Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2001 – Sijat 11-20

Allekirjoittaneen valinnat vuoden 2001 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 11-20.

Porcupine Tree: Recordings (UK) ****
Hans Zimmer: The Wings Of A Film: The Music Of Hans Zimmer (DE) ****
Bill Bruford’s Earthworks: The Sound Of Surprise (UK) ****
No-Man : Returning Jesus (UK) ****
Radiohead : I Might Be Wrong: Live Recordings (UK, 2001) ****
Sleepytime Gorilla Museum : Grand Opening And Closing (US) ****
Opeth: Blackwater Park (SE) ****
Anja Garbarek: Smiling & Waving (NO) ****
Oysterhead: The Grand Pecking Order (US) ****
King Crimson: Level Five (UK) ****

Sijat 1-10 Tulossa pian!

Katso vuoden 2025 parhaat levyt täältä

11. Porcupine Tree: Recordings

Recordings on Porcupine Treen kokoelmalevy, joka sisältää Stupid Dreamin ja Lightbulb Sunin sessioista ylijääneitä kappaleita, sinkkujen b-puolia sekä kolme täysin uutta biisiä. Kertoo paljon Steven Wilsonin tuolloisesta biisinkirjoitusvireestä, että näinkin laadukkaasta materiaalista jäi osa varsinaisten studioalbumien ulkopuolelle. Stupid Dream ja Lightbulb Sun ilmestyivät vain noin vuoden välein, ja silti ylijäämämateriaalista saatiin koottua kokonainen 62-minuuttinen albumi.

Levyltä löytyy myös lähes puolet pidempi, 14-minuuttinen versio kappaleesta ”Even Less”. Laajennettu versio toimii varsin hyvin, ja mukaan lisätty instrumentaalinen progeilu on messevää kuultavaa. Silti täytyy todeta, että kappaleen tiivistäminen oli oikea ratkaisu Stupid Dreamin kannalta. Alkuperäinen versio palvelee albumikokonaisuutta paremmin, vaikka pidemmässäkin tulkinnassa on paljon nautittavaa.

Levyn suurin yksittäinen kohokohta on kuitenkin ”Buying New Soul”. Kymmenminuuttinen mini-eepos kirjoitettiin Lightbulb Sunin valmistumisen jälkeen mutta ennen sen julkaisua, ja Wilson on myöhemmin todennut, että hieman aiemmin valmistuneena se olisi saattanut päätyä mukaan varsinaiselle albumille. Syystäkin. Melankolinen ”Buying New Soul” kuuluu Porcupine Treen hienoimpiin kappaleisiin ja on yksinäänkin vahva peruste tutustua tähän julkaisuun.

Vaikka kyseessä on kokoelmalevy, Wilson on onnistunut kokoamaan materiaalista yllättävän eheän kokonaisuuden. Jos levyn taustoja ei tietäisi, sitä voisi helposti pitää tavallisena studioalbumina. Pidän myös levyn hieman pelkistetymmästä ja karummasta soundimaailmasta. Tyylillisesti Recordings sisältää aavistuksen kokeellisempaa materiaalia kuin Stupid Dream ja Lightbulb Sun, mutta liikkuu silti selvästi samassa maailmassa.

Recordings onkin ehdottoman suositeltava hankinta kaikille Porcupine Treen vuosituhannen vaihteen tuotannon ystäville. Se ei tunnu kokoelmalta siinä merkityksessä, että kyse olisi irrallisista jäännöspaloista, vaan pikemminkin eräänlaiselta kadonneelta studioalbumilta. Kun materiaalin taso on näin korkea, on helppo ymmärtää, miksi monet, minä mukaan lukien, pitävät yhtyeen tämän aikakauden tuotantoa sen luovimpana ja tasalaatuisimpana vaiheena.

Parhaat biisit: “Buying New Soul”, “Access Denied”, “Untitled”, “Ambulance Chasing”

12. Hans Zimmer: The Wings Of A Film: The Music Of Hans Zimmer

The Wings Of A Film – The Music of Hans Zimmer on Hans Zimmerin ensimmäinen livealbumi.

1990-luvun lopulla saksalaisesta Hans Zimmeristä oli noussut nopeaan tahtiin yksi Hollywoodin kysytyimmistä elokuvasäveltäjistä. Se oli varmistanut laadukkaat scoret mm. menestyselokuviin Gladiator, Crimson Tide ja The Thin Red Line.

2010-luvun lopulla Zimmeristä on tullut paitsi tämän hetken menestynein elokuvasäveltäjä myös konserttilavojen vetonaula. Sävellyshommien lomassa hän on tehnyt laajoja kiertueita suuren yhtyeen kanssa esiintyen itse joukon keskellä kuin rocktähti.

Zimmerin live-esiintymiset elokuvamusiikin saralla käynnistyivät pienimuotoisemmin Belgiassa Gentin elokuvafestivaaleilla järjestetystä konsertista, josta äänitettiin livelevy The Wings Of A Film – The Music of Hans Zimmer. Zimmerin musiikkia oli toki soitettu aiemminkin yksittäisinä konserttinumeroina elokuvamusiikkigaaloissa ja festivaaleilla, mutta Gentin vuoden 2000 konsertti oli ensimmäinen laaja, pelkästään Zimmerin tuotantoon keskittynyt orkesterikonsertti, jossa säveltäjä itse oli mukana esiintymässä. Se oli tavallaan prototyyppi kaikelle sille, mitä myöhemmin nähtiin menestyksekkäillä Hans Zimmer Live -kiertueilla.

Siinä missä 2010-luvun Zimmer-konsertit ovat olleet erittäin intensiivisiä kokemuksia raskaine rumpuineen ja alati pauhaavine elektronisine elementteineen, keskittyy The Wings Of A Film pääosin miehen herkempään ja lyyrisempään tuotantoon. Variaatiota on kuitenkin riittävästi ilman tuoreempien konserttien aggressiota. Musiikkia kuullaan mm. elokuvista Thelma & Louise, The Lion King, The Thin Red Line, Driving Miss Daisy ja tietenkin tuohon aikaan ajankohtaisesta megahitistä Gladiator.

Kokoonpanona Zimmerillä on massiivinen orkesterin, rockbändin ja kuoron yhdistelmä. Koko kokoonpanoa ei kuitenkaan käytetä jatkuvasti, vaan taitavasti sekoitellen ja varioiden. Lopputulos onkin tyylikkään hengittävä eikä niin täyteen ahdettu kuin Zimmerin nykyiset konsertit usein ovat. Hänen nykyisiä konserttejaan voisi kutsua melkeinpä rockkeikoiksi, mutta The Wings Of A Film kuulostaa enemmän “oikealta” sinfoniselta konsertilta, vaikka sekin sisältää runsaasti rockmaisia hetkiä.

The Wings Of A Filmilla kappaleet on sovitettu hienosti toimimaan paremmin puhtaasti kuuntelukokemuksena ilman elokuvaa. Alun perin elokuvien kohtausten ehdoilla soivista musiikillisista katkelmista on rakennettu nyt oikeita kappaleita. Kohokohtiin kuuluu ”Thunderbird” elokuvasta Thelma & Louise, jossa sähkökitaristi Pete Haycock vie kappaletta eteenpäin todella uljaan, hieman David Gilmouria muistuttavan sooloilun voimin, sekä erittäin tyylikäs ja painokkaasti soiva tulkinta ”Journey To The Line” -sävellyksestä, joka kuullaan alun perin elokuvassa The Thin Red Line. Pienenä miinuksena mainittakoon, että osa musiikista on turhan sentimentaalisista ja esimerkiksi “Nine Months” hyytyy varsin imelään Hollywood-tunnelmointiin.

Haycockin ohella solisteina keskeisiin rooleihin nousevat afrikkalaiset vokalistit Lebo M. ja Keswa, jotka saavat ison roolin kolmessa kappaleessa, sekä Lisa Gerrard, jota kuullaan kahdella raidalla. Tässä vaiheessa esiintymistä vielä ujostellut Zimmer itse soittaa vain siellä täällä pianoa eikä ole vielä samalla tavalla kaiken keskipisteenä kuin myöhemmillä kiertueilla.

The Wings Of A Film on hieno läpileikkaus Zimmerin varhaisuraan tarjoten hänen elokuvasävellyksistään konserttilavoille ja kotisohville paremmin sopivia sovituksia erinomaisesti esitettynä ja äänitettynä.

Parhaat biisit: ”Journey To The Line”, ”Thunderbird”, “Power Of One”, ”Am I Not Merciful?”

13. Bill Bruford’s Earthworks: The Sound Of Surprise

The Sound Of Surprise on Bill Bruford’s Earthworksin viides studioalbumi.

Bill Bruford tunnetaan ennen kaikkea Yesin ja King Crimsonin riveistä, mutta hänen suurin musiikillinen intohimonsa on aina ollut jazz. Alun perin 1980-luvun puolivälissä sähköisenä kvintettinä aloittanut Earthworks muuntautui akustiseksi kvartetiksi vuonna 1997, ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt A Part, And Yet Apart esitteli uuden suunnan ensimmäistä kertaa studiolevyllä. The Sound Of Surprise jatkaa luontevasti samalla linjalla.

Myös kokoonpano on lähes ennallaan. Brufordin rinnalla kuullaan edelleen saksofonisti Patrick Claharia ja pianisti Steve Hamiltonia, kun taas basistin paikalla uutena nimenä soittaa Mark Hodgson. Yhtye toimii erinomaisesti yhteen, ja etenkin Hamiltonin lyyrinen pianismi tekee paikoin suuren vaikutuksen.

Tyylillisesti levy edustaa modernia post-bebopia, johon Brufordin progressiivisen rockin tausta tuo oman tunnistettavan lisämausteensa. Se kuuluu erityisesti epäsäännöllisissä tahtilajeissa sekä tarkoissa, hetkittäin lähes kamarimusiikkimaisissa sovituksissa. Vaikka musiikki tuntuu usein tarkasti sävelletyltä, mukana on runsaasti tilaa improvisaatiolle ja spontaanille vuorovaikutukselle. Yksi levyn hienoimmista piirteistä onkin se, kuinka aktiivisesti muu yhtye reagoi sooloihin. Sen sijaan että taustalle jäätäisiin mekaanisesti komppaamaan, koko kvartetti elää jatkuvasti mukana tapahtumissa.

Bruford ei ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut näyttävistä rumpusooloista, mutta myös hän pääsee ajoittain hetkeksi valokeilaan. Muutamat komeat breikit muistuttavat siitä, miksi hän kuuluu sukupolvensa omaleimaisimpiin rumpaleihin.

Mukana on muutamia kauniita ja lyyrisiä hetkiä, mutta parhaimmillaan Earthworks on nopeatempoisemmassa materiaalissa. Silloin Brufordin napakka soitto, yhtyeen saumaton yhteispeli ja hienovaraisesti navigoidut rytmiset mutkat pääsevät täyteen loistoonsa. Tempoista riippumatta sävellyksissä on lähes aina vahvoja, helposti muistettavia melodioita, jotka tarjoavat myös satunnaisemmalle jazzin kuuntelijalle luontevan tarttumapinnan.

Reippaan energisesti soiva The Sound Of Surprise on miellyttävää ja helposti lähestyttävää kuunneltavaa ilman että se menettää liikaa särmäänsä. Epäsäännölliset tahtilajit pitävät kuulijan jatkuvasti valppaana, ja sävellykset tarjoavat matkan varrella mukavia yllätyksiä. Kokonaisuuden kruunaavat erinomaiset, täyteläiset soundit.

Earthworksin akustisen kauden levyt muodostavat hämmästyttävän vahvan ja tasaisen kokonaisuuden, jonka sisältä on vaikea nimetä yksiselitteistä mestariteosta. Jos suosikki on kuitenkin valittava, päädyn itse The Sound Of Surpriseen. Se yhdistää yhtyeen melodisuuden, rytmisen kekseliäisyyden ja huippuluokan yhteissoiton tavalla, joka tekee siitä ainakin omissa kirjoissani yhtyeen kirkkaimman helmen.

Parhaat biisit: “Revel Without The Pause”, “Teaching Vera To Dance”, “The Wooden Man Sings, And The Stone Woman Dances”

14. No-Man : Returning Jesus

Returning Jesus on No-Manin neljäs studiolevy.

Nykyisin Steven Wilson tunnetaan joko yhtyeestään Porcupine Tree, menestyksekkäästä soolourastaan tai siitä, että hän on remiksannut suurin piirtein joka toisen 70-luvun progeklassikon. Alun perin Wilsonin tien maineeseen piti kuitenkin olla nimenomaan No-Man.

No-Man sai alkunsa vuonna 1986 Wilsonin projektina nimellä No Man Is an Island (Except the Isle of Man). Pian mukaan liittyi vakituisesti Tim Bowness ja hieman myöhemmin viulisti Ben Coleman sekä kitaristi Stuart Blagden. Vuonna 1990 bändin nimi lyheni nykyiseen, vähemmän humoristiseen muotoonsa. No-Manin esikois-EP Lovesighs – An Entertainment ilmestyi vuonna 1992, ja sitä seurasi paria vuotta myöhemmin Flowermouth, johon mennessä bändi oli kutistunut Wilsonin ja Bownessin duoksi, jota vahvistettiin tarpeen mukaan vierailevilla muusikoilla.

Parivaljakon musiikki oli valtavirtaan suunnattua popmusiikkia, jota oli maustettu varsin eklektiseen tyyliin niin progella, taiderockilla kuin trip hopillakin. No-Maniin kohdistui suuria odotuksia…

Lue koko arvostelu täällä >

15. Radiohead : I Might Be Wrong: Live Recordings

I Might Be Wrong: Live Recordings on Radioheadin ensimmäinen livealbumi.

Levy julkaistiin vuonna 2001 keskellä yhtyeen Kid A–Amnesiac-kautta, jolloin Radiohead oli jättänyt taakseen perinteisen vaihtoehtorockin ja siirtynyt kohti elektronisempaa, kokeellisempaa ilmaisua. Albumin kahdeksan kappaletta on tallennettu saman vuoden kiertueelta, ja ohjelmisto keskittyy lähes yksinomaan tuoreeseen materiaaliin: mukana on kappaleita sekä Kid A:lta että Amnesiacilta sekä pitkään keikoilla soitettu mutta vielä julkaisematon “True Love Waits”.

Julkaisun erikoisin piirre on sen hämmästyttävä lyhyys. Reilun 40 minuutin mittainen kokonaisuus tuntuu lähes EP:ltä aikana, jolloin Radiohead soitti säännöllisesti lähes kaksituntisia konsertteja. On vaikea olla pohtimatta, miksi yhtye päätyi julkaisemaan näin tiiviin otoksen kiertueestaan. Materiaalia olisi epäilemättä riittänyt huomattavasti laajempaan julkaisuun.

Ehkä juuri siinä piilee levyn idea. Sen sijaan että I Might Be Wrong yrittäisi dokumentoida kokonaisen konsertin, se tuntuu keskittyvän näyttämään, miten Kid A:n ja Amnesiacin kappaleet toimivat lavalla. Samalla se tarjoaa vaihtoehtoisen näkökulman musiikkiin, joka oli ilmestyessään jakanut yleisön voimakkaasti. Studioversioissa Radiohead hajotti perinteistä rockbändisoundiaan korvaamalla kitaroita syntetisaattoreilla, ohjelmoinneilla ja erilaisilla studiokokeiluilla. Liveympäristössä samat kappaleet palautuvat lähemmäs bändisoiton logiikkaa. Ne eivät muutu suoraviivaisiksi rockbiiseiksi, mutta niiden rakenne ja energia hahmottuvat aiempaa selvemmin.

Juuri tästä syystä albumi toimii yllättävän hyvin myös johdantona yhtyeen kokeellisimpaan vaiheeseen. “The National Anthem” menettää studioversion kaoottisen puhallinmyrskyn, mutta saa tilalle raskaan ja hypnoottisen grooven, joka korostaa kappaleen krautrock-vaikutteita. “Idioteque” puolestaan muuttuu lähes teknopunkiksi, kun Thom Yorken rujo laulu nostetaan miksauksessa paljon näkyvämpään rooliin kuin alkuperäisellä versiolla. Kappaleen huipennuksessa yleisön reaktio sulautuu osaksi musiikkia tavalla, joka muistuttaa kuinka fyysistä ja energistä tämä materiaali oli lavalla.

Sama pätee laajemminkin koko albumiin. Siinä missä Kid A:lla Yorken ääni oli usein yksi instrumentti muiden joukossa, liveversiot nostavat laulun takaisin keskiöön. Tämä tekee kappaleista välittömämpiä ja helpommin lähestyttäviä ilman, että niiden omaperäisyys katoaa. Onkin mahdollista, että juuri tällainen näkökulma oli julkaisun todellinen tarkoitus: tarjota Kid A:n ja Amnesiacin materiaalista versiot, joiden kautta myös perinteisempään Radioheadiin kiintynyt yleisö pääsisi käsiksi yhtyeen uuteen suuntaan.

Vaikka albumin lyhyys jää edelleen harmittamaan, onnistuu I Might Be Wrong: Live Recordings tehtävässään erinomaisesti. Se ei ole kattava dokumentaatio Radioheadin 2001 livekunnosta, vaan tiivis väliraportti yhdestä modernin rockin merkittävimmistä suunnanmuutoksista.

Parhaat biisit: “The National Anthem”, “Morning Bell”, “Everything In Its Right Place”

16. Sleepytime Gorilla Museum : Grand Opening And Closing

Grand Opening And Closing on Sleepytime Gorilla Museumin ensimmäinen studioalbumi.

Vuonna 1999 perustettu yhdysvaltalainen Sleepytime Gorilla Museum (tästä eteenpäin SGM) julkaisi vuosien 2001–2007 välillä kolme erinomaista studioalbumia. Yhtyeen perustivat Kalifornian yliopistossa musiikkia opiskelleet kitaristi Nils Frykdahl, multi-instrumentalisti Dan Rathbun ja klassisen koulutuksen saanut viulisti Carla Kihlstedt. Esikoislevyllä kokoonpanon täydensi rumpalit David Shamrock ja Frank Grau, joka soitti vain yhdellä raidalla ,sekä kotitekoisia perkussioinstrumentteja kolisteleva ja kilistelevä Moe! Staiano.

SGM:n musiikki on erittäin monimutkaista. Se vilisee epäsäännöllisiä tahtilajeja, kummallisia sointuja ja dissonanssia, ja sen sovitukset ovat äärimmäisen huolellisia, paikoin jopa kamarimusiikkimaisia. Musiikki on haastavaa, meluisaa ja hyvin kokeellista, ja yhtyeen itse rakentamilla soittimilla on merkittävä rooli sen omaleimaisessa soinnissa. Hiljaisen ja kovan dynamiikan voimakkaat kontrastit ovat niin ikään keskeinen osa kokonaisuutta. Tähän asti kyse on vielä varsin tunnistettavista avantprogen tunnusmerkeistä.

SGM:n tapauksessa pakkaa sekoittavat kuitenkin rujo teatraalinen laulu, dadaistiset lyriikat ja äärimetallista ammentava raskaus. Vokaalit liikkuvat ajoittain lähes death metal -henkisen murinalaulun puolelle, samalla kun kitarat jauhavat raskaita riffejä ja rummut iskevät poikkeuksellisen aggressiivisesti. Vaikka yhtyettä on vaikea verrata kehenkään, sitä voisi hieman laiskasti kuvailla Henry Cow’n, Meshuggahin ja Tom Waitsin fuusioksi. Toisaalta Henry Cow’n tilalle voisi yhtä hyvin nostaa Art Bearsin, sillä itse Chris Cutler on todennut SGM:n olevan kyseisen avantgarde-yhtyeen selkein manttelinperijä.

Yksi SGM:n kiehtovimmista piirteistä on jatkuva epävarmuus siitä, kuinka vakavissaan yhtye lopulta on. Bändin hullu musiikki on niin kunnianhimoista ja huolellisesti rakennettua, että sitä on vaikea pitää pelkkänä parodiana, mutta samalla sen teatraalinen, absurdi tunnelma ja vinksahtaneet lyriikat herättävät kysymyksen “ovatko nämä tyypit oikeasti ihan tosissaan!?”. Juuri tästä ristiriidasta syntyy merkittävä osa yhtyeen viehätysvoimasta.

Sleepytime Gorilla Museum teki myöhemmin vieläkin vahvempia levyjä, mutta sen omalaatuinen identiteetti oli hämmästyttävän valmiina jo debyytillä. Grand Opening And Closing esitteli musiikkimaailmalle yhtyeen, joka rakensi heti ensi yrittämällä itselleen täysin oman nurkkauksensa progressiivisen ja kokeellisen musiikin kentällä. Se ei ehkä ole SGM:n mestariteos, mutta se on vakuuttava lähtölaukaus uralle, jolle ei löydy kovinkaan montaa todellista verrokkia.

Parhaat biisit: “Sleep Is Wrong”, “Ambumagaton”, “Sleepytime (Spirit Is a Bone)”

Lue myös:

17. Opeth: Blackwater Park

Blackwater Park on Opethin viides studioalbumi.

Vuonna 1990 Tukholmassa perustettu Opeth on yksi progressiivisen metallin omaperäisimmistä yhtyeistä. Sen musiikki yhdistää death metalin raskauden, 1970-luvun progressiivisen rockin kunnianhimon ja koukeroisuuden sekä akustisen herkkyyden ja syvän melankolian tavalla, joka on välittömästi tunnistettavissa. Yhtyeen tavaramerkkejä ovat pitkät, jatkuvasti muuntuvat kappalerakenteet, jyrkät siirtymät äärimmäisen raskaiden ja hiljaisten jaksojen välillä sekä Mikael Åkerfeldtin vuorottelu murinalaulun ja puhtaan laulun välillä.

Blackwater Park käynnisti Steven Wilsonin ja Opethin yhteistyön. Åkerfeldt oli pitkään ihaillut Wilsonin yhtyettä Porcupine Treetä, ja Wilson puolestaan oli 2000-luvun vaihteessa alkanut kiinnostuman äärimetallista. Yhteinen kiinnostus 1970-luvun progressiiviseen rockiin teki hänestä luontevan valinnan viemään Opethin soundia eteenpäin. Wilson oli jo tässä vaiheessa tunnettu studiovelhona, jolla oli vahva maine yksityiskohtien hiomisessa.

Albumi kuulostaa selvästi hiotummalta kuin Opethin aiemmat levyt. Progressiivinen ja melodinen puoli nousee aiempaa selvemmin esiin, vaikka se on ollut mukana alusta asti death metal -vaikutteiden rinnalla. Erityisesti pitkissä kappaleissa, kolme albumin raidoista ylittää kymmenen minuutin rajan, kuuluu uudenlaista sävellyksellistä kypsyyttä. Aiemmilla levyillä siirtymät raskaiden ja kevyiden osien välillä olivat usein jyrkkiä, osittain tarkoituksellisesti, mutta nyt ne sulautuvat toisiinsa huomattavasti luontevammin. Musiikissa on myös aiempaa enemmän tarttuvuutta: esimerkiksi hieman itämaista sävyä sisältävä “Bleak” jää helposti mieleen jopa murinaosuuksien kohdalla. Ilmavampi ja erottelevampi tuotanto sekä sofistikoituneemmat sävellykset eivät kuitenkaan pehmennä kokonaisuutta liikaa. Musiikki on edelleen raskasta, ja yhtyeen tunnusomainen melankolinen uhkaavuus säilyy vahvana.

Itse en ole metallimusiikin aktiivinen kuuntelija ja hyppäsin Opethin kelkkaan sen ilmestyessä nimenomaan Steven Wilsonin vanavedessä. Myönnän, että en aluksi oikein tiennyt pidinkö kuulemastani vaiko en, mutta nyt vuosikymmeniä myöhemmin on helppo huomata paitsi sen lumo ja vaikuttavuus on entistä selvempi. Harva yhtye on onnistunut yhdistelemään progressiivisia rakenteita ja äärimetallin voimaa yhtä vaikuttavasti.

Selkein kritiikki kohdistuu sen pituuteen: 67 minuuttia tuntuu paikoin venytetyltä ja itse uuvahdan aina levyn keskivaiheilla, mutta onneksi Blackwater Parkin komeasti finaaliin vievä monipuolisesti mutkitteleva 12 minuuttinen nimiraita herättelee tehokkaasti. Genren suurimmille ystäville tosin levyn pituuskaan tuskin on ongelma. Ehkä päinvastoin.

Parhaat kappaleet: “The Leper Affinity”, “Bleak”, “Harvest”, “Blackwater Park”

18. Anja Garbarek: Smiling & Waving

Smiling & Waving on Anja Garbarekin kolmas studioalbumi.

Kaikki eurooppalaiseen jazziin perehtyneet tuntevat varmasti paljon ECM:lle levyttäneen norjalaisen saksofonistin Jan Garbarekin. Hänen tyttärensä Anja Garbarek on kuitenkin jäänyt ainakin Norjan ulkopuolella varsin tuntemattomaksi nimeksi.

Vuonna 1970 syntynyt Garbarek oli alun perin kiinnostunut enemmän teatterista ja näyttelemisestä. Lopulta hän kuitenkin ajautui musiikin pariin ja julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa, norjankielisen Velkommen inn -levyn, vuonna 1992. Neljä vuotta myöhemmin ilmestynyt Balloon Mood, jolla kieleksi vaihtui englanti, nosti hänen profiiliaan ja Garbarek muutti Lontooseen luomaan kansainvälistä uraa. Britanniassa tehty kolmas levy Smiling & Waving onkin hänen tunnetuin albuminsa, eikä vähiten nimekkäiden vierailijoidensa ansiosta.

Levyn on tuottanut Steven Wilson, joka tuo mukanaan monia omista projekteistaan tuttuja muusikoita, kuten rumpali Steve Jansenin, kosketinsoittaja Richard Barbierin ja puhallinsoittaja Theo Travisin. Huomiota herättävin vieras on kuitenkin Talk Talkin johtohahmo Mark Hollis, joka oli vuoden 1998 sooloalbuminsa jälkeen alkanut vetäytyä musiikkimaailmasta lähes kokonaan. Jotenkin Garbarek onnistui houkuttelemaan hänet mukaan tuottamaan ja sovittamaan muutamia levyn kappaleita.

Hollisin kanssa tehdyissä kappaleissa ”The Gown” ja ”Big Mouth” on samanlaista tarkkaa tilankäyttöä ja herkkyyttä kuin Talk Talkin myöhäistuotannossa. Ne hyödyntävät myös vastaavanlaista, rockmusiikille epätyypillisen laajaa instrumenttipalettia jousineen ja puhaltimineen. Toisaalta etenkin ”Big Mouth” kumartaa myös Björkin ja Portisheadin suuntaan ohjelmoidulla rytmiikallaan.

Wilson oli erinomainen valinta tuottamaan Smiling & Wavingia, sillä hänellä ja Garbarekilla on selvästi paljon yhteisiä vaikutteita. Wilson onkin sovittanut yhdessä Garbarekin kanssa suurimman osan levyn materiaalista ja soittaa albumilla useita eri instrumentteja. Sovituksissa hänen kitaraansa ja pianoaan keskeisemmässä roolissa ovat kuitenkin erilaiset elektroniset surinat ja häiriöäänet sekä eteerisesti soivat jouset ja kaukaisuudessa puhisevat puhaltimet. Ehdottomassa pääosassa on silti Garbarekin kaunis lauluääni, joka soi vuoroin hiljaa ja herkästi, vuoroin teatraalisen voimakkaasti.

Hollisin ja Wilsonin ohella huomiota herättää myös Robert Wyattin vierailu raidalla ”The Diver”, jolla hän duetoi Garbarekin kanssa omintakeisella tyylillään melko avantgardistisesti hehkuvan ja surisevan musiikin rinnalla. Wyatt mieltyi selvästi Garbarekin tyyliin, sillä hän coveroi myöhemmin omalla Comicopera-albumillaan herkän ”Stay Tuned” -kappaleen.

Smiling & Waving voitti Garbarekin kotimaassa Norjan merkittävimmän musiikkipalkinnon, Spellemannprisenin, mutta kehuvista arvioista huolimatta levy ei saanut merkittävää huomiota suuren yleisön keskuudessa. Eikä toisaalta ihme. Albumin jazzilla ja avantgardistisilla kamarimusiikkivaikutteilla kyllästetty taidepop on luultavasti liian omalaatuista istuakseen valtavirtaan. Ja kieltämättä osa materiaalista jää aavistuksen tylsäksi ja liian sisäänpäin kääntyneeksi hurinaksi. Silti, jos olet Talk Talkin, David Sylvianin tai Björkin haastavimman tuotannon ystävä, kannattaa myös tälle Garbarekin pienelle kummajaiselle antaa mahdollisuus.

Parhaat biisit: “The Gown”, “Stay Tuned”, “Big Mouth”, “That’s All”, “And Then”

19. Oysterhead: The Grand Pecking Order

The Grand Pecking Order on Oysterheadin ensimmäinen studiolevy.

Oysterhead on Les Claypoolin (Primus), Trey Anastasion (Phish) ja Stewart Copelandin (The Police) muodostama supergroup. Heidän yhteinen hengentuotteensa kuulostaa hieman klaustrofobiselta; ikään kuin kolmikko olisi suljettu pieneen huoneeseen ilman ulospääsyä. Kolmikon egot pullistelevat ovista ja ikkunoista, mutta levoton lopputulos on myös varsin elinvoimainen.

Oysterheadin musiikki liikkuu energisen progen ja funk-vaikutteisen metallin ja kieliposkessa tehdyn taiderockin alueella, jossa mikään ei pysy paikoillaan kovin pitkään. Äänimaailma ei ole kaukana Primuksesta, mikä on pitkälti Claypoolin välittömästi tunnistettavan bassotyöskentelyn ja vinkeän humoristisen laulutyylin ansiota. Anastasion psykedeelinen kitarointi ja laulu tuovat mukaan Phish-henkistä melodisuutta ja jammailevaa hengittävyyttä, mutta Copeland pitää kokonaisuuden jatkuvassa liikkeessä rytmisellä levottomuudella, joka muistuttaa enemmän hermostunutta koneistoa kuin perinteistä rock-komppia.

Levyn ydin on selvästi funk-metallissa ydin, mutta sen ympärille rakentuu viittauksia 80-luvun progressiiviseen rockiin ja new waveen, erityisesti King Crimsonin ja Talking Headsin suuntaan. Rytmit ovat usein epäsäännöllisiä ja groove elää jatkuvasti pienistä vääristymistä, mikä tekee kuuntelusta koukuttavaa mutta myös hieman epävakaata. Copelandin soitto on tässä keskeinen voima: se samaan aikaan groovaa koukuttavasti vaikka samaan aikaan kyseenalaistaa rytmin jatkuvasti. Levy on pelkästään Copelandin luovan rumpaloinnin ansiosta kuuntelemisen arvoinen!

Lauluvastuu jakautuu Claypoolin ja Anastasion kesken, mutta Claypoolin ääni ja persoonallinen fraseeraus nousee hallitsevaan asemaan. Osittain juuri Claypoolin takia ongelmaksi nousee ajoittainen liiallinen kepeys ja hassuttelu. Osa kappaleista tuntuu jäävän hieman yhden asian vitseiksi.

The Grand Pecking Order jäi Oysterheadin ainoaksi levytykseksi, mikä on todennäköisesti vaikuttanut sen asemaan: se ei ole koskaan täysin juurtunut kanoniin, vaan elää enemmän kulttisuosikkina ja sivupolkuna jäseniensä laajassa tuotannossa. Silti kyseessä on levy, joka palkitsee erityisesti kuulijan, joka viihtyy progevivahteisessa, funkkaavassa ja tarkoituksella hieman vinksahtaneessa rock-estetiikassa.

Parhaat biisit ”Mr. Oysterhead”, ”Shadow Of A Man”

20. King Crimson: Level Five

King Crimsonin toinen vuonna 2001 ilmestynyt livelevy VROOOM VROOOM katsoi kuusi vuotta taaksepäin yhtyeen legendaarisen tupla-trion aikoihin, mutta Level Five tarjoilee uusinta uutta ja katsoo itse asiassa jo tulevaisuuteen esitellen materiaalia, joka levytettäisiin lopullisessa muodossaan vasta muutamaa vuotta myöhemmin.

Level Five äänitettiin Toolin kanssa vuonna 2001 tehdyillä Yhdysvaltain- ja Meksikon-kiertueilla keskellä Crimsonin niin sanottua “Double Duo” -kautta, jolloin yhtyeessä soittivat Robert Fripp, Adrian Belew, Trey Gunn ja Pat Mastelotto.

Lähes kokonaan instrumentaalinen 45-minuuttinen Level Five sisältää viisi raitaa. ”Dangerous Curves”, ”Level Five” ja ”Virtuous Circle” (eli ”The Power To Believe II”) tarjoilevat esimakua pari vuotta myöhemmin ilmestyvän The Power To Believe -studiolevyn materiaalista. Versiot ovat vielä hieman luonnosmaisia, mutta toisaalta juuri se tekee niistä kiinnostavan vaihtoehdon lopullisen studiolevyn hiotuille tulkinnoille. Etenkin dynaamisesti kasvava ”Dangerous Curves” ja raskaasti runttaava ”Level Five” ovat upeaa kuultavaa.

Kokonaisuuden täydentävät erinomainen tulkinta The ConstruKction Of Light -levyn nimikappaleesta – samalla levyn ainoa hetki, jolloin kuullaan laulua – sekä ProjeKcts-ajoista asti mukana kulkenut Trey Gunnin puoli-improvisatorinen tähtihetki ”The Deception Of The Thrush”, jonka perään on kätketty improvisoitu piiloraita ”ProjeKct X”.

Koko Crimsonin katalogin mittakaavassa Level Fivea ei voi pitää erityisen merkittävänä julkaisuna, mutta etenkin ilmestyessään se oli kiehtova katsaus yhtyeen senhetkiseen tilanteeseen ja samalla houkutteleva maistiainen tulevaisuudesta.

Parhaat biisit: “Dangerous Curves”, “Level Five”, “The Deception Of The Thrush”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.