Vuosi vuodelta extra: Parhaat levyt 1975 – Sijat 21-30

Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1975 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 21-30. Vuoden kirkkain kärki julkistetaan seuraavien viikkojen aikana.

21. Piirpauke: s/t (FI) ****
22. Robert Wyatt: Ruth Is Stranger Than Richard (UK) ****
23. Kansas: Song for America (US) ****
24. Gentle Giant: Free Hand (UK) ****
25. Tangerine Dream : Rubycon (DE) ****
26. Atoll: L’araignée-mal (FR) ****
27. Harmonium: Les cinq saisons (CA) ****
28. Wigwam: Nuclear Nightclub (FI) ****
29. Renaissance: Scheherazade and Other Stories (UK) ****
30. Mike Oldfield / David Bedford : The Orchestral Tubular Bells (UK) ****


Vuoden 1975 parhaat levyt sijoilla 31-38 löydät täältä


21. Piirpauke: s/t

piirpauke_1975Sibelius-Akatemiassa opiskellut puhallinsoittaja/multi-instrumentalisti Sakari Kukko perusti Piirpaukkeen vuonna 1974 ja yhtye teki tämän debyyttilevynsä noin vuotta myöhemmin.

Kukon visio Piirpaukkeelle on alusta alkaen ollut yhdistelmä kansanmusiikkia, jazzia ja progressiivista rockia. Sekoitussuhde ja se minkä maantieteellisen alueen kansanmusiikista on kyse on vain vaihdellut vuosikymmenien myötä.

Vaihtelua on toki levyjen sisälläkin sillä esimerkiksi tällä instrumentaalisella debyyttilevyllä versioidaan sekä balilaista tanssia kappaleessa ”Legong” että toisaalta karjalaista kansanlaulua biisissä ”Konevitsan kirkonkellot”. Jälkimmäinen kappale on erityisen hieno ja siitä tulikin Piirpaukkeen ylivoimaisesti suosituin ja tunnetuin biisi. Kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon että nuori kapellimestariopiskelija Esa-Pekka Salonen soittaa kappaleessa vierailijana käyrätorvea. “Konevitsan kirkonkellot” on todella kaunis kappale jossa Kukon piano helisee täydellisessä harmoniassa Hasse Wallin tyylikkäästi soivan sähkökitaran kanssa.

Lisäksi levyllä kuullaan romanialaista ja kiinalaista alkuperää olevaa musiikkia sekä yksi Kukon alkuperäinen sävellys, melkein 11 minuuttinen ”Cybele”, jossa päästään nauttimaan ihastuttavan kuulastaa Wallin sähkökitaroinnista.

Kaikki kappaleet ovat rikkaasti sovitettuja ja ne käyttävät hyväkseen paitsi maantieteellisesti kappaleisiin kuuluvia instrumentteja kuin myös jazzille ja rockille tyypillistä instrumentaatiota. Nämä kaikki saadaan istumaan luontevasti yhteen. Soittajina Kukon tukena on kitarassa jo edellä mainittu Hasse Walli, bassossa Antti Hytti ja rummuissa Jukka Wasama. Päteviä muusikoita kaikki.

Jokainen bändin muusikko osallistuu myös lukuisien perkussio-instrumenttien soittoon ja niiden rooli levyllä onkin suuri. Jokaisessa kappaleessa kuullaan luovasti käytettynä monenlaista kilkuttelua ja kolistelua. Musiikki on akustista Hytin sähköbassoa ja Wallin kahta sähkökitarasooloa lukuunottamatta.

Paul Jyrälän Finnvox studiolla äänittämä levy kuulostaa erinomaiselta. Harva suomalainen 70-luvun levy kuulostaa yhtä jykevän täyteläiseltä.

Piirpauke on tehnyt vuosikymmenien myötä vaihtelevilla kokoonpanoilla (vain Sakari Kukon ollessa yhdistävä tekijä) yli kaksikymmentä levyä jotka sisältävät paljon hienoa ja omaleimaista musiikkia, mutta itselleni rakkaimmaksi yhtyeen albumiksi on silti jäänyt tämä tasaisen vahva debyytti.

Parhaat biisit: ”Konevitsan kirkonkellot”, “Cybele”

****

22. Robert Wyatt: Ruth Is Stranger Than Richard

ruth_is_strangerRuth Is Stranger Than Richard on Soft Machinen ja Matching Molen perustaneen Robert Wyattin kolmas sooloalbumi.

Robert Wyatt oli ollut näkyvä ja arvostettu hahmo progressiivisen musiikin skenessä 60-luvun lopulta alkaen, mutta viimeistään vuonna 1974, hänen ensin halvaannuttua onnettomuudessa vyötäröstä alaspäin, ja sitten palattua voitokkaana mestarillisella Rock Bottom albumilla, oli hänestä tullut jonkinmoinen semi-legenda jolle Henry Cown ja Piccio Dal Pozzion kaltaiset yhtyeet omistivat jopa albumeitaan.

Wyatt koki ylistetyn Rock Bottomin jälkeen rimakauhua seuravaan siirtonsa suhteen. Wytt kammosi itsensä toistamista yli kaiken ja samaan aikaan hänellä oli myös jonkinmoinen blokki säveltämisen suhteen. Wyatt ei lopulta säveltänytkään itse yhtäkään uutta kappaletta Ruth Is Stranger Than Richardille. Levyn kaikista sanoitukset hän kuitenkin kirjoitti…

Lue koko arvostelu täältä >

****

23. Kansas: Song For America

song_for_americaSong For America on amerikkalaisen Kansasin toinen studioalbumi.

Kansasin juju alusta alkaen on ollut yhdistellä britti-vaikutteiseen progressiiviseen rockiin runsaskätisesti amerikkalaista boogie rock -otetta ja jopa pienoisia kantrivaikutteita. Tämä on ollut sekä yhtyeen heikkous että vahvuus. Välillä tämä sekoitus on johtanut epätasaisiin levyihin näiden eri ainesten törmäillessä toisiin epämukavasti, mutta parhaimmillaan lopputulos on varsin voimakas ja omaperäinen…

Lue koko arvostelu täältä >

****

24. Gentle Giant: Free Hand

freehandFree Hand on vuonna 1970 perustetun Gentle Giantin seitsemäs studiolevy.

Gentle Giant teki seitsemän levyä viidessä vuodessa ja tahdin ollessa noin tiivis ei olisi ihme jos bändin tankki olisi ollut Free Handiin mennessä jo tyhjä.  Mutta ei, Free Hand on edelleen tasaisen laadukasta Gentle Giantia. Myönnettäköön että se ei myöskään sisällä mitään merkittäviä uusia visioita tai irtiottoja. Bändi tekee omaa juttuaan mikä itsessään on onneksi sen verran omaperäistä verrattuna mihin tahansa muuhun yhtyeeseen että Gentle Giantin eräänlaista itsensä toistamista on helppo katsoa sormien läpi.

Parin edellisen levyn lailla Free Hand jatkaa yhtyeen tietä hieman tavanomaisempaan suuntaan mitä tulee instrumentaatioon ja kappaleiden rakenteisiin. Tästä hyvä esimerkki on levyn aloittava ”Just The Same” joka on todella tehokas startti Free Handille. Kappale on rakenteeltaan ja soinniltaan lähes konventionaalinen rock-biisi. Toki Gentle Giant tuo ”tavanomaisesti” rokatessaankin musiikkiin omanlaista kierrettä mikä tässä kappaleessa näkyy vähintäänkin haastavaa rytmiikkana kun  basso ja rummut takovat 6/4 tahtilajissa muun bändin seikkaillessa 7/4:ssä.

Toisaalta eksoottisempia instrumentteja ei ole tyystin hylätty Free Handillakaan kuten keskiaikaiseen tyyliin soiva ”Talybont” osoittaa. Talybont käsirumpuineen, cembaloineen ja nokkahuiluineen on vaarassa sortua vähän liian söpöksi keskiaikaisen musiikin pastissiksi, mutta on lopulta ihan viehättävä välipala tuhdimmin soivien kappaleiden seassa. Talybont tehtiin työnäytteeksi suunnittella olleen Robin Hood -elokuvan (Robin And Marian) soundtrack-töitä silmällä pitäen. No Gentle Giant ei hommaa lopulta saanut vaan pesti meni tuossa puuhassa huomattavasti kokeneemmalla alan legendalle John Barrylle.

”Just The Samen” ohella Free Handin kohokohta on vahvati kontrapuntaalinen ”On Reflection” jossa kuullaan jälleen huikeaa moniäänistä laulua yhtyeeltä. Kappale on tavallaan hyvin kliseistä Gentle Giantia, mutta silti ah niin ihanaa kuultavaa.

Free Hand ei ole erityisen merkittävä levy Gentle Giantin katalogissa, mutta tasavahvan kokoelman erinomaisia ja omaperäisiä progebiisejä se kuitenkin tarjoilee.

Parhaat biisit: ”Just The Same”, ”On Reflection”

****

fb_cta

25.Tangerine Dream: Rubycon

rubyconRubycon on saksalaisen vuonna 1967 perustetun Tangerine Dreamin kuudes studioalbumi.

Rubycon jatkaa pitkälti edeltäjänsä Phaedran (1974) linjoilla ollen musiikillisesti periaatteessa aivan yhtä laadukas. Yhtä uraauurtavalta se ei kuitenkaan luonnollisesti tunnu sen verran uskollisesti Rubycon toistaa edeltäjänsä temppuja.

Rubycon tarjoilee kuitenkin riittävän erilaisen valikoiman aavemaisia tunnelmia ja tenhoavia sekvensseripulputuksia tuntuakseen relevantilta julkaisulta Phaedran perään. Tällä kertaa formaattina on Zeit-levyltä tuttu yksi pitkä kappale per levyn puolisko. Eli levyllä on vain kaki hieman yli 17 minuuttista kappaletta. Tälläinen eeppinen muoto sopiikin hyvin Tangerine Dreamin hieman muodottomaan tunnelmointiin joka aina hetkittäin muuttuu hypnoottiseksi pulputukseksi.

Paras biisi: ”Rubycon Part Two”

****

26. Atoll : L’araignée-mal

araignee_malL’araignée-mal (”paha hämähäkki”) on ranskalaisen vuonna 1972 perustetun Atollin toinen studioalbumi.

Atollin musiikissa yhdistyy onnistuneesti synkkä ja tummunpuhuva progressiivinen rock jazz-rock tunnelmiin. Välillä ilmapiiri on suorastaan demoninen kuten levyn aloittavassa todella upeassa 9 minuuttisessa raidassa Le photographe exorciste” jossa on mukana enemmän kuin häivähdys King Crimsonia. Larks’ Tongues In Aspic -aikakauden Crimsoniin Atollia yhdistää myös tulisesti soittavan viulisti Richard Aubertin suht suuri rooli. Viulun vahvasti jazz-rockiin tuonut Mahavishnu Orchestra on varmasti ollut myös merkittävä esikuva kuusihenkiselle Atollille.

Tietynlainen teatraalisuus ja dramaattiset vokaalit tuovat mieleen hetkittäin myös toisen saman aikakauden ranskalaisbändin eli Angen. Atollin vokalisti André Balzer kuulostaa myös hieman  Angen laulajalta Christian Décampsilta, mutta Balzerin ilmaisu on aggressiivisempaa. Hetkittäin synkkää tunnelmaa kevennetään hieman funkahtavilla jazz-rock -jamitteluilla, mutta liian pliisuksi meininki ei mene niissäkään kohdissa.

Levyn b-puolen täyttää yli 21 minuttinen nimikappale joka on jaettu neljään osaan. Ensimmäinen osa on eteerisen leijaileva, toinen osa rakentuu 7/8 tahtilajissa toistuvan kosketinsoitin-fraasin ympärille ja kehittyy pikku hiljaa leppoisista tunnelmista yhä aggresiivisemmaksi. Kolmannessa kuulaasti ujeltavassa osassa space-rockmainen syntetisaattori-soundi hallitsee ja lopulta viimeisessä osiossa siirrytään jazz-rockmaisempiin tunnelmiin syntetisaattorin, kitaran, ja viulun vuorotellessa pääosassa solistisesta tilasta taistellen. ”L’araignée-mal” -eepos toimii pitkänä kappaleena siinä mielessä hyvin että musiikki siirtyy osiosta toiseen varsin luontavasti, mutta toisaalta musiikista puuttuu ehkä jonkinlainen selkäe johtoajatus joka sitoisi kaiken täydellisesti yhteen. Hienoa musiikkia ”L’araignée-mal”  kuitenkin on.

L’araignée-malin jälkeen Atoll julkaisi 70-luvulla vielä kaksi albumia. Aivan 70-luvun lopulla yhtye kokeili hieman hämmentävästi yhteistyötä myös John Wettonin kanssa jonka lopputuloksena syntyi muutama kappale jotka 80-luvulla päätyivät Wettonin AOR-jätin Asian käyttöön. Wettonin kanssa tehtyjä kappaleita ei siis alunperin Atollin nimen alla julkaistu, mutta sittemmin ne ovat päätyneet bonusraidoiksi vuoden 1979 Rock Puzzle -levyn uusintajulkaisuihin.

Parhaat biisit: Le photographe exorciste”, ”L’araignée-mal

****


Vuoden 1975 parhaat levyt sijoilla 11-20 löydät täältä


27. Harmonium: Si On Avait Besoin D’Une Cinquième Saison

lescinqsaisonsSi On Avait Besoin D’Une Cinquième Saison on Montrealissa Kanadassa vuonna 1972 perustetun Harmoniumin toinen studioalbumi. Levy tunnetaan myös nimellä Les cinq saisons.

Kanadan pääosin ranskankielisessä Quebecin provinssissa oli 70-luvulla vahva progressivisen musiikin skene. Tähän ryhmään kuului mm. yhtyeet Maneige, Pollen, Et Cetera ja tietenkin Harmonium joka oli ehkäpä ryhmänsä suosituin yhtye.

Alun perin folk-rock -bändinä aloittanut Harmonium siirtyi selkeämmin progressiivisen rockin pariin tällä levyllä. Levyn viisi kappaletta kuvaa vuoden aikoja. Viides on kuvitteellinen uusi vuodenaika johon levyn nimikin viittaa. Musiikillisesti tämä levyn teema ei tosin kappaleiden tyylistä minulle erityisesti avaudu enkä toisaalta osaa ranskaa joten en osaa arvioida miten kiinnostavasti Harmonium sanoituksissa hieman kulunutta vuoden aika -teemaa käsittelee.

Levyn musiikki on pääosin kepeää, puoliakustista ja rikkaasti “orkestroitua”. Bändi varioi taitavasti käytössään olevaa instrumenttipalettia (kitarat, basso, koskettimet, perkussiot, huilu, klarinetti) antaen vuoron perään tilaa eri instrumenteille. Koko valikoimaa käytetään kerralla harvoin. Yhtyeen tausta folk-bändinä kuuluu kappaleiden akustisuudessa ja tietynlaisessa “leirinuotio-melodisuudessa”, mutta toisaalta monipuolinen instrumentaation variointi (sähköisine instrumentteineen, laajennetut kappalerakenteet (pisimmät kappaleet ovat 17 ja 10 minuuttia pitkiä) ja ylipäätänsä hieman folkia monimutkaisempi musiikki vie levyn kuitenkin selvästi progressiivisen rockin sektorille. Toisaalta folk-tausta kuuluu musiikissa selkeästi muun muassa siinä että levyllä ei kuulla ollenkaan rumpuja. Siis rock – ja jazz-bändeille tyypilistä rumpusettiä. Rytmiä hakkaa sen sijaan usein akustinen kitara ja toki pohjaa on luomassa sähköinen bassokitara joka tosin sekin soi aika hillitysti. Si On Avait Besoinin musiikki onkin enemmän leijailevan melodista kuin rytmisen voimakasta.

Si On Avait Besoin D’Une Cinquième Saison on ihastuttavan kepeä ja hetkittäisessä melankolisuudessaankin illoinen ja ystävällisen kuuloinen levy joka tarjoilee erittäin omaperäisen näkemyksen progressiivisesta folkrockista.

Parhaat biisit: “Vert”, ”Depuis l’automne”

****

28. Wigwam : Nuclear Nightclub

nuclear_nightclubNuclear Nightclub on vuonna 1968 perustetun Wigwamin viides studioalbumi.

Jos Wigwam oli edellisellä levyllään Being ollut hetken aikaa Suomen Henry Cow niin Nuclear Nightclubilla yhtyeen uusi kokoonpano tekee 180 asteen käännöksen kohti valtavirtaa kuulostaen enemmän jonkinmoiselta Steely Danin ja Wishbone Ashin ristisiitokselta kuin avantgardistiselta progelta. Nuclear Nightclub muistuttaa mielestäni myös suht paljon joitain Manfred Mann’s Earthbandin levyjä samalta aikakaudelta. Wigwam itse nimesi tämän uuden aikakautensa ”deep popiksi”.

Muutoksen ajurina toimi tietenkin merkittävät muutokset yhtyeen kokoonpanossa. Beingin haastava syntyprosessi kylvi yhtyeeseen ristiriitoja joista merkittävin, mutta ei ainoa, oli eri näkemys yhtyeen musiikillisesta linjasta…

Lue koko arvostelu täältä >

****

29. Renaissance: Scheherazade and Other Stories

scheherazadeScheherazade and Other Stories on vuonna 1969 perustetun Renaissancen viides studioalbumi.

Scheherazade and Other Stories jatkaa hyvin pitkälti edeltäjänsä Turn Of The Cardsinlinjoilla. Musiikki on edelleen melodista sinfonista progressiivista rockia jonka taustalla häilyy yhä henkäys folk-musiikkia. Kaikki on kuitenkin tällä kertaa hieman isompaa, orkestraalisempaa ja kauniimpaa.

Hieman liiankin kaunista hetkittäin. Tuntuu että ne vähät särmät ja tummat sävyt jota Renaissancen musiikissa on aiemmin ollut ovat viimeistään Scheherazade and Other Storiesilla karsiutuneet. Onneksi yhtyeen sävellyksissä sinänsä riittää edelleen dynamiikkaa ja variaatiota. Ei levy missään vaiheessa käy tylsäksi tai tasapaksuksi.

Levy käynnistyy ”Trip To The Fairilla” joka on 11 minuuttinen tarinallinen kappale joka on niin Renaissancea kuin Renaissance vaan voi olla. Toisaalta kappaleessa on jazzahtava osa kellopeleineen joka tuo pakettiin edes hieman jotain uutta. ”Trip To The Fair” on Renaissance-fanien keskuudessa käsittääkseni varsin suosittu kappale mutta itselleni se ei nouse bändin biisien joukossa kovin korkealle erityisen ärsyttävän ja aivan liian monta kertaa toistellun kömpelösti riimittelevän kertosäkeen (”A trip to the fair, but nobody was there”) ansiosta

Onneksi levy lähtee kunnolla käyntiin napakasti soivalla kakkosraidalla ”The Vultures Fly High” jonka sanoitukset ilmeisesti kritisoivat kriitikkoja (auts… eihän se Trip To The Fair nyt niin paha ole…). Vain kolme minuuttinen ”The Vultures Fly High” sisältää sellaista tiukkaa poljentoa jota levy olisi kaivannut enemmänkin. Jos maailmassa olisi oikeutta ”The Vultures Fly High” olisi tarjonnut yhtyeelle sen ensimmäisen hittisinglen. Tätä bändi joutui kuitenkin odottamaan vielä muutaman vuoden.

”The Vultures Fly Highin” jälkeen kuullaan eteerisempää Renaissancea edustava haikean kaunis ”Ocean Gypsy”. Annie Haslam laulaa kappalee todella kauniisti (huomaatko sana ”kaunis” toistuu arviossa usein?) ja sinfoniaorkesteri soi kaiken taustalla onnistuneesti.

Levyn päättää lähes 25 minuuttinen järkäle ”Song of Scheherazade” jossa sinfoniaorkesteri saa suuremmman roolin kuin koskaan aiemmin Renaissancen levyllä. Toisin kuin Renaissancen historian huomioiden olisi helppo kuvitella kappale ei perustu Nikolai Rimski-Korsakovin sävellykseen ”Scheherazade” (1888) vaikkei bändi maltakaan olla sitä nopeasti siteeramatta muutamaan otteeseen.

Yhdeksään osaan jaettu eepos tarjoilee joitakin todella hienoja hetkiä (bändin ja orkesterin yhteispeli on parhaimmillaan todella tehokasta), mutta ei mielestäni kokonaisuutena silti onnistu aivan kannattelemaan eeppistä kestoaan. ”Song of Scheherazade” tarjoilee levyn harvoja yllätyksiä sillä Haslamin sijasta basisti Jon Camp päästetään laulamaan päävokaalit eepoksen osiossa ”The Sultan”. Camp selviää haasteesta ihan kohtuullisesti etenkin kun Haslam auttaa taustalla. ”The Sultan” kuten myös muutama muu ”Song of Scheherazaden” osio käyttää onnistuneesti myös kuoroa apunaan. Pelkkää paatosta ja mahtailua kappale ei silti onneksi ole sillä pianisti John Tout soittaa kappaleessa muutaman herkän pianovälikkeen jotka toimivat mukavana kontrastina kappaleen suureellisemmalle soinnille. Tietynlaiselta imelyydeltä ei kuitenkaan aina vältytä joissain jousiosuuksissa ja hetkittäin käydään lähellä kehnon elokuvamusiikin tunnelmia. ”Song of Scheherazade” on siis vain puolittainen onnistuminen, mutta ainakin ne parhaat palat ovat todella hienoja (esimerkiksi Haslamin upeat vokaalit osassa ”The Young Prince and Princess as told by Scheherazade”.

Scheherazade and Other Stories on erittäin miellyttävää kuunneltavaa, mutta osoittaa samaan aikaan että Renaissancen temput alkavat toistaa hieman itseään.

Parhaat biisit: ”The Vultures Fly High”, ”Ocean Gypsy”

****

30. Mike Oldfield / David Bedford : The Orchestral Tubular Bells

The Orchestral Tubular Bells on nimensä mukaisesti Mike Oldfieldin alunperin ”yhden miehen rock-bändille” säveltämä Tubular Bells sovitettuna suurelle sinfoniaorkesterille.

David Bedfordin onnistunut sovitus Oldfieldin sävellyksestä ei ole mikään normaali ”London Symphony Orchestra plays music of random rock band” -viritelmä vaan ansioituneena taidemusiikin säveltäjänä,  joka ymmärsi myös rock-musiikkia, Bedford onnistuu projektissa likipitäen täydellisesti.

Bedfordin orkestroima Tubular Bells ei soi ylisimppelisti a viihteellisesti kuten useat vastaavat projektit vaan se kuulostaa ilahduttavan  uskottavalta orkestraaliselta taidemusiikilta.  Elokuvamusiikki tulee myös hetkittäin mieleen. 1900-luvun mittareilla The Orchestral Tubular Bells on ehkä hieman konservatiivista orkesterimusiikkia, mutta eihän melodisuus taidemusiikissakaan mikään synti voi olla!  Oldfield oli itse suuri Sibelius -fani, mutta tämä Bedfordin sovitus tuo uljaassa fanfaarimaisuudessaan usein enemmän mieleen amerikkalaisen Aaron Coplandin. Monet kohdat onkin helppo kuvitella jonkun länkkärin soundtrackiksi jossa hevoset laukkaavat avarassa maastossa suuren taivaan alla.

Projektin onnistumista auttoi Bedfordin pätevyyden ohessa tietenkin se että sekaan ei ole väkisin tungettu mitään rock-instrumentteja (etenkin rumpusetti ja orkesteri yhdessä kuulostavat lähes poikkeuksetta vain nololta) ja tietenkin se että Oldfieldin alkuperäinen musiikkikin on keskimääräistä rockmusiikkia huomattavasti sinfonisempaa.

Orkesterina levyllä on The Royal Symphony Orchestra johtajanaan itse David Bedford. Oldfield itse soittaa levyllä lyhyesti sen loppupuoliskolla. Aluksi akustista kitaraa näppäillen ja sitten kuulaan hienovaraisen sähkökitarasoolon soittaen. Levy on äänitetty Oldfieldin kitaroita lukuunottamatta livenä.

The Orchestral Tubular Bells -projekti kiersi myös Englannissa maan konserttisaleissa. Oldfield ei esiintymiskammoisuutensa johdosta mukaan suostunut ja häntä paikkasi kitaristin roolissa pipo päässä toinen Virginin nouseva tähti juuri soolouraansa aloitteleva Gongin avaruuskadetti Steve Hillage. Näissä konserteissa esitettiin myös orkestraalinen versio Oldfieldin vuoden 1974 levystä Hergest Ridge. Valitettavasti Hergest Ridgen orkestraalista versiota ei ole koskaan julkaistu kaupallisesti.

Niin vahva oli Tubular Bellsin voima vielä helmikuussa 1975 melkein kaksi vuotta julkaisunsa jälkeen että The Orchestral Tubular Bells nousi Englannin albumilistoilla sijalle 17. Varsin poikkeuksellista orkesterimusiikille.

Parhaat biisit: ”Tubular Bells Part One”

****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: