Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1981 – Sijat 11-20

Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1981 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 11-20.

11. Dün: Eros (FR) ****
12. Nick Mason: Nick Mason’s Fictitious Sports (US/UK) ****
13. Terje Rypdal, Miroslav Vitous, Jack DeJohnette: To Be Continued (Int.) ****
14. The Muffins: <185> (US) ****
15. Massacre: Killing Time (US) ****
16. Miroslav Vitous Group : s/t (CH) ****
17. Lindsay Cooper: Rags (UK) ****
18. John Williams : Raiders Of The Lost Ark (US) ****
19. Rainer Brüninghaus : Freigeweht (DE) ****
20. Buggles: Adventures in Modern Recording (UK) ****

Sijat 21-27


Katso vuoden 2021 parhaat levyt  täältä


11. Dün: Eros

dun_erosEros on Dünin ensimmäinen studioalbumi.

Ranskalainen vuonna 1979 perustettua, ja Frank Herbertin sci-fi -kirjosta Dyyni nimensä napannutta, Dünia pidetään yleensä zeuhl-yhtyeenä, mutta yhtye on kertonut ammentaneensa inspiraatiota Magman ohella myös mm. Frank Zappalta, Henry Cow’lta, Mahavisnu Orchestralta, Igor Stravinskylta ja Art Zoydilta.

Dünin ainokaiseksi jäänyt levy Eros ei olekaan aivan tyypillinen Zeuhl-genren edustaja. Erosin musiikki on kepeämpää, vauhdikkaampaa ja monipuolisempaa kuin zeuhl tyypilisesti. Dün kyllä heittäytyy hetkittäin Magman mieleen tuoviin jyrääviin basso-vetoisiin (yhtyeen basisti Thierry Tranchant soittaa nauhattomalla bassokitaralla) grooveihin mutta toisaalta usein sen sävellykset poukkoilevat huomattavasti sähäkämmin ja villimmin osasta toiseen kuin Magmalla koskaan. Aina siirtymät eivät ole täysin jouhevia, mutta viihdyttävää Erosin vauhdikas musiikki on.

Bändin kuusi muusikkoa ovat kaikki selvästi taitavia, mutta yksilösuoritusten sijasta suurimman vaikutuksen tekee kuin komeasti kuusi henkinen yhtye soittaa yhdessä. Huilun nostaminen keskeiseen rooliin keventää sointia ja Alain Termollesin ksylofoni ja marimba tuovat mukanaan myös leikkisyyttä. Toisaalta hetkittäin todella vauhdikkaasti kaahavat biisit saavuttavat kyllä myös melkoisen intensiteetin.

”Arrakis” on levyn magmamaisin kappale, katkonaisesti soiva ja hetkittäin hyvin atonaalinen ”Bitonio” tuntuu puolestaan viittaavan modernin taidemusiikin suuntaan. Levyn aloittava ”L’Epice” alkaa sinfonisena progena  jota keventää runsas huilun käyttö sekä Termollesin ksylofoni, mutta loppua kohden biisi muuttuu varsin intensiiviseksi avantprogeksi ja finaali on suorastaan raivokas.

Sveitsissä Etienne Conodin Sunrise studiolla neljässä päivässä äänitetyn Erosin voisi lopulta määritellä sekoitukseksi sinfonista progea ja jazz-rockia jossa on aimo annos zeuhlia ja avantprogea mausteena. Itseasiassa Eros varmaan vois toimia niille jotka eivät välttämättä yleensä täysillä innostu zeuhlista, mutta kokevat silti tervettä uteliaisuutta tyylilajia kohtaan.

Eros jäi Dünin ainoaksi levytykseksi ja yhtye lopetti toimintansa pian levyn valmistumisen jälkeen kun kävi selväksi ettei yhtyeen soittamalla monimutkaisella musiikilla ollut mahdollista elättää itseensä. Alkuperäinen vinyyli-painos olikin vain vaatimattomat tuhat kappaletta. Marginaalista kulttimainetta nauttinut yhtye palasi vuonna 2018 yhteen muutaman keikan ajaksi, mutta valitettavasti tämä ei johtanut sen laajempaan uuteen toimintaan.

Paras biisi: ”Arrakis”, ”Eros”

****

12. Nick Mason: Nick Mason’s Fictitious Sports

nick_mason_fictitious_sportsNick Mason’s Fictitious Sports on Pink Floyd -rumpali Nick Masonin ensimmäinen sooloalbumi. Vai onko sittenkään?

Milloin sooloalbumi ei oikeastaan ole sooloalbumi? Nick Mason ei ole säveltänyt tai sanoittanut yhtäkään Fictitious Sports kappaletta eikä hän myöskään laula niissä. Rumpuja Mason sentään levyllä hakkaa ja hän on myös tuottanut levyn yhdessä Carla Bleyn kanssa.Jos Fictitious Sportsille pitää nimetä yksi auteur se onkin juuri pianisti/säveltäjä Carla Bley joka tunnetaan parhaiten hänen avantgarde-jazz -levytyksistään joista kuuluisin lienee Escalator Over The Hill (1971).

Levyn synnystä kerrotaan hieman erilaisia tarinoita. Yhdessä versiossa Nick Mason suunnitteli ensimmäistä soololevyään kun Bley otti häneen yhteyttä ja tarjosi omia kappaleitaan Masonin käyttöön. Toisessa versiossa, joka oman ymmärrykseni mukaan on se uskottavin tarina, Fictitious Sports käynnistyi Carla Bleyn omana projektina jossa Mason vain sattui olemaan mukana ja joka sitten nimettiin Masonin levyksi lähinnä kaupallisista syistä. Ilmeisesti levyä kaupiteltiin levy-yhtiöille (Bleyn jazz-levyt julkaisi yleensä hänen ja Michael Mantlerin oma yhtiö Watt ja levittäjänä toimi ECM), mutta ottajia ei löytynyt. Tilanne muuttui kun kanteen lätkäistiin Pink Floyd -jäsenen nimi. Lisäbonuksena toimi se että Pink Floydin jäsenten levysopimus takasi ison ennakon minkä tahansa jäsenen sooloalbumille…

Lue koko arvostelu täältä >

****

13. Terje Rypdal, Miroslav Vitous, Jack DeJohnette: To Be Continued

to_be_continuedTo Be Continued on Terje Rypdalin, Miroslav Vitousin ja Jack DeJohnetten toinen yhteinen studioalbumi.

To Be Continued on luontevaa jatkoa trion paria vuotta aiemmin ilmestyneelle nimettömälle esikoislevylle. Edeltäjänsä lailla nämä monikansalliset mestarimuusikot tarjoilevat tälläkin kertaa levyllisen tunnelmallista ja eteeristä tunnelmointia jossa jazz, rock ja taidemusiikki kohtaavat melko tasaväkisesti. Tunnelmallisen hissuttelun kontrastina kuullaan riittävästi myös varsin särmikkäitä hetkiä.

Yhtä improvisoitua kappaletta lukuunottamatta sävellysvastuu jakautuu melko tasaisesti kolmikon kesken. Rypdal ja Vitous saavat kaksi sävellyskrediittiä ja DeJohnette yhden joka tosin onkin sitten levyn pisin kappale eli yli yhdeksän minuuttinen nimiraita.

Trio-sointia (sähkökitara, rummut, akustinen ja sähköinen basso) täydennetään tällä kertaa aiempaa enemmän Vitousin jousella soittamalla kontrabassolla. Päällekkäin äänitysten ansiosta samaan aikaan kuullaan välilllä sekä Vitousin näppäilemää että jousella soittamaan kontrabassoa. Tästä erityisen tehokas näyte kuullaan Vitousin omassa sävellyksessä ”Mountain In The Clouds” jossa mies vinguttaa joustaan kerrassaan tulisesti. Levyn avantgardistisimmassa kappaleessa, improvisoidussa ”This Morningissa”, Rypdal intoutuu soittamaan myös huilua. Vitous soittaa enimmäkseen akustisesti, mutta DeJohnetten säveltämässä nimiraidassa hän soittaa upean kevyellä ja notkealla otteella myös sähköistä bassokitaraa.

Ei To Be Continued mestarillisen edeltäjänsä tasolle yllä, mutta äärimmäisen tyylikäs kolmen virtuoosimuusikon kohtaaminen sekin on. Vaikka levyn nimi muuta ehkä vihjasi on To Be Continued ainakin toistaiseksi jäänyt kolmikon viimeiseksi yhteiseksi levyksi.

Parhaat biisit: ”Maya”, ”Mountain In The Clouds”, ”To Be Continued”

****

fb_cta

14. The Muffins: <185> 

muffins_185<185> on The Muffinsin kolmas albumi.

Amerikkalainen The Muffins perustettiin vuonna 1973 ja yhtye julkaisi debyyttilevynsä Manna/Mirage vuonna 1977. Canterbury-skenestä ja Henry Cow -tyylisestä avantprogesta vaikutteita ammentanut Manna/Mirage sai kokeellisen rockin pienissä piireissä lämpimän vastaanoton mutta yhtyeen toista albumia Air Fictionia joka koostuu livenä ja alkeellisessa kotistudiossa äänitetyistä improvisaatioista pidetään yleisesti epäonnistumisena.

Yhtyeen kolmas levy <185>, jonka hieman kryptinen nimi viittaa tietynlaisiin salaisiin asiakirjoihin Neuvostoliitossa jotka merkittiin leimalla ”<185>”, on kumpaakin edeltäjäänsä fokusoituneempi levy. Ensimmäisellä levyn melko selvät Canterbury-vaikutteet ovat vähentyneet ja avantproge-henki on vallannut sijaa.

<185> koostuu kymmenestä kappaleesta joista seitsemän on sävellettyjä ja kolme lyhyitä vapaita improvisaatiota. Sävelletyt raidat ovat musiikillisesti hyvin tiiviitä ja monimutkaisia ja improvisaatiot puolestaan esittelevät hieman rennompaa musisointia. Yleinen tunnelma on varsin riehakas ja suurin osa musiikista on myös varsin nopeatempoista. Musiikki on kokonaan instrumentaalista lukuunottamatta ”Zoom Resumen” ja ”Quunsiden” lyhyitä lauluosuuksia jotka oikeastaan ovat ehkä enemmän huutoa kuin laulua.

The Muffins pestasi Henry Cow’sta tutun kitaristi/viulisti Fred Frithin tuottamaan <185> -levyn sillä heidän yhteistyönsä oli toiminut hyvin Frithin soololevyllä Gravity jolla The Muffins oli toiminut toisen levypuoliskon taustabändinä. <185>:n äkkiväärä, käänteitä ja kiperiä tilanteita täynnä oleva, musiikki onkin jossain määrin tyylillistä sukua Gravitylle. Sillä merkittävällä erotuksella että Gravitylle keskeisiä kansanmusiikkivaikutteita ei juurikaan kuulla. Frith ei ollut mukaan <185>:n sessioissa alusta alkaen vaan tuli mukaan vasta kun kappaleista oli nauhoitettu pohjaraidat. Frith ikään kuin teki levyyn merkittävän remiksauksen lisäillen mukaan omia päällekkäinäänityksiään (kitaraa, preparoitua pianoa, viulua) ja elektronisia efektejä.

Ehkä liikaakin sillä myöhemmin bändi on kertonut pitävänsä levystä mutta ettei koe sitä aivan täysin omakseen. Vuonna 1996 ilmestyneessä uudelleenjulkaisussa mukana onkin seitsemän levyn kymmenestä kappaleessa muodossa jossa ne olivat ennen kuin Frith otettiin mukaan projektiin. Omasta mielestäni Frithin versio on rikkaamman sointinsa ansiosta kiinnostavampi, mutta myös alkuperäiset versiot toimivat hyvin. Mielestäni Frithin efektit ja kitarat eivät dominoi liikaa vaan Dave Newhousen ja Tom Scottin (myös yhtyeen kaksi muuta jäsentä soittavat satunnaisesti puhaltimia levyllä) riettaasti pärisevät puhaltimet (etenkin saksofonit, mutta niiden lisäksi kuullaan myös huiluja, klarinetteja) ovat pääosassa. Ja ne ovatkin hyvin tärkeä osa levyn viehätystä.

<185> on kokonaisuutena ehkäpä The Muffinsin vahvin levy ja se on ehdottoman suositeltavaa kuunneltavaa kaikille räväkän avantprogen ystäville. <185> ei kuitenkaan myynyt hyvin tai nostanut yhtyeen profiilia muutenkaan toivotulla tavalla ja The Muffins lopetti toimintansa pian levyn julkaisun jälkeen. Tai lopetti ja lopetti sillä yhtye julkaisi seuraavina vuosina useammankin albumillisen materiaalia joka oli äänitetty. The Muffins kokosi rivinsä jälleen vuonna 1998 julkaisten 2000-luvulla muutaman uuden studiolevyn kunnes yhtye ilmoitti jälleen vuonna 2016 lopettavan toimintansa.

Parhaat biisit: ”Angle Dance”, ”Zoom Resume”, ”Horsebones”

****

15. Massacre: Killing Time

massacre_killing_timeKilling Time on Massacren ensimmäinen studioalbumi.

Verilöyly… tappoaika… Fred FrithinBill Laswellin ja Fred Maherin trion esikoislevyn musiikki ei ole sentään aivan yhtä raakaa ja väkivaltaista kuin kyseisestä sanaparista voisi ajatella, mutta ei se hetkittäin kovin kauaksi siitä jää. Toisaalta levyn nimelle on ehkä vähemmän väkivaltainen selitys sillä Massacre pystytettiin nimenomaan ajan manipuloinnin idealle. Massacren kantavana ideana oli manipuloida vapaalla otteella rytmejä ja sointivärejä ja yhtyeen musiikki poukkoileekin riehakkaasti sävellajeista toiseen ja poikkeusjakoiset rytmit ovat niin yleisiä ettei niitä oikeastaan ole enää järkevää kutsua poikkeuksiksi.

Massacre sai alkunsa New Yorkissa kuten niin moni muukin kiinnostava yhtye 70/80-lukujen taitteessa. Henry Cow’n lopetettua vuonna 1978 Fred Frith imetyi kuten niin moni muu progressiivinen muusikko (mm. Robert FrippBrian Eno) New Yorkiin jossa musiikillinen ilmapiiri oli hedelmällinen erilaisille kokeiluille valloillaan olevien new wave – ja no wave -skenejen myötä.

Frith saapui New Yorkiin musiikki-impressaari Giorgio Gomelskyn kutsusta vuonna 1979 ja muutti pian tämän jälkeen asumaan kaupunkiin. Frith työskenteli New Yorkissa muutaman seuraavan vuoden aikaan lukuisien eri muusikkojen kanssa joista mainittakoon Henry KaiserJohn ZornTom Cora sekä yhtyeet The MuffinsThe Residents ja Curlew. Hän perusti kaupungissa myös kolme omaa yhtyettä joista ensimmäinen oli juuri Massacre…

Lue koko arvostelu täältä >

****

16. Miroslav Vitous Group : s/t

miroslav_vitous_groupMiroslav Vitous syntyi Tsekkosloviassa, mutta hänen musiikkiuransa käynnistyi konservatorio-opintojen jälkeen todenteolla USA:ssa vuonna 1967 kun hän pääsi muutaman keikan ajaksi soittamaan Miles Davisin yhtyeeseen. Vitous julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa Infinite Search vuonna 1970 ja oli samana vuonna perustamassa uraauurtavaa jazz-rock -yhtye Weather Reportia. Vitous soitti viidellä Weather Reportin albumilla kunnes jätti yhtyeen vuonna 1974 koska koki musiikin muuttuneen liian kaupalliseksi. Tämän jälkeen Vitous keskittyi soolouraansa kunnes perusti lyhytikäiseksi jääneen Miroslav Vitous Groupin 80-luvun alussa.

Miroslav Vitous Groupin nimettömällä debyytillä soittaa sama kvartetti kuin Vitousin edellisenä vuonna ilmestyneellä soololevyllä First Meeting. Kokoonpano on ECM -yhtiölle tyypillisen kansainvälinen: saksofnia soittaa britti John Surman, rumpuja norjalainen Jon Christensen ja pianoa amerikkalainen Kenny Kirkland.

Siinä missä First Meetingin kaikki kappaleet, yhtä improvisaatiota lukuunottamatta olivat Vitousin käsialaa on Miroslav Vitous Group muusikoiden tasa-arvoisempi kohtaaminen. Kolme kappaleista on tällä kerta Vitousin säveltämiä ja loput viisi on merkitty joko Kirklandin, Surmanin tai koko yhtyeen nimiin (kaksi kappaleista on improvisaatioita). Sävellysvastuun jakaminen tekee levylle hyvää sillä levyllä on enemmän särmää ja dynamiikkaa kuin edeltäjällään.

Yleistunnelma on kuitenkin myös Miroslav Vitous Groupilla tyylikkään seesteinen ja yhtye intoutuu kunnon revittelyihin vain silloin tällöin. Musiikki on täysin akustistavmutta silti hyvin väkevästi soivaa. Kokonaissoundi on ihastuttavan tumma ja tunnelmallinen. Kyseessä on selvästi myöhäisiin iltoihin ellei peräti yöllisiin kuunteluihin soveltuva levy. Tummuutta tuo etenkin Vitousin oma rouhea työskentely kontrabassossa, mutta myös Surmanin tuimasti pörisevä sopraanosaksofoni. Valoa varjojen keskelle tuo Kirklandin heleä pianon soitto.

Levyn kohokohta on Surmanin modaalinen sävellys ”Number Six”jossa säveltäjän oma instrumentti kirkuu kuin kiimainen suolintu. Surmanin ekspressiivinen saksofonismi on muutenkin kautta levyn on todella innostavaa kuultavaa. Myös Kirklandin helkkäävä piano pääsee hyvin esiin hektisessä ”Number Sixissä” Rytmiryhmän työskentely kautta levyn on pääosin varsin hienovaraista tosin Vitousin soitto on hetkittäin myös ihastuttavan irtonaista. Christensen ei juurikaan työskentele rytmisen pulssin ylläpitämisen eteen vaan lähinnä koristelee ja aksentoi vapaasti leijailevaa musiikkia.

Varsinaisen Miroslav Vitous Groupin matka jäi yhden levyn mittaiseksi, mutta seuraavalla Vitousin soololevyllä Journey’s End (1983) soittaa vielä Kirklandia (hänet korvattiin John Taylorilla) lukuunottamatta sama kokoonpano. First Meeting, Miroslav Vitous Group ja Journey’s End muodostavatkin yhdessä varsin maittavan triptyykin, mutta mielestäni voiton vie juurikin tämä keskimmäinen osa.

Parhaat biisit: ”When Face Gets Pale”, ”Number Six”, ”Interplay”

****


Vuoden 2020 parhaat levyt löydät täältä


17. Lindsay Cooper: Rags

lindsay_cooper_ragsRags on Lindsay Cooperin ensimmäinen sooloalbumi.

Klassisesti koulutettu puhallinsoittaja Lindsay Cooper nousi kokeellisen rockin aallonharjalle liityttyään avantprogen pioneeri-yhtyeeseen Henry Cow’hun vuonna 1974. 70-luvun lopulla kun Henry Cow veteli jo viimeisiään Cooper oli perustumassa myös vapaaseen improvisaatioon keskittyvää pelkästään naisista muodostuvaa yhtyettä Feminist Improvising Group. Feminist Improvising Group eli FIG toimi vuosina 1977-1982 julkaisten vain yhden livealbumin. FIG:issä vaikutti mm. Henry Cow -basisti Georgie Born sekä vokalisti Sally Potter joka tulisi näyttelemään merkittävää roolia Lindsay Cooperin soolouralla.

Cooperin soolouran avaus Rags on hyvin poikkeuksellista elokuvamusiikkia vuonna 1979 ilmestyneeseen kantaaottavaan ja puolidokumentaariseen taide-elokuvaan The Song Of The Shirt. Elokuva kertoi Englannin viktoriaanisen ajan hikipajoista ja erityisesti orastavasta vaateteollisuudesta jossa naiset raatoivat äärimmäisen pienellä palkalla raastavissa olosuhteissa. Teema on siis hyvin linjassa kiihkeänä vasemmistolaisena tunnetun Cooperin aiemman historian suhteen johon oli kuulunut monenlaista poliittista aktivismia etenkin naisten oikeuksien puolesta.

Suurin piirtein puolet levyn 18 lyhyestä kappaleesta ovat instrumentaalisia ja toinen puoli sisältää lauluja joiden sanoitukset ovat, jos olen oikein ymmärtänyt, peräisin vanhoista 1800-luvun työväenlauluista ja ovat kaikki anonyymien kirjoittajien käsialaa.

Suurimman osan lauluista laulaa Cooperin FIG-kollega Sally Potter josta tuli sittemmin suht merkittävä elokuvaohjaaja (Orlando lienee hänen kuuluisin elokuvansa). Satunnaisena trivia-tietona mainittakoon että Sallyn veli Nic Potter toimi muutamaan otteeseen Van der Graaf Generatorin basistina. Potter on taitava ja monipuolinen laulaja jolta hoituu niin ranskaksi laulettu cabaree-henkinen meininki, monimutkaiset tekniset osuudet ja toisaalta myös perinteisempi ”kauniilta” kuulostava melodinen laulu. Potterin aisaparina toimii avantgarde-vakaalitaitelija (ja trumpetisti) Phil Minton joka tosin tällä levyllä laulaa pääosin varsin hillityllä baritoni-äänellä. Muutama outo korahtelu hänen annetaan sentään siellä täällä päästää kurkustaan.

Ragsin yhtye koostuu Henry Cow -muusikoista. Kitaraa soittaa Fred Frith, bassoa/selloa Georgie Born ja rumpuja Chris Cutler. Cooper itse soittaa koskettimia ja harmonikkaa, mutta tietysti myös monipuolisesti erilaisia puhallinsoittimia. Keskeiseen rooliin nousee ihastuttavasti huokaileva ja pörisevä fagotti.

Rags tuo tyylillisesti hieman mieleen Frithin ja Cutlerin yhtyeen Art Bearsin levyt sillä se yhdistelee hieman saman henkisesti melodisia lauluja avantgarde-vaikutteisiin lyhyen kappaleformaatin puitteissa. Toisaalta Rags ei sisällä samanlaista studioteknistä kikkailua kuin Art Bearsin levyt vaan on enemmänkin ”puhdasta” musiikkia. Ragsissa myös korostuu jonkinlainen vanhan ajan laulujen henki jota en oikein osaa kuvata sillä aihepiiri on itselleni hyvin vieras. Mutta ehkä siitä antaa jonkilaista osviittaa tämä, kieltämättä outo kuvaus: jos 1800-luvun alussa olisi tehty avantprogea se olisi kuulostanut luultavasti Ragsilta. Ainakin jos sähkökitara olisi ollut jo keksitty. Sähkökitaraa lukuunottamatta (eikä sitäkään kuulla läheskään jokaisessa kappaleessa) levy onkin lähes täysin akustinen. Vaikkei kitaraa kuulla kovin usein, tai ehkä juuri siksi, on se siellä täällä käytettynä hyvin tehokas. Etenkin Frithin painostava sähkökitarakierto levyn yhdessä kohokohdassa kappaleessa ”Cholera” on huimaa kuultavaa.

Osa kappaleista, kuten liikuttava ”Stitch Goes The Needle”, toimii lähes täysin pelkästään vokaalien varassa vain minimalistinen ja satunnainen instrumentaatio taustallaan. Tämä tekee Ragsista kiehtovan yllätyksellisen tapauksen: osa kappaleista on täysin instrumentaalisia, osa kulkee hauraasti vain vokaalien varassa ja osa fuusioi molemmat elementit tasaveroisiksi komponenteiksi.

Rags on kerrassaan kummallista mutta myös äärimmäisen viehättävää kuunneltavaa. Cooperin seuraava soololevy The Gold Diggers (1983) oli jälleen soundtrack, tällä kertaa Sally Potterin saman nimisen elokuvaan. Tyylillisesti ja laadullisesti The Gold Diggers jatkoi suurin piirtein samoilla linjoilla kuin edeltäjänsä joten se on myös hyvin suositeltavaa kuunneltavaa jos Rags miellyttää.

Parhaat biisit: ”The Exhibition Of Fashions”, ”Cholera”, ”Prostitution Song”, ”Stitch Goes The Needle”

****

18. John Williams : Raiders Of The Lost Ark

raiders_of_the_lost_arkRaiders Of The Lost Ark on John Williamsin ensimmäinen score suosittuun Indiana Jones -elokuvasarjaan.

Steven Spielberg oli työllistänyt John Williamsia 70-luvulla elokuvillaan Jaws ja Close Encounters Of The Third Kind ja George Lucas puolestaan Star Wars -sarjallaan. Ei siis ollut suuri yllätys että kun nuo Hollywoodin uuden aikakauden ihmelapset päättivät yhdistää voimansa uuden elokuvan muodossa 80-luvun alussa että heidän valintansa säveltäjäksi oli jälleen Williams.

Spielbergin ja Lucasin uusi konsepti sai inspiraationsa 1930 -ja 40-lukujen sarjallisista lyhyistä seikkailufilmeistä ja herrat nostivat tarinansa pääosaan natseja vastaan taistelevan hurjapäisen arkkeologin joka sai nimekseen Indiana Jones (Lucasin koiran mukaan). Ensimmäinen Indinana Jones -elokuva (kuten myös sitä seuranneet kolme jatko-osaa) ovat Star Wars -elokuvien lailla vauhdikkaita ja kineettisiä kokemuksia joissa pääosaan nostetaan paitsi selkeän tehokas kuvakerronta niin myös vahvasti musiikki. Lucas onkin luonnehtinut elokuviaan usein mykkäelokuvien kaltaisiksi jolloin musiikin rooli korostuu suuresti. Williams oli jälleen oiva valinta säveltämämään musiikkia joka oli oikeastaan kuin yksi elokuvan hahmoista.

Raiders Of The Lost Ark sisältää Star Wars -scoreja enemmän toimintamusiikkia joka tyytyy seuraamaan ja tukemaan kuvaruudun tapahtumia. Tämä vähentää jossain määrin musiikin kuunteluarvoa. Mukana on kuitenkin todella herkullisia teemoja  Star Wars -henkeen ilmeisimpänä tietenkin Indiana Jonesin oma sankarillinen teema “The Raiders March” joka pulpahtaa siellä täällä esiin myös oman kappaleensa ulkopuolella. Williamsin musiikki on jälleen hakenut runsaasti vaikuttaita 1800- ja 1900-lukujen taidemusiikista ja esimerkiksi elokuva naispäähenkilöä Marionia kuvaava ”Marion’s Theme” on vahvasti Sergei Rachmaninovin toisen pianokonserton inspiroima. Pääosin Williams kuitenkin sulauttaa vaikutteensa riittävän omaperäisesti omaan rytmisesti vahvaan orkesterimusiikkiinsa. Kiinnostavaa on myös miten Williamsin musiikissa yhdistyy varsin tasaväkisesti vaikutteet niin romantiikan aikakauden klassisesta musiikista kuin 1900-luvun modernistisesta avantgardesta. Näistä vaikutteista Williams suodattaa jälleen kasaan nautittavan ”pop-sinfonian” joka paitsi tukee täydellisesti itse elokuvaa, mutta on myös suurimmalta osin nautittavaa kuunneltavaa ihan vain musiikkina.

Kuten Williamsin Star Wars scoreissa myös Raiders Of The Lost Arkin musiikki tulkitsee varmaotteisesti London Symphony Orchestra. Tällä kertaa Williamsin itsensä johtamana.

John Williams sai Raiders Of The Lost Arkin scoresta Oscar-ehdokkuuden, mutta hävisi Vangeliksen Chariots Of Firelle.

(Vuonna 1995 levystä julkaistiin laajennettu painos jossa alkuperäinen 43 minuuttien levy sai puolituntia lisää mittaa. Mukaan tuotiin etenkin elokuvan avantgardistisempia sävellyksiä joista esimerkkinä mainittakoon laajennettuja tekniikoita hyödyntävä ”The Idol Temple”)

Parhaat biisit: ”The Raiders March”, ”The Basket Game”, ”The Map Room: Dawn”, ”Marion’s Theme” (+ laajennetulta painokselta: ”The Idol Temple”, ”Escape From The Temple”)

****

19. Rainer Brüninghaus : Freigeweht

freigewehtFreigeweht on Rainer Brüninghausin ensimmäinen sooloalbumi.

Klassisesti koulutettu saksalaispianisti Rainer Brüninghaus Freigeweht tunnetaan etenkin Eberhard Weberin johtamasta hienosta yhtyeestä Colours. 80-luvun alussa Brüninghaus alkoi toimimaan myös yhtyeiden johtajana ja Freigeweht on tuon suuntauksen ensimmäinen hedelmä.

Freigeweht jatkaa hieman Coloursin linjoilla eli tarjoilee ilmavaa instrumentaalimusiikkia joka liikkuu jossain jazzin ja taidemusiikin rajamailla. Freigewehtin tapauksessa taidemusiikki-vaikutteet tosin hieman valtaavat alaa jazzin kustannuksella ja toisaalta runsas syntetisaattorien käyttö tuo mukaan myös progressiivisen rockin tunnelmaa. Paljon Terje Rypdalin kanssa soittaneen Jon Christensenin kevytkätinen rumpalointi tosin liittää levyä jazzin jatkumoon. Kvartetin täydentää Kenny Wheeler, jonka flyygelitorven soitto on kerrassaan upeaa ja Bjynjar Hoff jonka oboe ja käyrätorvi vahvistavat omalta osaltaan mielleyhtymiä taidemusiikin suuntaan.

Freigewehtin musiikki on kiinnostavasti samaan aikaan leijailevan ilmavaa, mutta siinä on koko ajan myös jotain hyvin määrätietoista. Brüninghaus ei sorru pitkissä kappaleissaan haahuiluun. ”Die Flüsse Hinauf” käyttää hyväkseen myös minimalismin perinteisiin kuuluvaa toistoa ja eteerinen kappale ”Täuschung der Luft” flirttailee impressionistisemman modernin taidemusiikin kanssa. Tanakammin soiva aloitusraita ”Stufen” epäsäännöllisine tahtilajeineen tuo mieleen progressiivisen rockin. Levyn päättävä 12 minuuttinen nimikappale, jonka selkärangan muodostaa Brüninghausin spiraalimainen piano-ostinato, paketoi kaikki levyn vaikutteet saumattomaksi kokonaisuudeksi.

Vuonna 1984 Brüninghaus julkaisi toisen studioalbuminsa Continuumin joka liikkuu suurin piirtein samoilla linjoilla kuin Freigeweht, mutta ei ole aivan yhtä tasokas kokonaisuus. Sittemmin Brüninghaus on työskennellyt mm. Trilok Gurtun, John Abercrombien ja Jan Garbarekin kanssa.

Parhaat biisit: ”Stufen”, ”Täuschung der Luft”, ”Freigeweht”

****

(Lue myös Saku Mantereen Viikon teos -sarjan kirjoitus levystä Freigeweht)

20. Buggles: Adventures in Modern Recording

adventures_in_modern_recordingAdventures In Modern Recording on Bugglesin toinen studioalbumi.

Trevor Hornin ja Geoff Downesin muodostama Buggles duo oli menestynyt vuonna 1979 ilmestyneellä esikoislevyllään The Age Of Plastic varsin mukavasti. Bugglesin jatko oli kuitenkin hetken aikaa vaakalaudalla kun kaksikko yllättäen liittynyi proge-jätti Yesin jäseniksi. Uudistunut Yes julkaisi Hornin ja Downesin avustamana erinomaisen studioalbumin Drama (1980), mutta jo vajaata vuotta myöhemmin maaliskuussa 1981 kaikki oli ohi. Trevor Horn jätti Yesin ja yhtye lopetti toimintansa (toistaiseksi) pian tämän jälkeen.

Horn ja Downes tekivät loogisen peliliikkeen ja palasivat Bugglesin pariin jatkaakseen studiolevy numero kakkosta jonka teko oli keskeytynyt Yes-seikkailun myötä. Juuri kun Adventures In Modern Recording nimen saaneen levyn äänitysten piti alkaa tapahtui uusi dramaattinen käänne: Downes hyppäsi kelkasta. Levy-yhtiö Geffenin A&R -mies John Kalodner oli saattanut vokalisti/basisti John Wettonin (King Crimson, U.K.) ja kitaristi Steve Howen (Yes) yhteen tarkoituksena kirjoittaa musiikki uutta projektia varten. Pian mukaan liittyi myös Emerson Lake & Palmer -rumpali Carl Palmer ja lopulta Howe houkutteli mukaan myös Downesin. Proge-veteraanien muodostama kvartetti nimesi itsensä Asiaksi ja lähti valloittamaan maailmaa AOR-rockillaan. Mutta se on toinen tarina se. Palatkaamme Trevor Horniin ja Bugglesiin…

Lue koko arvostelu täältä >

****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: