Vuonna 1994 perustettu ja vuonna 2001 englanninkielisestä suomenkieliseen tuotantoon siirtynyt porilainen Kuusumun profeetta päätyi telakalle vuonna 2013. Edeltävänä vuonna julkaistu albumi Huutoja hiljaisesta huoneesta näytti jo jäävän bändin viimeiseksi. Vaikka varsinaista lopettamispäätöstä ei oltu tehty, antoi laulaja/kosketinsoittaja Mika Rättö vuonna 2021 tehdyssä haastattelussa ymmärtää, että jäsenten vaihtelevien henkilökohtaisten elämäntilanteiden takia yhtye tuskin palaisi aktiiviseksi. Yllättäen vuonna 2024 paluu keikkalavoille oli kuitenkin tosiasia. Vastaanotto ja bändin vire vaikutti erinomaiselta. Samoihin aikoihin kerrottiin uuden pitkäsoiton olevan tekeillä. 14 vuotta edellisen levyn jälkeen fanien kärsivällinen odotus palkittiin. Yhtyeen suomenkielisen tuotannot seitsemäs kokopitkä albumi Atelofobalainen maalaus tarjoaa 12 kappaleellaan reilun tunnin mittaisen tupla-LP:n/CD:n verran uunituoretta musiikkia.
Kuusumun profeetan on totuttu kurottautuvan kohti tuntematonta. Asenne on ollut tyyliä itsekritiikki ja pelko pois sekä kohti tutkimattomia seutuja. Voidaan tehdä jazzlevy, vaikka ei ollakaan varsinaisia jazzmuusikoita tai hevilevy, vaikka ei olla hevareita. Voidaan suorastaan hurjapäisellä pieteetillä pyrkiä ratkaisemaan elämän syvimmät filosofiset kysymykset tai eläytyä inkarnaatiosyklin kokonaiseen kiertoon. Yhtye on lähes hämmästyttävällä todennäköisyydellä onnistunut kääntämään omituisiinkin paikkoihin tunkeutuneiden tutkimusretkiensä potentiaaliset taiteelliset umpikujat voitoikseen. Oikeastaan se on ollut parhaimmillaan juuri niissä. Vasta erinomaisella edellislevyllä Huutoja hiljaisesta huoneesta bändi tuntui löytäneen jonkinlaisen ilmaisunsa keskiön käyttäen jo hyväksi havaittuja ja tutun turvallisia elementtejä.
Atelofobialaisella maalauksella Kuusumu jatkaa edellisalbumin keskiölinjalla entistäkin leimallisemmin. Kuusumu soittaa kuusumua. Progehtavaa rockia ja runollisen melankolisia laulelmia, jossa on rauhallista kaihoa, pateettista filosofiaa, maanisesti ryöpyttävää vokalisointia, lurittelevia rhodeseja, kepeitä rumpuja sekä maltillisia kitaroita. Sinällään ei ole pahasta, että yhtye vakiinnuttaa ilmaisuaan mutta on tässä uuttakin. Yllättävintä on, että nyt ei niinkään kurotella kohti erikoisuuksia tai eksistentiaalisia rajaseutuja vaan lähestytään valtavirran suomirock-poppia. Tämä koskee eritoten julkaisun ensimmäistä LP:tä. Matsku muistuttaa tunnelmaltaan yhtyeen aiempia rauhallisempia suomenkielisiä julkaisuja, erityisesti omaa yhtyeen suosikkilevyäni Hymyilevien laivojen satama mutta nyt lähestyttävämmällä tavalla. Tämähän voisi soida melkein radiossa, ellei Rätön onneksi aina niin persoonallinen laulu muodostuisi esteeksi näinkin kultturellille skenaariolle.
Atelofobialaisella maalauksella kuullaan ydinnelikon (Mika Rättö – laulu, koskettimet, Teemu Majaluoma – kitara, taustalaulu, Mikko Elo -bassokitara, taustalaulu ja Veli Nuorsaari – rummut, perkussiot) lisäksi vierailevilta muusikoilta saksofonia, trumpettia, käyrätorvea, viulua, huilua sekä kolmihenkisen naisköörin hentoista taustalaulua. Modernimpia elektronisia synasoundeja ei juurikaan kuulla kahden edeltävän albumin tapaan vaan instrumenttien käyttö on pääsääntöisesti 70-lukulaismainen. Rätön laulu on miksattu selvästi pintaan, vähän liiankin. On totta, että virtuositeetissaan ja karismaattisuudessaan hän on yhtyeen ehdoton vetonaula mutta nyt instrumentit jäävät turhankin paljon keulakuvamaisen vokalisoinnin varjoon. Nelikko on aiemmilla levyillä onnistunut luomaan vivahdetajuisia ja suurella sydämellä rakennettuja instrumentaalitaustoja, -osiota ja -biisejä. Kyllä niitä nytkin kuullaan mutta aika lailla sivuroolissa. Minusta Kuusumun profeetan pohjimmainen juttu ei ole ”solisti + taustabändi”. Vierailevien muusikoiden osuudet ovat kautta linjan hyvin sovitettuja. Erityisen nautittavalta kuulostaa huilusoolo Jukka-Pekka Lehdolta, joka surullisesti menehtyi pian Atelofobialaisen maalauksen julkistuksen jälkeen.
Iso kysymys on, että palkittiinko fanien yli 10 vuoden odotus. Musisointi on tyylikästä ja rutinoituneen taitavaa sekä sovitukset huolellisesti tehtyjä mutta valitettavasti sävellyksellisesti albumi on kuitenkin osittainen taiteellinen pettymys. Vertailukohta on toki epäreilu. Jos kyseessä olisi aloitteleva bändi, olisin vaikuttunut. Kuusumun Profeetan tapauksessa odotukset ovat kuitenkin automaattisesti katossa ja ainakin itse väkisinkin peilaan Atelofobialaista maalausta yhtyeen aiempaan tuotantoon. Suurimmaksi ongelmaksi muodostuu, että julkaisu ei tavoita sellaisia syvyyksiä tai tasoja kuin aiemmin. Tietynlainen rämäpäinen itsensä vaarantaminen tästä puuttuu.
Tutunomaisen kuusumumaisia elementtejä sisältävät taiteellisemmat biisit ovat tupla-LP:n onnistuneimpia. Niissä bändi pelaa vahvuuksillaan. Vaikka kuultavissa on lievää aiemmin jo tavattujen tunnelmien kierrättämistä, niin ei sen tarvitse haitata, koska biisimateriaali on hyvää tai välillä jopa erinomaista. Sen sijaan valtavirtapoppia tai -rockia lähestyvillä raidoilla riski yhdentekevyydestä kasvaa. Hyvin soitettuinakin ja vaikka Rättö laulaa kuin viimeistä päivää, ei bändillä ole kyseisellä sektorilla valtavasti annettavaa. Laji on osittain väärä. Mainstream-hakuisuus ilmenee joissakin biiseissä myös tietynlaisena rakenteellisena pakottamisena. Esimerkiksi makoisankin kuuloisia instrumentaaliosuuksia kuin katkaistaan lyhyeen. Tai biisissä on kitarasoolo sen takia että pitäähän biisissä sellainen olla. Rikkaat ja herkullisia yksityiskohtia sisältävät lyriikat ovat ehtaa kuusumua. Taiteellisemmissa kappaleissa ne toimivat hyvin mutta valtavirtamaisemmissa saattavat näyttäytyä hiukan kököiltä.
Huomionarvoista Atelofobialaisella maalauksella on konseptin puute. Tai ainakaan itse en sellaista tunnista. Juuri konseptin viitoittamana bändi on aiemmin väkevöittänyt ilmaisuaan. Biisit ovat sparranneet toinen toisiaan ollen yhdessä enemmän kuin osiensa summa. Tämä on ollut Kuusumun profeetan suuri vahvuus. Nyt erillisillä raidoilla homma jää kuin puolitiehen. Kukin pyrkii pyristelemään itseään kohti suuruutta mutta ilman toistensa tukea ne onnistuvat siinä vaihtelevasti. Valtavirtamaisten biisien tapauksessa ne tyytyvät jo valmiiksi tavanomaisempaan. Eräät kappaleet olisivat ehkä hyötyneet pidentämisestä, jolloin ne olisivat voineet löytää itsestään lisää.
Kritiikistäni huolimatta kyseessä on laadukas julkaisu ja kykenen siitä nauttimaan. Kuusumun profeetta osoittaa pystyvänsä edelleen tekemään taiteellisesti korkeatasoista jälkeä, vaikka biisien taso nyt heitteleekin. Taiteellisesti kunnianhimoisempaan jälkimmäiseen LP-levyyn kritiikkini ei niin paljoa kohdistu.
Lue myös:
- Review: Kate Bush – The Kick Inside (1978)
- Levyarvio: Rush – Test For Echo (1996)
- Review: Steven Wilson – Requiem For A Village (2026)
- Levyarvio: Steven Wilson – Requiem For A Village (2026)
- Review: Van Der Graaf – Vital (1978)
- Levyarvio: The Tangent – The Music That Died Alone (2003)
- Year by Year : Best Albums of 1978 – 21-34
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1978 – Sijat 21-34
- Review: The Muffins – Manna/Mirage (1978)
”Myrsky nousee” avaa tupla-LP:n haikealla laulelmalla päättymäisillään olevasta parisuhteesta. Osiot ovat hyviä, erityisesti hyväntuulinen viheltelyteema sekä kiireettömän oloiset lauluosiot. Pienoiseksi ongelmaksi muodostuu, että ne eivät nivoudu toisiinsa parhaalla mahdollisella tavalla. Välillä tulee tunne, että osiot on katkaistu lyhyeen, jotta päästäisiin vain nopeammin seuraavaan vaiheeseen. Instrumentaalipätkiä olisi voinut pidentää tai niitä lisätä, jolloin tunnelma olisi päässyt syvenemään.
”Usko joka sanaa” lukeutuu albumin avauslevyn kevyemmän materiaalin onnistuneisiin raitoihin. Hyväntuulisessa suomipopissa häilyvä päähenkilö yrittää vakuutella kumppaniaan ja selittelee luonnevikojaan. Korkealta hehkuttaen laulettava ja onneksi tarpeeksi pitkä B-osa on hyvä mutta kitarasoolo tuntuu päälle liimatulta.
”Poljen poljen poljen” on bändin katalogiin peilaten ”vääränlaisinta” Kuusumua ollen suoraviivaista rock and rollia. Kyseessä on hauskahkojen lyriikoiden kepeähkö hyvän mielen viihdyke, jossa kitaroiden säröt pysyvät musatyylistä huolimatta sopivan kepeinä. Biisi ei ole missään nimessä huono ja hyväksyn sen, koska mentäessä mainstreamiin, niin mennään sitten hetkeksi kunnolla. Tällä kertaa kitarasoolokin istuu hyvin paikkaansa. Rätön laulu kuulostaa tällaisessa ympäristössä lievästi koomisella ja sanoituksia vaivaa pieni (luultavasti ihan tahallinen) kökköys.
”Viiva” on albuminkokonaisuuden ensimmäinen kappale, joka kaikessa hyvässä tuo mieleen perinteisen Kuusumun profeetan. Se on estetiikaltaan kuin suoraan hämyisen kepeästi jazzahtavalta ensimmäiseltä suomenkieliseltä levyltä Kukin kaappiaan selässään kantaa. Vispaavan rumpukompin, helisevän kitaran, lurittelevan rhodesin lomassa on pidättynyt laulu, joka surumielisesti kuvaa jonkinlaista eristyneisyyttä. ”Viiva” on miellyttävää käpertyneisyyttä. Sen kruunaa Jukka-Pekka Lehdon herkkä mutta letkeä huilusoolo, joka sopii täydellisesti tunnelmaan. Harmillisesti laulu on kuitenkin miksattu vähän liian pintaan.
Seuraavat kaksi ensimmäisen LP:n päättävää biisiä ovat pitkäsoiton heikointa antia. ”Kaikki alkaa huomisesta” on kuin J. Karjalaisen suomirock-kappale paitsi, että Karjalainen on tällä sektorilla jonkin verran parempi. Kappale kertoo elämänkumppanin löytämisen odotuksesta ollen kuin temaattisena sisarena Hymyilevien laivojen sataman ”Vanhoille säärille”. Valtavirtamaisesta biisistä vähän puuttuu sen lyriikoiden vaatima herkkyys ja sinällään hienosti laulettu lauluraita on aivan liian pinnassa. ”Muutama neuvo” on suoraviivainen suomirock-renkutus, joka taitaa olla bändin suomenkielisen tuotannon ainoa kappale, josta en juurikaan pidä. Jankkaavat lyriikat lapselleen suunnatuista äidin isävastaisista varoituksista näyttäytyvät ärsyttävinä eikä tympeähkössä kokonaisuudessa ole sävellyksellisesti mitään suuremmalti kiinnostavaa.
Toisen LP:n aloittaa väkevän tummasävyisesti biisikolmikko ”Hehkulamppu”, ”Termodynamiikan lait” ja ”Vesilaitoksen varjonkantaja”. Ne ovat tunnelmaltaan kaikki kuin suoraan edellislevyltä Huutoja hiljaisesta huoneesta”. Voisin kuvitella kahden jälkimmäisen olevan peräisin jopa kyseisen albumin sessioista, koska niitä on saatu kuulla jo vuoden 2013 keikoilla. Kolmikko erottuu tupla-LP:ltä edukseen ollen eheitä ja tiivistunnelmaisen jännittäviä. Jännitteinen ”Hehkulamppu” kertoo dystooppisesta linnoittautumisesta suljettuun tilaan kuin sodanuhan alla. Pikantteja sanoituksellisia yksityiskohtia sisältävää laulua vuorottaa enteilevää tuhoa ilmineeraavat kitarasoolot. ”Termodynamiikan laeissa” kuoleman läheisyys on vieläkin käsinkosketeltavampaa. Pimeyteen uppoavassa dramaattisessa mutta pehmeässä rockissa runollisesti anellaan entropialta tuhoisen jälkiensä korjaamista. Kolmikon paras ”Vesilaitoksen varjonkantaja” kertoo karismaattisesta kansaa villitsevästä huijarista, joka johdattaa seuraajajoukkoansa hulluuksiin. Mainion biisin lyriikat osuvat kohteeseensa ja vääjäämättömästi päälle vyöryvä pimeys ja fanfaarimainen loppu ovat sanoitusten hyvin linjassa. Kitaranäppäilyn luovasti alla olevat hiljaisen rockurkusoolot ovat mahtavia mutta laulettu C-osa on sävellyksellisesti aavistuksen kliseinen.
”Pohjolan tuuli ja Oxfordin sade” on viipyilevä englantilaistunnelmainen ja kansanlaulumainen akustinen balladi surrealistisilla lyriikoilla. Leijailevan pastoraalisessa ja luonnonläheisen kauniissa biisissä olisi ollut potentiaalia esimerkiksi instrumentaaliosioin kasvattaa pidempäänkin mittaan kuin vain vajaaseen neljään minuuttiin.
”Kapakkapiano” potee musiikillista identiteettikriisiä. Laulun voimallinen mahtipontisuus ei ole linjassa lyriikoiden kovia kokeneen kapakkapianon tarinaan. Aavistuksen rasittava kertsi alkaa töksähtäen ja loppuu irrallisesti ”honkytonky”-lausahdukseen. Keskellä on pitkä erittäin hieno psykedeelisesti kaiutettu väliosa kitarasooloinen, sanattomine vokaalikailotuksineen ja rhodestilutuksineen mutta osio ei oikein nivoudu muuhun kokonaisuuteen. ”Kapakkapiano” loppuu hienosti jäntevään outroon, joka alkaa kuin kehittelevänä c-osana mutta katkeaa modernisti äkkiarvaamatta.
”Pelastautukoon ken voi” on erittäin onnistunut ja ”Vesilaitoksen varjonkantajan” ohella pitkäsoiton paras raita. Merionnettomuudesta kertovat lyriikat ovat lohduttomia mutta runollisia. Rauhallisen laulelman lyhyissä välisoitoissa on tuon tuostaan tenhovampia hetkiä. Pitkä c-osa viuluineen, rhodessooloinen ja kuoroineen on tasaisen vellovaa kuin aava meri. On tunne, että ollaan asian ytimessä eikä varsinaisesti ole kiire mihinkään vaan asiat etenevät luontevalla painollaan. Tällaista orgaanista tunnelman kehittelyä ja ylläpitoa olisin toivonut enemmän koko albumille. Pituuttakin on nyt tarpeeksi (7:30), jolloin se ehtii syvenemään kunnolla teemaansa. ”Pelastautukoon ken voi” jättää jälkeensä surullisen mutta kauniin olon.
Kuusumun Profeetta ei saa aikaan tällä kertaa järisyttävää kokonaisuutta. Hyviä biisejä Atelofobialaisella maalauksella toki on. Yhtye on osoittautunut olevansa parhaimmillaan tallaamattomassa umpihangessa etsiessään hurjapäisesti tutkimattomia rajaseutuja ja uppotuessaan tinkimättömästi albumeidensa konsepteihin. Nyt kokeillessaan olemassaoloaan jo valmiiksi tallatulla mainstream-areenalla ja toisistaan irrallisilla biiseillä, eivät bändin vahvuudet pääse oikeuksiinsa. Tämä koskee erityisesti pitkäsoiton ensimäistä LP:tä. Hienoa silti on, että yhtyeeltä on vihdoin saatu uutta musiikkia ja toivottavasti saamme kuulla sitä myös vastaisuudessa, tosin itse toivon, että Kuusumun profeetta pysyttelisi lähempänä marginaalia, koska siellä ne todelliset jalokivet näyttävät sille majailevan.
Kirjoittaja: ERIK SUOMINEN
Avainsanat: proge, Suomi, 2026
Lue myös: Levyarvio: Kuusumun profeetta – Hymyilevien laivojen satama (2006)
Tuottaja: Antti Uusimäki, Kuusumu profeetta
Levy-yhtiö: Ektro Records
