Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1972 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 11-25. Vuoden kirkkaimman kärjen löydät täältä.
11. Alan Sorrenti: Aria (IT) ****½
12. Ornette Coleman: Science Fiction (US) ****½
13. Gnidrolog: Lady Lake (UK) ****
14. Matching Mole : Little Red Record (UK) ****
15. Frank Zappa: The Grand Wazoo (US) ****
16. Pekka Pohjola: Pihkasilmä kaarnakorva (FI) ****
17. Banco del Mutuo Soccorso: Darwin! (IT) ****
18. Gentle Giant: Three Friends (UK) ****
19. Banco del Mutuo Soccorso: s/t (IT) ****
20. Moving Gelatine Plates: The World of Genius Hans (FR) ****
21. Le Orme: Uomo di pezza (IT) ****
22. Matching Mole: s/t (UK) ****
23. Premiata Forneria Marconi: Storia di un minuto (IT) ****
24. Weather Report: I Sing the Body Electric (US) ****
25. Haikara: s/t (FI) ****
11. Alan Sorrenti : Aria
Aria on napolilaisen laulaja/säveltäjä Alan Sorrentin debyyttialbumi.
Aria on upeaa ja hyvin hyvin tunteellista ja teatraalista singer-songwriter progea. Levyn kappaleet ovat tummasävyisiä ja niissä on klaustrofobisen painostava tunnelma.
Parhaat biisit: ”Aria”, ”La mia mente”
****½
Lue koko arvostelu levystä täältä >
12. Ornette Coleman: Science Fiction
Science Fiction on jo 50-luvulla uransa aloittaneen saksofonisti Ornette Colemanin yksi arvostetuimmista albumeista ja ehdoton oma suosikkini niistä levyistä joita Colemanilta olen kuullut. Myönnettäköön että monta on myös kuulematta.
Ornette Coleman tunnetaan tulisesta ja välillä suorastaan raivoisasta free-jazzista. Science Fiction ei yleisesti ottaen ole ihan yhtä tuimaa menoa kuin Colemanilla usein ja kappaleet tuntuvat myös suht selkeiltä ja ainakin osittain etukäteen mietityiltä. Tätä vaikutelmaa korostaa myös kappaleiden hillityt pituudet jotka vaihtelevat kolmesta kuuteen minuuttia.
Levy alkaa hillitysti kauniilla kappaleella ”What Reason Could I Give” jossa laulaa intialaissyntyisen Ashra Puthlin. Puthlin laulaa myös yhdessä toisessa kappaleessa ja nuo kevyemmät hetket tuovatkin mukavaa vaihtelua levyn muuten suht villiin meininkiin. Tosin ”What Reason Could I Give” olis kyllä mielestäni toiminut paremmin kontrastina jossain muualla kuin levyn aloitusraitana.
Levyn toisessa kappaleessa joka edustaa albumin tyypillisempää suuntaa ketterä rytmiryhmä basisti Charles Hayden ja rumpali Billy Higgins tekevät suuren vaikutuksen todella vauhdikkaalla ja notkealla soitollaan levyn ehkä parhaassa biisissä ”Civilization Day”. Colemanin oma tyypillisesti riehakas saksofonin ja trumpetin soitto on tietysti kautta levyn upeaa kuultavaa.
Nimibiisi kappale käyttää tehokkaasti vauvan itkua ja puheääntä luodakseen yhdessä kaoottisen musiikin kera hyvin häiritsevän tunnelman.
Science Fiction on upea avantgarde jazz -levy joka ei missään vaiheessa muutu liian absraktiksi tai kaoottiseksi sekoiluksi.
Parhaat biisit: ”Civilization Day”, ”Street Woman”
****½
13. Gnidrolog: Lady Lake
Veljekset Colin ja Stewart Goldring perustivat Gnidrologin jo vuonna 1969, mutta bändin debyyttilevyä saatiin odottaa huhtikuuhun 1972 asti. Sen jälkeen hommat etenivätkin vauhdilla sillä tämä kakkosalbumi Lady Lake ilmestyi jo saman vuoden joulukuussa.
Lady Laken musiikissa on havaittavissa vaikutteita Van Der Graaf Generatorin , Gentle Giantin ja etenkin Jethro Tullin suunnalta. Tull-vaikutteita korostaa etenkin runsas huilun hyödyntäminen, mutta myös toisaalta monet Stewart Goldringin varsin verevät sähkökitarasoolot jotka tuovat mieleen Martin Barren. Toisaalta viisihenkisen yhtyeen runsas instrumentaatio selloineen ja monine eri puhaltimineen tuo mieleen Gentle Giantin. Saksofonit pörisevät välillä yhtä rokkaavan aggressiivisesti kuin VdGG:n David Jacksonilla. Koskettimia Gnidrolog ei käytä lainkaan mikä tekee siitä suht poikkeuksellisen proge-bändin.
Goldringin veljekset ovat keittäneet kasaan yllä mainituista vaikutteistaan omintakeisen ja todella maittavan yhdistelmän. Lady Laken musiikissa yhdistyy parhaimmillaan erittäin onnistuneesti tarttuvat melodiat ja voimakkaat instrumentaaliosuudet joissa on sopivasti kiemuroita, mutta jotka eivät silti ylly ikinä erityisen monimutkaiseksi. Päävokalisti Colin Goldringin (Colin soittaa myös nokkahuilua ja alttotorvea) lauluääni mukavan rouhea ja omaperäinen jossa on hieman ”lammasmaista” vibraattoa.
Levyn kohokohtia ovat hienosti kasvava 11 minuuttinen pasifistisen sanoman sisältävä ”I Could Never Be A Soldier” sekä aivan hurmaavan ja tarttuvan kertosäkeen sisältävä ”Ship” (miksei tämä ollut hitti?). Myös 9 minuuttia kestävä instrumentaalinen nimibiisi on oikein mainio ja sisältää hienon kolmiminuuttisen instrumentaalisen intron jossa puhaltimet saavat kunnolla pääroolin ja meno yltyy varsin jazzahtavaksi.
Levyn heikointa antia on viimeinen kappale ”Social Embarrassment”. Kyseessä on muuten ihan pätevä hieman gentlegiantmainen biisi mutta kappale kompastuu siihen että jostain käsittämättömästä syystä päävokaalit hoitaa yhtyeen saksofonisti John Earle joka ei onnistu urakassaan kovinkaan kummoisesti.
Gnidrologin molemmat 1972 levyt ovat päteviä albumeita, mutta Lady Lake on selvästi vahvempi sofistikoituneemman tyylinsä ja monimutkaisempien sävellyksiensä ansiosta.
Gnidrolog ei koskaan saavuttanut suurta suosiota vaan jäi lähinnä lämppäribändin (mm. David Bowie, King Crimson, Magma, Gentle Giant…) rooliin. Bändi lopetti toimintansa pian Lady Laken jälkeen ja palasi yhteen vasta vuonna 2000 tekemään kolmannen albuminsa nimeltä Gnosis.
Parhaat biisit: ”I Could Never Be A Soldier”, ”Ship”, ”Lady Lake”
****
14. Matching Mole: Little Red Record
Robert Wyattin johtaman Matching Molen debyytti ilmestyi huhtikuussa 1972 ja jo saman vuoden heinäkuussa yhtye palasi studioon tekemään kakkoslevyään joka sai nimen Little Red Record.
David Sinclair jätti yhtyeen esikoisen ilmestyttyä ja Little Red Recordilla hänet korvasi kosketinsoittaja Dave MacRae. Muuten kokoonpano pysyi entisellään eli kitarassa edelleen Phil Miller, bassossa Bill MacCormick ja Robert Wyatt luonnollisesti hoiti rummut sekä vokaalit.
Parhaat biisit: ”Marchides”, ”God Song”, ”Floria Fidgit”
****
Lue koko arvostelu levystä täältä >
15. Frank Zappa: The Grand Wazoo
The Grand Wazoo on kahdeksas Frank Zappan yhdessä taustabändinsä The Mothersien kanssa tekemä albumi.
Eeppinen yhdistelmä bigbandmaista jazzia ja progressiivista rockia. The Grand Wazoo on luontavaa jatkoa Hot Ratsille (1969 ja Waka/Jawakalle (1972), mutta on kokonaisuutena aavistuksen verran vahvempi kuin kumpikaan edellä mainituista.
The Grand Wazoon kappaleet tarjoilevat maukkaita grooveja ja virtuoosimaista soitantaa todella isoilla kokoonpanoilla esitettynä. 13 minuuttisessa nimiraidassa, joka kuulostaa paikoin lähes orkestraaliselta, sekä ”For Calvinissa” soittaa lähes parikymmentä muusikkoa. Muissa kappaleissa esiintyy kahdeksanhenkinen ydinryhmä joka saa sekin kyllä aikaiseksi kiitettävää mekkalaa. En ole suuri Frank Zappan kitaroinnin ystävä joten minua miellyttää suuresti että levyllä solistisessa pääroolissa kitaran sijasta on suuri määrä erilaisia puhallinsoittimia.
Zappan huumorin inhoajana minua ilahduttaa erityisesti se että The Grand Wazoo on lähes kokonaan instrumentaalinen. Kappaleessa ”For Calvin” kuullaan lyhyesti Janet Neville-Fergusonin suht omalaatuisia, ja viihdyttäviä, vokaaleja, mutta Frank Zappa itse jaksaa pidättäytyä kerrankin epähauskasta vitsihuumoristaan. Kuulija voi keskittyä autuaasti hienoon musiikkiin ilman että sitä katkaistaan jatkuvasti typerällä ja lapselliselle läpänderillä. Musiikillista huumoria levy kyllä tarjoaa ihan miellyttävästi hassun ”Cletus Awreetus-Awrightus” biisin muodossa jossa kuullaan myös hupaisaa sanatonta vokalisointia. George Duken cembalomaisella soundilla soivat koskettimet ovat myös tärkeä osa kappaletta.
The Grand Wazoolle täytyy antaa kiitosta erinomaista soundeista ja erottelevasta miksauksesta. Ääni ei mene tukkoon edes massiivisimmissa kohdissa. Erottelevuudestaan levy ei kuulosta silti missään vaiheessa steriililtä vaan soi lämpimän pyöreästi. Erinomaista työtä vuoden 1972 levytykseksi.
Vaikka The Grand Wazoo on Zappan levyjen ehdotonta aatelia on tälläkin levyllä se ongelma että ainakaan minua se ei kosketa millään syvemmällä tavalla. Musiikki on teknisesti vaikuttavaa ja viihdyttävää monellakin tapaa, mutta mitään syviä tunteita se ei herätä. Tämä on mielestäni tyypillistä Zappan musiikille. Jopa Zappaan kyyninen ja humoristinen vittuilu, jota ei onneksi tällä levyllä siis kuulla, tuntuu olevan suunnattu naurattamaan enemmän Zappaa itseensä kuin yleisöä.
The Grand Wazoo on loistava valinta Zappan musiikista kiinnostuneille jotka eivät kuitenkaan halua musiikkinsa sekaan stand-up -komediaa tai loputtomia kitarasooloja.
Parhaat biisit: ”The Grand Wazoo” ja ”Cletus Awreetus-Awrightus”
****
16. Pekka Pohjola: Pihkasilmä kaarnakorva
Pihkasilmä kaarnakorva on Wigwamissa aiemmin mainetta niittäneen basisti/säveltäjä Pekka Pohjolan (1952-2008) ensimmäinen soololevy.
Pekka Pohjola soitti vielä Wigwamissa Pihkasilmä kaarnakorvan teon aikaan. Wigwamissa Pohjola ei ollut saanut (tai ottanut) tilaa säveltänä kovin paljoa vaikka ne muutamat kappaleet joita hän oli yhtyeelle säveltänyt oli jo osoittaneet että taitoja silläkin saralla löytyi. Pihkasilmä kaarnakorvalla Pohjolan omintakainen tyyli jatkaa muodostumistaan vaikka hänen idolinsa Frank Zappan vaikutus yhä erittäin vahvana useassa kappaleessa kuuluukin.
Parhaat biisit: ”Armoton idylli” ja ”Nipistys”, ”Valittaja”
****
Lue koko arvostelu levystä täältä >
17. Banco del Mutuo Soccorso: Darwin!
Italialainen Banco del Mutuo Soccorso julkaisi tämän toisen studioalbumin Darwin!:in vain noin puolisen vuotta debyyttinsä jälkeen. Vuonna 1969 perustettu BMS kuuluu kolmen tunnetuimman italialaisen proge-bändin joukkoon. Siinä missä Premiata Forneria Marconin ja Le Ormen ensimmäisissä levyissä tuntui suht vahvasti tiettyjen brittiläisten alan bändien vaikutus BMS oli alusta alkaen hieman omalaatuisempi kaikessa rouhean koristeellisessa oopperamaisuudessaan.
Kuten albumin nimestä voi jo arvata on kyseessä konseptialbumi legendaarisesta luonnontietelijästä Charles Robert Darwinista (1809-1882) ja yleisemmin myös evoluutioteoriasta. Miten hyvin Banco tätä teemaa italiankielisissä sanoituksissaan hyödyntää on jäänyt tosin minulle mysteeriksi kielitaidollisten vajavuuksieni johdosta.
Tyylillisesti Darwin! jatkaa pitkälti debyytin linjoilla eli musiikki on yhä rikkaan koukeroista ja värikkään koristeellista. Darwin! -levyn musiikki on ehkä hieman debyyttiä monimutkaisempaa ja uutta soundia levyyn tuo yhtyeen toisen kosketinsoittajan Vincenti Nocenzin hankkima syntetisaattori josta mies sitten valitettavasti loihtii esiin välillä aika riipiviä sounde. Onneksi koskettimia hoitavat Nocenzi-veljekset enimmäkseen malttavat pitäytyä edelleen pianossa ja uruissa.
Banco ei todellakaan ujostele Darwin!:lla vaan roiskii ideoita kappaleisiin sellaisella vauhdilla että heikompaa hirvittää. Ja välillä kyllä vähempikin olisi riittänyt. Vaan onpa noiden ideoiden joukossa sitten myös todella herkullisia hetkiä vaikkei niistä aina aivan johdonmukaisia kokonaisuuksia synnykään.
Yhdeksän minuuttinen ”La conquista della posizione eretta” joka alkaa lähes kuusi minuuttia kestävällä instrumentaalijaksolla on levyn kohokohta. Kun demisroussos-look-alike Francesco Di Giacomo lopulta alkaa määkimään sanoituksia on se jopa hieman antiklimaattista. Tällä levyllä Di Giacomon dramaattinen ja ääritunteellinen vokalisointi alkaa nimittäin pikku hiljaa mennä liioittelun puolelle. Onneksi vain hetkittäin ja kyllähän hän laulaa välillä oikein komeastikin kuten esimerkiksi kappaleessa ”Cento mani e cento occhi” joka päätty hauskaan ummahummah-messuamiseen joka tuo mieleen Ennio Morriconen länkkäri-scorejen oudot lauluosuudet.
Toinen levyn kohokohdista on lyhyt kolmi minuuttinen jazzahtava instrumentaali ”Danza dei grandi rettili” (”Isojen matelijoiden tanssi”) joka on mukava kevyt välipala kaiken paahdon välissä ja tarjoaa tervetulleen tauon Di Giacomon vokaaleistakin.
Darwin! on pätevä jatko-osa debyyttilevyn tunnelmiin ja nämä kaksi levyä ovatkin hyvin tasaväkinen kaksikko, mutta omissa kirjoissani Darwin! on aavistuksen verran parempi.
Parhaat biisit: ”La conquista della posizione eretta”, ”Danza dei grandi rettili”
****
18. Gentle Giant: Three Friends
Three Friends on Gentle Giantin kolmas levy ja yhtyeen ensimmäinen konseptialbumi. Levyn teemana on kolme kouluaikojen kaverusta jotka suuntautuvat aikuisiksi kasvettuaan eri aloille. Yhdestä tulee bisnesmies, toisesta duunari ja kolmannesta taiteilija. Konsepti on löyhä, mutta antavatpa sentään kappaleille, jotka toimivat täydellisesti omillaankin, jonkinmoisen viitekehyksen.
Musiikillisesti Three Friends ei ole aivan yhtä eklektinen ja kokeellinen kuin edeltäjänsä Acquiring The Taste. Keskimäärin levy on hieman rokkaavampi ja yksi-ilmeisempi. Sovitukset ovat suoraviivaisempia ja vähemmän rikkaampia instrumentaatioltaan kuin aiemmin. Toki Three Friendsinkin musiikki on tälläkin albumilla kompleksisuudeltaan kilometrien päässä keskiverto-rockista.
Rumpalia lukuunottamatta bändin kokoonpano pysyi samana kuin aiemmin. Uusi rumpali Malcolm Mortimer tekee levyllä enimmäkseen ihan kelpo työtä, mutta ei ole läheskään yhtä kiinnostava ja luova soittaja kuin edeltäjänsä Martin Smith. Smith sai lähteä ilmeisesti lähinnä siksi että henkilökemiat bändin epävirallisen johtajan Phil Shulmanin (saksofonit, vokaalit) kanssa eivät toimineet. Mortimerin aika bändissä jäi lyhyeksi sillä hän loukkaantui moottoripyöräonnettomuudesssa pian Three Friendsin valmistumisen jälkeen. Smith ei vammaantunut pysyvästi, mutta kiertuevelvoitteiden takia GG pestasi John Weathersin paikkaamaan tilannetta. Homma toimi hänen kanssa niin hyvin että Weatherista tehtiin pian yhtyeen jäsen. Harmillista Mortimerin kannalta, mutta hyvä juttu bändille ja faneille sillä Weathers oli lopulta se täydellinen rumpali Gentle Giantille. Mortimer palasi Gentle Giantin musiikin pariin kuitenkin 2000-luvulla soittaen Three Friends nimisessä spin-off -yhtyeessä jossa musisoi välillä myös Gary Green ja Kerry Minnear.
Three Friendsin parasta antia on tanakasti eteenpäin polkeva, enimmäkseen instrumentaalinen avausraita ”Prologue” joka esittelee myöhempien kappaleiden teemoja ja kevyempi, yhtyeen tavaramerkiksi muodostunutta moniäänistä laulua tehokkaasti hyödyntävä ”Schooldays”. Myös monipuolinen ”Mister Class And Quality?” on pääosin hieno kappale jota rumpali Mortimerin hetkittäin aika puuduttava rumpalointi kuitenkin hieman vahingoittaa.
Heikoiten toimii ”Peel The Paint” jossa Derek Shulmannin ”hardrock-vokaalit” ovat hieman vaivaannuttavaa kuultava eikä Gary Greenin sähkökitara-vinguttelukaan kappaleen instumentaalisesssa ja ikävästi paikallaan polkevassa väliosassa oikein jaksa innostaa.
Toisin kuin kaksi edellistä albumi jotka olivat Tony Viscontin tuottamia Gentle Giant hoiti homman itse Three Friendsillä. Ei välttämättä fiksu veto sillä albumi kuulostaa jotenkin tuhnuisemmalta ja valjummalta soundillisesti kuin edeltäjänsä Acquiring The Taste. Myös kansitaiteen suhteen homma meni puihin sillä Rick Breachin alkuperäinen kansimaalaus jossa kolme epämääräisesti tuherrettua hahmoa kyykistelee lokin ympärillä on kammottava. USA:ssa ja Kanadassa levy julkaisiinkin hyödyntäen debyyttilevyn kantta hieman modifikoituna. Omituinen ratkaisu sekin.
Three Friends on kelpo levy, mutta pienoinen pettymys upean Acquiring The Tasten jälkeen. Three Friends kuitenkin menestyi hieman edeltäjiään paremmin ja sijoittui jopa ensimmäistä kertaa USA:n albumilistoilla. Tosin vaatimattomasti sijalle 197.
Three Friends jäi viimeiseksi albumiksi jolla Shulman-veljeksistä vanhin eli Phil oli mukana. Phil Shulman oli ollut bändin jonkinmoinen johtohahmo ja hänen tiensä tuli päätökseen nolon groupie-sekoilun johdosta. Gentle Giantin kaltaisessa yhtyeessä moista ei perheelliseltä mieheltä katsottu hyvällä ja Phil Shulman vetäytyi yhtyeestä pelastaakseen suhteensa vaimoonsa.
Parhaat biisit: ”Prologue”, ”Schooldays”
****
19. Banco del Mutuo Soccorso: s/t
Vuonna 1969 perustetun italialaisbändi Banco del Mutuo Soccorson nimetön debyyttialbumi julkaistiin toukokuussa 1971 ja tarmokkaasti yhtye julkaisi toisen levynsä Darwin!:in jo saman vuoden joulukuussa.
Banco del Mutuo Soccorson eponyymi esikoislevy on energistä ja rosoista sinfonista ja hyvin dramaattista progea. Yhtyeen perustaneiden Nocenzi-veljesten tuplaKosketinsoittimet dominoivat soundia, mutta sähkökitaristi Marcello Todarokin saa sentään välillä tilaa. Antaumuksella vetävä vokalisti Francesco Di Giacomo pysyy pääosin aisoissa tällä levyllä toisin kuin joillain myöhemmillä Bancon albumeilla joissa jättiläismäisen parran taakse piiloutunen äijän ilmaisu on usein hieman turhankin suureellista.
Pitkässä 18 minuuttisessa kappaleessa ”Il Giardino del Mago” on hieman tyhjäkäyntiä ja levyllä on hieman tuhnut soundit muuten kyseessä on mainio ja energinen debyytti.
Parhaat biisit: ”R.I.P. (Requiescant in pace)”
****
20. Moving Gelatine Plates: The World of Genius Hans
The World of Genius Hans on kitaristi Gérard Bertram ja basisti Didier Thibaultin vuonna 1968 perustaman ranskalaisbändi Moving Gelatine Platesin toinen studioalbumi.
The World of Genius Hansin kansi on yksi rock-historian päräyttävimmistä. Kannessa komeilee pilottitakkiin puettu sika (vai onko se lehmä?) sikari suussa, persiljaa sieraimissaan ja korvissaan. Erikoinen kansi kuvaa tätä kiehtovan erikoista albumi suht hyvin.
The World of Genius Hansin jazzahtavan avantgardistinen soundi on jossain määrin sukua alkuaikojen Soft Machinelle, Supersisterille ja Frank Zappalle, mutta lopputulos on kuitenkin aivan omanlaisensa. The World of Genius Hansin musiikki on paikoin hyvinkin monimutkaista, mutta sen tekee helposti lähestyttäväksi se tietynlainen Canterbury-skenelle tyypillinen, mutta vaikeasti kuvailtavissa oleva, huumori ja lämpö.
Levyn parasta antia on 14 minuuttinen nimikappale jossa on mainiota teemojen kehittelyä ja hetkittäin jopa sinfonisen progen merkkejä. Bändi tosin muistaa epäsäännöllisen säännöllisesti lisätä sekaan jotain sen verran outoja käänteitä ja hassutteluita ettei tätä tarvitse jeesseihin ja genesiksiin sekoittaa.
Levyn heikkous on basisti Didier Thibaultin vokaalit jotka eivät ole kovin kummoista kuultavaa. Thibaultin ääni on korkea ja ohut. Onneksi laulu on levyllä suht pienessä roolissa ja ilahduttavasti monenlaiset puhaltimet, kuten fagotti, pasuuna ja saksofonit saavat enemmän tilaa.
The World of Genius ei ole täysiosuma, mutta ehdottoman suositeltavaa kuuntelijoille joita kiinnostaa hieman tavallista avantgardistisempi näkemys Canterbury-progesta.
Parhaat biisit: ”The World of Genius Hans”
****
21. Le Orme: Uomo di pezza
Uomo di pezza on Le Ormen kolmas studiolevy. Le Orme on yksi vanhimmista italialaisista progebändeistä ja on perustettu jo vuonna 1966. Ensimmäisen levynsä, joka oli lähinnä psykedeelistä poppia Le Orme teki tosin vasta vuonna 1969. Bändin ensimmäinen varsinainen proge-levy oli vuoden 1971 Collage. Uomo di pezzalla yhtye lisäsi koukeroita musiikkiinsa ja klassisen musiikin vaikutteet ovat aiempaa entistä enemmän pinnassa.
Le Orme kuuluu kolmen kuuluisimman italialaisen proge-bändin joukkoon (kaksi muuta ovat PFM ja Banco del Mutuo Soccorso), mutta aivan tyypillisintä saapasmaan progea se ei edusta. Ensinnäkin Le Ormen erottaa useimmista italialaisista alan bändeistä normaalia suppeampi kokoonpano. Useimmat italialaiset proge-bändit olivat kvintettejä, mutta triona toimineen Le Ormen instrumentaatio on basson, rumpujen ja koskettimien varassa. Vokalisti/basisti Aldo Tagliapietra lisää yhtyeen vain satunnaisesti kitaraa. Le Orme kuulostaakin hetkittäin italialaiselta vastikkeelta Emerson Lake & Palmerille kosketinsoittimien ollessa vahvasti pääosassa ja musiikin sisältäessä voimakkaita vaikutteita klassisesta musiikista. Taglipietran vokaalit eivät myöskään ole aivan yhtä dramaattisesti paisuttelevat tyyliltään kuin monilla muilla italialaisilla laulajilla. Tunnetta hänkin kyllä lataa kauniiseen ja varsin korkeaan ääneensä joka muistuttaa aavistuksen Jon Andersonia.
Vain puolisen tuntia kestävä Uomo di pezza (”räsynukke”) sisältää seitsemän lyhyehköä kappaletta joista pisinkin kestää proge-skaalalla vain suht hillityt seitsemän minuuttia. Lyhyistä kestoista johtuen kappaleiden rakenteet ovat suht perinteisiä. Le Ormen musiikki oli yhä tässäkin vaiheessa tavallaan vain proge-elementeillä vahvistettua pop-rockia. Kappaleet ovat melodisia ja ne sisältävät varsin uljaita kosketinsoitinosuuksia Tony Pagliucalta joka oli selvästi Keith Emersoninsa kuunnellut. Muutamissa rytmisemmissä kappaleissa kuten levyn vauhdikkaassa päätösraidassa ”Alienazionessa” yhtye kumartaa selvästi ELP:n ”Tarkuksen” (1971) suuntaan.
Uomo di pezza on tasavahva kokonaisuus josta kuitenkin vielä puuttuu ne aivan timanttisimmat Le Orme -hetket joita yhtyeen pari seuraavaa levyä tuli tarjoamaan.
Parhaat biisit: ”Alienazione”
****
22. Matching Mole: s/t
Rumpali/laulaja Robert Wyatt perusti Matching Molen jouduttuaan lähtemään Soft Machinesta ikävissä tunnelmissa vuonna 1971. Wyatt oli turhautunut Soft Machinen musiikin muuttuessa hänestä liian monimutkaiseksi ja vokaalien jäädessä taka-alalle. Matching Molen oli tarjoitus olla hänen välineensä nimenomaan laulujen kirjoittamiselle ja esittämiselle. Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut koska lopulta levyn musiikista suurin osa instrumentaalista ja vieläpä varsin kokeellista sellaista.
Muusikoiksi uuteen yhtyeeseensä Wyatt pestasi lahjakkaan, mutta vielä suht koulimattoman ryhmän. Yhtyeen kokenein jäsen oli Caravanista äskettäin lähtenyt kosketinsoittaja Dave Sinclair. Kitaristiksi valikoitui jazz-rockia Deliveryssa soittanut Phil Miller (josta tuli lähivuosina merkittävä hahmo ns. Canterbury-skenessä) ja basistiksi Phil Manzaneran kanssa Quiet Sunissa soittanut Bill MacCormick.
Vaikka Matching Molen piti olla nimenomaan Wyattin alusta laulujen kirjoittamiselle niin hieman paradoksaalisesti levyn ehkäpä simppelein a nimenomaan lauluna onnistunein kappale onkin kosketinsoittaja David Sinclairin säveltämä kaunis ja herkkä ”O Caroline”. Wyatt kirjoitti melankolisen surulliset, mutta silti hänelle myös tyypillisesti huumoria sisältävät sanoitukset tyttöystävästään Caroline Coonista josta oli juuri äskettäin eronnut. Wyatt laulaa sen hyvin haavoittuneen ja lähes murtuneen oloisesti. Kappale on teknisesti ehkä hieman hutera eikä kovinkaan hienostunut, mutta jotain kovin vaikuttavaa siinä on.
Wyatt ei malta olla leikittelemättä sanoituksilla myöskään levyn toisessa muuten laulumaisessa kappaleessa ”Signed Curtain” jossa hän laulaa neljännen seinän rikkoen mm.
”And this is the chorus
Or perhaps it’s a bridge
Or just another part of the song that I’m singing”
Loppujen lopuksi levystä ei siis tullut läheskään niin tavallinen laululevy kuin Wyatt oli alunperin kokeillut vaan suuri osa levystä on varsin kokeellisen kuuloista instrumentaalimusiikkia jossa kohtaa jazz-rock ja canterburymainen vekkulimainen haahuilu. Suuri osa kappaleista olisi sopinut suht hyvin Soft Machinen muutamalle ensimmäiselle levylle vaikkeivat pääosin olekaan ehkä aivan yhtä monimutkaista materiaalia.
Yksi levyn kohokohdista on Phil Millerin säveltämä jännästi suuntaan jos toiseenkin poukkoileva yhdeksän minuuttinen instrumentaali ”Part Of The Dance” jossa koko bändi pääsee venyttelemään soittolihaksiaan kunnolla. Etenkin Wyattin hektinen rumpalointi on kappaleessa komeaa kuultavaa.
Matching Molen debyyttiä luonnehtii tietynlainen spontaani ja energinen huolimattomuus. Osa kappaleista on varsin muodottomia ja hähmäisiä. Levy on kaukana progressiivisen rockin huolella hiotuista perfektionistisista monumenteistä mikä onkin merkittävä osa sen uniikkia charmia.
Kukaan bändin jäsenistä ei tainnut olla täysin tyytyväinen Matching Molen debyyttiin. Kaikki oli myös hieman leväperäisesti organisoitua sillä Wyatt ei ollut mikään luonteva johtajahahmo. Etenkin Dave Sinclair turhautui yhtyeen haastavaan toiminaan ja pettyi myös musiikin ”vapaamuotoisuuteen” lähtien omille teilleen. Sinclarin korvasi toinen Dave eli Dave MacRae, joka oli jo vieraillut tällä debyyttilevyllä. Loppuvuodesta 1972 bändi oli jo äänittämässä toista albumiaan.
Parhaat biisit: ”O Caroline”, ”Signed Curtain”, ”Part Of The Dance”
****
23. Premiata Forneria Marconi: Storia di un minuto
Storia di un minuto on italialaisen Premiata Forneria Marconin eli PFM:n ensimmäinen studiolevy. PFM saavutti suurta suosiota kotimaassaan ja on myös ylivoimaisesti kansainvälisesti menestynein italialainen proge-bändi.
Italialaiset bändit seurasivat britti-yhtyeitä progressiiviseen tyyliin muutaman vuoden viiveellä. Italialaisten bändien musiikissa kuuluukin britti-yhtyeiden vaikutteet usein varsin selkeästi eikä PFM:n debyyttikään mikään poikkeus ole. PFM:n porukka on selvästi kuunnellut etenkin Genesiksen, ELP:n ja Gentle Giantin levyt tarkkaan läpi. Vaikutteista muodostuu kuitenkin kohtuullisen omalaatuinen kokonaisuus.
PFM on tavallaan arkkityyppinen italialainen sinfonisen progen edustaja. Kuten italialaisilla proge-bändeillä usein myös PFM:n musiikki on energistä, suorastaan räiskyvää ja usein hyvin romanttista. Pastoraalisista hetkistä loikitaan vauhdikkaisiin osioihin silmänräpäyksessä. Siirtymät eivät aina ole niin jouhevia tai loogisia, mutta se ei italiaanoja pidättele. Pääasia että meininki on kova.
Hyvän esimerkin PFM:n räiskyvän poukkoilevasta tyylistä antaa heti heidän ensimmäisen levynsä ensimmäinen oikea kappale (levyn aloittaa minuuttin mittainen intro ”Introduzione”) eli ”Impressioni di settembre”. Se esitteleee hyvässä ja pahassa PFM:n tyylin suurin piirtein koko kirjossaan. Kappaleessa on reipasta dynaamista vuorottelua rauhallisten akustisten osuuksien ja energisten syntsanvinguttelu-osioiden välissä, maailmoja syleileviä melodioita ja erittäin suuria tunteita. PFM on myöntänyt kappaleen olevan velkaa ELP:n hittibiisille ”Lucky Man” (1970). Mikään kopio ”Settembre” ei todellakaan ole, mutta etenkin kappaleen alkupuoliskon tyyli on suht saman kaltainen. ”Lucky Manin” kaltaisesti ”Settembre” alkaa akustisena mies ja kitara folk-balladina jonka kylkeen tuodaan sitten komeasti soiva Moog-syntetisaattori. Kokonaisuutena PFM:n kappale on kuitenkin esikuvaansa energisempi ja monimutkaisempi. ”Impressioni di settembrestä” tuli yksi yhtyeen suosituimmista kappaleista ja eräänlainen tavaramerkki. Bändi esittää sitä livenä yhä tänä päivänä ja on tehnyt siitä vaihtoehtoisia versioitakin.
Kolmas kappale ”È festa” jatkaa räiskyvää linjaa ja on nimensä mukaisesti tosiaan on yhtä energisen ja iloisen progressiivisen rockin juhlaa. Tässäkin kappaleessa PFM hyppelehtii huolettomasti rajusta rokkauksesta kuin ohimennen lyhyisiin ja kevyisiin huilun puhalteluihin. Aivan täysin homma ei pysy kasassa, mutta hienoja hetkiä biisissä on.
Keskiaikaisen kuuloisella melodialla alkava ”Dove… quando… (parte I)” on kaunis kappale ja PFM jaksaa hillitä itsensä koko kappaleen ajan sortumatta turhaan kikkailuun. Kappaleen toisessa osassa irroitellaan sitten enemmän ja se sisältää mm. komean pianosoolon Flavio Premolilta.
Levyn heikointa antia edustaa päätösraita ”Grazie Davvero” joka on todella epäkoherentti kokonaisuus ja sisältää myös sinne tänne epämääräisen oloisesti tungettua sinfoniaorkesteria.
Storia di un minuto on särmikäs ja toimiva debyytti vaikka osa kappaleista onkin vähän turhan poukkoilevia. Italialaisiin albumi kuitenkin upposi täysillä ja se nousi saapasmaassa albumilistan ykköseksi johon yksikään kotimainen proge-bändi ei ollut aiemmin pystynyt.
Parhaat biisit: ”Impressioni di settembre” ja ”È festa”
****
24. Weather Report: I Sing The Body Electric
I Sing The Body Electric on amerikkalaisen jazz-rock -yhtye Weather Reportin toinen studioalbumi. Yhtyeen ydinkokoonpano on edelleen kosketinsoittaja Joe Zawinul, saksofonisti Wayne Shorter ja basisti Mirloslav Vitous, mutta rumpaliksi on vaihdettu Eric Gravatt ja muutamassa kappaleessa kuullaan tukena myös perkussionisti Dom Um Romãota.
Kuten Weather Reportin debyytti edelliseltä vuodelta on I Sing The Body Electricin musiikki on hyvin abstraktia ja eteeristä eikä todellakaan mitään tyypillistä fuusiojazzia. Yleinen tunnelma on ehkä hieman aiempaa tummempi ja terävämpi. Osittain rumpali Gravattin soiton ansiosta sillä hän tuntuu hyödyntävän runsaasti erilaisia peltejä ja hänen soitossaan on hyvin metallinen ja koliseva soundi.
Levyn toinen puolisko koostuu kolmesta liveraidasta ja voi hyvinkin olla että tuo liveosio on jopa levyn se vahvempi puolisko. Ainakin meno on aavistuksen verran iskevämpää ja energisempää kuin levyn studiokappaleissa.
Levyn kohokohtia on intensiivinen yli kymmenen minuuttinen kollektiivinen live-improvisaatio ”Medley: Vertical Invader / T.H. / Dr. Honoris Causa” sekä Wayne Shorterin sävellys ”The Moors”. Kitaravirtuoosi Ralph Towner vierailee ”The Moorsissa” soittaen sähäkästi 12-kielistä akustista kitaraa.Townerin akustisen soolointron jälkeen kappale muuttuu hyvin kiinnostavaksi rytmiseksi kaaokseksi.
I Sing The Body Electric tuntuu debyyttin lailla edelleen levyltä jolla Weather Report etsii kiihkeästi omaa tyyliään ollen ehkä hieman epävarma siitä mihin haluaisi musiikkinsa menevän. Se tuo levyn tietynlaista epämääräisyyttä ja haahulevuutta, mutta myös tunteen siitä että mikä tahansa on mahdollista. Ja lyhyinä maagisina pilkahduksina siellä täällä pitkin levyä se onkin. Ja kun bändi seuraavilla levyillään tavallaan löysi oman tyylinsä ja osumatarkkuuden keskiarvo ehkä parani ei noiden levyjen musiikki kuitenkaan pärjännyt kahden ensimmäisen albumin hienoimmille hetkille.
Parhaat biisit: ”Unknown Soldier”, ”The Moors” ”Medley: Vertical Invader / T.H. / Dr. Honoris Causa”
****
25. Haikara : s/t
Vuonna 1971 Lahdessa perustetun proge-bändi Haikaran eponyymi debyytti on kiinnostava albumi täynnä tummasävyistä vakavuutta. Levyn ensimmäinen kappale ”Köyhän pojan kerjäys” hupaisine humppaosuuksineen tosin voi antaa hieman vääränlaisen ensivaikutelman levystä. Heti perään seuraavan ”Luoja kutsuu” kappaleen lähes koomiseksi käyvä vakavamielinen uskonnonvastaisuus antaa sitten todenmukaisempaa kuvaa levyn otteesta.
Multi-instrumentalisti Vesa Lattusen johtaman Haikaran julistavassa progessa on miellyttävän orkestraalinen tunnelma ja yhtye käyttää tehokkaasti puhaltimia hyväkseen. Harri Pystysen soittaman saksofonin ja huilun lisäksi levyllä kuullaan pientä torvisektiota joka onkin mukava lisä.
Mikään merkittävien virtuoosimaisten soolosuoritusten levy Haikara ei ole, vaan yhtye toimii enemmänkin näppärien ja monipuolisten sovitusten voimalla. Yksikään levyn kappaleista ei kuitenkaan ole varsinainen täysosuma ja lähes kaikki kappaleet olisivat hyötyneet pienestä tiivistämisestä. Kolme levyn viidestä kappaleesta on kymmenen minuuttisia eikä yhdenkään pituus tunnu täysin perustellulta. Nyt monien upeiden osioiden seassa on liikaa aivan turhaa tyhjäkäyntiä. Kappaleet olisivat kaivanneet myös hieman enemmän energiaa. Nyt tunnelmat jäävät liian usein hieman laahaaviksi.
Haikaran debyytti on ilahduttavan omaperäistä suomi-progea jota on vaikea suoraan yhdistää mihinkään tiettyihin esikuviin. Eniten Haikaran debyytti tuo minulle mieleen brittlläisen Gnidrologin kansi ensimmäistä albumia, mutta kyseinen yhtye on ollut suosioltaan niin marginaalinen että tokkopa Lattunen ja kumppanit ovat siitä edes tietoisia olleet. Viimeisessä kappaleessa ”Manala” olen kuulevinani Van Der Graaf Generatorin vaikutusta.
Harmi että Haikaran taiteellinen kukoistuskausi jäi kovin lyhyeksi. Vuonna 1974 ilmestynyt Geafar oli vielä ihan kelpo levy, mutta vuoden 1975 suoraviivaisempaan suuntaan siirtynyt Iso lintu on yksi pahimmista romahduksista joihin mikään tietämäni proge-bändi on koskaan sortunut.
Parhaat biisit: ”Luoja kutsuu” ja Yksi maa – yksi kansa”
****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 