Pienemmät purot -sivusto aloitti toimintansa vuoden 2019 syksyllä. Alusta alkaen sivuston toimintaan on liittynyt kiinteästi myös saman niminen Facebook -ryhmä (itseasiassa ryhmä sai alkunsa hieman ennen sivustoa). Yli 1400 jäsenen ryhmässä keskustellaan Pienemmät purot -sivuston sisällöstä ja yleisesti progressiivisesta musiikista.
Ryhmässä on järjestetty yli 450 äänestystä joissa ryhmän jäseniä on pyydetty arvioimaan levyjä yhdestä-viiteen tähtiasteikolla. Äänestyksiin on liittynyt muutama sääntö. 1. Äänestyksiä järjestetään vain levyistä jotka on arvostelu/esitelty huolellisesti joko sivustolla tai ryhmässä. 2. Levyn tulos lasketaan mukaan virallisiin äänestystuloksiin vain jos ääniä kertyy vähintään 20 kappaletta. Toistaiseksi suurin annettu äänimäärä yhdessä levyäänestyksessä on ollut 120 ääntä (Genesis: Selling England By The Pound)
Kolmas hieman epävirallisempi sääntö selittää pitkälti sitä millaisia levyjä tulet löytämään tuloslistalta. Sivuston teema on ”progressiivinen musiikki” eli äänestyksiin päätyneet levyt ovat tietenkin valikoituneet pääosin niin että ne mahtuvat tuon, kieltämättä joustavan, kattotermin alle. Mukana on siis lähinnä progea, jazzia, taidemusiikkia ja hieman taiteellisesti orientoituneita pop-levyjä. Harva genre on kuitenkaan suoraan poissuljettu ja äänestyksiin mahdollista päästä mukaan lähes levy kuin levy jos joku ryhmän jäsen sen asianmukaisesti esittelee.
Tämän hetkisiä tuloksia ohjaa jossain määrin myös Vuosi vuodelta -sarja. Merkittävä osa äänestyksistä pohjautuu Vuosi vuodelta -sarjassa esiteltyihin levyihin eli sarjassa toistaiseksi läpikäydyt vuodet ovat vahvasti yliedustettuina. Tämä asia tulee korjaantumaan pikku hiljaa tulevaisuudessa kun Vuosi vuodelta -sarja etenee. Tämä artikkeli tulee siis vanhenemaan hyvin pian kun sijoitukset menevät uusien äänestyksien myötä uusiksi.
25. Wigwam: Being (1974)
Äänien keskiarvo: 4.590 / 5
Being on vuonna 1968 perustetun Wigwamin neljäs studiolevy.
Wigwamin kolme ensimmäistä levyä sisältää monia hienoja hetkiä, mutta jokainen niistä on kokonaisuutena varsin epätasainen.
Being muuttaa kaiken tämän ollen täynnä toinen toistaan hienompia sävellyksiä ja muodostaen erittäin koherentin kokonaisuuden. Being onkin teema-albumi, mutta edustaa konseptilevyjen sitä osastoa joiden varsinainen teema on hyvin vaikea kiteyttää muutamaan sanaan. Kyseessä on jonkinmoinen tutkielma erilaisten yhteiskuntaluokkien ja ideologioiden yhteentörmäyksistä. Vahvasti sarkastisella ja mustan huumorin värittämällä otteella toteutettuna. Osa kommunismia pilkanneesta sanoituksista tosin torpattiin levy-yhtiö Love Recordsin suunnalta joka oli hyvin vahvasti vasemmalle kallellaan…
24. Miles Davis: In A Silent Way (1969)
Äänien keskiarvo: 4.6 / 5
Vuonna 1969 43-vuotias Miles Davis (1926–1991) oli jo tunnustettu jazz-legenda, jolla oli ansioluettelossa jäätävä määrä arvostettuja albumeita, ja hän oli luonut jo muutamankin kokonaan uuden suuntauksen jazzin saralla. 60-luvun lopulla Miles halusi kuitenkin jälleen tehdä jotain aivan uutta. Hän oli katsonut jo jonkin aikaa kateellisena, kuinka uudet rock-bändit olivat saavuttaneen kulttuurisen valtavirta-aseman ja kuinka nämä popparit olivat samalla rikastuneet ennennäkemättömällä tavalla. Miles tahtoi osansa tästä menestyksestä ja näki, että yksi avaimista muutokseen oli musiikkinsa sähköistäminen.
Miles Davisin kaksi edellistä albumia Miles In The Sky (1968) ja Filles de Kilimanjaro (1969) olivat jo flirttailleet kevyesti sähköisten instrumenttien käytön kanssa, mutta In A Silent Waylla ne lopullisesti integroitiin keskeiseksi osaksi bändin sointia…
23. King Crimson: Larks’ Tongues in Aspic (1973)
Äänien keskiarvo: 4.612 / 5
Larks’ Tongues in Aspic on King Crimsonin viides studiolevy ja uuden aikakauden alku yhtyeelle.
Hienon Islands -levyn (1971) jälkeen Robert Frippille kävi selväksi että hänen tavoitteensa poikkesivat ympärilleen kokoaman yhtyeen kanssa. Siinä missä Fripp halusi hyvin vakavamielisesti kehittää yhtyeen musiikkia yhä haastavampaan suuntaan oli muu bändi enemmän kiinnostunut hauskanpidosta ja bluesahtavista jamitteluista. Frippin ratkaisu ongelmaan oli kenkäistä muu porukkaa bändistä ja aloittaa alusta uudella miehistöllä.
Fripp saikin kasattua uudeksi kokoonpanoksi todellisen dreamteamin…
22. Pekka Pohjola: Visitation (1979)
Äänien keskiarvo: 4.612 / 5
Visitation on Pekka Pohjolan neljäs sooloalbumi.
70-luvun loppupuolisko oli entiselle Wigwam -basisti Pekka Pohjolalle hedelmällistä ja kiireistä aikaa.
Vuonna 1976 hän liittyi Tasavallan Presidentistä tutun rumpali Vesa Aaltosen kanssa ruotsalaiseen Made In Sweden nimiseen funkahtavaa progea soittaneeseen Made In Swedeniin. Pohjolan ja Aaltosen kanssa yhtye teki suht miellyttävän albumin Where Do We Begin. Näihin aikoihin Made In Swedenille tarjottiin töitä myös kovassa nousussa olleen pop-yhtye Abban taustabändinä, mutta Pohjolan sanoin ”proge-ylpeys” esti tarttumasta mahdollisuuteen. Made In Swedenistä Pohjola erosi kesällä 1977…
21. John Coltrane: A Love Supreme (1965)
Äänien keskiarvo: 4.615 / 5
Mooses laskeutui vuorelta eräänä kesäkuisena päivänä Dix Hillin esikaupunkialueella New Yorkin Long Islandilla vuonna 1964. Näin kertoi Alice Coltrane kun hänen aviomiehensä palasi perheen keskuuteen eristäydyttyään yläkertaan valmistelemaan uutta sävellystä. Vertauskuva sopii kuin nakutettu A Love Supremeen, sillä teos on syvällä tavalla hengellinen. John Coltrane oli huumekoukusta päästyään omaksunut elämäntehtävän kirjoittaa musiikkia joka tavoittaa jotain tuonpuoleisesta. Pastorin poika ja pojanpoika ei kuitenkaan sitoutunut pelkästään kristinuskoon, vaan julisti uskovansa kaikkiin uskontoihin. Samalla hän haki vaikutteita matematiikasta ja arkkitehtuurista. Sama projekti saavutti ensimmäisen lakipisteensä Giant Steps levyn monimutkaisissa harmonisissa rakenteissa, A Love Supremella Coltrane oli omaksunut harmonisesti laakeamman modaalisen ilmaisutavan, ja tavoitteli taivaita suuremman kappalerakenteen kautta. Levy pitää sisällään yhden kokonaisteoksen, ja hakee siis muotonsa puolesta vaikutteita taidemusiikista.
Coltranen rakastetuin teos on taiteellinen täysosuma sikäli, että se on samanaikaisesti täysin uniikki, valtavan kunnianhimoinen, ja toisaalta se avautuu kuulijoille, jotka eivät muuten edes pidä jazzista, saatikka sitten jazzin avant gardesta, jonka ritareihin Coltrane tämän levyn jälkeen liittyi. Levy vakiinnutti Coltranelle aseman entisten työnantajiensa Milesin ja Monkin rinnalla. On mahdotonta sanoa, kuka näistä kolmesta olisi merkittävin. Coltrane on ehkä selkeimmin ”enemmän kuin jazz-muusikko” sikäli, että häntä pidetään eräänlaisena näkijänä ja profeettana; USAssa toimii edelleen Church of John Coltrane.
Coltrane jatkaa samaa kosmista linjaansa viimeisten elinvuosiensä levyillä, jotka ovat pääosin liian hapokkaita suurelle yleisölle. Ascension-levy on itse asiassa eräänlainen jatko-osa A Love Supremelle, sillä siinä jazz-yhteisö tutkii muutaman sävelen sarjoja kollektiivisen improvisaation välinein samaan tapaan kuin Coltrane tutkii niitä yksin A Love Supremella. Toinen erittäin kaunis myöhäiskauden Coltrane on rumpali Rashied Alin kanssa levytetty duolevy Interstellar Space.
(A Love Supremesta kirjoitti Saku Mantere.)
20. Jethro Tull: Aqualung (1971)
Äänien keskiarvo: 4.618 / 5
Aqualung on vuonna 1967 perustetun Jethro Tullin neljäs studioalbumi.
Huilua ja akustista kitaraa soittavan vokalisti Ian Andersonin (s.1947) Jethro Tull oli saavuttanut kolmella edellisellä levyllään jo suht suurta menestystä etenkin kotimarkkinoillaan Briteissä, mutta Aqualung kuitenkin avasi tien todelliseen rock-tähteyteen etenkin Amerikan markkinoiden kautta. Levystä tulikin valtava menestys ja on yhä tänä päiväkin Jethro Tullin menestynein albumi yli seitsemän miljoonan kappaleen myynnillä.
Siinä missä bändin aiemmat levyt olivat vielä suht suoraviivaista blues-rockia on Aqualung selkeästi eklektisempi tapaus. Blues-vaikutteet ovat vähemmän pinnassa ja Aqualung on enemmänkin folkin, hard rockin ja progressiivisen rockin ristisiitos. Monipuolisista vaikutteista huolimatta levy kuitenkin on ennen kaikkea nimenomaan rock-levy. Ja erittäin hyvä sellainen…
19. The Beatles: Abbey Road (1969)
Äänien keskiarvo: 4.620 / 5
Abbey Road on vuonna 1960 perustetun The Beatlesin 12. studioalbumi. Abbey Road on itseasiassa viimeinen levy jonka bändi teki yhdessä vaikka käytännössä Let It Be, jonka materiaali oli äänitetty suurimmaksi osaksi ennen Abbey Roadia, julkaistiinkin vielä sen jälkeen ennen kuin The Beatles laittoi virallisesti pillit pussiin.
Ja millainen albumi se onkaan! Tuntuu että Abbey Roadilla kaikki kliksahtaa kohdilleen paremmin kuin yhdelläkään The Beatlesin albumilla aiemmin, ja kokonaisuus on vahvempi kuin koskaan.
Levy alkaa upeasti makeasti keinahtelevasti groovaavalla John Lennonin säveltämällä ”Come Together”:lla. Kappale on simppeli, mutta todella koukuttava…
18. Genesis: Foxtrot (1972)
Äänien keskiarvo: 4.625 / 5
Genesiksen neljäs studioalbumi Foxtrot jatkaa tyylillisesti pitkälti siitä mihin edellinen albumi Nursery Cryme bändin oli vienyt. Foxtrot hioo edelleen bändin hyvin omalaatuista näkemystä sinfonisesta progesta jossa pastoraalisen kauniit hetket yhdistyvät taitavaan yhteissoittoon ja hieman kummallisiin usein humoristisiin yksityiskohtiin.
Levyn aloittava ”Watcher Of The Skies” käynnistyy jo ikonisella Mellotron-introlla (vempele ostettiin King Crimsonilta jolle kyseisiä kapistuksia jäi kaupan jälkeen vielä kaksi) ja käynnistyy sitten todenteolla rytmiryhmä Mike Rutherford ja Phil Collinsin kolistellessa sisään suht mutkikkaalla soitollaan (kimurantin sovituksen inspiroi Collinsin mukaan bändin näkemä Yesin keikka). Collins on aina ollut Genesiksen taitavin instrumentalisti, mutta myös Rutherford todella loistaa Foxtrotilla. Hänen bassottelunsa kautta levyn on todella maukkaan kuuloista ja ennen kaikkea hän ja Collins soittavat upeasti yhteen.
”Watcher Of The Skiesia” seuraava ”Timetable” on hieman yhdentekevä romanttinen ja nostalgisesti ritarillisempien aikojen perään haaveileva rauhallinen kappale…
17. Peter Hammill: The Silent Corner And The Empty Stage (1974)
Äänien keskiarvo: 4.630 / 5
The Silent Corner And The Empty Stage Van Der Graaf Generatorin vokalistin Peter Hammillin kolmas sooloalbumi.
Kaksi Hammillin ensimmäistä soololevyä Fool’s Mate (1971) ja Chameleon In The Shadow Of The Night (1973) sisälsivät yksittäisiä hienoja kappaleita, mutta eivät kokonaisuuksina olleet vielä täysin vakuuttavia. The Silent Corner and the Empty Stagen myötä tämä muuttui ja Hammillin sooloura otti todella tulta alleen. Jos ei kaupallisesti niin ainakin taiteellisesti. The Silent Corner on nimittäin erittäin vahvaa työtä alusta loppuun saakka.
Levyn ensimmäinen puoliskon kappaleet ovat pääosin Hammillin yksin kotistudiossaan soittamia, mutta b-puolella apuun tulevat vanhat Van der Graaf Generator -toverit kosketinsoittaja Hugh Banton, rumpali Guy Evans ja puhallinsoittaja David Jackson. Vaikka b-puoli onkin The Silent Cornerin se vahvempi puolisko ei a-puoli kuitenkaan pahasti jää sen jalkoihin. Yllättävän vaikuttavaa mekkalaa Hammill saa aikaiseksi yksinäänkin. Tai lähes yksinään…
16. Magma: K.A (2004)
Äänien keskiarvo: 4.630 / 5
K.A (Köhntarkösz Anteria) oli ilmestyessään 2004 Magman ensimmäinen studioalbumi kahteenkymmeneen vuoteen. Bändin edellinen albumi oli surkea soul/disco-vaikutteinen Merci (1984), mutta K.A:lla bändi palaa Christian Vanderin johtamana suoraan 70-luvun parhaiden albumiensa tyyliin ja ennen kaikkea tasoon.
Vander sävelsi K.A:n musiikin osittain jo 70-luvulla ja pätkiä siitä oli kuultu livenä jo ennen tätä studiolevytystä. K.A on Köhntarkösz -levyn (1974) esiosa ja kyseisen trilogian huipensi vuonna 2009 ilmestynyt Ëmëhntëhtt-Ré. No mitä tämä kaikki tarinallisesti tarkoittaa, sitä en osaa sanoa, mutta joitakin yhteisiä musiikillisia teemoja kulkee läpi koko trilogian…
15. Jethro Tull: Thick As A Brick (1972)
Äänien keskiarvo: 4.642 / 5
Maaliskuussa 1972 julkaistu Thick As Brick on Ian Andersonin johtaman Jethro Tullin viides studioalbumi.
Ian Andersonia ärsytti bändin edellisen albumin ”leimaaminen” konseptialbumiksi musiikkilehdistössä koska hänestä se oli vain kokoelma erillisiä kappaleita (itseasiassa minusta Aqualung ON puolittainen konseptialbumi, mutta siitä voi lukea enemmän täältä). Tästä tulistuneena tai ainakin inspiroituneena Ian Anderson päätti antaa musiikkikriitikoille todellisen konseptialbumin. Myöhemmin Ian Anderson on myös pyrkinyt väittämään että TAAB on parodiaa proge-bändien konseptialbumeista, mutta tuota on hieman vaikea uskoa ensinnäkin siksi että vastaavanlaisia massiivisia konseptialbumeita ei juurikaan oltu tehty ennen Thick As A Brickia siinä määrin että parodisointi olisi ollut kovin järkevää…
14. Peter Gabriel: 4 (1982)
Äänien keskiarvo: 4.649 / 5
Peter Gabriel on Peter Gabrielin neljäs nimetön studioalbumi.
Gabrielin neljännestä nimettömästä albumista käytetään välillä nimiä Peter Gabriel 4 tai Security joista jälkimmäinen on itseasiassa levyn virallinen nimi USA:ssa levy-yhtiön vaatimuksesta. Käytän nimeä Security tekstissä yksinkertaisuuden vuoksi.
Peter Gabrielin neljäs levy on luontevaa jatkoa miehen kolmannelle levylle Meltille, mutta lisää palettiin enemmän etnisiä vaikutteita jotka kuuluvat etenkin musiikin rytmisyydessä. Nelonen onkin vielä jopa edeltäjäänsä korostetummin nimenomaan rytmivetoinen levy. Erityisen kiehtovaksi Securityn tekee kuitenkin se miten näennäisen vaivattomasti se yhdistelee muinaista ja uusinta uutta…
13. Magma: Köhntarkösz (1974)
Äänien keskiarvo: 4.655 / 5
Magma teki edellisellä levyllään Mëkanïk Dëstruktïw Kömmandöhilla läpimurron ja todella löysi oman tyylinsä. MDK:n seuraaja Köhntarkösz jatkaa hienostu tuon tyylin varaan rakentamista, mutta ei jää sen vangiksi. Köhntarkösz on Köhntarkösz -trilogian keskimmäinen osa. Sarjan ensimmäinen osa on K.A (Köhntarkösz Anteria)vuodelta 2004 ja päätösosa on vuonna 2009 ilmestynytËmëhntëhtt-Ré.
Suurin ero MDK:iin verrattuna on se että Köhntarkösz on enimmäkseen instrumentaalinen albumi siinä missä edeltäjällä raivoisasti lausuttu kobaian kieli oli keskeisessä roolissa. Toki sanatonta laulua kuullaan runsaasti myös tällä levyllä.
Köhntarköszin ydin on kahteen osaan jaettu nimikappale joka 41 minuuttisen albumin kestosta 31 minuuttia. Hyytävän hypnoottinen ja välillä pitkiä aikoja suht minimalistisesti etenevä kappale alkaa hitaan poreilevasti jännitystä kasvattaen. Tunnelma on suorastaan aavemaisen hyytävä. Jannick Topin basso alkaa murahdella tosissaan jossain neljän minuutin kohdilla Christian Vanderin samalla lisäten jatkuvasti intensiteettiä rummuilla homma muuttuu todella hypnoottiseksi ja maagiseksi…
12. Pink Floyd: The Dark Side Of The Moon (1973)
Äänien keskiarvo: 4.660 / 5
The Dark Side Of The Moon on Pink Floydin kahdeksas studioalbumi.
Syd Barrettin lähtö bändistä vuonna 1968 ajoi Pink Floydin hieman tuuliajolle useammaksi vuodeksi. Aikakausi Barrettin jälkeen on yhtyeen kokeellisin ja jätti jälkeensä paljon erinomaista musiikkia, muttei yhtään täysin koherenttia albumikokonaisuuttai. Dark Side Of The Moonilla basisti Roger Waters ottaa yhtyeen aiempaa tiukemmin otteeseensa ja käynnistää Pink Floydin taiteellisesti ja kaupallisesti vahvimman aikakauden. Yhtye on samalla kuitenkin vielä varsin tasa-arvoinen ryhmä ja kitaristi David Gilmour ja etenkin kosketinsoittaja Rick Wright (1944-2008) pääsevät antamaan merkittävän panoksensa levyn sävellyksiin…
11. Hatfield And The North: The Rotters’ Club (1974)
Äänien keskiarvo: 4.662 / 5
The Rotter’s Club on vuonna 1972 perustetun Hatfield And The Northin toinen studioalbumi.
Hatfield And The Northin perusti vuonna 1972 mm. Deliveryssa ja Matching Molessa soittanut kitaristi Phil Miller (1949-2017) ja Gongin ex-rumpali Pip Pyle (1950-2006). Muutaman nopeasti bändissä käväisseen muusion jälkeen yhtyeen kokoonpanon täydensi Caravanista tuttu basisti/vokalsti Richard Sinclair ja Eggin kosketinsoitinvirtuoosi Dave Stewart. Tämä Canterbury-skenen ensimmäinen ”supergroup” teki erinomaisen debyytti-levynsä vuonna 1974.
Debyytti oli todellakin loistava, mutta 13 kuukautta myöhemmin samalla kokoonpanolla tehty The Rotters’ Club petraa tuosta levystä oikeastaan kaikin tavoin. Biisit ovat hieman parempi, soitto entistä taitavampaa, soundit muhkeammat ja jopa levyn kansi on tällä kertaa paitsi esteettisesti kaunis niin myös varsin nokkela ja hauska…
10. Genesis: Selling England By The Pound (1973)
Äänien keskiarvo: 4.688 / 5
Selling England By The Pound on Genesiksen viides studioalbumi.
Nursery Crymellä vuonna 1971 kasatusta viisikosta Peter Gabriel (vokaalit), Tony Banks (koskettimet), Mike Rutherford (basso), Steve Hackett (kitara) ja Phil Collins (rummut) on hitsautunut ahkeran keikkailun myötä Selling England By The Poundiin mennessä taitavasti yhteen soittava ryhmä.
Selling England By The Pound soikin edeltäjiään huomattavasti lihaksikkaammin. Tony Banks käyttää levyllä ensimmäistä kertaa syntetisaattoria urkujen, pianon ja Mellotronin rinnalla ja Hackettin solistiset taidot ovat kehittyneet huimasti. Osa aiempien levyjen pastoraalisuudesta on jäänyt pois ja merkittävä osa niiden särmistä on myös hiottu taitavamman äänityksen ja parantuneiden soittosuorituksien myötä pois…
9. King Crimson: Red (1974)
Äänien keskiarvo: 4.711 / 5
Red on vuonna 1969 perustetun King Crimsonin seitsemäs studioalbumi.
Viulisti David Cross lähetettiin kilometritehtaalle juuri ennen Redin äänityksiä joten Crimson jatkaa levyllä Robert Frippin (kitara/Mellotron), Bill Brufordin (rummut) ja John Wettonin (basso/vokaalit) muodostaman triona. Tosin siinä missä parilla edellisellä levyllä ei kuultu ketään ylimääräisiä vieraita Redillä sointia vahvistetaan useilla lisämuusikoilla. Joilla suurimmalla osalla oli jo yhteistä historiaa King Crimsonin kanssa.
Siinä missä Redin edeltäjät Larks’ Tongues In Aspic (1973) ja Starless And Bible Black olivat varsin avantgardistisia, kokeellisia ja kulmikkaita levyjä on Red jossain määrin hienovaraisempi ja jopa konventionaalisempi albumi. Tämä saattaa johtua siitä että Fripp otti levyllä pienemmän roolin saatuaan kesken sessioiden jonkinlaisen hermoromahduksen mikä jätti Wettonille ja Brufordille enemmän vastuuta levyn maaliin luotsaamisesta…
8. Area: Arbeit macht frei (1973)
Äänien keskiarvo: 4.731 / 5
Arbeit macht frei on Milanossa vuonna 1972 perustetun Arean debyyttilevy.
Koko kuusihenkinen bändi (bassossa PFM:stä paremmin tunnettu Patrick Djivas) soittaa erittäin taitavasti, mutta tarzanmaisella intensiteetillä kailottava egyptissä syntyneen ja kasvaneen Demetrio Stratos on levyn ehdoton tähti. Ja vaikka hän välillä kirjaimellisesti kailottaa kuin viidakon kuningas niin se ei tarkoita että hänen suorituksessaan olisi mitään hallitsematonta. Päin vastoin Stratos on virtuoosimainen laulaja jonka äänenkäyttö on värikästä, omaperäistä ja äärimmäisen taitavaa. Vain 34 vuotiaana kuollut Stratos pystyi mm. tuottamaan useamman äänen kerrallaan. Stratosin omalaatuisista kyvyistä tuottaa ääntä on tehty jopa tutkimuksia yliopistotasolla.
Levy alkaa naisen intohimoisesti arabiaksi lausumalla runolla jonka viesti on jäänyt minulle valitettavasti arvoitukseksi, mutta jotain kovin lumoavaa tuossa puhutussa introssa on. Tämän jälkeen Demetrio Stratosin maaginen lauluääni tulee mukaan ja pohjois-afrikkalaisen kuuloisesti soiva saksofoni tuuttaa ilmoille nopean monimutkaisen riffin…
7. Ralph Towner: Solstice (1975)
Äänien keskiarvo: 4.740 / 5
Solstice on amerikkalaisen pianisti/kitaristi Ralph Townerin (s.1940) neljäs soololevy. Towner tunnetaan ehkä parhaiten omalaatuisesta vuonna 1970 perustetusta kamarijazz-yhtyeestään Oregon, mutta itselleni Townerin huippuhetki on nimenomaan tämä Solstice levy.
Manfred Eicherin upeasti omalle ECM -yhtiölleen tuottama (äänittäjänä nerokas Jan Erik Kongshaug joka äänitti ECM:lle yli 700 levyä) Solstice on täysin akustista jazzia. Kevyttä mutta silti painokasta. Kuulaan kaunista, mutta silti tarvittaessa syvästi viiltävää.
Towner on koonnut ympärilleen huikean muusikkokolmikon. Saksofoneja ja huilua soittaa kuulaasti norjalainen Jan Garbarek, rumpuja soittaa höyhenen keveällä, mutta tarvittaessa silti hienolla intensiteetillä Garbarekin maanmies Jon Christensen ja matalat taajuudet hoitaa omaan tuttuun puolisolistiseen tyyliinsä saksalainen Eberhard Weber…
6. Miles Davis: Kind Of Blue (1959)
Äänien keskiarvo: 4.750 / 5
Miles Davisin sekstetin uutta pianistia, Wynton Kellya odotti epämiellyttävä yllätys, kun hän saapui Kind of Bluen levytyssessioon. Hänen edeltäjänsä Bill Evans istui jo pianojakkaralla. Miles nojautui väkevästi Evansin ainutlaatuiseen, impressionistiseen harmoniakäsitykseen levyn soundissa ja halusi vanhan mestarin paikalle. Kelly sai kuitenkin jäädä, sillä hänen rytmikkäämpää ja juurevampaa työstöään kuullaan klassikoksi nousseella ”Freddie Freeloader” -kappaleella.
Kind of Blue on monessa levyhyllyssä se ”pakollinen jazz-levy”, mikä on tavallaan kummallista, sillä se on hyvin erityinen jazz-levy, joka loi yhden jazzin lukuisista tyylisuunnista: modaalisen jazzin. Kind of Blue äänitettiin kahdessa sessiossa, maalis- ja huhtikuussa 1959. Näiden kahden session välissä levyn tenorisaksofonisti John Coltrane kävi äänittämässä Giant Steps -levyn, joka vei sointupohjaisen funktionaaliseen harmoniaan perustuvan improvisaation ääripisteeseensä . Samaan aikaan uudistushaluiset muusikot hakivat jo uutta, tuoretta suuntaa jazz-improvisaatiolle. Tämä löytyi lähestymistavasta, jossa diatonisen, seitsensävelisen asteikon jokainen nuotti nostettiin tasa-arvoiseen asemaan, ja improvisaatio tapahtui usein varsin staattisen sointupohjan päällä. Kind of Bluen avaava ”So What” on tästä hyvä esimerkki, jossa kaksi, toisistaan puolisävelaskeleen päässä olevaa asteikkoa muodostavat koko kappaleen harmonisen repertuaarin.
Tavallaan Kind of Blue on kuitenkin paljon enemmän kuin pelkkä modaalinen jazz-levy: ”So What” on ainoa selvästi modaalinen kappale; ”Freddie Freeloader” ja ”All Blues” noudattavat blues-kaavaa, ”Blue in Green” on balladi ja jossa on perinteistä harmonista liikettä. Alttosaksofonisti Cannonball Adderley soittaa läpi levyn omalla notkean juurevalla tavallaan paljoakaan piittaamatta modaalisista ideoista. Uskonkin, että levyn rento tunnelma, erittäin taitavat, vapaudesta nauttivat muusikot, ja melko yksinkertaisen kiteytetyt ideat ovat sen suosion salaisuus. Viisinkertaista platinaa myynyt Kind of Blue on ”piiloprogressiivinen” levy: se pitää sisällään vallankumouksellisia ajatuksia, jotka muuttivat jazzin suuntaa, mutta ennen kaikkea se on hyvän fiiliksen täysosuma.
(Kind Of Bluesta kirjoitti Saku Mantere.)
5. Van der Graaf Generator: Pawn Hearts (1971)
Äänien keskiarvo: 4.769 / 5
Pawn Hearts on vuonna 1967 perustetun Van Der Graaf Generatorin neljäs studioalbumi. Ja yhtyeen ensimmäinen mestariteos.
Siinä missä Pawn Heartsin edeltäjä H to He, Who Am the Only One (1970) oli hyvä mutta hieman varovainen albumi niin tällä kertaa VdGG heittäytyy täysin pidäkkeettömästi ja päätyy uimaan todella syvissä vesissä. Lyhyesti sanottuna: Pawn Hearts on täysin pähkähullu albumi.
21 kaupunkia 23 päivässä kattanut kiertue vaikeissa olosuhteissa lähes rahattomina ajoi bändin nelikon (Peter Hammill, David Jackson, Guy Evans, Hugh Banton) lähes hulluuden partaalle. Näissä tunnelmissa yhtye sulkeutui useammaksi kuukaudeksi Trident studioon tuottaja John Anthonyn kera luomaan uutta albumiaan…
4. Yes: Close To The Edge (1972)
Äänien keskiarvo: 4.828 / 5
Close To The Edge on Yesin viides studioalbumi. Close To The Edgella jatkaa edellisellä levyllä Fragilella (1971) kasaan saatu Yesin ns. “Klassinen kokoonpano” Jon Anderson, Chris Squire, Bill Bruford, Steve Howe ja Rick Wakeman.
Fragile oli suuri hyppäys verrattuna edeltäjäänsä The Yes Albumiin (1971) verrattuna, mutta Close To The Edge edustaa musiikillisesti vielä valtaisampaa harppausta. Menestyneen Fragile-kiertueen jälkeen Yes oli voimiensa tunnossa ja huomattuaan että yhtyeen pitkät (siihen mennessä 8-11 minuuttiset) kappaleet saivat hyvän vastaanoton keikoilla päätti viisikko yrittää jotain vielä kunnianhimoisempaa. Close To The Edge sisältääkin vain kolme pitkää kappaletta. Vinyylin A-puoliskon täyttää 19 minuuttinen nimieepos ja B-puolella on kaksi noin kymmenen minuuttista kappaletta. Jon Anderson on verrannut pitkien kappaleiden tekemistä vuorien valloittamiseen ja “Close To The Edgellä” Yes todellakin valloitti vuorista suurimman…
3. Pink Floyd: Wish You Were Here (1975)
Äänien keskiarvo: 4.832 / 5
Wish You Were Here on vuonna 1963 perustetun Pink Floydin seitsemäs studioalbumi. Yhdeksäs jos yhtyeen tekemät soundtrackit lasketaan.
Wish You Were Here on esimmäinen Pink Floydin levy miljoonia myyneen The Dark Side Of The Moonin (1973) jälkeen. Jo ennestään varsin suositusta Pink Floydista tuli The Dark Side Of The Moonin jälkeen yksi maailman suurimmista yhtyeistä.
Bändin rahahuolet olivat hetkessä historiaa ja kuten yhtyeen ideanikkari/basisti/vokalisti/säveltäjä Roger Waters on todennut ”kaikista haaveista oli tullut totta”. Kun unelmat rock-tähteydestä toteutuvat on se lopulta kuitenkin usein, ainakin älykkäille ihmisille, jonkin asteinen pettymys. Kokemus onkin ontto ja päällimmäiseksi tunteeksi jää ”mitäs nyt sitten?”. Etenkin Watersille kokemus oli jopa tyrmistyttävä hänen ymmärrettyään että onnettomana ihmisenä hän oli onneton yhä valtavan menestyksen jälkeenkin…
2. King Crimson: In The Court Of The Crimson King (1969)
Äänien keskiarvo: 4.868 / 5
King Crimsonin juuret juontavat Giles, Giles and Fripp –trioon, joka soitti psykedeelistä ja vahvasti huumorisävytteistä poppia. Trion muodosti rumpali Michael Giles, hänen veljensä basisti Peter Giles ja kitaristi Robert Fripp. Kolmikko julkaisi vuonna 1968 albumin The Cheerful Insanity of Giles, Giles and Fripp, joka oli täysi kaupallinen pannukakku.
Pian ensimmäisen levyn jälkeen multi-instrumentalisti (lähinnä puhaltimet ja koskettimet) Ian McDonald liittyi bändiin. Laajennettu Giles, Giles and Fripp yritti vielä tehdä toisen albumin laulaja Judy Dyblen (joka oli McDonaldin tyttöystävä tuohon aikaan) kera, mutta koska kiinnostusta levy-yhtiöiden suunnasta ei juuri ollut, laittoi bändi lopulta pelin poikki. Pian tämän jälkeen Michael Giles, Robert Fripp ja Ian McDonald perustivat King Crimsonin ja värväsivät mukaan Frippin vanhan ystävän basisti-laulaja Greg Laken Peter Gilesin tilalle. Lopullisen kokoonpanon täydensi vielä sanoittaja/yleisvisionääri Peter Sinfield…
1. Igor Stravinsky: Le Sacre du printemps (Kevätuhri) (1913)
Äänien keskiarvo: 4.897 / 5
Tähtien Sota –elokuvan alussa on pitkä jakso, jossa kaksi robottia vaeltaa aavikolla, ensin yhdessä, sitten erikseen. Tunisian pohjois-osien berberialueilla kuvatulla jaksolla dialogin sijaan äänimaisemaa hallitsee elokuvasäveltäjien kuninkaan John Williamsin eksoottinen, puupuhaltimien värittämä orkesteriraita. En voi olla palaamatta näihin tunnelmiin kuunnellessani Kevätuhria. En ole saanut päätettyä, pitäisikö Williamsin sävellystä pitää suoranaisena kopiointina, vai onko yksinkertaisesti kysymys Igor Stravinskyn valtavasta vaikutuksesta kaikkiin häntä seuranneisiin orkesterisäveltäjiin. Vaikutus on kieltämättä ollut valtava, eikä pelkästään orkesterisovittamisen alalla. Stravinskysta, ja eritoten Kevätuhrista on tullut ohittamaton virstanpylväs länsimaisen musiikin historiassa, jota kukaan säveltäjä ei voi olla ohittamatta…
Kirjoittajat: JANNE YLIRUUSI, SAKU MANTERE
Lisää luettavaa
- Vuosi vuodelta
- David Bowie -sarja
- King Crimson -sarja
- Yes -sarja
- Mike Oldfield -sarja
- Kaikki arvostelut
Lue lisää arvosteluja täällä
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti