Levyarvio: Fred Frith – Gravity (1980)

Gravity on kitaristi Fred Frithin toinen sooloalbumi.

Fred Frith (s.1949) on ollut lukuisien eri bändien ja projektien jäsen, mutta hänet tunnetaan yhä parhaiten uraa uurtavasta avantproge-bändi Henry Cow’sta jota hän oli perustamassa yhdessä Tim Hodgkinsonin kanssa vuonna 1968. 

Frith teki ensimmäisen sooloalbuminsa Guitar Solos (1974) vielä ollessaan Henry Cow’n jäsen. Guitar Solos sisälsi Frithin yksinään, preparoiduilla kitaroilla ilman päällekkäin äänityksiä, soittamaa musiikkia. Erittäin kokeellinen Guitar Solos ei myynyt paljon, mutta sen täysin omalaatuinen tapa käsitellä kitaraa herätti muusikoissa ja englantilaisessa musiikkilehdistössä runsaasti huomiota. Guitar Solosin vanavedessä Frith kuratoi myös levyt Guitar Solos 2 ja Guitar Solos 3 joilla Frithin ohella soitti myös muita kitaristeja tunnetuimpana nimenä avantgarde-kitaristi Derek Bailey.

Guitar Solosin jälkeen Frith suunnitteli seuraavasta soololevystään suureellisempaa tapausta Mike Oldfieldin Tubular Bellsin inspiroimana. Frithin tarkoituksena oli säveltää eeppinen sävellys jota soittamaan hän olisi värvännyt suuren joukon kokeellisen musiikin merkkihahmoja. Lopulta kunnianhimoinen hanke ei kuitenkaan koskaan toteutunut ja Frith keskittyi 70-luvun loppuun saakka pääosin Henry Cow’hun  tehden muutamia vierailuja mm. Robert Wyattin ja Brian Enon soolevyillä.

Henry Cow hajosi 70-luvun lopulla julkaisten viimeisen levynsä Western Culture vuonna 1979. Henry Cow’n raunioille Frith perusti yhdessä rumpali Chris Cutlerin ja laulaja Dagmar Krausen kanssa uuden yhtyeen. Kolmikon yhtye Art Bears teki Henry Cow’n lailla haastavaa ja kokeellista musiikkia, mutta keskittyen lyhyisiin lauluvoittoisiin kappaleisiin. Art Bears julkaisi vuosien 1978 ja 1981 välissä kolme erinomaista studiolevyä. Vuonna 1979 Frith julkaisi myös toisen kokeellisen kitaristin Henry Kaiserin kanssa levyn With Friends Like These. Tuo albumi oli kokonaan improvisoitua musiikkia.

Fred Frith vuonna 1980. Viulu oli Frithin ensimmäinen instrumentti. Musikaalisessa perheessä varttunut Frith tarttui viuluun viisi vuotiaana.

Frithin toinen oma sooloalbumi Gravity sijoittuu kronologisesti suurin piirtein Art Bears aikakauden puoliväliin. Osasyy Henry Cow’n tuhoon oli Frithin ja Cutlerin halu tehdä instrumentaalimusiikin sijaan lauluja joten on hieman yllättävää että Gravitylla Frith palaa täysin instrumentaalisen musiikin pariin.

Vaikka Gravity on paluu instrumentaalimuusikin pariin avaa se kuitenkin myös Frithin uralle aivan uuden suunnan. Siinä missä Frith oli tehnyt Henry Cow’n ja Art Bearsin kanssa hyvin vakavaa ja paikoin varsin synkkääkin musiikkia on Gravityn tunnelma huomattavasti valoisampi. Gravityn musiikki on suorastaan riemuisalla tavalla elämänmyönteistä ja vaikkei se toki ole mitään huumorimusiikkia on se hetkittäin hyvin humoristista. 

Tyhjästä Frithin uusi tyyli ei kuitenkaan syntynyt sillä hän oli alkanut tutustunut Balkanin alueen kansanmusiikkiin jo 70-luvulla ja kyseisen musiikin vaikutteet olivat alkaneet kuulumaan jo Art Bearsin kahdella ensimmäisellä levyllä. Gravity jatkaa yhä syvemmälle näiden kansanmusiikkivaikutteiden sekaan. Gravity ei kuitenkaan suoranaiseti kuulostaa etniseltä musiikilta, vaan Frith onnistuu nivomaan nuo vaikutteet niin luontevaksi osaksi musiikkia että lopputulos omalaatuinen sekoitus kansanmusiikkia ja kompleksista rock-musiikkia jota on luontevampi kutsua progressiiviseksi rockiksi kuin etnoksi.

Frith itse on kutsunut Gravitya ”tanssimusiikiksi” mikä on äärimmäisen kiehtovaa kun ajatellaan sen kappaleiden rytmistä kompleksisuutta. Mutta niin vaan levyn useissa kappaleissa tosiaan on varsin tanssittava tunnelma ja tätä selittää tietenkin osaltaan juuri se että levyn sävellykset ammentavat vaikutteita kulttuureista joissa rytmien tanssittavuuteen ei ole suhtauduttu yhtä yksiulotteisen kangistuneesti kuin länsimaissa.

Jos kaikki yllä kertomani saa Gravityn kuulostamaan hassun hauskalta kepeältä tanssimusiikilta niin ei huolta. Kaiken iloluontoisuuden, herkullisen melodisuuden ja oudon tanssittavuutensa vastapainoksi Gravity tarjoilee aimo annoksen myös Frithin aiemmasta sävellyksistä tuttuja lukuisia tahti- ja sävellajivaihdoksia sekä terveen määrän riitasointuisuutta.

Gravityn A-puoli äänitettiin pääosin Ruotsissa Uppsalassa elokuussa 1979. Frith värväsi taustayhtyeekseen ensimmäiselle puoliskolle Samla Mammas Mannan joka oli Ruotsin kuuluisimman avantproge-yhtye. Frithin ja Samla Mammas Mannan tiet olivat kohdanneet jo aiemmin Henry Cow’n perustaman Rock In Opposition -liikkeen kuvioissa. Samla Mammas Manna yhdistelee varsin hullunkurisessa musiikissaan usein kansanmusiikkia ja monimutkaista rockia joten yhtye oli varsin täydellinen valinta Gravitylle. On Itseasiassa hyvin todennäköistä että Samla Mammas Mannan levyt ovat toimineet Frithille jopa inspiraation lähteenä.

Uppsalaan Frithiä odotti pienoinen yllätys. Hän nimittäin saapui paikalle mukanaan yksintyiskohtaiset nuotinnokset monimutkaisista sävellyksistään: ilmeni kuitenkin ettei Samla Mammas Mannan jäsenet osanneet lukea nuotteja! Tämä tuli Frithille täytenä yllätyksenä sillä suuri osa Henry Cow’n musiikista oli kirjoitettu nuoteille ja hän oletti automaattisesti että lähes yhtä kimuranttia musiikkia soittava Samla Mammas Manna toimisi samoin. Suurta ongelmaa asiasta ei silti syntynyt vaan Samla Mammas Manna opetteli kappaleet korvakuulolta Frithin ohjaamana ja tässä vaiheessa Frith sai hämmästyä uudestaan sillä niin nopeasti ruotsalaiset mammanpojat oppivat hänen kimurantit sävellyksensä. Etenkin Frithia hämmästytti Samla Mammas Mannan jäsenten ymmärrys rytmisten yksityiskohtien päälle. Ja niitähän Gravitylla riittää!

Samla Mammas Mannan jäsenistä Gravitylla kuullaan kosketinsoittaja/haitaristi Lars Hollmeria, kitaristi Eino Haapalaa joka soittaa levyllä myös mandoliinia sekä rumpali Hans Bruniussonia. Lisävahvistuksena kuullaan myös belgialaisesta Aksak Maboulista tuttua Marc Hollanderia joka soittaa alttosaksofonia ja klarinettia. Hollanderin osuudet äänitettiin käsittääkseni erikseen Sveitsissä Sunrise studiolla jossa myös Art Bearsin levyt on äänitetty. Frithin itse soittaa sähkökitaraa, bassokitaraa, viulua ja satunnaiset perkussioita joten Gravityn instrumentaatio kokonaisuudessaan on varsin rikas.


Lue myös: Levyarvio: Aksak Maboul – Un Peu de L’Ame des Bandits (1980)


A-puolen aloittaa hulvattomalla naurulla alkava ”The Boy Beats the Rams (Kluk Tluce Berany)”. Nauru on helppo kuvitella ikään kuin ilmoittamaan kuulijalle että nyt synkistelyn sijasta on luvassa riemukkaan hulvatonta musiikkia. Tämä pitääkin koko levyn mittakaavassa suurimmaksi osin paikkaansa, mutta nykivästi ja varsin riitasointuisesti soiva ”The Boy Beats the Rams (Kluk Tluce Berany)” edustaa levyn haastavinta ja tummasävyisintä osastoa vaikka sisältää myös leikkisiä hetkiä ja kepeästi soivaa akustista kitaraa painostavasti narisevan sähkökitaran ohella.

Seuraava kappala ”Spring Any Day Now” pyyhkii painostavuuden tiehensä ja tuo kansanmusiikkivaikutteet pintaan. Kyseessä on todella viehättävä melodinen kappale jossa Frithin puhtaalla soundilla soittamat kitarasoundit kohtaavat Hollanderin rosoisesti pärisevän saksofonin. Lopputulos kuulostaa kerrassaan kummalliselta kansanmusiikin ja surf rockin hybridilta.

Intensiivisesti nakuttavassa ja rytmityksiltään vinksahtaneen oloisessa ”Don’t Cry For Me:ssä” kohtaa Haapalan ketterästi näppäilemä mandoliini ja Frithin upealla soundilla soittama sähkökitarakuvio. Kappale päättyy kaoottiseen monikerrokselliseen taputusmyrskyyn.

A-puolen herkullisin kappale on koukeroinen ”Hands Of The Juggler”. Hollander soittaa klarinetilla itämaisen kuuloisesti epäsäännöllisessä tahtilajissa poukkoilevan rytmin päällä kunnes Frith soittaa akustisella kitaralla erittäin mutkikkaan kuvion. Yllättäen tempo nopeutuu ja tahtilaji vaihtuu. Frith sommittelee rumpujen ja perkussioiden nopean rytmin päälle eri tahtilajissa aavemaisen kuuloisia atonaalisia kuvoita sähkökitarallaan. Näiden kahden ristiriitaisen elementin vastakkain asettelu luo todella vahvan jännitteen joka purkautuu viimeisillä minuuteilla rytmityksen jälleen muuttuessa ja Hollmerin harmonikan ja Hollanderin klarinetin mutkitellessa toistensa ympärillä. Kerrassaan hengästyttävä ja todella upea kappale!

Viides kappale, herkullisen melodinen, ”Norrgården Nyvla” kuuluu myös levyn kohokohtiin.  Upeaa sähkökitarointia sisältävästä ”Norrgården Nyvlanista” tuli yksi Frithin rakastetuimmista kappaleista ja hyvä osoitus siitä kuinka taitava Frith on rakentamaan yllättävän helposti lähestyttävää musiikkia joka on kuitenkin samaan aikaan varsin monimutkaista. Kappaletta johdattaa 15/8 tahtilajissa kulkeva toistuva sähkökitarakuvio ja taustalla helisee Hollmerin sähköpiano. Frith soittaa kaksi lyhyttä mutta äärimmäisen tehokasta kitarasooloa.

”Norrgården Nyvlanilla” ei ole todellista lopetusta vaan se siirtyy yllättäen riitasointuisesti vinkuvalla viululla käynnistyvään ”Year Of The Monkey” kappaleeseen joka nostaa keskeiseen rooliin Hollmerin vinksahtaneen piano-ostinaton. Välillä käydään karnivalistisissa tunnelmissa ja sitten hypätään painostavan rytmin kyytiin jota väritetään nokkahuiluilla. Erittäin kummallinen kappale!

Levyn B-puoli äänitettiin Marylandissa marraskuussa 1979 Frithin muutettua USA:han.B-puolella taustayhtyeenä on amerikkalainen avantproge-bändi The Muffins jota vahvistaa jälleen Hollander. Myös The Muffinsiin Frith oli tutustunut RIO-kuvioiden kautta.

B-puoli on hieman ensimmäistä puoliskoa rokkaavampi ja kenties vielä kokeellisemman kuuloinen. Tyyliä kuvaa hyvin rujon atonaalisesti käynnistyvä ”What A Dilemma” joka tuo mieleen Frithin oman, pian perustettavan, Massacre-yhtyeen väkivaltaisen matikkarokin tai King Crimsonin jotkut rujommat hetket. Toisaalta kappale sisältää myös varsin letkeän bassokuvion joka tuo tunnelmaan mielenkiintoista ristiriitaa.

”Crack In The Concrete” on lyhyt, vain hieman yli minuutin mittainen,  jossain säädyttömissä tahtilajeissa kulkeva bassokitaran ja rumpujen duetto omituinen duetto. Sen perään kuullaan B-puoliskon ehkä hienoin kappale, leikkisä mutta intensiivinen ”Come Across”. Se sykkii ja nykii eteenpäin todella lumovalla tavalla tuhdin bassoriffin kannattelemana. Kappaleen rytmistä sykettä, jota täydennetään koliseville perkussioilla, halkoo paitsi Frithin upeat sähkökitarakuviot niin myös Hollanderin bassoklarinetti ja Dave Newhousen urut sekä pistävästi tööttävät saksofonit. Alle kolmiminuuttinen kappale todistaa jälleen että mielikuvituksellista progressiivista rockia jossa tapahtuu paljon on mahdollista tehdä myös lyhyessä formaatissa.

Levyn kymmenes kappale on yhdistelmä cover-biisiä ja Frithin sävellystä. Kappale alkaa hyvin oudolla tulkinnalla Marvin Gayen, William Stevenson ja Ivy Jo Hunterin säveltämästä ”Dancing in the Street” -klassikosta.  Sävellyksestä tuli hitti ensin Martha and the Vandellasin tulkitsemana vuonna 1964 ja uudestaan vuonna 1985 Mick Jaggerin ja David Bowien suht kornina versiona. Frithin tulkinnalla sen sijaan ei ole hittipotentiaalia vaikka se Gravityn ainoana kappaleena single-julkaisun yllättäen saikin. Frithin versiona kappale on instrumentaalinen ja sen päämelodia soitetaan kummallisella soundilla josta en ole ihan varma edes onko kyseessä sähkökitara vai urut. Viattoman melodian alla tapahtuu kummia. Taustaraita koostuu aivan perkeleellisestä surinasta ja kohinasta josta osa saattaa olla radiohäiriöitä tai sitten ei. Lopulta suriseva meteli vain yltyy ja yltyy kunnes kappale muuttuu kepeäksi reggae-henkiseksi osioksi nimeltään ”My Enemy Is A Bad Man”.

”Slap Dance”palauttaa levyt jonnekin itä-Euroopan kansantanssitunnelmiin ja sisältää todella vinkeän ja hullun kuuloista kitaravonguttelua. Frithin maukas bassokuvio ankkuroi muuten rytmisesti vinksastanuttta biisiä. Balkan-tunnelmat jatkuvatuseita tahtilajivaihdoksia sisältävässä ”A Career In Real Estatessa” joka riiviömäisine viuluviikarointeineen tuo mieleen Art Bearsin kappaleen ”Moeris Dancing”.  Pitkän viulumelodian kanssa vuorottelee tehokkaasti pahaenteisempi sähkökitaralla soitettu kuvio.

Levy päättyy villillä avantgarde-jazzilla käynnistyvään ”Dancing in Rockville, Marylandiin” joka tuo hetkeksi mieleen Henry Cow’n alkuaikojen musiikin kunnes muut instrumentit vaikenevat jättäen estradille vain katkonaisesti säveltä tapailevan pianon. Piano soi hetken täysin yksin ja paljaana kunnes taustalla alkaa poksumaan popcornien lailla jonkinlainen perkussio-instrumentti (tai ehkä ne on popcorneja!). Piano vaikenee ja oudon poksahtelun sekaan ilmaantuu haukkuvia koiria kunnes levy päättyy.


Lue myös: Levyarvio: Art Bears – Hopes And Fears (1978)


Gravitysta on muodostunut yli 400 albumilla soittaneen Frithin rakastetuimmista albumeista ja ilmeisesti se on myös yksi miehen omista suosikeista. Frith nimittäin on yleisesti ottaen harvinaisen vähän nostalgisesti menneisyyttään kierrättävä artisti, mutta Gravityn pariin hän on palannut muutamaan otteeseen. Ikimuistoisemmin vuonna 2014 kun hän kokosi Gravity Bandin joka soitti levyn kokonaisuudessan muutamilla festareilla.

80-luvun alku oli Frithille äärimmäisen hedelmällistä aikaa. Gravitya seurasi toinen sooloalbumi Speechless (1981) joka jatkaa suurin piirtein edeltäjänsä linjoilla, mutta Frith perusti näihin aikoihin myös useita uusia yhtyeitä kuten Massacren ja Skeleton Crew’n. Gravitya voi kuitenkin pitää Frithin 80-luvun kirkkaimpana jalokivenä siitä huolimatta että Massacren Killing Time (1981) saattaa olla vaikutuvaltaisempi levy. Gravitylla kohtaa harvinaisen herkullisella tavalla avantgardistinen monimutkaisuus ja helposti lähestyttävä tarttuva melodisuus. Gravity onnistuu tekemään haastavan musiikin kuuntelemisesta todella hauskaa. Ja se jos mikä on yleensä helpommin sanottu kuin tehty!

Parhaat biisit: ”Spring Any Day Now”, ”Don’t Cry For Me”, ”Hands Of The Juggler”, ”Norrgården Nyvla”, ”Come Across”, ”Slap Dance”

Rating: 5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

  1. ”The Boy Beats the Rams (Kluk Tluce Berany)” 4:54
  2. ”Spring Any Day Now” 3:04
  3. ”Don’t Cry For Me” 3:28
  4. ”The Hands of the Juggler” 5:31
  5. ”Norrgården Nyvla” 2:54
  6. ”Year of the Monkey” 4:11
  7. ”What a Dilemma” 3:11
  8. ”Crack in the Concrete” 1:24
  9. ”Come Across” 2:47
  10. ”Dancing in the Street” 3:20
  11. ”My Enemy is a Bad Man” 1:22
  12. ”Slap Dance” 2:32
  13. ”A Career in Real Estate” 4:42
  14. ”Dancing in Rockville Maryland” 3:04

A-puolen bändi:

Fred Frith: kitarat, bassokitara, viulu, perkussiot Lars Hollmer: piano, urut, harmonikka Hans Bruniusson: rummut Eino Haapala: kitara, mandoliini Marc Hollander: alttosaksofoni, klarinetti

Vierailijat:

Olivia Bruynhooghe: steppaus, taputus Chris Cutler:  snare-rumpu, marakassit (3), taputus

Tina Curran: taputus Catherine Jauniaux : taputus Frank Wuyts: nokkahuilut (6), taputus Michel Berckmans: taputus Etienne Conod: taputus Denis van Hecke: taputus Veronique Vincent: taputus

B-puolen bändi:

Fred Frith: kitarat, bassokitara, viulu, koskettimet, rummut (tracks 7,11,13) Dave Newhouse: alttosaksofoni, urut  Thomas Scott: sopraanosaksofoni (12) Paul Sears: rummut (7,8,10,13,14)

Billy Swann: bassokitara (tracks 8,10,12,14) Marc Hollander: alttosaksofoni, bassoklarinetti

Vierailijat:

Hans Bruniusson: rummut (4) Tina Curran: subliminaalinen bassokitara(track 1) Frank Wuyts: rummut (9)

Tuottaja: Fred Frith & Etienne Conod
Levy-yhtiö: Ralph

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: