Levyarvio: Henri Texier – Amir (1976) 

Amir on itseoppineen Henri Texierin ensimmäinen soololevy omalla nimellään. Mies oli tätä ennen sessiomuusikkona mm. Don Cherryn, Phill Woodsin ja Bud Powelin kanssa.

Tämä on kuitenkin ihan toisenlainen levy. Mystisiin mittoihin paikoin kasvava, mutta pienillä eleillä liikkuva taidokas ja miehen omalla äänellään soiva kokonaisuus. Tällaiseen mies, ääni ja basso meininkiin en ole aiemmin törmännyt. 

“My main challenge is to try to create a space in the listener’s head and allow him to fill that space as he wishes with his own imagination.”

Nuotit on harkiten laitettu ja niitä soitetaan taiten. Soitto tuntuukin kulkevan yhtä luontevasti kuin uloshengitys. Texierillä on  hieno ymmärrys soittamisesta, rytmiikasta ja sen muuntamisesta halutun tunnetilan luomiseksi, niin että se välittyy kuulujalle.  Vaikka sanoja ei ole,  sekä kuulija että soittaja ymmärtävät täsmälleen toisiaan. 

Texier soittaa säveltämiensä kappaleiden kaikki soittimet itse, mikä nostaa kunnioituksen tason varsin korkealle. Texierillä on samantyyppinen melodisien sävelten siroittelun taito kuin Mike Oldfieldillä, joskin Texier on suoraviivaisempi, vaatimattomampi ja kappaleet lyhyempiä. Oldfieldin majesteetillisuuteen  Texier ei edes pyri, vaan musiikki on enemmänkin pieniin elokuvamaisiin tuokioihin pysähtelevää viipyilevää tunnelmakuvaa.

 “Amir” nimibiisi laittaa heti kaikessa yksinkertaisuudessaan maagisen bassokuvion seurailtavaksi. Siihen liittyy miesvokaali hyräilevällä lempeästi tarttuvaa sävelmää. Näin lähdetään taipaleelle läpi utuisien nummien. Mieli on kepeä ja optimistinen. Texier käyttää bassoansa taitavasti sekä bassolinjaan, taustaan sekä näppäilyyn.

“La sage, le singe et les petits enfants” avaa sykähdyttävästi. Texierin huilu soi riipaisevasti, kunnes yhtyy basson sointiin ja lempeään vokaaliin. Tunnelma on lähes shamanistinen. Kuin poppamiehen huuruinen illanvietto  ja pössyttely saavuttaisi eräänlaisen ekstaasin jonka avulla mahdollistuu tulevan näkeminen. Intiaanien moderni aamuunkoitto savuisessa jazzbaarissa broadwayllä, kaukana vuorista ja luonnonrauhasta.

 “Hommage” taas palaa juurilleen. Taitavaa hieman kamarijatsimaista bassonkäsittelyä, jossa hieman itämaisiakin kaikuja. Pieni välisoitto ja sellaisenaan varsin toimiva.

 “Le piroguier” polkaistaan käyntiin tarttuvalla bassolla ja miesvokaaleilla, kunnes Afrikkalaista etnoperinnettä hyödyntävä rytmiikka ottaa tilan itselleen. Hyvin omaperäinen ranskalaisafrikkalainen keitos, mutta sympaattisella tavalla viehko.

“Homme rouge” alkaa heti basson ja vokaalien yhteispelillä. Perusvire on kuin ranskalaisesta elokuvasta kunnes Texier heittää minuutin päästä oman Tubularmaisen jammauksen kehiin. Minusta kappale on erittäin vahva ja onnistunut ja kitaramainen bassonnäppäily tuo ehkä juuri eniten Oldfieldin akustisen kitaransoiton mieleen.

“Les korrigans” ja “Quand tout s´arrete” lopettelevat haikumaisesti levyn. Texier in vokaalit pääosissa. Ne eivät oikeastaan lisää mitään levylle, mutta eipä niistä haittaakaan ole. Hieman yhdentekeviksi ne kuitenkin jäävät. 

 Kokonaisuudessaan mielenkiintoinen afrikkalaista ja itämaisia etnoa sisällään pitävä ja hyvin ranskalaisella kansanmusiikilla marinoitua tunnelmallista folkkia sisälätävä levy. Texier teki näitä folkkilevyjä kolme peräkkäin ( Amir, Varech 1977, ja  A Cordes Et A Cris 1979), kunnes jatsimpi ilmaisu sai 1980 jälleen uuden otteen. 

Nämä folkit levyt ovat kuitenkin ihan oma lukunsa Texierin kataloogissa. Hyvin henkilökohtaisia ja paikoin maagisen intensiivisiä tuotoksia. Voisin kuvitella, että Oldfieldin sielunmaisemasta pitävien olisi kohtuullisen helppo hypätä Texierin folklevyihin mukaan. Toisaalta Quebec-progesta pitävät saattavat myös ihastua hyvin ranskalaiseen ja romanttiseen niittymaisemaan. 

Mainittakoon vielä, että Texier teki muuten juuri hyvän levyn Chance (2020) poikansa Sebastiannin kanssa. Siinä oikeastaan nämä alkuaikojen folkimmat soundit kiertyvät jatsrokimmamman ilmaisun ympärille. Ympyrä on siltä osin sulkeutunut.

 Pienimuotoinen esikoislevy nojaa pariin kolmeen hienoon numeroon ja niitä ympäröivillä tunnelmapaloilla.  Ehkä kolmen folk levyn vaatimattomin, muttei vähäpätöinen missään tapauksesa.

Parhaat biisit: ”Amir”, ”La sage”, ”le singe et les petits enfants”, ”Homme rouge”

Arvosana: ***½

Kirjoittaja: OLLI SALO


Lisää kirjoituksia jazz-musiikista täältä >

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: