtä raakaa ja väkivaltaista vaikka siinäkin kyllä särmää riittää. Tunnelmat levyllä vaihtelevat rosoisesta ja jopa rämistelevästä kaahailusta varsin herkkiinkin fiilistelyihin. Toisin kuin yhtyeen esikoislevy Le bureau central des utopies on täysin instrumentaalinen levy. Vasta viimeisessä kappaleessa kymmenen minuuttisessa nimiraidassa kuullaan lyhyt pätkä ranskankielistä laulua.
Le bureau central des utopies kappaleet ovat hyvin kimurantteja ja niissä on toistoa hyvin vähän. Pääosin osin tämä on kiehtovaa, mutta välilä touhu tuntuu jäävän hieman haahuilevaksi ja punainen lanka tuntuu hetkittäin katoavan jos sitä ikinä on ollutkaan. Mitään tarttuvaa rallattelumusiikkia Le bureau central des utopies ei todellakaan ole!
Levyn hienoin biisi on kahdeksan minuuttinen ”Chorégraphie lunaire” jossa sydäntä särkevän kauniita melodioita soittavan viulun vuoropuhelu vähäeleisesti soivan sähkökitaran kanssa on upeaa kuultavaa.
Ei niin yllättäen Conventumin menestys jäi puhtaasti kulttitasolle (jos sillekään). Le bureau central des utopies myi 1500 kappaletta ja jäi valitettavasti yhtyeen viimeiseksi albumiksi.
Parhaat biisit: ”Ateliers I & V”, ”Fondation”, ” Chorégraphie lunaire”
22. David Bowie: Lodger
Lodger on David Bowien 13. studioalbumi.
Lodger on Bowien niin kutsutun Berliini-trilogian kolmas osa. Levyn taustavoimat olivat suurin piirtein samat kuin trilogian kahdella ensimmäisellä osalla Lowlla ja ”Heroesilla”. Tony Visconti keskittyi tekniseen tuottamiseen ja Bowie hoiti Brian Enon kanssa taiteellisen puolen. Rytmiryhmänä jatkoi basisti George Murray ja rumpali Dennis Davis. Rytmikitaran ja osan kitarasooloista hoiti tuttuun tapaan Carlos Alomar.
Uutta vertakin saatin kuitenkin mukaan. Uusista muusikoista merkittävimmät oli Hawkwindissa aiemmin soittanut viulisti Simon House ja etenkin nuori kitaristilahjakkuus Adrian Belew joka korvasi ”Heroes”:illa keskeisessä roolisssa olleen King Crimson -kitaristi Robert Frippin. Frank Zappan bändistä napattu Belew täyttääkin mukavasti Frippin jättämää aukkoa kummallisilla kitarasooloillaan jotka hän joutui usein improvisoimaan tietämättä kontekstia johon soolo (tai komposiitti useista sooloista) lopulta tultaisiin upottamaan. Hupaisa sivuseikka on että Frippistä ja Belewistä tuli muutamaa vuotta myöhemmin kollegoita uudelleen kasatun ja radikaalisti uudistuneen King Crimsonin myötä. Frippin ja Belewin yhteistyö jatkui lopulta kolmella vuosikymmenellä.
Vaikka Lodger lasketaan osaksi Berliini-trilogiaa on se kuitenkin varsin erilainen levy kuin edeltäjänsä. Tuntuu että aina rauhaton Bowie etsii sillä jo jotain aivan uutta tietämättä varsinaisesti mitä se voisi olla. Bowien ja Enon yhteistyökään ei tainnut toimia enää aivan yhtä maagisesti kuin aiemmilla levyillä ja Enon vaikutus tuntuu Lodgerilla vähäisemmältä. Toisaalta Eno kuitenkin sai sävellyskrediitin peräti kuuteen levyn kymmenestä kappaleesta.
Selkein ero edellisiin levyihin on että niiden abstraktit ja zenmäiset instrumentaalikappaleet ovat jääneet pois Bowie tuntuessa kurkottavan pitkästä aikaa jälleen kohti pop-musiikkia. Pääosin Bowien uudet ”pop-kappaleet” ovat kuitenkin ihastuttavan kummalisia ja myös Lodger on ehdottomasti luokiteltavissa ennemmin art rock-levyksi kuin pop-levyksi. Levyn kappaleissa on hieman samanlaista levotonta maanisuutta kuin Talking Headsin ensimmäisillä levyillä. Jotka muuten ovat, ensimmäistä lukuunottamatta, Enon tuottamia joten ehkäpä herra Enon vaikutus on Lodgerillakin suurempi kuin ajattelen…
Levy käynnistyy hieman tylsällä ”Fantastic Voyagella”, mutta onneksi heti seuraava kappale rytmikäs ja hektinen ”African Night Flight” on huomattavasti kiinnostavampi tapaus. Epämääräiset etniset sävyt rikkaine eksoottisine perkussioineen ovat keskeinen osa kappaletta kuten myös Bowien omituinen puhelaulumaiset vokaalit. Etniset vaikutteet nousevat pintaan myös toisessa levyn huippuhetkessä ”Yassasinissa” jonka tunnelmat liikkuvat jossain lähi-idän ja Turkin suunnalla samalla sisältäen myös reggae-tunnelmia. Vesipiipun voi suorastaan haistaa kitaran näppäillessä eksoottisesti ja Housen viulun vinguttaessa itämäisia skaaloja.
Lodgerin kolmas huippuhetki on vauhdikas ja hauska ”Red Sails” joka kuulostaa Enon 70-luvun puolivälin art rock -biisiltä joka vaan sattuu tällä kertaa olemaan herra Bowien laulama. ”Red Sails” olisi sopinut täydellisesti Enon Here Come the Warm Jets -levylle. Itseasiassa Bowien laulama ”And it’s far far, far far fa-fa-fa far away” -värssy feikki-änkytyksineen kuulostaa suorastaan Eno-parodialta! ”Red Sailsissa” kuullaan myös komea kirskuva ja valittava kitararoolo Belewiltä. Valitettavasti soolo on tosin on miksattu aivan liian hiljaiseksi. Soundien puolesta Lodger ei olekaan yhtä terävää työtä kuin Low tai ”Heroes” vaan sen sointi on hieman muhjuinen ja epämääräinen.
Neljäs biisi joka ansaitsee ehdottomasti erityis maininnan on nopea tempoinen ”Look In Anger” jossa rytmiryhmä soittaa intensiivisesti (etenkin rumpali Davis on liekeissä!) ja Bowie tekee levyn intohimoisimman laulusuorituksensa.
Lodger on hyväntuulisella tavalla kokeellista musiikkia. Koko levyä luonnehtii tavallaan tietynlainen rento hälläväliä meininki. Lodger ei ehkä pärjää ylistetyille edeltäjilleen, mutta kaiken kaikkiaan se on hieman aliarvostettu ja jopa unohdettu levy Bowien mittavassa katalogissa.
Parhaat biisit: ”African Night Flight”, ”Yassasin”, ”Red Sails”, ”Look Back In Anger”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa