Porilaisen Kuusumun profeetan vuonna 2012 julkaisema albumi Huutoja hiljaisesta huoneesta jäi pitkäksi aikaan bändin viimeiseksi.Jäsenten vaihtelevien henkilökohtaisten elämäntilanteidensa takia jo vaikutti, että yhtyeen tarina oli tulemassa päätökseen. Vaikka minkäänlaista lopettamispäätöstä ei oltu tehty, antoi Mika Rättö vuonna 2021 tehdyssä haastattelussa ymmärtää, että Kuusumu tuskin palaisi aktiiviseksi. Vuonna 2025 vähän yllättäen yhtye kuitenkin palasi keikkalavoille. Vastaanotto ja bändin vire vaikutti erinomaiselta. Samoihin aikoihin kerrottiin uuden pitkäsoiton olevan tekeillä. 14 vuotta edellisen levyn jälkeen fanien kärsivällinen odotus vihdoin palkittiin. Yhtyeen suomenkielisen tuotannot seitsemäs kokopitkä albumi Atelofobalainen maalaus tarjoaa reilun tunnin mittaisen tupla-LP:n/CD:n verran uutta musiikkia 12 kappaleen muodossa.
Kuusumun profeetta on totuttu kuulemaan kurottautumassa kohti tuntematonta asenteella, joka on ollut tyyliä itsekritiikki narikkaan ja pelottomasti kohti uutta. Voidaan soittaa jazzia, vaikka ei ollakaan varsinaisia jazzmuusikoita tai tehdä hevilevy, vaikka ei olla hevareita. Voidaan pitkäsoiton puitteissa hurjapäisellä pieteetillä pyrkiä ratkaisemaan elämän syvimmät filosofiset kysymykset tai kiertämään inkarnaatiosykli. Yhtye on hämmästyttävällä todennäköisyydellä onnistunut kääntämään tutkimusretkensä potentiaaliset taiteelliset umpikujat voitoikseen ja melkeinpä ollut parhaimmillaan juuri niissä. Vasta erinomaisella edellislevyllä Huutoja hiljaisesta huoneesta bändi tuntui löytäneen jonkinlaisen ilmaisunsa keskiön käyttäen osin jo hyväksi havaittuja elementtejä.
Atelofobialaisella maalauksella Kuusumu jatkaa edellisalbumin keskiölinjalla entistäkin leimallisemmin. Kuulostaa tutulta. Kuusumu soittaa kuusumua. Progehtavaa rockia ja runollisen melankolisia laulelmia, jossa on rauhallista kaihoa, pateettista filosofiaa, maanisesti ryöpyttävää vokalisointia, lurittelevia rhodeseja, kepeitä rumpuja sekä maltillisen särön kitaroita. Sinällään ei ole pahasta, että yhtye vakiinnuttaa ilmaisuaan. Mutta on tässä jotain uuttakin. Yllättävintä on, että nyt ei niinkään kurotella kohti erikoisuuksia tai eksistentiaalisia rajaseutuja vaan lähestytään valtavirran suomirock-poppia. Tämä koskee eritoten julkaisun ensimmäistä LP:tä toisen seilatessa taiteellisemmilla vesillä. Matsku muistuttaa yleisesti ottaen tunnelmaltaan yhtyeen aiempia rauhallisempia suomenkielisiä julkaisuja, erityisesti omaa yhtyeen suosikkilevyäni Hymyilevien laivojen satama mutta nyt lähestyttävämmällä tavalla. Tämähän voisi soida melkein radiossa, ellei Rätön onneksi aina niin persoonallinen laulu muodostuisi esteeksi tällaiselle kultturellille skenaariolle.
Atelofobialaisella maalauksella kuullaan ydinnelikon (Mika Rättö – laulu, koskettimet, Teemu Majaluoma – kitara, taustalaulu, Mikko Elo -bassokitara, taustalaulu ja Veli Nuorsaari – rummut, perkussiot) lisäksi vierailevilta muusikoilta saksofonia, trumpettia, käyrätorvea, viulua, huilua sekä kolmihenkisen naisköörin hentoista taustalaulua. Modernimpia elektronisia synasoundeja ei juurikaan kuulla, kuten kahdella edeltävällä albumilla vaan instrumenttien käyttö on pääsääntöisesti suhteellisen 70-lukulainen. Rätön laulu on miksattu selvästi pintaan, vähän liiankin. On totta, että Rättö on virtuositeetissaan ja karismaattisuudessaan ehdoton vetonaula mutta nyt instrumentit jäävät turhankin paljon keulakuvamaisen vokalisoinnin varjoon. Nelikko on aiemmilla levyillä onnistunut luomaan vivahdetajuisia ja suurella sydämellä rakennettuja instrumentaalitaustoja, -osiota ja -biisejä. Kyllä niitä nytkin kuullaan mutta ehkä liiankin sivuroolissa. Minusta Kuusumun profeetan pohjimmainen juttu ei ole ”solisti + taustabändi”. Vierailevien muusikoiden osuudet ovat kautta linjan hyvin sovitettuja. Erityisen nautittavalta kuulostaa huilusoolo Jukka-Pekka Lehdolta, joka surullisesti menehtyi pian Atelofobialaisen maalauksen julkistuksen jälkeen.
Iso kysymys on, että palkittiinko fanien 14 vuoden odotus. Levyn musisointi on tyylikästä ja rutinoituneen taitavaa sekä sovitukset huolellisesti tehtyjä. Valitettavasti sävellyksellisesti albumi on kuitenkin osittainen taiteellinen pettymys. Toki vertailukohta on vähän epäreilu. Jos kyseessä olisi aloitteleva bändi, olisin vaikuttunut. Mutta Kuusumun Profeetan tapauksessa ovat odotukset automaattisesti katossa. Itse väkisinkin peilaan Atelofobialaista maalausta yhtyeen aiempaan tuotantoon. Suurimmaksi ongelmaksi muodostuu, että julkaisu ei tavoita useinkaan sellaisia syvyyksiä tai tasoja kuin aiemmin. Tietynlainen rämäpäinen itsensä vaarantaminen tästä puuttuu.
Tutunomaisen kuusumumaisia elementtejä sisältävät taiteellisemmat biisit ovat onnistuneimpia. Niissä bändi pelaa vahvuuksillaan. Vaikka välillä niissä saattaa olla lievä aiempien tunnelmien kierrättämisen maku, niin ei sen tarvitse haitata, koska biisimateriaali on hyvää tai välillä erinomaista. Sen sijaan valtavirtapoppia tai -rockia lähestyvillä raidoilla riski yhdentekevyydestä kasvaa. Vaikka ne ovat hyvin soitettuja ja vaikka Rättö laulaa kuin viimeistä päivää, niin jotenkin bändillä ei ole valtavasti annettavaa tällä sektorilla. Kuin jäätanssija pelaisi jääkiekkoa. Laji on osittain väärä. Mainstream-hakuisuus ilmenee tulkintani mukaan joissakin biiseissä myös tietynlaisena rakenteellisena pakottamisena. Esimerkiksi makoisankin kuuloisia instrumentaaliosuuksia kuin katkaistaan lyhyeen, jotta päästäisiin vain nopeasti lauluosioon. Rikkaat ja herkullisia yksityiskohtia sisältävät lyriikat ovat ehtaa kuusumua. Taiteellisissa biiseissä ne toimivat hyvin mutta valtavirtamaisemmissa saattavat näyttäytyä hieman kököiltä.
Huomionarvoista Atelofobialaisella maalauksella on konseptin puute. Juuri sen viitoittamana bändi on aiemmin väkevöittänyt ilmaisuaan. Biisit ovat kuin sparranneet toinen toisiaan ollen yhdessä enemmän kuin osiensa summa. Tämä on ollut Kuusumun profeetan suuri vahvuus. Nyt erillisillä raidoilla homma jää ikään kuin puolitiehen. Kukin raita pyrkii pyristelemään itseään kohti suuruutta mutta ilman toistensa tukea ne onnistuvat siinä vaihtelevasti. Valtavirtamaisten biisien tapauksessa ne tyytyvät jo valmiiksi tavanomaisempaan. Eräät biisit olisivat ehkä hyötyneet pidentämisestä, jolloin ne ehkä olisivat voineet löytää itsestään lisää.
Kritiikistäni huolimatta kyseessä on laadukas julkaisu ja kykenen siitä nauttimaan. Kuusumun profeetta osoittaa pystyvänsä edelleen tekemään taiteellisesti korkeatasoista jälkeä, vaikka biisien taso nyt heitteleekin. Taiteellisesti kunnianhimoisempaan jälkimmäiseen LP-levyyn kritiikkini ei niin paljoa kohdistu.
Lue myös:
- Levyarvio: Kuusumun profeetta – Atelofobialainen maalaus (2026)
- Review: Van der Graaf Generator – World Record (1976)
- Levyarvio: No-Man – Returning Jesus (2001)
- Review: 801 – 801 Live (1976)
- Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2000 – Sijat 1-10
- Review: Jon Anderson – Olias Of Sunhillow (1976)
- Review: Michael Mantler – The Hapless Child And Other Inscrutable Stories (1976)
- Review: Yes – Union (1991)
- Levyarvio: Radiohead – Kid A (2000)
”Myrsky nousee” avaa tupla-LP:n haikealla laulelmalla päättymäisillään olevasta parisuhteesta. Osiot ovat hyviä, erityisesti hyväntuulinen viheltelyteema sekä kiireettömän oloiset lauluosiot. Pienoiseksi ongelmaksi muodostuu, että ne eivät nivoudu toisiinsa parhaalla mahdollisella tavalla ja välillä tulee tunne, että osiot on katkaistu lyhyeen, jotta päästäisiin vain nopeammin seuraavaan vaiheeseen. Instrumentaalipätkiä olisi voinut pidentää tai niitä lisätä. Sitä kautta tunnelma olisi päässyt syvenemään.
”Usko joka sanaa” lukeutuu albumin avauslevyn kevyemmän materiaalin onnistuneisiin raitoihin. Hyväntuulisessa suomipopissa häilyvä päähenkilö yrittää vakuutella kumppaniaan ja selittelee luonnevikojaan. Korkealta hehkuttaen laulettava ja onneksi tarpeeksi pitkä B-osa on hyvä mutta kitarasoolo tuntuu päälle liimatulta.
”Poljen poljen poljen” on bändin katalogiin peilaten ”vääränlaisinta” Kuusumun profeettaa ollen suoraviivaista rock n rollia. Kyseessä on hauskahkojen lyriikoiden kepeähkö hyvän mielen viihdyke, jossa kitaroiden säröt pysyvät musatyylistä huolimatta sopivan kepeinä. Biisi ei ole missään nimessä huono. Hyväksyn sen, koska mentäessä mainstreamiin, niin mennään sitten hetkeksi kunnolla. Tällä kertaa kitarasoolokin istuu hyvin paikkaansa. Rätön laulu kuulostaa tällaisessa ympäristössä lievästi koomisella ja sanoituksia vaivaa pieni (luultavasti ihan tahallinen) kökköys.
”Viiva” on albuminkokonaisuuden ensimmäinen kappale, joka kaikessa hyvässä tuo mieleen perinteisen Kuusumun profeetan. Biisi on estetiikaltaan kuin suoraan hämyisen kepeästi jazzahtavalta ensimmäiseltä suomenkieliseltä levyltä Kukin kaappiaan selässään kantaa. Vispaavan rumpukompin, helisevän kitaran, lurittelevan rhodesin lomassa on pidättynyt laulu, joka surumielisesti kuvaa jonkinlaista eristyneisyyttä. ”Viiva” on miellyttävää käpertyneisyyttä. Sen kruunaa Jukka-Pekka Lehdon herkän letkeä huilusoolo, joka sopii täydellisesti tunnelmaan. Harmillisesti laulu on kuitenkin miksattu vähän liian pintaan.
Seuraavat kaksi ensimmäisen LP:n päättävää biisiä ovat pitkäsoiton heikointa antia. ”Kaikki alkaa huomisesta” on kuin J. Karjalaisen suomirock-kappale paitsi, että Karjalainen on tällä sektorilla jonkin verran parempi. Biisi on elämänkumppanin löytämisen odotuksesta ollen kuin temaattisena sisarena Hymyilevien laivojen sataman ”Vanhoille säärille”. Valtavirtamaisesta biisistä vähän puuttuu sen lyriikoiden vaatimaa herkkyyttä ja hienosti laulettu lauluraita on aivan liian pinnassa. ”Muutama neuvo” on suoraviivainen suomirock-renkutus, joka taitaa olla bändin suomenkielisen tuotannon ainoa biisi, josta en juurikaan pidä. Jankkaavat lyriikat lapselleen suunnatuista äidin isävastaisista varoituksista näyttäytyvät ärsyttävinä. Tympeähkössä jankkauksessa ei sävellyksellisesti ole mitään suuremmin kiinnostavaa.
Toisen LP:n väkevästi ja tummasävyisesti aloittava biisikolmikko ”Hehkulamppu”, ”Termodynamiikan lait” ja ”Vesilaitoksen varjonkantaja” ovat kaikki tunnelmaltaan kuin suoraan edellislevyltä Huutoja hiljaisesta huoneesta”. Voisin kuvitella kahden jälkimmäisen olevan peräisin kyseisen albumin sessioista, koska niitä on saatu kuulla jo vuoden 2013 keikoilla. Kolmikko erottuu tupla-LP:ltä edukseen ollen eheän tiivistunnelmaisia ja jännittävän painokkaita. Jännitteinen ”Hehkulamppu” kertoo dystooppisesta linnoittautumisesta suljettuun tilaan kuin sodanuhan alla. Pikantteja sanoituksellisia yksityiskohtia sisältävää laulua vuorottaa enteilevää tuhoa ilmineeraavat kitarasoolot. ”Termodynamiikan laeissa” kuoleman läheisyys on vieläkin käsinkosketeltavampaa. Pimeyteen uppoavassa dramaattisen pehmeässä rockissa anellaan runollisesti entropialta tuhoisen jälkiensä korjaamista. Kolmikon paras ”Vesilaitoksen varjonkantaja” kertoo karismaattisesta kansaa villitsevästä huijarista, joka johdattaa seuraajajoukkoansa hulluuksiin. Mainion biisin lyriikat osuvat kohteeseensa ja vääjäämättömästi päälle vyöryvä pimeys ja fanfaarimainen loppu ovat niiden kanssa hyvin linjassa. Ehkä fanfaarimaisuutta olisi voinut viedä vielä irvokkaampaan suuntaan. Kitaranäppäilyn luovasti alla olevat hiljaisen rockurkusoolot ovat mahtavia mutta laulettu C-osa on sävellyksellisesti aavistuksen kliseinen.
”Pohjolan tuuli ja Oxfordin sade” on viipyilevä englantilaistunnelmainen ja kansanlaulumainen balladi surrealistisilla lyriikoilla. Miellyttävän leijailevassa ja kauniissa biisissä olisi ollut potentiaalia kasvattaa esimerkiksi instrumentaaliosioin pidempäänkin mittaan kuin vain 3:55.
”Kapakkapiano” potee jonkinlaista musiikillista identiteettikriisiä. Laulun voimallinen mahtipontisuus ei jotenkin ole linjassa lyriikoiden kovia kokeneen kapakkapianon tarinaan. Aavistuksen rasittava kertsi alkaa töksähtäen ja loppuu irrallisesti ”honkytonky”-lausahdukseen. Keskellä on pitkä erittäin hienon kuuloinen psykedeelisesti kaiutettu väliosa kitarasooloinen, sanattomine kailottavine vokaalitaustoineen ja rhodestilutuksineen mutta osio ei oikein nivoudu muuhun kokonaisuuteen. ”Kapakkapiano” loppuu hienon jäntevän outroon, joka alkaa kuin kehittelevänä c-osana mutta katkeaa modernisti äkkiarvaamatta.
”Pelastautukoon ken voi” on erittäin onnistunut ja ”Vesilaitoksen varjonkantajan” ohella pitkäsoiton paras raita. Merionnettomuudesta kertovat lyriikat ovat lohduttomia mutta runollisia. Rauhallisen laulelman pienissä välisoitoissa on tuon tuostaan tenhovia hetkiä. Pitkä välisoitto viuluineen, rhodessooloinen ja kuoroineen on tasaisen vellovaa kuin aava meri. Nyt ollaan asian ytimessä. On tunne, että ei varsinaisesti ole kiire mihinkään vaan asiat etenevät luontevalla painollaan. Tällaista orgaanista tunnelman kehittelyä ja ylläpitoa olisin toivonut enemmän koko albumille. Biisissä on tarpeeksi pituutta (7:30), jolloin se pääsee syvenemään valittuun teemaansa. ”Pelastautukoon ken voi” jättää jälkeensä surullisen mutta kauniin olon.
Kuusumun Profeetta ei saa aikaan tällä kertaa mitään järisyttävää kokonaisuutta. Hyviä biisejä Atelofobialaisella maalauksella toki on. Yhtye on osoittautunut olevansa parhaimmillaan tallaamattomassa umpihangessa etsiessään hurjapäisesti tutkimattomia rajaseutuja ja uppotuessaan tinkimättömästi albumeidensa konsepteihin. Nyt kokeillessaan olemassaoloaan jo tallatulla mainstream-areenalla ja toisistaan irrallisilla biiseillä, eivät bändin vahvuudet pääse ihan oikeuksiinsa. Tämä koskee erityisesti pitkäsoiton ensimäistä LP:tä. Hienoa silti on, että yhtyeeltä on vihdoin saatu uutta musiikkia ja toivottavasti saamme kuulla sitä myös vastaisuudessa, tosin itse toivon, että Kuusumun profeetta pysyttelisi vähän lähempänä marginaalia, koska siellä ne todelliset jalokivet näyttävät heille majailevan.
Kirjoittaja: ERIK SUOMINEN
Avainsanat: proge, Suomi, 2026
Lue myös: Levyarvio: Kuusumun profeetta – Hymyilevien laivojen satama (2006)
Tuottaja: Antti Uusimäki, Kuusumu profeetta
Levy-yhtiö: Ektro Records
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti