Vuonna 1981 perustettu brittiläinen Talk Talk oli saavuttanut kohtuullista menestystä kahdella ensimmäisellä levyllään. Levyjen The Party’s Over (1982) ja It’s My Life (1984) musiikki oli luokiteltavissa lähinnä syntsapopiksi ja vertailukohtina voisi pitää vaikkapa Japanin ja Duran Duranin musiikkia. Yhtyeen keulahahmolla vokalisti/kosketinsoittaja Mark Hollisilla (1955-2019) oli tavoitteet kuitenkin korkeammalla. Hän halusi tehdä kestävää taidetta listapopin sijasta.
Hollis oli jo jonkin aikaa kuunnellut lähes pelkästään taidemusiikkia ja jazzia. Hollisin suosikkilevyillä ei syntetisaattorit pörisseet eikä rumpukoneet papattaneet toisin kuin Talk Talkin aiemmilla levyllä ja hän halusikin epätoivoisesti päästä eroon noista kapineista. Hollis jopa julisti että hän ylipäätänsä oli käyttänyt syntetisaattoreita vain taloudellisista syistä ja musiikin kannalta olisi parempaa että mokomia härveleitä ei olisi ikinä keksittykään.
Koska yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä olivat nostaneet Talk Talkin osakkeita pääsi yhtye tekemään kolmatta levyään aiempaa suuremmalla budjetilla. Tämä avasi Hollisille mahdollisuuden päästä tekemään kunnianhimoisempaa musiikkia entistä rikkaammalla instrumenttipaletilla. Jo It’s My Lifella oli Talk Talk -trion tukena useita studiomuusikoita, mutta nyt näiden ulkopuolisten muusikoiden määrä kasvoi vahvasti. The Colour Of Springillä soittaa 13 studiomuusikkoa ja peräti kaksi kuoroa. Näiden apujoukkojen rooli kasvoi niin suureksi että rumpali Lee Harris ja basisti Paul Webb jäivät välissä hieman palkollisten varjoon; levyllä on muutama raita jossa kumpikaan rytmiryhmästä ei soita lainkaan!
It’s My Lifen tuottajaTim Friese-Greene sen sijaan nousee The Colour Of Springillä aiempaa tärkeämmäksi työpariksi Hollisillesillä kaikki levyn biisit ovat heidän yhdessä kirjoittamia. Friese-Greene soittaa myös piano, urkuja ja Mellotronia (ja jopa syntetisaattoreita muutamassa kappaleessa) pitkin levyä ja voidaankin sanoa että hänestä tuli tässä vaiheessa Talk Talkin epävirallinen jäsen.
Ensimmäinen biisi tikittävine elektronisine perkussioineen on eniten sukua kahden edellisen levyn soundimaailmoille. ”Happiness Is Easy” on leikkisästi sykähtelevä kappale johon Hollisin sarkastiset sanoitukset tuovat kuitenkin tumman pohjavireen. Sinänsä simppeli kappale on sovitettu pikkutarkasti ja rikkaasti. Sitä värittää mm. Variophonilla (sähköinen puhallinsoitin) soitettu soolo ja maukkaasti poksahteleva Danny Thompsonin kontrabasso. Kappaleen kruunaa veikeästi Hollisin rinnalla laulava lapsikuoro. Tavallisista koululaisista koostettua koulimatonta kuoroa on käytetty joitakin kertoja ikimuistoisesti aiemminkin rock-musiikissa eikä Talk Talkin sovellus aiheesta häpeä mm. Mike Oldfieldin (”On Horseback”) ja Pink Floydin (”Another Brick In The Wall Part 2”) vastaavien kokeilujen rinnalla.
Surumielisesti, mutta silti painokkaasti soiva ”I Don’t Believe In You” nostaa pääosaan Hollisin upean lauluäänen.Hollisin sielukas ääni on tässä kappaleessa parhaimmillaan. Hollisin hieman nuhainen baritoniääni liikkuu tyylillisesti jossain Scott Walkerin, Peter Gabrielin ja David Sylvianin välimaastossa. Hänen äänessään sekoittuu Sylvianin ylellistä pehmeys, Walkerin crooner-mahtailu ja Gabrielin rosoinen dramatiikka riittävän omaperäiseksi yhdistelmäksi. Yksinkertaiseen sointukuvioon perustuva tyylikäs biisi saa ylimääräistä potkua Robbie McIntoshin pienistä rosoisesti valittavista sähkökitaravälikkeistä.
Kolmas ”biisi Life’s What You Make It” groovaa hieman mekaanisesti rullaavan pianoriffin varassa ja David Rhodesin (Talk Talk lainasi Gabrielilta myös perkussionisti Morris Pertin)kuuden nuotin siellä täällä toistuva sähkökitaran vongahdus toimii ikään kuin välimerkkinä tehokkaasti. Kokonaisuutena kappale jää hieman itseään toistavaksi eikä ole levyn kiinnostavinta antia.
Lue myös: Levyarvio: Peter Gabriel – So (1986)
Seuraava biisi sen sijaan on hyvinkin kiinnostava. Niin puhtaasti musiikillisesti kuin myös Talk Talkin tulevaisuuden kannalta. Herkkä ja minimalistinen ”April 5th” on levyn kahdesta selkeimmiten tulevaisuutta enteilevistä kappaleista ensimmäinen. Sen instrumentaatio rakentuu Hollisin kevyesti surisevien Hammond-urkujen, Friese-Greenen impressionistisesti soivan pianon ja yksinkertaisesti kilisevän perkussioraidan varaan. Siellä täällä pientä koristelua yksinkertaiseen ja lähes hartaan kuuloiseen musiikkiin tuo David Roachin lyyrisesti soiva sopraanosaksofoni ja McIntoshin väkevästi näppäilevä dobro. Molempia kuullaan niin satunnaisesti ja harvoin että aina niiden mukaan ilmaantuessa on efekti erittäin tehokas. Hollisin sinne tänne harhaileva ja vaelteleva laulusuoritus on myös vahvaa työtä.
”April 5th” on myös hyvä esimerkki siitä että Talk Talk ei ollut aivan tavanomainen bändi; kappaleessa ei soita Hollisin ohella ketään muita bändin jäseniä! Tälläinen joustavuus mahdollistaa vaihtelevat sovitukset. Jokaisessa kappaleessa ei ole pakko olla bassokitaraa ja rumpuja vain koska bändin jäsenet haluavat soittaa instrumenttejaan. En tosin tiedä miten tyytyväisiä Harris ja Webb olivat tähän linjaan…
Levyn B-puolen käynnistävä sähäkkä ”Living In Another World” syntyi aivan sessioiden loppuvaiheessa kun levy-yhtiö ilmoitti että albumilta puuttuu hittibiisi. Hollis ja Friese-Greene tarttuivat haasteeseen ja kirjoittivat biisin josta tulikin levyn suurin hitti.
”Living In Another Worldia” kuljettaa yksinkertainen rumpukomppi jonka taustalla puhisee ja surisee tehokkaasti, mutta varsin taka-alalle miksatut, Steve Winwoodin urut (Winwood soittaa myös kahdella muulla raidalla). Biisissä onkin hieman Windwoodin vanhan yhtyeen Trafficin henkeä.
Itselleni kappaleen kuitenkin kruunaa Mark Felthamin huuliharppu. Felthamin huuliharppu soi tehokkaasti kertosäkeissä ja ujeltaa vaimeammin myös säkeistöjen taustalla. En ole yleisesti ottaen kyseisen instrumentin suuri ystävä, mutta Felthamin soitossa on usein taikaa ja niin tälläkin kertaa. Kappaleen loppupuolella hän revittelee vielä maukkaan soolon joka kuulostaa siltä että se olisi toiminut mainiosti myös sähkökitaralla soitettuna. Lopputulos on kuitenkin huomattavasti omaperäisempi nimenomaan huuliharpulla soitettuna.
Kolmanneksi viimeinen biisi ”Give It Up” sisältää mukavaa melodista bassottelua Webbiltä ja messevää Hammond urkujen soittoa Friese-Greeneltä. Rhodesin sähkökitara murahtaa tyydyttävästi myös muutaman kerran. Hollisin laulusuoritus on jälleen vaikuttava. Biisinä ”Give It Up” on kuitenkin hieman yhdentekevä ja ylipitkä vaikka toteutus sinänsä on tehokas.
”Chameleon Day” enteilee jopa ”April 5th:iä” vahvemmin Talk Talkin tulevaisuutta. Kyseessä on hyvin abstraktisti haahuileva kappale jossa kuullaan lähinnä silloin tällöin impressionistisesti maalailevaa pianoa ja Hollisin ääntä jota hän käyttää hyvin dynaamisesti. Välillä Hollis kuiskailee vokaalinsa ja sitten taas välillä suorastaan karjuu väkevästi. Kiinnostava kokeilu joka ei yksittäisenä kappaleena ole erityisen vahva, mutta toimii hienosti pienenä välipalana räväkämmän materiaalin seassa.
Levyn päättää sen sovituksellisesti suureellisin ja kahdeksan minuuttisena myös sen pisin kappale. ”Time It’s Time” alkaa suorastaan pastoraalisen kuuloisesti pehmeästi soiva rumpuraita taustallaan. Ensimmäisen kertosäkeen myötä kappale kasvaa kun Hollisin taustalla ryhtyy laulamaan itsepintaisesti messuava kuoro. Tällä kertaa kyseessä on koululaisten sijasta oikea koulutettu kuoro nimeltään Ambrosian Singers. Webbin napakasti soiva melodinen bassolinja on jälleen mukavaa kuultavaa.
”Time It’s Time” on osoitus myös Talk Talkin ennakkoluulottomasta tavasta yhdistellä äkkiseltään keskenään epäsopivalta vaikuttavia aineksia; harvemmin kuulee modernista taidemusiikista lainattua kuorolaulua yhdistettynä sooloilevaan huuliharppuun.
Lue myös
- Review: Sonata Islands Kommandoh – Quasar Burning Bright (2020)
- Levyarvio: David Sylvian & Robert Fripp – The First Day (1993)
- Review: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jethro Tull – Thick As A Brick (1972)
- Levyarvio: Present – This Is NOT The End (2024)
- Review: Jakko M Jakszyk – Secrets & Lies (2020)
The Colour Of Springistä tuli yhtyeen menestynein levy. Ei kovin suurella marginaalilla edeltäjiinsä nähden, mutta on kuitenkin ilahduttavaa nähdä että aina kunnianhimoisempaan suuntaan siirtyminen ei ole muusikoille kaupallinen itsemurha. Myyntilukujen romahtamisen Talk Talk tosin pääsi kokemaan sitten seuraavilla levyillään kun yhtye jatkoi vielä huomattavasti haastavampaan suuntaan.
The Colour Of Spring on erinomainen siirtymäkauden levy jolla Talk Talkilla on toinen jalka vielä osittain ensimmäisten levyjen popin puolella, mutta ottamassa jo vankkaa etunojaa kohti seuraavien levyjen uraauurtavaa avantgardistista post-rock -tyyliä.
Parhaat biisit: Happiness Is Easy, ”April 5th”, ”Living In The Another World”, ”Time It’s Time”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Lue myös: Levyarvio: Kate Bush: Hounds Of Love (1985)
Kappaleet
- ”Happiness Is Easy” 6:30
- ”I Don’t Believe in You” 5:02
- ”Life’s What You Make It” 4:29
- ”April 5th” 5:51
- ”Living in Another World” 6:58
- ”Give It Up” 5:17
- ”Chameleon Day” 3:20
- ”Time It’s Time” 8:14
Talk Talk
Mark Hollis: vokaalit, piano (3, 5, 6, 7), Variophon (1, 4, 7), urut (4), Mellotron (6), sähkökitara (8), melodica (8) Lee Harris: rummut (Muut paitsi 4, 7) Paul Webb: bassokitara (2, 4, 5, 6, 8), taustavokaalit (3, 5)
Muut muusikot
Tim Friese-Greene: piano (1, 2, 8), Kurzweil syntetisaattori (1, 4, 7), urut (3, 6, 8), Variophon (4, 7), Mellotron (3) Ian Curnow: syntetisaattorisoolot (2, 6) Martin Ditcham: perkussiot (1, 3, 5, 6 8) Mark Feltham: huuliharppu (5) Alan Gorrie: bassokitara (1) Robbie McIntosh: kitara (1, 2, 5, 8), dobro (4, 6) Morris Pert: perkussiot (1, 2, 5, 8) Phil Reis: perkussiot (1) David Rhodes: kitara (3, 5, 6) David Roach: sopraanosaksofoni (2, 4, 5) Gaynor Sadler: harppu (2) Danny Thompson: kontrabasso (1) Miss Speakerin koulun lapset: lapsikuoro (1) Ambrosian Singers: kuoro (8) Steve Winwood: urut (1, 2, 5)
Tuottaja: Tim Friese-Greene
Levy-yhtiö: EMI
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti