Viikon Teos 62: Ornette Coleman – Free Jazz (1961)

Opiskeluvuosinani kauan sitten sain nauttia näköalasta, jollaiseen minulla ei varmasti enää kaupungin keskustassa ole varaa missään elämäni vaiheessa. Otaniemen soluhuoneeni ikkunasta aukesi esteetön näköala merelle, jota en lakannut ihailemasta. Vähemmän mukavaksi tunnelman teki kesken asumisjaksoni ikkunani alle auennut päiväkoti, jonka lasten ulkoilu herätti minut usein hyvin ansaitusta aamu-unestani.
Harrastin opiskeluaikanani usein jahkailua tai ”prokrastinaatiota” koulutöiden kanssa, eli kurssisuunnitelman mukaisen ohjelman sijaan usein tein jotain aivan muuta. Erään kerran luin keskellä arkipäivän Thomas Mannin Taikavuori-romaania ja kuuntelin taustalla juuri Digeliuksen Emulta ostamaani Ornette Colemanin Free Jazz –CD-levyä. Se oli ensimmäinen free jazz –levyni, ja halusin kovasti tajuta sen. Olin siis kuunnellut sitä otsa rypyssä kerta toisensa jälkeen ilman mainittavaa tulosta; Free Jazz ei juuri eronnut ikkunasta kaikuvasta alakerran päiväkotilasten mekastuksesta. Muistan edelleen hetken kun yhtäkkiä, lukiessani Mannin hidasliikkeistä tekstiä, musiikki avautui minulle. Tässä yhteydessä opin myös oman tapani lähestyä free-ilmaisua muutenkin: musiikkia ei pitäisi yrittää aktiivisesti ymmärtää, vaan pitäisi antautua sen vietäväksi.

Free jazz sai nimensä tästä Ornetten levystä. Yhdistyessään 1960-luvun yhteiskunnalliseen vapautumiseen ja tasa-arvoliikkeeseen musiikkityyli, joka pyrki vapauttamaan ilmaisun länsimaisen musiikkiperinteen toonikan ja dominantin välisestä suhteesta sopi monenlaisten virtausten airueeksi. Taidemusiikin modernismi oli edelleen valkoisten yliopistomiesten temmellyskenttä eikä kelvannut, vaikka periaattessa pyrki samaan. Ornettesta tuli sankari. Hänen asemansa jazzin suuruuksien joukossa on silti epävakaampi kuin Coltranen, Monkin, Milesin tai Ellingtonin. Osittain tämä ehkä johtuu siitä, ettei hän ole tajunnut kuolla ajoissa tullakseen kanonisoiduksi, toisaalta kuitenkin yllättävän usein kuulee väitettävän, että hänellä vain kävi hyvä tuuri. Cecil Taylor oli Jazz Advancellaan kolkutellut samoja ovia jo 1950-luvulla, Sun Ra samoin. Coltrane päätyi samankaltaisiin johtopäätöksiin omaa tietään. Minusta tämä väittely on vähän samalla lailla turhaa kuin se, keksikö Newton vai Leibnitz differentiaalilaskennan. Free Jazz on radikaali ja kaunis teos, jota leimaa keksimisen riemu.

Erityisen hienoa Free Jazzissa on kaksoiskvartetin käyttö. Samaa ideaa käytti myöhemmin Robert Fripp King Crimsonin tuplatrio-konseptillaan paikoin hienoin tuloksin. Ornette palkkasi neljä aikansa huikeinta virtuoosia: trumpetisti Freddie Hubbardin, bassoklarinetisti/puhaltaja Eric Dolphyn, basisti Scott LaFaron (joka loistaa myös edellisellä Viikon Teoksella Bill Evansin trion hyvin toisenlaisissa tunnelmissa) ja rumpali Billy Higginsin tuplaamaan omaa kvartettiaan jossa soittivat luottomiehet trumpetisti Don Cherry, basisti Charlie Haden ja rumpali Ed Blackwell. Ilmeisesti epävakauttaakseen tilannetta Ornette vaihtoi vielä rytmisektiot päittäin: Blackwell ja Haden soittavat Hubbardin ja Dolphyn kanssa.

Free Jazz perustuu kvartetin vastaparien vuoropuheluun. Maestro itse sooloilee surumielisen bluesahtavalla altollaa Dolphyn myhäilevän bassoklarinetin vastinparina. Dolphy on ulkoa tulleista muusikoista ehkä selvimmin free-soittaja, joka ponnistaa ehkä ennen kaikkea Monkin äkkiväärästä ilmaisusta, muodostaen näin kubistisen kontrastin Colemanin raa’an valittavalle soundille. Freddie Hubbard, jazz-trumpetisteista ehkä teknisesti loistavin luo erinomaisen kontrastin Don Crerryn hauraammalle, mutta seikkailunhaluisemmalle ilmaisulle.

Sitten seuraa basistien vuoropuhelu, jossa muistuttaa titaanien taistelua. Scott LaFaro kuoli samana vuonna ja syöksähti pyrstötähtenä legendaksi. Hän ei ollut mikään free-soittaja, mutta virtuoosina liikkuu elohopeamaisesti joka suuntaan samalla kevyen ketterällä tavalla kuin sinänsä aivan toisentyylisellä Evansin triolevytyksellä. Charlie Haden puolestaan on syvä kuin meri. Hän kasvoi hillibilly-musiikin parissa, rakasti latinalaisamerikkalaista musiikkia; suurin kohteliaisuus jonka hän itse kertoo kuullensa oli, että hänen bassolilnjansa olivat Bachin kirjoittamia. Viimeisenä pääsevät vuoroon rumpalit. Minulle Ed Blackwell on jäänyt vieraammaksi. Billy Higgins sen sijaan levytti pitkään ja hartaasti ja osasi modernin jazzin kaikki tyylilajit Monkista Methenyyn. Ennen kuolemaansa hänen kestävin kumppanuutensa oli hipsterisaksofonisti Charles Lloydin kanssa. Rumpudialogi päättää 40-minuuttisen eepoksen, jonka minun mielestäni edellinen bassodialogi kruunasi.

Emme ole kuunnelleet Viikon teos -sarjassa kovin montaa free-teosta. Peter Brötzmannin Machine Gun ei herättänyt valtavaa ihastusta. Toivon, että Ornetten teos löytäisi muutaman asiaan vielä vihkiytyneen, joka olisi valmis avaamaan sydämensä tälle musiikille ilman ennakkoluuloja. Ornette ansaitsee mielestäni pioneerin leiman pelkästään jo tämän tuplakvartetin arkkitehtina ja johtajana.

Kirjoittaja: SAKU MANTERE

Muut Viikon teos -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: