Vuosi vuodelta extra: Parhaat levyt 1975 – Sijat 31-38

Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1975 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 31-38. Vuoden kirkkain kärki julkistetaan seuraavien viikkojen aikana.

31. Camel: The Snow Goose (UK) ****
32. John Abercrombie, Dave Holland & Jack DeJohnette: Gateway (US) ****
33. Il Volo: Essere o non essere? Essere, essere, essere!  (IT) ****
34. Steve Hackett: Voyage of the Acolyte (UK) ****
35. Tangerine Dream: Ricochet (DE) ****
36. Harmonia: Deluxe (DE) ****
37. Fripp & Eno: Evening Star (UK) ****
38. John Abercrombie : Timeless (US) ****


Vuoden 1975 parhaat levyt sijoilla 21-30 löydät täältä


31. Camel: The Snow Goose

camel_the_snowgooseThe Snow Goose on Camelin kolmas studiolevy.

Camelin edellisen vuoden erinomainen levy Mirage nosti yhtyeen osakkeita hieman, mutta bändi tarpoi kuitenkin edelleen progressiivisen rockin C-sarjassa mitä suosioon tuli. Kaukana yesien, elpien ja pinkfloydien takana.

Mitä seuraavaksi? Camelilla oli konseptialbumi-kortti vielä katsomatta ja eri vaihtoehtojen (mm. Herman Hessen Siddhartaa harkittiin) pohdinnan jälkeen yhtye päättyi sovittamaan musiikiksi Paul Callicon pienoisromaanin The Snow Goose: A Story of Dunkirk. Oikeuksia Callicon tekstien suoraan käyttöön ei kuitenkaan saatu (samasta syystä levyn alkuperäinen virallinen nimi oli The Music Inspired By The Snow Goose) ja yhtye päätti tehdä albumista kokonaan instrumentaalisen…

Lue koko arvostelu täältä >

****

32. John Abercrombie, Dave Holland & Jack DeJohnette: Gateway

gatewayVuosi 1975 oli hyvä amerikkalaiselle kitaristi John Abercrombielle (1944-2017). Hän julkaisi paitsi ensimmäisen soololevynsä Timelessin jonka hän teki rumpali Jack DeJohnetten ja kosketinsoittaja Jan Hammerin kanssa, mutta myös tämän Gateway-yhtyeeen esikoislevyn.

Gatewayn -yhtyeen debyytti kreditoidaan usein trion nimien alle, mutta kyseessä oli todellakin Abercrombien yhdessä rumpali DeJohnetten ja basisti Dave Hollandin muodostama yhtye. Kolmikko teki 70-luvulla kaksi Gateway -levyä ja jatkoivat saman nimen alla yhteistyötä 90-luvulla.

Siinä missä Timeless oli tavallaan Abercrombien vastine Mahavishnu Orchestran raivoisalle jazz-rockille on Gateway huomattavasti akustisempaa ja keveämpää musiikkia. Sitä voisi kutsua myös Timelessia tyypillisemmäksi ECM-julkaisuksi. Tosin kyllä Gatewaystakin purevuutta löytyy keskimääräistä ECM-levyä enemmän.

Abercrombie tikkailee notkeasti menemään sähkökitaralla, soittaen enimmäkseen kirkkaalla ”jazz-soundilla”, mutta rytmiryhmä soittaa täysin akustisesti. Miles Davisin yhtyeessä 60-luvun lopussa kannuksensa hankkinut englantilainen Holland tiputtelee menemään kontrabassollaan todella tyylikkäästi ja DeJohnette soittaa tasaveroisesti muiden rinnalla tutun kevytkätisellä tyylillä, mutta soittaen silti paljon ja tarvittaessa hyvinkin intensiivisesti.

Kolmikon yhteissoitto on parhaimmillaan todella herkullista. Etenkin Hollandin ja DeJohnetten välinen ilmeinen musiikillinen kemia on huikeaa kuultavaa. Abercrombien kitarointi ei tunnu aina integroituvan muuhun musiikkiin yhtä sulavasti, mutta toisaalta tämä tuo kappaleisiin tavallaan ihan positiivista lisäjännitettä. Viimeisessä kappaleessa “Sorcery I” Abercrombie intoutuu revittelemään varsin maukkaasti säröisemmällä soundilla ja vastaavaa olisi voinut ripotella hieman enemmänkin pitkin levyä.

Suurin osa kappaleista on kreditoitu Dave Hollandin säveltämiksi, mutta todellisuudessa improvisaatioden osuus lienee kuitenkin suuri. Gateway -levy tasapainoileekin onnistuneesti improvisoidun kokeellisen jazzin ja sävelletyn jazz-rockin välimaastossa.

Parhaat biisit: ”Backwoods Song”, “Sorcery I”

****

33. Il Volo: Essere o non essere? Essere, essere, essere!

essereEssere o non essere? Essere, essere, essere! on vuonna 1974 perustetun italialaisen Il Volon toinen studioalbumi.

Il Volon eponyymi debyytti ilmestyi vuonna 1974 ja tämä toinen levy Essere o non essere? Muistuttaa sitä melko läheisesti. Sillä erotuksella että tällä levyllä vokaalit ovat jääneet lähes kokonaan pois. Muutamassa kappaleessa kuullaan sanatonta vokalisointia instrumentaalista iloittelua maustamassa ja vain yhdessä on sanoitettua laulua. Musiikki kyllä toimii instrumentaalisesnakin eikä vokaaleita luultavasti osaisi edes kaivata enempää jos ei olisi kuullut Il Volon esikoista. Itse nautin debyyttin vokaalipitoisemmasta annista joten olen sitä mieltä että muutama laulettu kappale lisää olisi tehnyt myös Essere o non essere?:lle hyvää.

Kuten debyyttikin on Essere o non essere? Keskimääräistä napakamman ja yksinkertaisemman kuuloista italoprogea. Maukkailla grooveille on suurempi rooli kuin monimutkaisilla biisirakenteilla tai äkkinäisillä suunnan vaihdoksilla kuten italoprogessa usein. Tuhdisti muriseva bassosoundi on jälleen keskeisessä roolissa ja onkin itselleni keskeinen osa Il Volon viehätystä. Il Volo pelaa jälleen taitavasti matalasti ja melodisesti pörisevän bassokitaran ja korkealta helisevän sähköpianon kontrastilla todella kiinnostavasti.

Omaperäiselle Il Vololle olisi toivonut pidempää uraam, mutta valitettavasti Essere o non essere? Essere, essere, essere! jäi yhtyeen viimeiseksi studioalbumiksi.

Parhaat biisit:  “Gente in amore”, “Essere”

****

34. Steve Hackett: Voyage Of The Acolyte

voyage_of_the_acolyteVoyage of the Acolyte on Genesis-kitaristi Steve Hackettin ensimmäinen sooloalbumi.

Steve Hackett oli hieman turhautunut roolinsa Genesiksessä sillä hän ei tuntunut oikein saavan sävellyksiään läpi yhtyeen seulan. Hackettin kappaleiden sijasta etenkin kosketinsoittaja Tony Banksin sävellykset saivat enemmän tilaa Genesiksen levyillä.

Hackett ei kuitenkaan ollut vielä valmis jättämään yhtyettä joten looginen tapa ratkaista ongelma oli tietenkin tehdä soololevy. Itseasiassa Voyage Of The Acolyte ei ole ainoastaan Hackettin ensimmäinen soololevy vaan ylipäätänsä ensimmäinen Genesis-muusikon tekemä sooloalbumi…

Lue koko arvostelu täältä >

****

35. Tangerine Dream: Ricochet

ricochetJoulukuussa 1975 julkaistu Ricochet on saksalaisen Tangerine Dreamin ensimmäinen livealbumi ja kaiken kaikkiaan seitsemäs levytys. Ricochet julkais

Tangerine Dreaming tapauksessa “livealbumi” ja “studioalbumi” ovat hieman liukuvia käsitteitä koska useat yhtyeen ns. studioalbumeista on myös äänitetty livenä ja sitten studiossa parsittu kasaan. Ja toisaalta livealbumit on  myös usein palasteltu ja koostettu valtavasta määrästä äänitettyä materiaalia eikä lopulta levylle päätyvät kappaleet ole todellakaan yhtään sitä mitä on alunperin livenä kuultu. Myös Ricochet on koostettu 40 tunnista äänitettyä materiaalia.

Ricochet muodostuu kahdesta pitkästä levynpuoliskon mittaisesta kappaleesta kuten usein Tangerine Dreamin levyt näihin aikoihin.

Ricochet on tähän astisista yhtyeen levyistä selkeästi energisin ja käyttää perkussioita (sekä ohjelmoituja että käsinsoitettuja) huomattavasti aiempaa enemmän. Edgar Froese soittaa myös välillä sähkökitaraa. Lopputuloksena musiikki on rytmikkäämpää ja rokkaavampaa ja oikeastaan voidaan sanoa että Tangerine Dream löytäätällä levyllä oman “elektroninen rock” -formaattinsa jota yhtye sitten toisti vaihtelevalla menestyksellä pitkään myös jatkossa.

Ricochet on hieno startti Tangerine Dreaming “rock-kaudelle”.

Paras biisi: “Ricochet Part One”

****

36. Harmonia: Deluxe

harmonia_deluxeDeluxe on vuonna 1973 perustetun saksalaisen Harmonian toinen studioalbumi.

Harmonia koostuu Neu! -kitaristi Michael Rotherista ja Clusterin jäsenistä Hans-Joachim Roedeliusista ja Dieter Moebiusista jotka molemmat soittavat levyllä lähinnä koskettimia ja laulavat muutamassa kappaleessa. Kvartetin täydentää rumpali Guru Gurun rumpali Mani Neumaier. Harmoniaa voi siis pitää jonkinmoisena krautrock-supergroupina.

En tiedä oliko yhtyeen tarkoitus laskelmoidusti tehdä ”kaupallista” krautrockia, mutta ainakin Deluxen musiikki on keskimääräistä krautia huomattavasti helpommin lähestyttävää. Deluxe on suorastaan ystävällisen kuuloista musiikkia ja tavallaan levyn nimi on hyvin kuvaava. Deluxen soundi on täyteläisen ylellinen ollen samaan aikaan kuitenkin krautmaisen karsittua ja vähäeleistä.

Deluxen tuo vähemmän yllättävästi mieleen myös Neu!:n musiikin ja toisaalta etenkin Clusterin 1974 vuoden Zuckerzeitin. Deluxe vain soi vähemmän riipivästi ja aggressivisesti kuin vaikkapa levy Neu! ’75 ja on vähemmän kokeellinen kuin edellä mainittu Zuckerzeit. Ja ehkä mukana on myös ripaus astetta suoraviivaisemman ja populistisemman Kraftwerkin vaikutusta? Tämä kaikki saa ehkä Deluxen kuulostamaan joltain impotentilta ja vesitetyltä sekasikiöltä, mutta päin vastoin se on mielestäni varsin onnistunut sekoitus ja onnistuu luomaan vaikutteistaan kiinnostavan krautpop-hybridin.

Käsittääkseni Deluxe ei ollut mikään suuri kaupallinen menestys (suurin osa krautrockista menestyi huonosti erityisesti Saksassa), mutta vaikutusvaltainen albumi se kuitenkin on ollut. Esimerkiksi David Bowien 70-luvun lopun ”Berliini-trilogia” kuulostaisi luultavasti hyvin erilaiselta ilman Harmonian vaikutusta.  Erityisesti kappale “Monza (Rauf and runter)” tuo vahvasti mieleen muutamat biisit joita Bowie teki vain muutamaa vuotta myöhemmin. Kymmenenen minuuttisen ”Walky Talkyn” hypnoottiset  proto-syntsapop -tunnelmat taasen ovat varmasti inspiroineet joitakin Steve Hillagen kappaleita.

Parhaat biisit: “Walky Talky”, “Golum”

****

37. Fripp & Eno: Evening Star

evening_starEvening Star on kitaristi Robert Frippin ja  studiovelho Brian Enon muodostaman duon toinen studioalbumi.

Vuoden 1973 Fripp & Eno debyyttiä (No Pussyfooting):ia pidetään usein jonkinlaisena proto-ambientina ja sitähän se tietenkin onkin. Varsinaiseksi ambient-musiikiksi (No Pussyfooting) on kuitenkin vähän liian kipakkaa ja ”häiritsevää”. (No Pussyfooting) ei oikein antaudu taustamusiikiksi.

Evening Star sen sijaan on edeltäjäänsä hieman leppoisampi levy ja sopii monilta osin jo huomattavasti paremmin vastaamaan ambient-musiikin määritelmiä.

Aivan hampaatonta taustatapettia ei Evening Star kuitenkaan onneksi ole. Levy sisältää monia hetkiä jotka vaativat puoleensa aktiivista kuuntelua tai herättävät kuulijan pelkällä maagisuudellaan. Yksi hienoimmista tälläisistä hetkistä on nimikappaletta johdatteleva Frippin nuljutteleva lyyrinen kitarsoolo jota säestää kellomaisesti kilkattava ääni taustalla. 8 minuuttinen ”Evening Star” -kappale on yksinkertaista, mutta aivan uskomattoman kaunista musiikkia.’

Myöhemmin vakiintuneita ambientin määritelmiä vastaan taistelee myös levyn toisen puoliskon täyttävä 28 minuuttinen ”An Index Of Metals”. Kappale alkaa hiljaisella dronella ja alkaa sitten kasaamaan pikku hiljaa Frippin loopattuja kitaroita päällekkäin. Aluksi kitarat soivat kuulaasti, vaikkakin hieman aavemaisesti, kimmeltäen, mutta sitten kitarasoundeihin aletaan lisäämään enemmän säröä ja purevuutta äänikuvan muuttuessa yhä massiiviseksi ja massiivisemmaksi vyöryksi. Ei varsinaisesti mitään rauhoittavaa musiikkia!

Evening Star ei ole samalla tavalla uraauurtava levytys kuin (No Pussyfooting), mutta rakentaa onnistuneesti edeltäjänsä luomien raamien varassa todella kiinnostavaa ja omalaatuisia musiikillisia maisemia. Robert Fripp ja Brian Eno jatkoivat yhteistyötä monissa eri merkeissä Evening Star -levyn jälkeenkin, mutta seuraavaa varsinaista Fripp & Eno -levyä The Equatorial Starsia saatiin odottaa vuoteen 2004 asti.

Parhaat biisit: ”Evening Star”

****

38. John Abercrombie : Timeless

Timeless on amerikkalaisen kitaristi John Abercrombien debyyttialbumi.

Soittokavereina Timelessilla Abercrombiella on kaksi virtuoosia. Mahavishnu Orchestrassa soittanut kosketinsoittaja Jan Hammer ja mm. Miles Davisin bändissä rumpaloinut Jack DeJohnette (maailman paras jazz-rumpali!). Basistia bändissä ei ole lainkaan, mutta yllättävän vähän sitä jää levyä kuunnellessa kaipaamaan Hammerin hoitaessa syntsillaan usein myös basistin tehtäviä.

Levyn 12 minuuttinen avausraita, Jan Hammerin säveltämä, “Lungs” tuntuu selvältä jatkumolta Mahavishnu Orchestran tuliselle jazz-rockille, mutta Abercrombien trion ilmaisu on kevyempää ja ilmavampaa. Erityisesti Jack DeJohnetten rumpaloinnin ansiosta joka on huomattavasti kevytkätisempää ja tyylikkäämpää kuin Billy Cobhamin moukaroiva tyyli. Toki eroa syntyy myös siitä että John McLaughliniin verrattuna Abercrombie soittaa selkeämmin jazz-tyylisellä hyvin puhtaalla soundilla ilman säröä.

“Lungsia” ja kiihkeää “Red And Orangea” (joka on myös Hammerin käsialaa) lukuunottamatta Timeless on pääosin myös Mahavishnu Orchestraa rauhallisempaa materiaalia jopa hetkittäin ambientmaisen pohdiskelevaa. Tämä puoli tuo mieleen hieman toisen ECM-kitaristin Terje Rypdalin. Abercrombien sävelkylä ei tosin ole mielestäni yhtä terävä kuin Rypdalin.

Ei Timeless nimensä mukaisesti varsinaisesti ajaton ole vaan enemminkin malliesimerkki 70-luvun puolivälin särmikkäästä jazz-rockista jota funkin ja smooth jazzin haitalliset vaikutteet eivät olleet vielä ehtineet vesittää.

Parhaat biisit: “Lungs”, “Red And Orange”, “Timeless”

 

****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: