Kaikki 1970-luvun ns. klassista rockia kuunnelleet tietävät Roy Harperin. Hänhän on se kaikkien brittimuusikoiden kaveri, joka muun muassa kehotti The Nicen soittajia tutustumaan Sibeliukseen, sai nimensä Led Zeppelinin kappaleen nimeen, lauloi Pink Floydin ”Have A Cigarilla” ja toteutti Kate Bushin ”Breathingin” lopussa kuultavat upeat kuoro-osuudet. Mutta nimen tuttuudesta huolimatta vain harvat ovat tutustuneet tuon jo 1960-luvulla uransa aloittaneen laulaja-lauluntekijän omaan tuotantoon. Tyypillisen peribrittiläisellä itseironialla varustettu Harper huomasi asian jo varhaisessa vaiheessa – hänen hieno Lifemask-albuminsa on omistettu ”to those people who will never hear it”.
Roy Harper esitti uransa alussa kappaleitaan useimmiten pelkän akustisen kitaran säestyksellä. Näiltä ajoilta häneen tarttui folklaulajan leima ja vaikka hänen soitto- ja laulutyylissään on kuultavissa vaikutteita monista musiikkityyleistä, ei tuo määritelmä mene pahasti pieleen usein yhteiskunnallisiinkin asioihin tarttuneesta laulajasta puhuttaessa. 1970-luvun alussa terveysongelmien kanssa paininut laulaja muutti vuosikymmenen kuluessa kuitenkin vähitellen tyyliään. Vähitellen akustiset kappaleet jäivät vähemmistöön hänen studioalbumeillaan samalla kun sanoituksetkin pehmenivät.
Vaikkei Harperin aiempiakaan levyjä voi väittää synkiksi, tuntuu Bullinamingvase niitä keveämmältä ja elämäniloisemmalta. Toki sanoituksista löytyy edelleen piikkejä englantilaisen elämänmenon suuntaan, mutta muutama kappale on vain yksinkertaisesti viehättävä niin melodialtaan kuin lyriikoiltaankin. Vaikkei Bullinamingvaselta löydykään sitä vimmaa ja hulluutta johon aiemmilla levyillä oli totuttu törmäämään, saa siltä kivuttomasti kohtuullisen hyvän käsityksen tämän hienon laulaja-lauluntekijän tyylistä.
Bullinamingvasella kuultava muutos saattoi hyvinkin johtua siitä, että Harper oli hankkinut 20 eekkerin eli noin kahdeksan hehtaarin maatilan Herefordista ja kasvatti siellä lampaita. Hän suhtautui tilan hoitoon vakavasti ja hänestä tehtiin jopa juttu Farmer’s Weekly -lehteen. Tilan työt tekivät Harperin onnelliseksi ja tuo olotila välittyi myös tilalla töiden lomassa pääosin rumpali John Halseyn, kosketinsoittaja Dave Lawsonin, basisti David C. Drill sekä kitaristien Henry McCullough ja Andy Roberts kanssa äänitetyn Bullinamingvasen kappaleille. Albumin varsin luonnolliselta kuulostava äänimaisema vaikuttaa siltä, ettei Peter Jennerillä ja John Leckiellä ollut ihan hirmuisen vaikea homma albumia tuottaessaan.
Helmikuussa 1977 julkaistu Bullinamingvase tuntuu olevan tyyliltään melkoisessa ristiriidassa tuon ajan musiikkisuuntausten kanssa. Sex Pistolsin debyyttisingle ”Anarchy In The UK” oli julkaistu vain paria kuukautta aiemmin ja Pink Floydin Animals saman vuoden tammikuussa. Varsinkin Bullinamingvasen a-puolen kepeys tuntuu olevan peräisin joltain tyystin toiselta ajalta. Harper kertoo lauluissaan kuitenkin samasta Englannista, johon punkkarit ja Roger Waters olivat pettyneet. Aggressiivisen angstin sijaan Harper käyttää ironiaa, symboliikkaa ja selkeitä melodioita kertoessaan havainnoistaan. Eikä hän onneksi erehdy tuputtamaan näkemyksiään, vaan levyllä mukana on myös lauluja, jotka ovat ”vain” lauluja.
Albumin avausraita ”One Of These Days In England” on kauniin nostalgiselta vaikuttava kappale. Harper on tällä kappaleella ehkä kaupallisimmillaan – jonkun toisen esittämänä se olisi voinut olla hitti. Melodia on kaunis ja tarttuva. Sanoitusten Englantiakin tarkastellaan lempeästi, vaikka pitäähän Royn rikkoa idylli laulamalla ”One of those days in England with the country goin’ broke”. Singlenäkin julkaistulla kappaleella vierailee melkoinen joukko Harperin nimekkäitä muusikkoystäviä. Alvin Lee soittaa kitaraa, Ronnie Lane bassoa ja kreditoimattomina taustalaulajina kuullaan Paul ja Linda McCartneya.
“These Last Days” on musiikiltaan kaihoisa ja se tuntuu leijailevan kuin unessa. Sanoituksissa Harper on löytänyt sisäisen rauhan. Maailman ongelmat johtuvat peloista, joiden vuoksi ihmiset kääntyvät toisiaan vastaan. Samalla hän toteaa, ettei tiedä onko kiistoissa yksikään puoli se oikea. ”These Last Days” on kaunis kappale, jossa on ajatuksia herättävät lyriikat.
“Cherishing The Lonesome” alkaa akustisena ja sellaisena se kuulostaa paluulta Harperin aiemmilta levyiltä tuttuun tyyliin. Myöhemmin mukaan kuitenkin tulee koko yhtye, jonka jälkeen akustiset ja sähköiset osat vuorottelevat onnistuneesti. Vaikka laulun ”elämänsä syyspuolella” oleva kertojaminä tuntuu kaipaavan rakkautta, ei kevyesti etenevä kappale vaikuta lainkaan katkeralta. ”I’d like to dance and sing my song upon a summer mountain / With just a quiet girl along for daisy petal counting” sanoittaa kauniisti monen muunkin 1970-luvun sikäläisen muusikon lauluissaan kuvaamaa kaipuuta jonkin myyttisen englantilaisen maaseudun rauhaan.
“Naked Flame” jatkaa samaa viehättävää akustista linjaa. Joissain lähteissä tämän kepeän kansanmusiikkimaisen kappaleen väitetään pohjautuvan vanhaan ”Lady Franklin’s Lamentiin”, mutta ainakaan kuulemani version perusteella en lähtisi viemään Harperia käräjille plagioinnista. Muutkin ovat käyttäneet samankaltaista melodiaa, esimerkiksi Bob Dylanin ”Bob Dylan’s Dream” on kuulemma saanut vaikutteita mainitsemastani kappaleesta. ”Naked Flamen” sovituksessa on nähty vaivaa ja varsinkin B. J. Colen soittama pedal steel tuo kappaleelle hienosti väriä.
Lue myös:
- Levyarvio: Roy Harper – Bullinamingvase (1977)
- Year by Year: Best Albums of 1976 – 1-10
- Levyarvio: Kuusumun profeetta – Atelofobialainen maalaus (2026)
- Review: Van der Graaf Generator – World Record (1976)
- Levyarvio: No-Man – Returning Jesus (2001)
- Review: 801 – 801 Live (1976)
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2000 – Sijat 1-10
- Review: Jon Anderson – Olias Of Sunhillow (1976)
- Review: Michael Mantler – The Hapless Child And Other Inscrutable Stories (1976)
Bullinamingvasen ensimmäisellä painoksella lp:n ykköspuolen päätti “Watford Gap”. Tämä iloinen, countryhenkinen renkutus pilkkaa avoimesti Watford Gapin huoltoasemaa ja varsinkin sen ruokatarjontaa. Brittimuusikoille tämä reilun sadan kilometrin päässä Lontoosta sijaitseva paikka oli muodostunut tutuksi jo 1960-luvulta alkaen, koska sinne oli helppo poiketa aamuyöllä keikkamatkoilta palatessa. Ruoan taso alkoi kuitenkin laskea roimasti 1970-luvun alussa. Kertosäkeessä hoilattava ”Watford Gap, Watford Gap / A plate of grease and a load of crap” ei kuulosta erityisen houkuttelevalta annokselta. Harper kertoi kirjoittaneensa laulun siksi, että epäkohdista huolimatta asiaan ei haluttu puuttua julkisesti. Watford Gapin omistajat eivät tietenkään ilahtuneet laulusta ja niinpä vielä samana vuonna julkaistussa toisessa painoksessa kappale oli korvattu Harperin mukaan varsin mitättömällä ”Breakfast With Youlla”. Harperin mielipiteeseen on helppo yhtyä, sillä simppeli kappale kuulostaa lähinnä keskeneräiseltä demolta.
Koko lp:n kakkospuolen mittainen “One Of These Days In England Parts 2-10” on hieno kokoelma Harperin pieniksi lauluiksi pukemia havaintoja ja ajatuksia niin Englannista kuin koko maailmastakin. Vaikka osat liittyvät toisiinsa saumattomasti, huomaa seuraavaan osaan siirtymisen useimmiten helposti tunnelman ja tyylin muuttumisesta. Albumin ykköspuolella piikittelyä kuultiin oikeastaan ainoastaan ”Watford Gapilla”, mutta nyt ääneen pääsee myös aiemmilta levyiltä tuttu kyyninen yhteiskuntakriitikko.
“One Of These Days In England Parts 2-10” alkaa pelkällä akustisella kitaralla, jonka säestyksellä Harper laulaa mm. seuraavat säkeet: ”But the government must love me ’cause they keep me out of work / They must be saving me for something special / Maybe it’s the job of rolling spliffs for Captain Kirk / Or giving Miss Lovelace a pubic hairdo.” Ehkäpä tämänkin päivän työttömät ovat vain hallituksen tarkoituksella ylläpitämää reserviä… Jatkossakin sanoituksissa viljellään vihjauksia sekä henkilöihin että erilaisiin englantilaisen kulttuurin symboleihin. Seuraavaksi palataan lyhyesti albumin avausraidan tunnelmiin, jonka jälkeen kappale jatkuu pääosin akustisena. Kuudennen osan alkaessa tunnelma muuttuu synkemmäksi ja Harper tuntuu palaavan aiemmilla albumeilla kuultuun aggressiiviseen tyyliin. Levyn ilmestymisen aikoihin julkaistulla promolevyllä nimen ”Mrs Space” saanut kahdeksas osa muuttaa kappaleen rockiksi, jonka päätyttyä tunnelma muuttuu kaihoisaksi. Päätösosa palaa jälleen levyn alussa kuultuun teemaan ja albumi päättyy kaiken jälkeen varsin positiivisissa tunnelmissa:
“And though the time fast slips away, it’s long enough to laugh and play
Around the fireside making hay, dreaming of tomorrow, oh you know there’s no today”
Bullinamingvase käväisi Englannin albumilistalla sijalla 25, mikä olikin Harperin paras listasijoitus sitten Flat, Baroque And Berserkin. Bullinamingvase julkaistiin Yhdysvalloissakin, tosin nimellä One Of Those Days In England. Ilmeisesti albumin kohtuullinen menestys sai levy-yhtiö Harvestin esittämään Harperile toivomuksen seuraavan levyn tyylistä. Seuraava albumi, jonka Harper nimesi Commercial Breaksiksi, ei kuitenkaan miellyttänyt levy-yhtiötä ja niinpä sen nauhat jäivat hyllyyn keräämään pölyä vuosikymmeneksi. Vuonna 1980 Harper julkaisi The Unknown Soldierin, jonka jälkeen hänen levytyssopimuksensa Harvestin kanssa päättyi. 1980-luku ei ollut Harperille helppo, mutta sen loppupuolella hänen arvostuksensa alkoi jälleen nousta.
Jos siis Roy Harper tuntuu edelleen ainoastaan nimeltä muiden artistien albumeilla, niin suosittelen lämpimästi Bullinamingvasea (tai vaihtoehtoisesti esimerkiksi Counter Culture -kokoelmaa). Sen jälkeen on helpompi ymmärtää, miksi Harperin nimi niille levyille päätyi.
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Lue myös: Levyarvio: Pink Floyd – Wish You Were Here (1975)
Tuottaja: Peter Jenner, John Leckie
Levy-yhtiö: Harvest
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti