Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1986 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 1-12.
- Philip Glass: Songs From Liquid Days (US) *****
- Shub-Niggurath: Les morts vont vite (FR) ****½
- Univers Zero: Heatwave (UK) ****½
- Cassiber : Perfect Worlds (DE/UK) ****½
- David Sylvian: Gone To Earth (UK) ****
- Skeleton Crew: The Country Of Blinds (UK/US) ****
- News From Babel : Letters Home (UK) ****
- Thinking Plague: Moonsongs (US) ****
- Talk Talk: The Colour of Spring (UK) ****
- Peter Gabriel: So (UK) ****
- Lindsay Cooper: Music For Other Occasions (UK) ****
- Pat Metheny/Ornette Coleman : Song X (US) ****
Katso vuoden 2022 parhaat levyt täältä
1. Philip Glass: Songs From Liquid Days
85-vuotias Philip Glass (s.1937) on tänä päivänä yksi niistä harvoista elävistä taidemusiikin säveltäjistä jonka satunnainen popmusiikin kuluttaja todennäköisesti tunnistaa nimeltä. Glass saavutti tämän harvinaislaatuisen aseman jo 80-luvun alussa, mutta hänen tiensä menestykseen oli pitkä taival.
Glass kirjoitti ensimmäiset sävellyksensä jo 60-luvulla, mutta alkoi saamaan huomiota minimalistisen koulukunnan musiikillaan kunnolla vasta 70-luvun jälkipuoliskolla. Kulttuuriväen piireissä lopullinen läpimurto lienee vuonna 1976 ensi-iltansa saanut ooppera Einsten On The Beach.
Valtavirtayleisön keskuudessa Glass saavutti huomiota hieman myöhemmin. Tämän teki mahdolliseksi mm. se että Glassin musiikki oli energisyydessään tavallaan kokeellisen rockin hengenheimolainen. Sävellysten hyödyntämä runsas toisto ja harmonioiden suhteellinen yksinkertaisuus tarjosivat myös aivan toisella tavalla tarttumapintaa kuin vaikkapa Darmstadtin koulukunnan avantgarde joka oli kovassa huudossa 60- ja 70 -luvuilla taidemusiikkipiireissä…
*****
2. Shub-Niggurath: Les morts vont vite
Les morts vont vite on Shub-Niggurathin toinen studioalbumi.
Synkin progressiivinen rock tulee usein jostain syystä Belgiasta, mutta länsinaapurin puolella Ranskassa vuonna 1982 perustettu Shub-Niggurathin musiikki on niin demonisen painostavaa ja ankaraa että se saa hetkittäin jopa Univers Zeron ja Presentin kaltaisten belgialaiskummajaisten touhut kuulostamaan rippikoulun nuotiopiirin puuhastelulta.
Univers Zeron lailla Shub-Niggurath on napannut nimensä H. P. Lovecraftin (1890-1937) kosmista kauhua käsitelleestä kirjallisuudesta. Lovecraftin luomassa Cthulhu-mytologiassa Shub-Niggurath on ilkeämielinen ja perverssi jumalolento joka tunnetaan myös ilahduttavan veikeällä nimellä Metsän Musta Pukki, jolla on Tuhat Lasta.
Kirjoitin alussa että Les morts vont vite (suomeksi: kuolleet kulkevat nopeasti) on Shub-Niggurathin toinen studiolevy, mutta tämä ei ole itseasiassa aivan niin yksinkertaista. Yhtye nimittäin kyllä julkaisi jo vuonna 1982 eponyymin albumin, mutta se ilmestyi vain C-kasettina ja omasi varsin rujon ja alkeellisen soundimaailman. Onkin hieman epäselvää että pitäisikö tuo julkaisu tulkita Shub-Niggurathin todelliseksi debyyttialbumiksi vaiko vain demoksi kuten usein esitetään…
****½
3. Univers Zero: Heatwave
Heatwave on Univers Zeron viides studioalbumi.
Vuonna 1974 perustetun belgialaisyhtyeen edellisellä levylllä Uzedilla rumpali Daniel Denis oli säveltänyt kaiken musiikin, mutta Heatwavella tilanne muuttuu radikaalisti. En tiedä oliko Denisin takki tyhjä vai mistä oli kyse, mutta Ceux du Dehorsilla hienoa työtä tehnyt kosketinsoittaja Andy Kirk palasi yhtyeeseen usean vuoden tauon jälkeen ja 3/4 osaa Heatwaven musiikista on hänen käsialaansa.
Heatwave on ensimmäinen Univers Zeron levy joka kuulostaa suht selvästi 80-lukulaiselta. Sen sointi on aiempaa avarampi ja pelkistetympi. Äänikuva ei ole niin täyteen ahdettu niin instrumenttien kuin nuottienkaan osalta. Musiikki on aiempaa minimalistisempaa ja kuulaampaa. Myös toistoa on aiempaa enemmän.
Lisääntyneen syntetisaattorien käytön myötä musiikki kuulostaa myös jonkin verran kylmemmältä kuin edellisillä levyillä. Onneksi Dirk Descheemaekerin puhaltimet ja Patrick Hanappierien viulu tuovat mukanaan kuitenkin sopivasti myös orgaanisempia sävyjä. Myös sähkökitara tekee pitkästä aikaa paluun Univers Zeron musiikiin ja Michael Deloryn tuskainen pitkä kitarasoolo ”The Funeral Plainissa” tuo mieleen Presentin kitaristin Roger Trigauxin (joka sattuu olemaan myös UZ:n perustajajäsen).
Kirkin 8 minuuttinen nimibiisi ja levyn päättävä järkäle ”The Funeral Plain” ovat levyn selkäranka, mutta ei niiden väliin jäävät Denisin viisi minuuttinen ”China Vox” ja kahdeksan minuuttinen ”Bruit dans les Murs” kehnoja ole nekään.
Päättäväisesti soivassa ”The Funeral Plainissa” kuullaan kevyitä etnisiä sävyjä jostain Lähi-Idän suunnalta. Muusikkia kuljettaa uhkaavasti soivat syntetisaattorit ja niiden rinnalle hieman lämpöä tuovat puhaltimet (hieno klarinettiteema!) ja Denisin metallisesti kolisevat ja kalskaavat rummut. ”The Funeral Plain” on varsin luontevaa jatkoa Ceux du Dehorsin musiikille eli jos pidit tuosta levystä nautit varmasti tästäkin hienosta kappaleesta.
Myös Denisin ”Chinavox” sisältää etnisiä sävyjä Aasian suunnalta ja niitä kanavoidaan etenkin Descheemaekerin klarinetin avulla. ”Chinavox” on minimalistinen ja ilkikurisella tavalla leikkisä sävellys. Sen voisi melkein kuvitella soimaan johonkin Tim Burtonin elokuvaan. Kappale tuo mieleeni myös Art Zoydin.
Denisin toinen sävellys ”Bruit dans les Murs” on levyn kokeellisinta antia. Se alkaa elektronisilla hälyäänillä ja saa tuekseen pian metallisesti pärisevät rummut. Jossain kaukana miesääni huutaa jotain, syntetisaattori ritisee ja rätisee kilpaa Denisin intensiivisesti iskevien rumpujen kanssa jotka yhtäkkiä hiljenevät hetkeksi ja valokeilaan nousee Descheemaekerin fanfaarimainen ja lähes juhlallisesti soiva klarinetti. Syntetisaattori ottavat loppupuolella soitettavakseen edellä mainitun fanfaariteeman ja rummut riehuvat hetken intensiivisesti taustalla kunnes ne pian taas palaavat takomaan mekaanista rytmiä. Sähköpiano ryhtyy soittamaan jännitystä kasvattavaa ostinatoa ja lopulta kappale kasvaa riemastuttavan intensiiviseksi syntetisaattoreiden ujeltaessa villisti ja Denisin iskiessä rumpujaan kuin viimeistä päivää.
Levyn päättää sen ehdoton kohokohta, yli 20 minuuttinen (UZ:n toiseksi pisin sävellys), ”The Funeral Plain”. Se on hitaasti ja pikku hiljaa kehittyvä ja kasvava sävellys. ”The Funeral Plain” käynnistyy ensin hieman Tangerine Dreamin mieleen tuovalla synteettisen introlla jota seuraa pitkähkö vähäeleinen kamarimuusikkimainen osio.
Lopulta suurin piirtein puolivälissä sävellystä, parin pienemmän nostatuksen jälkeen, helvetti päästetään kunnolla irti. ”The Funeral Plain” muuntautuu aggressiiviseksi ja vastustamattomalla tavalla eteenpäin vyöryväksi tumman puhuvaksi marssiksi. 12 minuutin kohdilla käynnistyvä marssimainen osuus on yksi Univers Zeron maagisimmista hetkistä; Denisin rummut takovat vimmaisen hallitusti syntetisaattoriostinaton rinnalla ja Hanappierin viulun tanssiessa muun musiikin ympärillä. Denisin vimmainen rumpalointi (Denis osoittaa jälleen olevansa yksi planeetan kovimmista rumpaleista!) Deloryn tuskaisesti valittava sähkökitara taustallaan on upeaa kuultavaa kappaleen viimeisten minuuttien aikana. Koko yhtye leipoo kasaan kerrassaan mahtavan nyrjähtäneen grooven ja kierrokset tuntuvat vain kasvavan ja kasvavan loputtomasti kunnes 19 minuutin kohdilla musiikki seestyy hetkeksi ennen viimeistä nopeaa kiihdytystä minkä jälkeen musiikki hajoaa sarjaksi hälyääniä.
”The Funeral Plain” suorastaan hengästyttävää kuunneltavaa ja yksi Univers Zeron uran kirkkaimmista hetkistä.
Kaksi edellistä Univers Zeron levyä ovat ehkäpä bändin parhaat albumit ja niille Heatwave ei aivan vedä vertoja, mutta kyseessä on silti erinomainen levy ja ehdoton avantprogen pikkuklassikko.
Heatwaven jälkeen Univers Zero jäi pitkälle tauolle taloudellisien ongelmien ja yhtyeen sisäisten ristiriitojen johdosta. Daniel Denis julkaisi tauon aikana kaksi melko kiinnostavaa sooloalbumia Sirius And The Ghosts (1991) ja Les Eaux troubles (1993) ja soitti Art Zoydissa kunnes lopulta vuonna 1999 hän käynnisti Univers Zeron uudellaan albumin The Hard Quest myötä.
Parhaat biisit: ”Heatwave”, ”The Funeral Plain”
****½
4. Cassiber : Perfect Worlds
Perfect Worlds on Cassiberin kolmas studioalbumi.
Perfect Worldsilla vuonna 1982 ensimmäisen levynsä julkaissut Cassiber kutistuu Chris Cutlerin (rummut), Christop Andersin (vokaalit, kitara, koskettimet, saksofoni) ja Heiner Goebbelsin (koskettimet, kitara) muodostamaksi trioksi. Alkuperäisen kokoonpanon saksofonisti, freejazzia rakastava, Alfred Harth jätti yhtyeen Beauty & The Beast -levyn (1984) jälkeen koska hän koki yhtyeen musiikin kadottaneen alkuaikojen spontaanin vapaamuotoisuuden.
Alfred Harthin raivoisa saksofonin soitto oli keskeinen osa Cassiberin musiikkia yhtyeen edellisillä levyllä, mutta onneksi kitaristi/kosketinsoittaja Christian Anders paikkaa Perfect Worldsilla pariin otteeseen varsin pätevästi tenorisaksofonillaan.
Menetetyn saksofonin rinnnallee nousee merkittävällä tavalla aivan uusi instrumentaalinen ulottuvuus. Perfect Worldsilla Cassiber nostaa syntetisaattorin huomattavasti aiempaa keskeisempään rooliin. Goebbels operoi levyllä Ensonic Mirage syntetisaattoria joka kykeni digitaaliseen sämpläämiseen. Laite maksoi alle 2000 dollaria eli se oli tavallaan köyhän miehen Fairlight CMI (joka maksoi mallista riippuen ainakin kymmenen kertaa enemmän kuin Mirage).
Ei niin yllättäen Cassiber käyttää uutta leluaan ”väärin” ilahduttavin lopputuloksin. Sen sijaan että he taikoisivat laitteesta ylellisiä torvisektioiskuja vaikkapa Trevor Hornin tyyliin Cassiber hyödyntää laitetta lähinnä katkonaisten ja vääristyneiltä kuulostavien samplejen soittamiseen. Osa näistä pahoinpidellyistä soundeista on kyllä orkestraalista alkuperää, mutta niiden käytöstä puuttuu kaikin puolin pop-maailman imelyys ja mahtailu. Välillä lopputulokset kuulostavat suorastaan 90-luvulla esiin nousseelta glitch electronicalta. Erityisesti väkevästi pärisevä ja päällekäyvä ”Prometheus” sekä täysin hullun urkusoolon sisältävä ”Sleep Armed” ovat hyviä esimerkkejä tästä sektorista.
Kuten aiemmilla yhtyeen levyillä myös Perfect Worldsilla vuorottelee abstraktit kolisevat instrumentaalit ja aivan yhtä kolisevat mutta rakenteeltaan hieman tavanomaisemmat avantgarde-laulut. ”Dust And Ashes” ja ”Sleep Armed” ovat täysosumia vokaaliraitojen sektorilla.
Andersenin nopealla vokaalipurskahduksella alkava vauhdikkaasti eteenpäin koliseva ”Dust And Ashes” on yksi levyn kohokohdista. Andersenin vallaton saksofonirevittely tuntuu olevan ikään kuin Cassiberin kumarrus aiempien levyjen suuntaan sillä saksofonia ei kuulla paljoakaan seuraavissa biiseissä.
Mukana on myös totaalista WTF-osastoa jota on vaikea yhdistää mihinkään olemassa olevaan tyylilajiin tai konventioon. Tällainen biisi on ”Miracolo”. ”Miracolo” alkaa nauhalta soitetulla heimovokaaleilla jonka päälle Andersen puhe – ja huutolaulaa (erityisen viihdyttävä on toistuva ”MIRACOLO!” huudahdus) taustallaan vain hyvin minimalistinen säestys joka koostuu syntetisoiduista vibrafonimaisista vyörytyksistä, vähäeleisestä pianon soitosta ja vaimeista sähkökitaraefekteistä. Erittäin kummallinen biisi josta väkisinkin miettii että yrittääkö yhtye tieten tahtoen ärsyttää kuulijoitaan. Luultavasti! Eipä onnistunut minun kohdallani. Sori Cassiber, rakastin joka hetkeä!
Perfect Worlds ei ehkä tarjoile merkittäviä uusia avauksia Cassiberin repertuaariin, vaikka syntetisaattorin luova hyödyntäminen tuokin mukaan hieman uusia ulottuvuuksia, mutta koska tälläistä musiikkia ei kukaan muukaan tee en pidä sitä lainkaan ongelmallisena. Maailmaan mahtuu helposti muutama Man Or Monkeyn, Beauty & Beastin ja Perfect Worldsin kaltainen hulluttelu.
Parhaat biisit: ”Dust And Ashes”, ”Crusoe’s Landing”, ”Miracolo”, ”Prometheus”, ”Sleep Armed”, ”I Tried To Reach You”
****½
5. David Sylvian: Gone To Earth
Gone To Earth on David Sylvianin kolmas sooloalbumi.
David Sylvian irtaantui vuonna 1984 ensimmäisellä soololevyllään Brilliant Trees onnistuneesti aiemman yhtyeensä Japanin popista johon hän ei enää uskonut. Pop ei toki jäänyt Brilliant Treesillä kokonaan sivuun, mutta se sekoittui omalaatuisella tavalla ECM-henkiseen jazziin ja lopputuloksena oli aivan uudenlainen artrock-hybridi.
Hyvän vastaanoton saaneen debyyttinsä jälkeen Sylvian julkaisi ambient-henkistä instrumentaalimusiikkia sisältävän EP:n Words With The Shaman yhdessä Jon Hassellin, Holger Czukay (Can)ja muutaman muun muusikon kanssa jotka olivat olleet mukana jo Brilliant Treesillä. Hieman tämän jälkeen japanilainen televisioyhtiö halusi tehdä dokumenttiohjelman Sylvianista. Sylvian ei ollut ajatuksesta erityisen innoissaan, mutta koska rahat olivat vähissä hän suostui hankkeeseen etenkin kun se toi mahdollisuuden säveltää projektiin musiikkia…
****
6. Skeleton Crew: The Country Of Blinds
The Country Of Blinds on Skeleton Crew’n toinen studioalbumi.
Kaksi multi-instrumentalistia Fred Frith (Henry Cow, Art Bears) ja Tom Cora (Curlew) julkaisivat ensimmäisen Skeleton Crew -levyn Learn To Talkin vuonna 1984. Yhtyeen konseptina oli yhdistää ikään kuin kaksi ”yhden miehen bändiä” kummalliseksi kahden muusikon orkesteriksi. Molemmat muusikot soittivat useita instrumentteja samaan aikaan ja vaihtelivat rooleja keskenään spontaanisti. Lopputuloksena oli odotetusti varsin erikoista musiikkia. Ja tämä on luonnollisesti hitonmoista vähättelyä!
The Country Of Blindsilla Frith ja Cora toivat mukaan klassisesti koulutetun harpun soittaja Zeena Parkinsin. Parkins oli loikannut kokeellisen rock-musiikin pariin vuonna 1984 kun hän liittyi Chris Cutlerin ja Lindsay Cooperin johtamaan News From Babeliin. The Country Of Blindsilla Parkins soittaa sähköisesti vahvistetun harpun lisäksi rumpuja, urkuja ja harmonikkaa eli nyt yhtyeessä oli kolme taitavaa multi-instumentalistia.
Edeltäjänsä lailla Tim Hodginsonin tuottamaa The Country Of Blindsin musiikkia on helpointa kuvailla omalaatuiseksi avantgardistista progressiiviseksi rockiksi post-punk -asentaalla varustettuna. Musiikki on progehengessä paikoin teknisesti hyvin monimutkaista, mutta kaikki on toteutettu rämisevällä hällä-väliä -asenteella joka puolestaan tuo mieleen punk-estetiikan. Jälkimmäistä puolta korostaa myös Frithin aggressiiviset ja paikoin hyvin kummalliset vokaalit.
The Country Of Blinds on aavistuksen edeltäjäänsä helpommin lähestyttävää musiikkia ja biisillä The Border lähestyy melkein pop-musiikkia. Se sisältää todella tarttuvan kertosäkeen ja myös kappaleen rakenne seuraa suht tarkkaan pop-formaattia, mutta itse toteutus on yhtyeelle tyypillisen vinksahtanut. Frith enemmän huutaa kuin laulaa vokaaliosuutensa, kaikkea ympäröi kolisevat ja paukkuvat perkussiot ja solistisena instrumentteina toimii lähinnä epävireisen kuuloinen viulu. Täysin erilaisella sovituksella ”The Borderissa” olisi voinut olla jopa hittipotentiaalia, mutta tuskipa tuollainen tasapäistetty versio olisi voinut ikinä olla yhtä kiinnostava kuin tämä riemastuttava hulluttelu.
Muista kappaleista voidaan todeta yleisesti että niin kummallisia ja räyhäköitä kuin niiden sovitukset yleensä ovatkin niin kaiken hulluuden keskellä on yleensä ilahduttavia pikku melodioita jotka estävät touhun uppoamista täydelliseen sekoilun hetteikköön.
Poliittinen sanoma ei ole sanoituksissa tällä kertaa niin pinnassa, mutta Frithin satiiria tihkuvat, varsin kyyniset, mutta silti inhimillisyyttä täynnä olevat sanoitukset, ruotivat jälleen armottomasti ihmiselämän absurdiutta kapitalistisen nykymaailman rattaina.
Skeleton Crew lopetti toimintansa The Country Of Blindsin jälkeen Frithin mukaan koska bändistä oli tullut vain yksi rock’n roll -bändi muiden joukossa. Tämä lausunto kertoo joko siitä että Frithillä on varsin vinksahtanut näkemys siitä millaista rokki yleensä on, tai todennäköisemmin, että hän on varsin hulvaton huumorimies.
Cutlerin levy-yhtiö ReR Megacorp julkaisi vuonna 2005 The Country Of Blindsin tupla-CD:nä yhdessä Learn To Talkin kanssa. Mukana on kuusi The Country Of Blindsiin liittyvää bonusbiisiä jotka ovat enemmän tai vähemmän samaa laatua kuin emolevynsä materiaali. Erittäin suositeltava hankinta siis.
Parhaat biisit: ”The Country Of Blinds”, ”The Border”, ”The Hand That Bites”, ”You May Find A Bed”
****
Vuoden 1985 parhaat levyt löydät täältä
7. News From Babel : Letters Home
Letters Home on News From Babel toinen studioalbumi.
News From Babel julkaisi ensimmäisen albuminsa Sirens And Silences / Work Resumed On The Tower vuonna 1984. Tuolla levyllä kokoonpanona oli Chris Cutler (rummut), Lindsay Cooper (puhaltimet, koskettimet), Zeena Parkins (harppu, harmonikka) ja Dagmar Krause (vokaalit). Letters Homella kokoonpano on muuten sama, mutta Krause erosi yhtyeestä juuri ennen äänityksiä. Krause turhautui siihen että häntä ei kohdeltu todellisena yhtyeen jäsenenä eikä osallistettu päätöksen tekoon vaan hänen tehtäväkseen jäi vain laulaa Cooperin säveltämät ja Cutlerin sanoittamat vokaaliosuudet.
Krausen jättäydyttyä pois yhtyeestä News From Babel ryhtyi etsimään korvaajaa. Laulajaksi harkittiin mm. italialaisen Stormy Sixin vokalistia Umberto Fioria, mutta lopulta päädyttiin käyttämään useampa eri vokalistia jotka esiintyvät levyllä vierailijoina. Mukaan saatiinkin houkuteltua varsin kiinnostava ryhmä vokalisteja. Legendaarinen Canterbury-hahmo Robert Wyatt laulaa viisi kappaletta, paljon Cooperin kanssa yhteistyötä tehnyt elokuvaohjaaja Sally Potter kaksi kappaletta ja kummallisten äänien erikoismies Phil Minton yhden. Myös Krause saatiin lopulta houkuteltua laulamaan yhdessä kappaleessa.
Musiikki on tällä kertaa hieman kevyempää, helpommin lähestyttävämpää, ei niin avantgardistista. Cooperin sävellykset ovat silti edelleen monimutkaisia ja Cutlerin koukeroiset sanoitukset poliittisia ja synkkiä. Eli ei News From Babel pop-bändiksi sentään ole heittäytynyt!
Letters Homen sointi on hyvin omalaatuinen. Siinä kamarimusiikki kohtaa 1800-luvun vaudevillen kautta progressiivisen rockin. Parkinsin harppu ja harmonikka törmää Cutlerin villin ja usein arvaamattomasti kopisevien rumpujen kanssa ja äänikuvan täydentää Cooperin virtuoosimaisesti soittama fagotti sekä saksofonit että koskettimet. Tällä kertaa mukana on myös vakituinen bassokitaristi, The Work -yhtyeestä tuttu, Bill Gilonis.
Letters Home on tasavahva kokonaisuus jonka huiput eivät ole kuitenkaan ehkä aivan yhtä kirkkaita kuin edellisellä levyllä. Ylitse muiden nousee kolme kappaletta ”Dragon At The Core”, ”Waited” ja ”Banknote”. Leikkisän ja jatkuvasti suuntaansa muuttavan ”Dragon At The Coren” kruunaa sen seesteisissä osioissa kuultavat Wyattin melankoliset vokaalit. ”Waitedissa” puolestaan ihastuttaa messevästi pierevä fagotti-riffi ja Potterin rytmikkäät vokaalit (Potter kuulostaa hetkittäin erehdyttävästi Krauselta!) ja keskiosassa kuultava kaihoisan kaunis, mutta samaan aikaan todella kimurantti saksofonisoolo. Anti-kapitalistinen (tietysti!) ”Banknote” on levyn rokkaavin kappale, tai ainakin siinä levyn menevin komppi ja Phil Mintonin dramaattiset vokaalit ovat hauskaa kuultavaa. Biisin loppukiihdytys on myös todella makea!
Valitettavasti Letters Home jäi News From Babelin viimeiseksi albumiksi. Chris Cutler liittyi vuonna 1987 Pere Ubuun ja jatkoi myös toisessa yhtyeessään Cassiberissa. Lindsay Cooper jatkoi soolouraansa ja siirtyen pikku hiljaa yhä enemmän taidemusiikin suuntaan. Zeena Parkins aloitti vuonna 1987 soolouransa ja jatkoi myöhemmin Skeleton Crew’ssa alkanutta yhteistyötään monissa eri yhteyksissä Fred Frithin kanssa ja soitti useilla Björkin albumeilla.
Parhaat biisit: ”Dragon At The Core”, ”Waited”, ”Banknote”, ”Moss”
****
8. Thinking Plague: Moonsongs
Moonsongs on Thinking Plaguen toinen studioalbumi
Vuonna 1982 perustettu amerikkalainen Thinking Plague julkaisi tehokkaan debyyttinsä …A Thinking Plague kahta vuotta myöhemmin. Tuolla levyllä yhtye osoitti olevansa paitsi Henry Cow’n innokas opetuslapsi niin samaan aikaan vahvasti kiinni new waven ja post-punkin jälkeisessä zeitgeistissa.
Thinking Plague kiersi näihin aikoihin kovassa nousussa olleen noise rock -bändi Sonic Youthin kanssa eikä yhdistelmä kuulosta oikeastaan kovinkaan oudolta sillä Moonsongs tuntuu jopa hieman esikoista karkeammalta ja brutaalimmalta levyltä. Thinking Plaguen musiikki on toki paljon monimutkaisempaa kuin Sonic Youthin, mutta molemmat bändit jakavat samoja kokeellisia geenejä eivätkä pelkää pientä rosoa ja likaa musiikissaan.
Levyn käynnistää sen kahdeksan minuuttinen kohokohta ”Warheads”. Raju ja nopeatempoinen ”Warheads” yhdistelee raikkaasti monimutkaisia ja teknisiä instrumentaaliosuuksia, avantgardistisia pörinöitä ja säkätyksä sekä vokalisti Susanne Lewisin punkahtavaa laulua. ”Warheadsissa” yhdistyy kiinnostavalla tavalla leikkisästi pomppivat jaksot ja hyvin päällekäyvät ja suorastaan uhkaavat tunnelmat (mikä on soveliasta sillä sanoituksissa on kyse ydinaseista). Mike Johnson soittaa muutamia varsin muikeita nopeita kitarajuoksutuksia jotka tuovat mieleen Robert Frippin. ”Warheads” soi ihastuttavan tuhdisti ja dynaamisesti. Soundeissa on todella onnistunutta tilan tuntua. Valitettavasti äänenlaadullisesti Moonsongsin muut kappaleet eivät yllä aivan samaan tasoon.
Seuraava kappale ”Etude For Combon” soundi on huomattavasti enemmän lo-fi -henkinen. Siinä syklinen nopea syntetisaattorikuvio yhdistyy erittäin likaisesti paukkuviin ja koliseviin rumpuihin. Voi melkein kuvitella yhtyeen kolistelemaan roskapönttöjä johonkin suurkaupungin saastaiselle pikkukujalle. Sähkökitara nappaa syntetisaattorin syklisen kuvion ja äänimaailma muuttuu entistä rupisemmaksi. Jos olisi garagerockin progressiivinen vastine niin tämä kummallinen instrumentaali olisi garageprogea.
Vain kolme minuuttia kestävä ”Collarless Fog That One Day Soon” on utuisen abstrakti instrumentaali joka luo muutamia ihan kivoja äänikuvia, mutta ei lopulta oikein kasva kunnon kappaleeksi.
Toiseksi viimeinen raita ”Inside Out” perustuu äärimmäisen minimalistiseen utuiseen syntetisaattoritaustaan ja Lewisin hartaaseen ja hieman aavemaiseen laulusuoritukseen joka tuntuu soivan jossain kaukaisuudessa.
Levyn päättää 16 minuuttinen ”Moonsongs”. Sen perkussiovoittoinen intro luo mieleeni kuvan jonkinlaisesta steampunk-painajaisesta jossa massiivinen konemainen koppakuoriainen kolisee ja puhisee läpi ruosteisen maiseman kaiken tieltään lanaten. Lewisin ohut ääni tuo konemaisen painajaisen keskelle inhimillistä haurautta vaikka hän laulaakin tarkoituksellisen monotonisesti. Kolmen minuutin kohdilla koittaa pieni suvantohetki jonka jälkeen tribaalimaiset rummut saattelee käyntiin uuden jakson jossa Lewis huutolaulaa uhmakkaasti pari miesääntä taustallaan möykäten. Äkäinen, mutta hieman tuhnuisesti soiva, kitarariffi tökkii sieltä täältä läpi tribaalisen rumpukuvion. Musiikki hidastuu ja hiljenee taas ja Lewisin ääni palaa katkonaisiksi sampleiksi pilkottuna. Draken bassokitara napsuu ja paukkuu vinkeästi Lewisin mekaanisena piipittävän äänen rinnalla. Johnson soittaa pienen keventävän välikkeen akustisella kitaralla minkä jälkeen mukaan yhtyy painostavasti soivat syntetisaattorit. Glenn Nittan leikkisästi soiva sopraanosaksofoni tuo yllättäen kaaoksen keskelle hieman kevyempää jazz-tunnelmaa. Tämä ei kestä kauaa sillä tribaalisesti soivat rummut palaavat jopa aiempaa massiivisemmin ja aggressiivisemmin pauhaten. Rummutus päättyy ja seuraa hiljainen jakso Lewisin laulun, sähköpianon ja aavemaisen surinan kera. Tästä lyhyestä abstraktista jaksosta siirrytään tuhdisti päällekäyvään uhkaavaan osioon jossa Lewis messuaa kohtalokkaalla äänelle rumpujen nyken arvaamattomasti nykien kummallisessa tahtilajissa ja Johnsonin sähkökitaran vaikertaessa atonaalisesti ruosteisen säröisellä soundilla. Lopulta täynnä käänteitä ollut kiehtova sävellys hiipuu satunnaisten abstraktien äänien myötä.
Thinking Plague parhaat päivät olivat vielä edessä, mutta yhdessä debyyttilevy …A Thinking Plaguen kanssa Moonsongs edustavat riehakkaan post-punk -henkisen avantprogen parhaimmistoa.
Parhaat biisit: ”Warheads”, ”Etude for Combo”, ”Moonsongs”
****
9. Talk Talk: The Colour of Spring
Vuonna 1981 perustettu brittiläinen Talk Talk oli saavuttanut kohtuullista menestystä kahdella ensimmäisellä levyllään. Levyjen The Party’s Over (1982) ja It’s My Life (1984) musiikki oli luokiteltavissa lähinnä syntsapopiksi ja vertailukohtina voisi pitää vaikkapa Japanin ja Duran Duranin musiikkia. Yhtyeen keulahahmolla vokalisti/kosketinsoittaja Mark Hollisilla (1955-2019) oli tavoitteet kuitenkin korkeammalla. Hän halusi tehdä kestävää taidetta listapopin sijasta.
Hollis oli jo jonkin aikaa kuunnellut lähes pelkästään taidemusiikkia ja jazzia. Hollisin suosikkilevyillä ei syntetisaattorit pörisseet eikä rumpukoneet papattaneet toisin kuin Talk Talkin aiemmilla levyllä ja hän halusikin epätoivoisesti päästä eroon noista kapineista. Hollis jopa julisti että hän ylipäätänsä oli käyttänyt syntetisaattoreita vaintaloudellisista syistä ja musiikin kannalta olisi parempaa että mokomia härveleitä ei olisi ikinä keksittykään.
Koska yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä olivat nostaneet Talk Talkin osakkeita pääsi yhtye tekemään kolmatta levyään aiempaa suuremmalla budjetilla. Tämä avasi Hollisille mahdollisuuden päästä tekemään kunnianhimoisempaa musiikkia entistä rikkaammalla instrumenttipaletilla…
****
10. Peter Gabriel: So
So on Peter Gabrielin viides studioalbumi.
Vuosikymmenien myötä olemme tottuneet ajattelemaan Peter Gabrielia artrock-supertähtenä ja eräänlaisena rockin valtionpäämiehenä joka ottaa mediassa näkyvästi kantaa tärkeiden asioiden puolesta. Vielä 80-luvun puolivälissä Gabriel oli kuitenkin vain kokeellista rockia soittava kulttiartisti siitä huolimatta että hänellä oli takanaan jo lähes 20 vuotta musiikkibisneksessä.
Gabriel toki sai jo perustamassaan Genesiksessä paljon huomiota musiikkiin intohimoisesti suhtautuvien suunnalta. Genesis oli kuitenkin vielä 70-luvun puolivälissä, jolloin hän jätti yhtyeen, huomattavasti vähemmän suosittu kuin suorimmat kilpakumppaninsa Yes, Jethro Tull ja Emerson Lake & Palmer. Puhumattakaan Pink Floydista.
Gabrielin soolourakaan ei lähtenyt mitenkään räjähtävästi liikkeelle kaupallisessa mielessä. Eikä ihme sillä etenkin hänen kolmas ja neljäs levynsä sisälsivät hyvin kokeellista musiikkia joka oli vain etäisesti naamioitu poprockiksi. Muutamista pienistä sinkkuhiteistä huolimatta Gabriel oli jumiutunut suosioltaan jonnekin keskikokoisten artistien luokkaan kiertäen parin tuhannen hengen keikkapaikkoja.
So tulisi muuttamaan tämän kaiken pysyvästi…
****
11. Lindsay Cooper: Music For Other Occasions
Music For Other Occasions on Lindsay Cooperin neljäs sooloalbumi.
Henry Cow’n jälkeen Lindsay Cooper keskittyi vuonna 1981 Rags levyllä alkaneella soolourallaan lähinnä laadukkaan ”käyttömusiikin” kuten elokuvamusiikin säveltämiseen. Vaikka Cooperin musiikilla oli tarkoitus myös itsensä ulkopuolella se kestää hyvin myös kuuntelua ihan vain puhtaasti musiikkina.
Music For Other Occasions on kokoelma aiemmin julkaisemattomia sävellyksiä vuosilta 1983-1985. Levylle koottu musiikki on soinut elokuvissa, teatterinäytöksissä, tv-sarjoissa ja tanssiesityksissä. Vaikka sen 16 lyhyttä (21 jos satut kuuntelemaan vuoden 1991 bonus-biiseillä varustettua versiota) kappaletta muodostavat yllättävän koherentin kokonaisuuden siitä huolimatta että niiden alkuperä on niin moninainen. Tiettyä sirpaleisuutta aiheuttaa kuitenkin juuri kappaleiden lyhyys. Kestot vaihtelevat minuutista viiteen joten usein käy niin että kun jostain teemasta ehtii innostumaan onkin jo seuraavan biisin vuoro. Onneksi seuraava kappalekin tarjoaa yleensä aina jotain maukasta joten tuska ei ole suuri.
Kokoonpanot vaihtelevat kappaleesta toiseen, mutta keskeisiksi hahmoiksi nousee rumpali Chris Cutler ja basisti/sellisti Georgie Born joilla molemmilla on yhteinen Henry Cow -menneisyys Cooperin kanssa. Instrumentaatiota dominoi toki pääosin Cooper itse joka soittaa paitsi virtuoosimaisesti ykkössoitintaan fagottia niin myös itsevarmalla otteella myös mm. erilaisia saksofoneja ja kosketinsoittimia. Levyllä kuullaan myös yllättävän runsaasti vokaaleja ja ne hoitaa Sally Potter, Dagmar Krause, Maggie Nicols ja Kate Westbrook. Etenkin Potterin ja Krausen suoritukset ovat ihastuttavia. Instrumentaatiota täydentää siellä täällä Zeena Parkinsin harppu, Vicky Aspinallin viulu ja satunnaisesti myös muutamat muut instrumentit.
Musiikin tyyli on tuttu Cooperin edellisiltä soolalbumeilta. Cooperin sävellykset ovat tälläkin kertaa sekoitus seepian väristä nostalgiaa, räväkkää avantgardea ja teatraalista leikittelyä. Musiikissa tapahtuu paljon ja se on jatkuvassa liikkeessä. Sävellykset eivät ole kuitenkaan täyteen ahdettuja ja vaikka osa musiikista on monimutkaista se on aina varsin helposti lähestyttävää.
Albumin ehdoton kohokohta on tehokas pieni taiteellinen rockbiisi ”Speed Of Light” joka olisi voinut sopia hyvin aikoinaan jopa Henry Cow’lle. Tosin ehkä hieman repivämmällä tavalla sovitettuna. Kyseessä on todella upea ja mukaansa tempaava kolmi – ja puoliminuuttinen jota kuljettaa Cutlerin väkevästi tömisevä ja vauhdikas rumpalointi sekä Georgie Bornin ekspressiivinen bassokitarointi. Cutler ja Born muodostavat todella tiukan mutta silti elastisen rytmiryhmän. Ja Cutlerin rumpuja on harvoin äänitetty yhtä hyvin! Biisin kruunaa Sally Potterin vinkeä laulusuoritus.
Sekalaisen alkuperänsä johdosta Music For Other Occasions ei ole maailman saumattomin kuuntelukokemus, mutta Cooperin musiikin ystävien ei kannata missään tapauksessa jättää sitä väliin vain siksi että kyseessä on kokoelma.
Parhaat biisit: ”Speed Of Light”, ”Plate Dance”, ”Iceland The Long Dance”, ”They’re Moving In”
****
12. Pat Metheny/Ornette Coleman : Song X
Song X on kahden jazz-legendan kitaristi Pat Methenyn ja saksofonisti Ornette Colemanin ensikohtaaminen.
Saksofonisti Ornette Coleman ja sähkökitaristi Pat Metheny ovat erikoinen pari. Coleman (1930-2015) aloitti uransa jo 1950-luvulla. Hänen vuoden 1959 levyä The Shape Of Jazz To Come pidetään eräänlaisena avantgarde-jazzin lähtölaukauksena ja muutamaa vuotta myöhemmin ilmestynyt Free Jazz puolestaan antoi nimen vapaamuotoisen jazzin alalajille. Coleman on siis todella kovan luokan uranuurtaja mitä tulee kulmikkaaseen ja kokeelliseen jazziin. Oma henkilökohtainen suosikkini on vuoden 1971 hieno ja hallittu Science Fiction.
Colemania 24 vuotta nuorempi Metheny (s.1954) puolestaan aloitti uransa vuonna 1974 ja nousi nopeasti yhdeksi kaikkien aikojen menestyneimmäksi jazz-muusikoksi. Metheny on johtanut omaa Pat Metheny Group yhtyettä ja julkaissut runsaasti levyjä oman nimensä alla. Tyylillisesti hänen musiikkinsa on yleensä aika sulavaa fuusiojazzia. Omaan makuuni hieman liiankin sulavaa. Vaikka triljoona Grammy-palkintoa voittaneen Methenyn musiikki on kiistämättömän sofistikoitunutta ja jopa virtuoosimaista on siinä usein myös pieni imelä sivumaku ja pahimmillaan sitä tekisi mieli kutsua jopa hissimusiikiksi.
Colemanin ja Methenyn yhteinen levy Song X sen sijaan on kaikkea muuta kuin hissimusiikkia. Metheny oli ihaillut Colemania nuoresta pitäen ja yhteistyö käsittääkseni olikin hänen ideansa. Mukaan saatiin myös Colemanin kanssa paljon soittanut basisti Charles Hayden, mestarirumpali Jack DeJohnette (sattuu olemaan henkilökohtainen suosikkini mitä tulee jazz-rumpaleihin) ja kvartetin täydentää Ornetten poika Denardo Coleman joka soittaa myös rumpuja ja perkussioita.
Vain kolmessa päivässä äänitetty, improvisointiin lähinnä pohjautuva, levy on enimmäkseen hyperaktiivista tykittelyä koko viisikon soittaessa täysillä jatkuvasti. Tämä on enimmäkseen innostavaa, mutta käy koko levyn mitassa myös hieman puuduttavaksi. Suvantokohtia olisi kaivattu enemmän kontrastiksi. Onneksi niitäkin tarjoillaan sentään siellä täällä. On kuitenkin syytä mainita että vaikka musiikki on enimmäkseen villiä ja intensiivistä soi Colemanin saksofoni usein todella kauniisti ja hän onnistuu improvisoimaan hetkittäin todella upeita melodioita. Song X tuntuukin enemmän Colemanin show’ta sillä sähäkän yhteissoiton ohella pääosassa on nimenomaan hänen foninsa. Metheny tyytyy pysyttelemään enemmän taka-alalla aina silloin tällöin toki myös sooloillen.
Rauhallisemmista kappaleista paras on ihastuttava ”Mob Job”. Siinä Haden pompottelee bassoaan viettelevästi Colemanin lyyrisen ja kauniin saksofonimelodian taustalla ja loppupuolella Coleman soittaa viululla (Coleman soittaa saksonin ohella viulua muutamassa biisissä) ihanasti rahisevan ja säksättävän osion Methenyn kompatessa kevyesti sähkökitaraa puhtaalla soundilla näppäillen.
Rankemmasta osastosta ylitse muiden nousee 13 minuuttinen ”Endangered Species”. Se sisältää todella raivokasta ja nopea tempoista soittoa koko porukalta. Välillä musiikki tuntuu muuttuvan kuin mustan puhuvaksi vihaisista ampiaisista muodostuvaksi pilveksi joka myrskyää eteenpäin mistään välittämättä. Loppupuolella kuullaan elektronista ping-pong-efektiä (nämä olivat käsittääkseni nuoremman Colemanin käsialaa) joka synnyttää itselleni kummallisen assosiaation ELP:n ”Karn Evil 9”:n finaalin tunnelmiin.
Vuonna 2005 Metheny kuratoi levyn laajennetun 20-vuotispainoksen. Levylle lisättiin kuusi lyhyttä bonuskappaletta jotka äänitettiin alkuperäisissä kolmen päivänsessioissa. Kyseiset biisit jäivät alunperin tilasyistä pois (CD oli vielä tuore formaatti vuonna 1986 ja vinyylin ehdoilla mentiin). Hieman kummallisesti heti levyn alkuun sijoitetut ylimääräiset biisit ovat laadukasta materiaalia ja luonteeltaan hieman suoraviivaisempia kuin alunperin levylle päätyneet. Huono puoli lisäbiiseissä on että niiden myötä alunperin 48 minuuttia kestänyt Song X kasvaa peräti 66 minuuttiseksi minkä on vähän turhan tuhti setti näin rajua musiikki kerralla kuunneltavaksi. Vaan myönnettäköön että tämä on ns. first world -problem, ainahan sitä voi aloittaa kuuntelun biisistä seitsemän jos tahtoo kunnioittaa alkuperäistä kattausta.
Raaka ja raju Song X on paras levy jonka olen Methenyltä kuullut eikä se kovin kaus jää Colemanin huipuistakaan. Ehdottomasti yksi jazzin(kin) kannalta hampaattoman 80-luvun kirkkaimista helmistä.
Parhaat biisit: ”Song X”, ”Mob Job”, ”Endangered Species”
****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa