Another Green World on aiemmin Roxy Musicissa soittaneen ja sittemmin supertuottajaksi ja eräänlaiseksi yleiseksi ideageneraatoriksi itsensä uudelleen luoneen ”epämuusikko” Brian Enon kolmas sooloalbumi.
Heinäkuussa 1975 Brian Eno asteli Basing Street studioon (nykyään Trevor Hornin omistama Sarm West) ilman minkäänlaisia demoja tai ennakkosuunnitelmaa. Tai kyllähän hänellä löyhä suunnitelma oli: Enon tavoitteena oli rakentaa jotain tyhjästä studiossa ja luoda näin jotain yllättävämpää kuin vanhoilla tutuilla metodeilla. Eno oli buukannut kallista studioaikaa kahdeksi kuukaudeksi mikä oli riskialtista ilman minkäänlaisia ennalta valmisteltuja biisiraakileita. Ensimmäiset päivät olivatkin epätoivoisia eikä mitään järkevää saatu aikaiseksi.
Nykyään on jo klisee sanoa että se ja se artisti käytti studiota sävellystyökaluna, mutta Brian Enoon tämä määritelmä osuu täydellisesti. Eno ikään kuin veisti kappaleet kasaan yrityksen ja erehdyksen kautta lisäillen äänipalasia ja reagoiden lisäyksiin joko poistamalla tai muuttamalla vanhoja osioita. Apuna prosessissa oli monia esoteerisia menetelmiä kuten sattuman varaan laskeminen. Sattumanvaraisuutta prosessiin toivat esimerkiksi Enon yhdessä Peter Schmidtin kanssa suunnittelema korttipakka nimeltä Oblique Strategies. Oblique Strategies korttipakka sisälsi erilaisia aforismeja ja suoria ohjeita ja ajatus oli että jumitilanteissa pakasta vedettiin sattumanvarainen kortti ja sen antamaa ohjetta noudatettiin mahdollisimman tarkkaan tilanteeseen sopien. Korttien antamat ohjeet saattoivat olla esimerkiksi kirjaimellisia kuten ”Tape your mouth”, filosofisia kuten ”Don’t be afraid cliches” tai suorastaan kryptisia kuten ”Trust in the you of now”. Ohjeita noudatettiin kirjaimellisesti studiossa todellakin kirjaimellisesti välillä niinkin radikaalisti että niiden mukaisesti juuri äänitettyjä osuuksia pyyhittiin kokonaan kun kortti niin käski. Välillä ohjeet olivat suorastaan katastrofaalisia, mutta välillä ne johtivat aivan uusiin yllättäviin oivalluksiin jotka sitten aiheuttivat uusien ideoiden ketjureaktion. Aivan niin kuin oli tarkoituskin. Oblique Strategies -korttien lisäksi Eno käytti monia muitakin keinoja saadakseen muusikot pois omilta mukavuusalueiltaan ja houkutellakseen heidät tekemään jotain aivan yllättävää. Hankalien ensimmäisten päivien jälkeen homma alkoikin toimimaan ja jotain maagista syntyi.
Eno oli sen verran fiksu että hankki epämääräistä visiotaan ja sattumanvaraisuutta tasapainottamaan erittäin taitavan muusikkoporukan. Another Green Worldin muusikkokaarti koostuu paitsi teknisiltä taidoiltaan erittäin pätevistä muusikoista, mutta jokainen oli jo tässä vaiheessa kehittänyt itselleen myös omintakaisen tyylin. Nämä enimmäkseen progressiivisen rockin ja artrockin piiristä tulleet muusikot eivät olleet mitä tahansa päteviä studiokettuja vaan kaikki jonkinmoisia visionäärejä omalla tahollaan.
Another Green Worldin musiikkokaartiin kuuluu mm. Genesis-rumpali Phil Collins, huipputaitava basisti Percy Jones (joka muodosti Collinsin kanssa myös jazz-rock bändi Brand X:n rytmiryhmän), Velvet Undergroundin klassisesti koulutetun viulisti John Cale ja Enon vanhan yhteistyökumppani King Crimsonin kitaravirtuoosi Robert Fripp. Etenkin Frippin kitarointi levyllä on aivan korvaamatonta, mutta jokainen muukin muusikoista tuo levylle paitsi teknistä taitoa niin ennen kaikkea omintakeista näkemystä jonka Eno onnistui valjastamaan kummallisilla metodeillaan ainutlaatuiseksi sekoitukseksi.
Levy alkaa päräyttävästi ”Sky Sawn” mielettömän upealla Percy Jonesin bassottelulla. Jonesin kumisella soundilla pärisevä nauhattomalla bassolla soitettu kuvio kannattelee kappaletta hienosti jonka päälle Eno sommittelee atonaalisia sahamaisia kitaraäänia ja laulaa lopulta myös pari kryptistä säkeistöä. Phil Collins aksentoi kappaletta tyylikkäästi antaen Jonesin pitää huolen groovesta. Kappaleen kruunaa John Calen viiltävä viulun vinguttelu.
Another Green Worldilla lauletut kappaleet vuorottelevat instrumentaalisten tunnelmapalojen kanssa. Tai itseasiassa suhde on instrumentaalisten kappaleiden eduksi on 3:1. Yhtä laulettua kappaletta kohden on kolme instrumentaalia. Siksi onkin hieman hassua että Another Green Worldia kutsutaan usein “ykdeksi niistä Enon laululevyistä”. No toki tätä selittää hieman se että levyn lauletut kappaleet ovat yleensä hieman pidempiä kuin instrumentaalit ja ne muistuttavat enemmän normaaleita pop-kappaleita rakenteiltaan ja tietenkin jäävät helpommin kuuntelijan mieleen. Kappaleiden sanoitukset ovat viehättävää dadaa. Haikumaisia katkelmia jotka eivät tunnu oikein kertovan yhtään mitään mistään mutta toimivat täydellisesti osana musiikkia. Ne maalaavat yhdessä musiikin kanssa parhaimmillaan todella voimakkaita mielikuvia.
Levyn instrumentaalibiisit ovat varsin abstrakteja ja usein harmonisesti staattisia. Me kuulijoina kuulemme niistä Ikään kuin vain katkelman. Maistiaisen jostain laajemmasta kokonaisuudesta. Levyni nstrumentaalibiiseissä ei yleensä ole varsinaista loppua tai alkua (tämä pätee jossain määrin myös laulettuihin kappaleisiin) vaan ne vain ikään kuin ilmestyvät kuulijalleen tyhjästä ja katoavat sitten luoden illuusion josta pidemmästä jatkumosta josta meillä on mahdollisuus kuulla vain pieni osa. Kuin kuuntelisi radiota (jonkun paremman ja vihreämmän maailman radiota) jatkuvasti kanavalta toiselle vaihtaen. Kuulostaa hieman ärsyttävältä eikö totta? Ihme kyllä Another Green Worldilla tämä konsepti toimii. Jopa minulle joka yleensä inhoaa fade-out -lopetuksia.
Another Green Worldin musiikissa on jotain vierasta. Jopa muukalaismaista. Alkeellisten rumpukoneiden ja oikeiden rumpujen yhteispeli oli vuonna 1975 vielä uusinta uutta eikä Another Green Worldin tapa käyttää yhdistelmää kuulostaa vieläkään vanhentuneelta. Soundi on 70-luvun levyksi poikkeuksellisen ajaton. Another Green Worldilla orgaaninen kohtaa synteettisen ja ambient sulautuu popmusiikkiin ja progressiiviseen rockiin kiehtovalla tavalla. Levyn soundi on kutsuva ja kuulijan sisäänsä kietova. Äänittäjä Rhett Davis teki loistavaa työtä auttaessaan Enoa toteuttamaan visionsa käytännössä.
Another Green Worldista ei tee mieli nostaa esiin yksittäisiä kappaleita koska kyse on nimenomaan erittäin toimivasta kokonaisuudesta, ei niinkään läjästä yksittäisiä huippubiisejä, mutta teen sen silti.
“Sky Sawn” ohella haluan nostaa esiin ehdottomasti popahtavan ja pirteästi eteenpäin kopisevan “St. Elmo’s Firen”. Kerrassaan upeaa kappaletta dominoi Frippin lähes koko sen keston ajan terävästi soiva kitarasoolo. Frippin kitarointi on suorastaan maagista ja sopii kappaleeseen aivan täydellisesti. Itseasiassa niin täydellisesti että “St. Elmo’s Firea” on täysin mahdotonta edes kuvitella ilman tuota sooloa. Niin oleellinen osa sitä se on. Frippin kitara on kreditoitu levyllä “Wimhurst-kitaraksi”. Tuo erikoinen nimitus juontuu siitä että Eno pyysi Frippiä imitoimaan Wimshurstin influenssikonetta joka on James Wimshurstin 1880-luvulla kehittämä sähköstaattinen generaattori. Frippin vauhdikkaasti syöksähtelevä kitarointi kuvastaakin hyvin sähkövirran äkillisiä sinne tänne ryöpsähtelyjä. Minulla ei ole ihan selkeää kuvaa miten Wimshurstin influenssikone käyttäytyy, mutta Frippin soolo sopisi mielestäni kuvaamaan myös hyvin Van de Graaffin generaattoria joka kirjaimellisesti sinkoilee ympärilleen kipinämäisiä sähkövirtauksia.
Levyn kappaleista lähimmäs varsinaista pop-musiikkia päästään upeassa ja hauskassa ”I’ll Come Runningissa” jossa on mukavan lempeä ja naivistinen tunnelma. Frippin sustainia maukkaasti hyödyntävä kitarasoolo tosin kappaleeseen myös mukavasti hieman särmää. ”I’ll Come Running” olisi ansainnut olla hitti.
I want to be the wandering sailor
We’re silhouettes by the light of the moon
I sit playing solitaire by the window
Just waiting seasons change, ah, ah
You’ll see, one day, these dreams will pull you through my door
And I’ll come running to tie your shoe
And I’ll come running to tie your shoe.Ote ”I’ll Come Runningin” sanoituksista (Sanat: Brian Eno)
Another Green Worldin instrumentaalibiiseistä suosikkini on ehkäpä elokuvamainen ja kohtalokkaan kuuloinen ”The Big Ship”. Kyseinen kappale olisi helppo kuvitella soimaan johonkin Michael Mann -elokuvan melankoliseen kliimaksiin. Osittain ehkä siksi että Mann on myöhemmin käyttänytkin Enon myöhäisempää musiikkia elokuvissaan. Enon yksinään soittama (epämuusikko muka!) kappale on kokonaan elektroninen, mutta hän on onnistunut saamaan synteettisen ja keinotekoisen materiaalin kuulostamaan kummallisen orgaaniselta ja inhimilliseltä.
Hieman samankaltainne ristiriitaisuus pätee oikeastaan koko levyyn. Another Green World on kummallinen ja hieman outo, mutta samalla myös kovin inhimillinen levy.
Another Green World on huikean omaperäinen levy. Sen tapa yhdistellä hieman vinksahtanutta popia ja elokuvamaista ambient-musiikkia on täysin ainutlaatuinen jopa Enon omalla mittakaavalla. Enon seuraava levy Before And After Science tavoitteli hieman jotain samaa, mutta mielestäni Another Green World on ehdottomasti Brian Enon koko uran kirkkain mestariteos.
Parhaat biisit: “Sky Saw”, St. Elmo’s Fire, “The Big Ship“, “I’ll Come Running”, Sombre Reptiles”
Arvosana: *****
Pienemmät Purot 
Vastaa