Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1984 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 11-19.
11. Scott Walker: Climate of Hunter (UK) ****
12. Jack DeJohnette’s Special Edition : Album Album (US) ****
13. Thinking Plague : …A Thinking Plague (US) ****
14. Marillion: Fugazi (UK) ****
15. Camel: Stationary Traveller (UK) ****
16. Kenny Wheeler : Double, Double You (CA) ****
17. Camel: Pressure Points – Live In Concert (UK) ****
18. McCoy Tyler: Dimensions (US) ****
19. Rainer Brüninghaus : Continuum (DE) ****
Katso vuoden 2021 parhaat levyt täältä
11. Scott Walker: Climate of Hunter
Climate Of Hunter on Scott Walkerin 12. studioalbumi.
Noel Scott Engelilla (1943-2019) eli Scott Walkerilla on ollut kiinnostava ura. Hän aloitti 60-luvulla poikapop-bändi The Walker Brothersissa (kolmikko ei oikeasti ollut veljeksiä) siirtyi sitten 60-luvun lopulla soolourallle ja kunnianhimoisemman ”barokkipopin” pariin. Tämän jälkeen seurasi uran pahin alamäki johon kuului vasemmalla kädellä tehtyjä soololevyjä ja paluu The Walker Brothersin riveihin.
Vuonna 1984 ilmestynyttä Climate Of Hunteria pidetään usein tuolloin 41-vuotiaan Walkerin uran merkittävänä käännekohteena ja osittain se sitä onkin, mutta musiikillisesti se ei kuitenkaan ole aivan niin mullistava kuin välillä annetaan ymmärtää. The Walker Brothersin viimeiseksi jäänyt levy Nite Flights (1978) nimittäin viitoitti suuntaa jo selkeästi kohti Walkerin uutta aikakautta. Erityisesti hyytävä ja kokeellinen sävellys ”Electrician” piirsi selvät askelmerkit tälle vuoden 1984 soolopaluulle…
****
12. Jack DeJohnette’s Special Edition : Album Album
Album Album on Jack DeJohnette’s Special Editionin neljäs studioalbumi.
Rumpali Jack DeJohnetten johtama Special Edition on tasapainoillut aiemmilla levyillään räväkän avantgarde-jazzin ja melodisemman post-bobin välimaastossa ja Album Album jatkaa luontevasti samoilla linjoilla.
Special Editionin kokoonpano on elänyt hieman levyltä toiselle ja myös Album Albumilla tapahtuu uusiutumista. Kahdelta edelliseltä levyltä tuttu saksofonisti John Purcell on yhä mukana, mutta kontrabassoon tarttuu tällä kertaa Rufus Reid. Uusia sävyjä musiikkiin tuo tuubaa ja baritonisaksofonia soittava Howard Johnson. Kvintetin täydentää paluumuuttaja saksofonisti David Murray joka soitti myös Special Editionin upealla debyytillä. Johnsonin tuuban ohella sointiin tuo uutta aromia myös DeJohnetten itsensä soittama syntetisaattori joka maustaa etenkin levyn hidasta tunnelmointibiisiä ”Monks Moodia” joka on alunperin Thelonious Monkin sävellys sekä iloluontoista ”New Orleans Strutia” jossa kuullaan yllättäen myös hienovaraisesti käytettyä rumpukonetta. Levyn yleisilme on kuitenkin edelleen vahvan akustinen eikä Special Edition ole muuttunut yhtäkkiä Chick Corea Elektrik Bandiksi. Ja hyvä niin.
Monk-coveria lukuunottamatta kaikki materiaali on jälleen DeJohnetten käsialaa. Tälläkin kertaa Special Edition on parhaimmillaan nopeimmissa kappaleissa joissa yhtyeen puhelinsoittajat sparraavat toisensa huimiin suorituksiin välillä unisonossa tuuttaillen ja välillä vuoron perään sooloillen. Monkin ohella DeJohnette versioi myös itseään sillä levyn päättää pirteä versio ensimmäisellä Special Editionin levyllä kuullusta ”Zoot Suitesta”.
Album Album jäi viimeiseksi ECM:n julkaisemaksi Special Edition -levyksi, mutta yhtye pysyi DeJohnettelle keskeisenä projektina seuraavan kymmenen vuoden ajan. Toistaiseksi viimeisin Special Editionin levy on ilmestynyt vuonna 1994 joten näyttää siltä että äskettäin 80 vuotta täyttänyt rytmimestari on hylännyt nimen lopullisesti.
Parhaat biisit: ”Ahmad The Terrible”, ”Festival”, ”Third World Anthem”, ”Zoot Suite”
****
13. Thinking Plague : …A Thinking Plague
…A Thinking Plague on amerikkalaisen Thinking Plaguen ensimmäinen studioalbumi.
Kitaristi Mike Johnsonin ja basisti Bob Draken vuonna 1982 Denverissä perustama Thinking Plague on The Muffinsin ohella ehkäpä merkittävin tienraivaaja amerikkalaisessa avantproge-skenessä. Erityisesti yhteen pääasiallinen säveltäjä Johnson oli kiinnostunut niin kutsutun Rock-In-Opposition -liikkeeseen kuuluvista yhtyeistä ja nimenomaan Henry Cow’sta ja sen seuraajasta Art Bearsista. Thinking Plague onkin selvästi näiden uranuurtajien opetuslapsi, mutta mistään hiilipaperikopiosta ei ole kyse vaan eroja on runsaasti. Tässä vaiheessa Thinking Plaguen musiikki ei ole yhtä monimutkaista kuin vaikkapa Henry Cow’lla ja siinä kuuluu myös selvästi yhtyeen oman aikakauden musiikillisten trendien vaikutteet. Thinking Plaguen musiikissa kuuluu paikoittain hyvinkin selkeästi new waven ja jopa punkin riehakkuus. Thinking Plaguen musiikit ja sanoitukset ovat myös otteeltaan huomattavasti leikkisämpiä kuin Cow’n tai läpeensä vakavan Art Bearsin. Tässä vaiheessa sanoituksissa ei myöskään ole mukana vasemmelle kallistunutta poliittisuutta.
Multi-instrumentelisteina toimivien Johnsonin ja Draken ohella keskeinen hahmo Thinking Plaguen debyytillä on innostavasti punkahtavaa otetta ja taidemusiikin vaikutteita laulusuorituksissaan yhdistelevä vokalisti Sharon Bradford. Pianoa ja urkuja soittaa Harry Fleishman ja rumpuja kahdessa biisissä Mark Fuller. Johnson ja Drake ovat kuitenin levyn kantavat voimat. Johnsonin sähkökitarointi tuo mieleen Robert Frippin ja akustisen soitto puolestaan Fred Frithin. Kitaroiden lisäksi Johnson soittaa levyllä myös koskettimia. Suurena Yes-fanina Draken basson soitossa on puolestaan on häivähdys Chris Squirea ja hän soittaa monipuolisesti myös muita instrumentteja pitkin levyä rummuista kitaran kautta balalaikkaan. Drake myös jakaa vokaalivastuuta Bradfordin kanssa.
Lue Mike Johnsonin haastattelu
Suurin osa …A Thinking Plaguen materiaalista on suhteellisen monimutkaista, mutta mukana on tasaisesti myös tietä tasoittavia pop-koukkuja. Monimutkaisempaa puolta edustaa levyn aloittava “I Do Not Live” ja “Possessed”. Leikkisämpää ja popimpaa puolta puolestaan ”The Taste That Lingers On” ja ”How to Clean Squid”.
Koukuttavalla riffillä alkava, mutta usein hyvin riitaisointuisesti soiva ”I Do Not Live” muistuttaa levyn biiseistä eniten Art Bearsin suosimaa avantgarden ja popin sekoitusta. Biisissä duetoi maanisesti Bradford ja Drake. Bradford ottaa hiljaisessa keskiosassa pääroolin erittäin korkealla äänellä taiteellisesti laulaen.
Kahdeksan minuuttinen ”Possessed” on levyn ehkä kypsintä Thinking Plague -tyyliä. Se on pirullisen koukeroinen, intensiivinen ja nopeatempoinen kappale. Toisin kuin moni muu tämän debyytin kappaleista ”Possessed” on suht helppo kuvitella mukaan mille tahansa myöhemmälle yhtyeen levylle. Bradford laulaa kappaleen vokaalit ihastuttavalla pseudo-oopperamaisella äänellä.
Lähes komedian puolelle menevä miniatyyri ”The Taste That Lingers On” kilkuttelee nykivästi eteenpäin kuulostaen melkein kuin joltain mielipuoliselta näkemykseltä lastenlauluista ja tuntuu ennakoivan Cardiacsin vinksahtanutta punkprogea jota leikkisästi kutsutaan pronkiksi.
…A Thinking Plaguen vinkeintä antia edustaa kuitenkin ”How to Clean Squid”. Sen tarmokas mutantti-pop yhdistelee tarttuvaan new wave -grooveesa proge-koukeroita. Biisin kummallisuuden sinetöi Bradfordin intohimoisesti tulkitsemat lyriikat jotka ovat suoraan keittokirjasta napattu. Kuten kappaleen nimi suoraan paljastaa niin sen gourmee-keittokirjasta poimitut lyriikat kertovat mustekalan esikäsittelystä (mustekalan perkaaminen? mustekalan nylkeminen? kuka tietää?) ruuanlaittoa varten. Brutaalin toteava teksti on sijoitettu saumattomasti osaksi musiikkia ja lopputuloksena syntyvä vaikutelma on paitsi synkeän humoristinen niin myös varsin ainutlaatuinen.
Pull tentacles firmly but slowly from body sac
Cut them crosswise, above eyes
Remove thin clear cartilage
From body sac
Leave body intact
Aivan loppuun asti levy ei jaksa kantaa sillä sen päättävä yli 15 minuuttinen ”Thorns Of Blue And Red / The War” ei täysin vakuuta. Suhteellisen vahvasti alkava kappale hyytyy pian alun jälkeen kun Thinking Plague kokeilee Henry Cow’lle tyypillistä vapaata improvisaatiota. Improvisoitu osio on kuitenkin liian pitkä eikä homma ei oikein lähde lentoon vaan jää turhanpäiväiseksi kilkutteluksi ja rapisteluksi rikkoen sävellyksen momentumin. Kappaleen palatessa sävelletyn materiaalin pariin kuullaan moni hyviä hetkiä, mutta Johnsonin ratkaisu ujuttaa mukaan 80-luvun King Crimsonin lanseeraamaa syklistä ja toisteista kitarointia tuntuu tämän levyn kontekstissa hieman irralliselta. Etenkin kun lopputulos kuulostaa kömpelöltä verrattuna Robert Frippin ja Adrian Belewin vaivattoman kuuloisiin hurjasteluihin vaikkapa Discipline -levyllä.. Toisaalta kun Johnson lopulta vapautuu Crimson-jumistaan hän soittaa biisin loppumetreillä varsin hienon mutkittelevan ja vaikertavan kitarasoolon.
…A Thinking Plague ilmestyi alunperin vuonna 1984 omakustanteisena 500 kappaleen vinyylipainoksena. Erikoisuutena julkaisussa oli Draken käsin sapluunan avulla maalaamat kannet jotka olivat jokaisessa yksilössä hieman erilaiset. C-kasettina levy ilmestyi paria vuotta myöhemmin ja CD-julkaisun aika koitti vasta vuonna vuonna 2000 Early Plague Years -nimisen julkaisun myötä joka sisältää sekä …A Thinking Plaguen että yhtyeen toisen levyn Moonsongsin (1986).
Thinking Plague debyytti ei tarjoile ehkä yhtä sofistikoitunutta musiikkia kuin mihin yhtye pystyi myöhemmin urallaan, mutta sen rosoisessa tyylissä on oma uniikki charminsa jota ainakaan leikkisämmän avantprogen ystävien ei kannata jättää väliin.
Parhaat biisit: ”I Do Not Live”, ”Possessed”, ”How to Clean Squid”
****
14. Marillion: Fugazi
Fugazi on Marillionin toinen studioalbumi.
Vuonna 1979 perustettu Marillion julkaisi ensimmäisen studioalbuminsa A Script For A Jester’s Tear vuonna 1983. Yhtyeen debyytti nousi vastoin kaikkia odotuksia (progesta oli tullut kirosana vuosikymmenen alussa) Englannissa albumilistojen top-kymppiin ja teki Marillionista samalla 80-luvun alussa syntyneen ns. neoproge-skenen kirkkaimman tähden.
Hieman mutkia suoraksi vetäen neoproge voidaan määritellä 70-luvun sinfonisen progen yksinkertaistetuksi versioksi johon sekoittuu vaihtelevissa määrin 80-luvun alun musiikilliset trendit (etenkin britti-hevin uusi aalto ja toisaalta syntsapoppi). Siinä missä alkuperäinen progressiivinen rock oli hyvin eklektiivinen genre sen muusikoiden ammentaessa vaikutteita niin jazzista, taidemusiikista, bluesista kuin lukuisista muista genreistä oli neoprogen keskeisin vaikute nimenomaan progressiivinen rock. Myös alkuperäisen progen avantgardistisn kokeellisuus karsittiin pois ja sen monimutkaisimmat koukerot oikaistiin…
****
15. Camel: Stationary Traveller
Stationary Traveller on Camelin 10. studioalbumi.
70/80-luvun vaihde oli hankalaa aikaa monille progebändeille ja niin se oli myös vuonna 1973 perustetulle Camelille. Yhtye menetti 70-luvun lopulla kaksi perustajajäsentään mikä ainakin jossain määrin vaikutti myös musiikin laadun heikkenemiseen. Ensin lähti basisti Doug Ferguson vuonna 1977 ja heti seuraavana vuonna kosketinsoittaja Peter Bardens päätyi samaan ratkaisuun. Breathless (1978) ja I Can See Your House from Here (1979) olivat parhaimmillaankin epätasaisia ja kadonnutta suuntaan hapuillen etsiviä levyjä eikä niitä seurannut konseptialbumi Nude (1981) ollut paljon parempi. Todellinen tason romahdus koettiin vuoden 1982 The Single Factorylla. Tässä vaiheessa myös rumpali Andy Ward oli poissa kuvioista päihde – ja mielenterveysongelmien kanssa ja yksinään jäänyt kitaristi/vokalisti Andrew Latimer yritti pitää epätoivoisesti kamelin vaeltamassa ja vei yhtyettä levy-yhtiön painostamana kaupallisempaan suuntaan. Heikolla menestyksellä. Studiomuusikoiden kera rakennettu The Single Factor kuulosti enemmän b-luokan The Alan Parsons Projectilta kuin Camelilta eikä myynyt yhtään paremmin kuin yhtyeen aiemmat levyt…
****
16. Kenny Wheeler : Double, Double You
Trumpettia ja flyygelitorvea soittava Kenny Wheeler syntyi Kanadassa, mutta teki suurimman osan urastaan Lontoon jazz-skenessä. Hän teki myös useita merkittäviä levytyksiä ECM:lle niin sessiomuusikkona kuin omaa yhtyettä johtaen. Progressiivisen rockin ystävät tunnistavat Wheelerin usein hänen vierailustaan rumpali Bill Brufordin ensimmäisellä sooloalbumilla Feels Good To Me (1977).
Double, Double Me on Wheelerin neljäs levy hänen oman nimensä alla ECM:lle. Wheelerillä on tukenaan erinomainen yhtye; tenorisaksofonia soittaa Michael Brecker, pianoa John Taylor ja rytmiryhmänä jo Miles Davisin legendaarisella Bitches Brew’lla (1970) yhdessä soittanut basisti Dave Holland ja rumpali Jack DeJohnette.
Levy sisältää neljä Wheelerin sävellystä joista viimeisin, yli 23 minuuttinen sikermä, ”Three for D’reen/Blue for Lou/Mark Time” täyttää koko B-puoliskon.
Albumin paras raita on sen aloittava energinen 14 minuuttinen sävellys ”Foxy Trot” jossa Wheelerin nopeat ja räväkät trumpetti-purskahdukset ovat kerrassaan upeaa kuultavaa. Telepaattisen vaivattoman oloisesti yhteen pelaava rytmiryhmä antaa biisille vauhtia vaivattoman oloisesti. Myös Taylorin lyyrinen ja helisevä pianosoolo ansaitsee erityismaininnan.
Riemukkaan hyväntuulisesti, mutta ei lainkaan imelästi, soiva puhaltimien tour-de-force ”W.W.” on myös ihastuttava kappale. DeJohnetten villi rumpalointi on hetkittäin suorastaan hämmästyttävää kuultavaa.
Itsensä ECM-pomo Manfred Eicherin tuottama levy kuulostaa upealta.
En ole kuullut läheskään kaikkia 84-vuotiaana vuonna 2014 kuolleen Kenny Wheelerin mittavan tuotannon levyjä, mutta kuulemistani Double, Double Me asettuu aivan kärkisijoille ellei peräti kirkkaimpaan kärkeen.
Parhaat biisit: ”Foxy Trot”, ”W.W.”
****
Vuoden 1983 parhaat levyt löydät täältä
17. Camel: Pressure Points – Live In Concert
Pressure Points – Live in Concert on Camelin toinen livealbumi.
Tämä kirjoitus perustuu vuoden 2009 laajennettuun CD-painokseen joka pitää sisällään kuusi ylimääräistä kappaletta kasvattaen levyn pituuden alkuperäisestä 45 minuutista peräti 85 minuuttiin.
Vuonna 1973 perustetusta Camelista ei ollut kymmenessä vuodessa tullut vielä puhtaasti nostalgialla pelaavaa yhtyettä vaan Pressure Pointsilla yhtye soittaa rohkeasti pääosin kahden tuoreen levynsä Nuden (1981) ja uunituoreen Stationary Travellerin (1984) materiaalia. Edellä mainittujen levyjen välissä ilmestyneeltä epäonnistuneelta The Single Factorylta (1982) kuullaan armollisesti vain sen instrumentaalinen kohokohta ”Sasquatch”. Yhtyeen pitkäaikaisimmat fanit palkitaan muutamalla The Snow Goosen (1975) raidalla sekä erinomaisella tulkinnalla Miragen (1974) vanhasta sotaratsusta ”Lady Fantasysta”.
Bändi soittaa tiukasti ja energisesti toukokuussa 1984 Hammersmith Odeonissa äänitetyllä keikalla. Ainoa mukana vielä oleva alkuperäisjäsen kitaristi Andrew Latimer, hoitaa vokaalit yhdessä Chris Rainbow’n kanssa. Laulupuoli toimii ihan mukavasti mutta vielä komeammin laulaa Latimerkin sähkökitara joka vinkuu ja vonkuu tunteellisesti kautta levyn ehdottomassa pääroolissa. Muista soittajista etenkin kosketisoittaja Ton Scherpenzeelin notkeat juoksutukset ilahduttavat vaikka miehen soundit välillä hieman turhan ohkaisia ovatkin.
Yksi levyn kohokohdista on energinen tulkinta The Snow Goosen ”Rhayader Goes to Townista” jossa Latimer vastaa vierailevan saksofonisti Mel Collinsin komeaan sooloon levyn rouheimmalla kitarasoololla joka on yleensä lempeän kitaristin työksi yllättävän aggressiivista kuultavaa. Levyn toinen muusikkovierailu kuullaan ”Lady Fantasyssa” jossa Camelin alkuperäinen kosketinsoittaja Peter Bardens palaa revittelemään maukkaasti uruillaan. Kokonaisuutena ”Lady Fantasyn” tulkinta ei kuitenkaan ihan täysin vakuuta; Colin Bassin kasarimaisesti poksahteleva bassokitara ei oikein sovi biisin kontekstiin. Scherpenzeelin syntetisaattorivongutuksiin biisin loppupuolella pätee sama moite, mutta ainakin niiden riehakkuudessa on jotain kovin viihdyttävää.
Alunperin marraskuussa 1984 kauppojen hyllyille ilmestynyt Pressure Points sai jatkoa seuraavan vuoden tammikuussa kun saman nimen alla julkaistiin VHS-formaatissa konserttivideo Hammersmith Odeonin konsertista. VHS-versio sisältää samat kappaleet kuin vuoden 2009 laajennettu CD-painos plus ylimääräisen kappaleen ”In The Arms Of Waltzing Frauleins” joka äänitettiin alunperin Stationary Travellerille, mutta jäi tilasyistä pois.
Pressure Points on erittäin viihdyttävä ja tehokas livelevy Camelilta jota ei kannata jättää väliin jos yhtyeen 70-luvun lopun ja 80-luvun alun tuotantoa yhtään arvostaa. Mutta muistathan hommata laajennetun painoksen!
Parhaat biisit: ”Cloak And Dagger Man”, ”Rhayader Goes to Town”
****
18. McCoy Tyler: Dimensions
Jazz-pianisti McCoy Tyner (1938-2020) tunnetaan parhaiten hänen roolistaan John Coltranen legendaarisesta 60-luvun alun kvartetista mutta hän tehnyt myös mittavan uran yhtyeen johtajana aloitettuaan soolouransa vuonna 1962 ilmestyneellä levyllä Inception.
Post-bobiksi kai määriteltävällä Dimensionsilla soittaa kvintettikokoonpano joka koostuu Tynerin pianon (mukana on myös syntetisaattori lähes huomaamattomasti) ohella Gary Bartzin alttosaksofonista, John Leen bassosta, Wilby Fletcherin rummuista ja, piristävän poikkeuksellisesti, John Blaken viulusta. Itselleni nämä muusikot ovat pääosin tuntemattomia, mutta pätevästä porukasta on kyse tämän levyn kohdalla. Ilmeisesti kyse on ollut myös varsin demokraattisesta yhtyeestä sillä Dimensionsilla on yksi sävellys per muusikko (rumpali Fletcheria lukuunottamatta). Lisäksi kuullaan pari jazz-standadia (”Prelude to a Kiss” and ”Just in Time”).
Levyn kokokohta on Tynerin säveltämä kymmenen minuuttinen aloitusraita ”One For DEA” joka rullaa vastustamattomasti eteenpäin antaen maukkaita soolo-osuuksia kaikille yhtyeen jäsenille. Etenkin Blaken tummasti soiva viulusoolo on mainiota kuultavaa, mutta Bartzin alttosaksofonilla päräyttelevä soolokaan ole yhtään hassumpi. Leen poksahteleva bassosoolo tosin haiskahtaa aavistuksen verran liikaa 80-luvulta. Muuten kyseessä on varsin ajattoman kuuloista musiikkia.
Dimensions ei ehkä ole klassikko-osastoa millään osa-alueella, mutta se tarjoilee vauhdikasta ja hyvän tuulista jazzia joka ei jämähdä kuitenkaan liian viihteelliseksi taustamusiikiksi.
Parhaat biisit: ”One For DEA”, ”Precious One”
****
19. Rainer Brüninghaus : Continuum
Continuum on saksalaisen kosketinsoittaja Rainer Brüninghausin toinen sooloalbumi.
Aiemmin mm. Eberhard Weberin yhtyeessä soittanut Brüninghaus julkaisi soolodebyyttinsä Freigewehtin vuonna 1980. Vaikka tuon levyn kvartettikokoonpano on vaihtunut trioon ja flyygelitorven soittaja Kenny Wheeler ja rumpali Jon Christensen on vaihtunut hieman tuntemattomampiin muusikoihin on molempien albumien tyyli hyvin samankaltainen. Brüninghaus tarjoilee yhä myös trumpetisti/flyygelitorven soittaja Markus Stockhausenin (kyllä, Markus on legendaarisen Karlheinz Stockhausenin poika!) ja rumpali Fredy Studerin kanssa kuulaasti ja ilmavasti soivaa musiikkia joka liikkuu jossain jazzin, jazz-rockin ja taidemusiikin rajamaastossa. Välillä levy merkitään itseasiassa Brüninghausin ohella myös Stockhausenin ja Studerin nimiin, mutta minusta on perusteltua puhua Continuumista nimenomaan Brüninghausin albumina sillä kaikki materiaali on hänen säveltämäänsä.
Continuumin yleistunnelma on viileän arvokas, mutta toisaalta levyn ensimmäisessä raidassa “Strahlenspur” on sellaista riemua jota Freigewehtillä ei juurikaan kuultu. Yleisesti ottaen Continuum tarjoilee kuulaasti soivaa musiikkia jota luonnehtii usein Bruninghausinin lyyriset ja impressionistiset pianokuviot ja toisaalta Stockhausenin hetkittäin hyvinkin viiltävästi soiva trumpetti. Hetkittäin musiikkia ajaa voimakas rytminen draivi ja välillä leijaillaan abstrakteissa tunnelmissa. Continuumin musiikki on hieman vapaamuotoisempaa kuin tiukemmin sävelletyn Freigewehtin ja ehkä siksi siitä otteen saaminen tuntuu vaikeammalta.
Oslossa syyskuussa 1983 Manfred Eicherin johdolla äänitetty Continuum julkaistiin edeltäjänsä lailla ECM:n kautta.
Continuum on erittäin tyylikästä musiikkia ja kaikin puolin miellyttävää kuunneltavaa, mutta jää hieman liikaa edeltäjänsä toisinnoksi. Jopa levyn uudet muusikot, niin taitavia kuin ovatkin, tuntuvat tarpovan tyylillisesti kuuluisampien edeltäjiensä jalanjäljissä.
Valitettavasti Brüninghausin sooloura jäi suppeaksi ja hän julkaisi Continuumin jälkeen enää pari matalamman profiilin soololevyä. 90-luvulla Brüninghaus soitti Jan Garbarekin yhtyeessä ja palasin vuonna 2001 yhden levyn ajaksi myös Weberin bändiin. Tämän jälkeen hän on kadonnut ainakin omalta kartaltani.
Paras biisi: “Strahlenspur”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa