Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1985 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 1-10.
1. Marillion: Misplaced Childhood (UK) *****
2. Art Zoyd: Le mariage du ciel et de l’enfer (FR) ****½
3. Kate Bush: Hounds of Love (UK) ****½
4. Cecil Taylor Segments II : Winged Serpent (Sliding Quadrants) (US) ****½
5. Bryan Ferry: Boys And Girls (UK) ****
6. Michael Nyman: The Kiss And Other Movements (UK) ****
7. Philip Glass: Mishima (US) ****
8. Present: Le poison qui rend fou (BE) ****
9. Robert Wyatt: Old Rottenhat (UK) ****
10. Patrick Moraz & Bill Bruford: Flags (CH/UK) ****
Katso vuoden 2021 parhaat levyt täältä
1. Marillion: Misplaced Childhood
Misplace Childhood on Marillionin kolmas studioalbumi.
Marillion nousi vuonna 1983 ilmestyneellä debyytillään A Script For A Jester’s Tear vuosikymmenen alussa vauhtia saaneen neoproge-suuntauksen ehdottomaksi kuninkaaksi jättäen lähimmät kilpakumppaninsa (IQ, Pendragon, Pallas, Solstice) nielemään pölyä. Ainakin kaupallisella menestyksellä mitattuna. Yhtye petrasi taiteellisessa mielessä toisella levyllään Fugazilla (1984), mutta kalliiksi tullut albumi ei myynyt yhtä hyvin. EMI harkitsi jopa yhtyeen levysopimuksen katkaisua. Tästä tietämätön Marillion tarttui kolmannella levyllä uskaliaasti projektiin joka 80-luvun puolivälissä oli suunnattoman epämuodikas. Yhtye päätti tehdä kolmannesta levystään konseptialbumin eli levyn jonka kaikki biisit pyörisivät yhden teeman ympärillä…
*****
2. Art Zoyd: Le mariage du ciel et de l’enfer
Le mariage du ciel et de l’enfer on vuonna 1969 perustetun ranskalaisen Art Zoydin kuudes studioalbumi.
Ranskalainen tanssija/koreografi Roland Petit (1924-2011) oli yksi oman sukupolvensa suurimmista baletin uudistajista. Petit työskenteli baletin parissa laajalla skaalalla toimien niin tanssijana, koreografina kuin ohjajana kokeillen rohkeasti eri genrejä ja tehden yhteistyötä yli taiteen rajojen. Yksi Petitin avarakatseista projekteista oli ”Pink Floyd Ballet” vuonna 1972 jossa hän yhdisteli Pink Floydin musiikkia balettiin.
Melko tarkalleen kymmenen vuotta Pink Floyd -yhteistyön jälkeen vuonna 1983 Petit näki Ranskan televisiossa pätkän Art Zoydin konsertista. Petit kiinnostui näkemästään ja otti yhteyttä bändiin vain muutamaa päivää myöhemmin tilaten heiltä musiikin uuteen balettiinsa. Art Zoyd oli imarreltu Petitin kaltaisen kulttuurin raskaan sarjan toimijan huomiosta ja otti haasteen ilolla vastaan…
****½
3. Kate Bush: Hounds Of Love
Hounds Of Love on Kate Bushin viides studioalbumi.
Vain 19-vuotiaana esikoislevynsä The Kick Inside (1978) julkaissut Kate Bush oli kulkenut uransa ensimmäiset vuodet voitosta voittoon. Hänen levyjään oli ylistetty paitsi niiden taiteellisista arvoistaan ja omaperäisyydestään, mutta ne olivat myös myyneet erittäin hyvin. Vuonna 1982 ilmestynyt The Dreaming muutti hieman tilannetta. Erittäin kokeellinen ja kummallinen levy (joka sattuu olemaan allekirjoittaneen suosikki) myi kehnosti etenkin edeltäjiinsä verrattuna. Asiaa hankaloitti että perfektionistina tunnettu Bush työskenteli hyvin hitaasti mikä tarkoitti tietenkin sitä että levyn tekeminen tuli todella kalliiksi.
The Dreaming jälkeen Bushilla oli hieman kärjistäen kaksi mahdollisuutta; joko hän jatkaisi yhä syvemmälle kokeellisen musiikin suuntaan menettäen pikkuhiljaa suosionsa valtavirran parissa tai palaisi tekemään helpommin sulatettavaa popmusiikkia kuten hänen levy-yhtiönsä EMI hartaasti toivoi. Lopulta Bush onnistui luovimaan näiden kahden ääripään välissä levyllään Hounds Of Love joka ilmestyi aika tarkalleen kolme vuotta The Dreamingin jälkeen. Tämä oli toistaiseksi pisin levytystauko Bushin uralla ja ainakin osa hiljaiselosta kului uuden ammattitasoisen kotistudion rakentamiseen. Oman studion avulla Bush vapautui kaupallisten studioiden jättimäisistä laskuista mikä antoi hänelle yhä mahdollisuuden hieroa levyjään poikkeuksellisen pitkiä aikoja ja jatkaa samalla riskien ottoa…
****½
4. Cecil Taylor : Winged Serpent (Sliding Quadrants)
Klassisesti koulutettu pianisti Cecil Taylor (1929-2018) oli yksi free jazzin pioneereja. Hänen musiikkiaan luonnehti usein äärimmäinen energisyys, polyrytmit, atonaaliset ääniklusterit ja tietenkin Taylorin oma virtuoosimainen perkussiivinen pianon soittonsa.
Winged Serpent (Sliding Quadrants) -levyn äänitysten aikaan Taylor oli jo 56 vuotias, mutta levyn hurja musiikki osoittaa ettei hänen särmänsä ollut lainkaan pehmentynyt iän myötä.
Milanossa kolmen päivän aikana äänitetyllä levyllä soittaa suuri kokoonpano. Taylorin pianon lisäksi mukana neljä saksofonistia (joista yksi soittaa myös bassoklarinettia), kaksi trumpetistia, kontrabasisti, fagotisti sekä kaksi rumpalia. Soittajista itselleni tutuin on puolalainen trumpetisti Tomasz Stanko.
11-henkinen kokoonpano luo levyn neljässä pitkässä (7-13 min.) biisissä todella villejä äänikudelmia joiden ytimessä kilisee ja kolisee yleensä tietysti juuri Taylorin flyygeli. Periaatteena tuntuu olevan vanha Weather Reportin motto ”kukaan ei sooloile, kaikki sooloilee” eli tuntuu että lähes koko ajan koko porukka soittaa niin täysillä kuin pystyy (hetket jolloin instrumentaatio supistuu vain muutamaan instrumenttiin luovat tehokkaita kontrasteja!). Voisi kuvitella että tälläisestä lähestymistavasta ei syntyisi kuin kaaosta. Etenkin kun yhtye ei juuri kunnioita perinteisen harmonian rajoja. Ja todella kaoottista musiikki usein onkin, mutta Taylorin ohjastamassa kaaoksessa on jotain todella kiehtovaa. Jotain sellaista jota itse en osaa pukea sanoiksi. Ja mainittakoon että kyllä varsinaisia soolojakin kuullaan: Taylorin oma sooloilu levyn päättävässä nimibiisissä on jotain aivan käsittämätöntä!
Winged Serpent (Sliding Quadrants) kuulostaa välillä selvästi nimen omaan jazzilta. Esimerkkinä vaikkapa ”Womb Waters Scent of the Burning Armadillo Shell” -kappaleen intro jossa puhaltimet soivat hetken aikaa bluesahtavasti Taylorin monimutkaisten pianoharmonioiden päällä. Vielä useammin musiikki kuulostaa kuitenkin ikään kuin taidemusiikin ja jazzin yhdistelmältä. Taylorin yhtye luo jazz-instrumenttiensa avulla samankaltaisia atonaalisia äänipilviä kuin mitä modernissa taidemusiikissa voi kuulla. Toisaalta välillä musiikki hyppää hyvin primitiivisen oloisiin tunnelmiin kun kiliseville perkussioille annetaan päärooli ja koko yhtye messuaa sanattomasti alkukantaisella tyylillä. Kontrasti ikiaikaisen metelin ja ”korkeakulttuurisen” metelin välillä on väkevä!
En ole todellakaan suuri Cecil Taylor -asiantuntija; olen kuullut vain kourallisen vuonna 2018 kuolleen mestarin levyjä, mutta toistaiseksi vaikuttavin on ollut juuri tämä Winged Serpent (Sliding Quadrants). Winged Serpent (Sliding Quadrants) on yksi 80-luvun avantgarde jazzin kirkkaimmista helmistä ja täydellinen vastapaino muoviselle popille joka hallitsi aikakauden musiikillista valtavirtaa.
Parhaat biisit: ”Taht”, ”Womb Waters Scent of the Burning Armadillo Shell”, ”Winged Serpent”
****½
5. Bryan Ferry : Boys And Girls
Boys And Girls on Bryan Ferry kuudes sooloalbumi.
Bryan Ferryn johtama Roxy Music oli yksi 70-luvun innovatiivisimpia art rock -yhtyeitä. Etenkin bändin ensimmäiset levyt Brian Enon kera yhdistelivät taitavasti tarttuvan tenhoavia popkertsejä ja avantgardekummallisuuksia. Enon lähdettyä soolouralle Roxy Music julkaisi vielä muutaman erinomaisen levyn kunnes taso romahti. 70/80-luvun vaihteessa ilmestyneet Manifesto (1979) ja Flesh + Blood (1980) olivat pelkkää tyhjien ideatynnyrien kolinaa. Ferryn jo vuonna 1973 alkanut sooloura puolestaan oli alusta alkaen ollut mitäänsanomatonta pop-iskelmää jossa poseeraus oli pääosassa sisällön sijasta.
Näistä lähtökohdista en aikoinaan tutustunut suurin odotuksin keskellä 80-lukua ilmestyneeseen Boys And Girlsiin. Ensivaikutelmani levystä olikin aikoinaan että voi jeesus mitä pinnallista hömppää. Olin väärässä. Tavallaan.
Monen köykäisen vuoden jälkeen Ferry oli kokenut pienen renessanssin vuonna 1982 ilmestyneellä viimeiseksi jääneellä Roxy Musicin levyllä Avalon joka oli varsin tyylikästä juppipoppia. Boys And Girls jatkaakin Avalonin linjalla ottaen vielä tiukemman etunojan puhtaan popin suuntaan.
Boys And Girls on kuin Ferryn vastine David Bowien Let’s Dancelle (1983). Boys And Girlsilla Ferry ottaa suvereenisti haltuun Bowien lailla aikansa tanssiystävällisen popsoundin tuoden siihen samalla kuitenkin oman leimansa.
Boys And Girls on toteutettu laadukkaan studiomuusikkoarmeijan kera. Taustalaulajat mukaan lukien levyä on ollut tekemässä peräti 30 eri muusikkoa. Joukossa varsin suuriakin nimiä. Kuuden eri kitaristin joukosta löytyy mm. David Gilmour, Mark Knopfler ja Nile Rodgers. Basisteista mainittakoon Tony Levin ja Marcus Miller. Kitaroiden ja syntetisaattoreiden ohella useita kappaleita värittää David Sanbornin saksofoni jonka soundi on miehelle tyypillisesti on aina vaarassa lipsua juustoisuuden puolelle.
Levyn laadukas muusikkkokaarti on äänitetty ylellisen kermaisilla soundeilla. Boys And Girlsiä äänitettiin kuluja säästämättä peräti yhdeksässä eri studiossa ympäri maailmaa yli vuoden ajan. Levyn on tuottanut Ferryn kanssa Rhett Davies joka on aiemmin työskennellyt Roxy Musicin ohella mm. King Crimsonin kanssa.
Boys And Girlsin maailmassa hiukset on hyvin, kello näkyy ja kallis puku on aina särmässä kunnossa. Shampanjaa ja kokaiinia riittää (mutta ihan vain pikku nokallliset sivistyneesti silloin tällöin*). Huolet ovat pieniä; sydän ehkä välillä särkyy, mutta seuraava kaunotar odottaa jo kulman takana joten mitä väliä.
Levyn ensimmäiseltä puoliskolta löytyy sen suurimmat hitit kuten ”Slave To Love” josta tulikin Ferryn soolouran suurin menestys. A-puolen biisit ovat suoraviivaisen tanssittavia ja niitä määrittelee yleensä melko mekaaninen groove joka rakentuu niin ohjelmoiduita kuin käsinsoitetuista rytmeistä.
B-puoliskolla ote rentoutuu hieman ja mukaan hiipii eteerisempiä ja taiteellisempia tunnelmia. Oikeastaan muutos tapahtuu jo a-puoliskon viimeisessä kappaleessa ”Wndswept” joka on suorastaan sensuellin hypnoottinen. Levyn kohokohta on ”Valentine” jota kuljettaa viettelevästi pumppaava rytmi, Knopflerin sielukas kitarointi ja Ferryn suorastaan maaginen laulusuoritus jossa hän laulaa poikkeuksellisen korkealla äänellä. Myös tunnelmallinen ja pikkutarkasti sovitettu nimibiisi on upeaa kuultavaa.
Boys And Girls on helppo tuomita ensivaikutelmani mukaisesti musiikiksi pinnallisille jupeille (Amerikan psykon Patrick Bateman varmasti rakastaa levyä!) ja ehkä se tavallaan sitä onkin. Ferry vie pinnallisuuden kuitenkin niin pitkälle että siitä tulee oikeaa poptaidetta. Boys And Girls on hi-fistisiin kuoriin kääritty tutkielma pinnallisuudesta.
Boys And Girls on herkullista pop-kitschia ja Bryan Ferry soolouran ehdoton helmi.
Parhaat biisit: ”Windswept”, ”The Chosen One”, ”Valentine”, ”Boys And Girls”
* Toim. huom. Boys And Girlsin sanoituksissa ei tietääkseni ole viittauksia kokaiiniin tai edes shampanjaan; kyse on vaikutelmasta joka allekirjoittaneelle levyn yleisestä meiningistä syntyy.
****½
6. Michael Nyman: The Kiss And Other Movements
The Kiss And Other Movements on Michael Nymanin viides studioalbumi.
Englantilainen säveltäjä Michael Nyman (s.1944) tunnetaan parhaiten elokuvamusiikistaan jota hän on kirjoittanut etenkin Peter Greenawayn elokuviin. Hänen scorestaan Jane Campionin elokuvaan Piano (1993) tuli valtava yllätyshitti ja elokuvan soundtrack-levy myi yli kolme miljoonaa kappaletta. Royal Academy Of Musicissa opiskellut Nyman lasketaan kuuluvaksi ns. minimalistisen koulukunnan säveltäjiin ja hän lienee tuon tyylisuunnan kuuluisin eurooppalainen säveltäjä.
Amerikkalaisten minimalisti-kollegoidensa Philip Glassin ja Steve Reichin lailla Nyman perusti oman yhtyeensä soittamaan omia sävellyksiään. Michael Nyman Band syntyi vuonna 1976. The Kiss And Other Movements on viides Michael Nyman Bandin nimen alla tehty levy. Bändin kokoonpano eli vuosien varrella runsaasti. Tähän aikaan yhtyeeseen kuului viisi puhallinsoittajaa ja viulisti sekä yllättäen bassokitaristi jota soitti Henry Cow’sta tuttu John Greaves. Nyman itse soittaa pianoa ja syntetisaattoria. Lisäksi levyllä soittaa vierailijoina sekalainen seurakunta sellistejä, trumpetisteja ja viulisteja. Ja kolme vokalistia.
Levyn ensimmäisessä kappaleessa ”The Kiss” kuullaan kahta heistä. 9 minuuttisessa kappaleessa duetoi oopperalaulaja Omar Ebrahimin ja Dagmar Krause (Henry Cow, Slapp Happy, Art Bears). Nymanin tarkoituksena oli asettaa vastakkain koulutettu miesääni ja kouluttamaton naisääni, mutta en ole ihan vakuuttunut että Krause oli tässä mielessä paras valinta. Hän kun on erittäin taitava laulaja joka on tottunut tulkitsemaan hyvin monimutkaista musiikkia. Naisvokalistin roolissa pitikin alunperin olla Anne Pigelle. Ebrahimin oopperalaulu ja Krausen tavanomaisempi (hupaisaa, tämä on varmasti ainoa yhteys jossa Krause on se tavanomaisempi vokalisti!) on kiinnostava vaikkei Krausen suoritus hänen vahvimpia olekaan. Krausen taustalla kipinöi yleensä nopea ja raju jousi-ostinato ja hitaammin soivat puhaltimet. Ebrahamia puolestaan taustoittaa tummasti soivat sellot ja koskettimet. Lopussa vokalistien äänet kohtaavat ja ja samalla heidän hyvin erilaiset taustamusiikkinsa törmäävät hetken aikaa kaoottisesti kunnes tonaalisempi fanfaari ottaa vallan lyhyessä instrumentaalisessa koodassa.
The Kiss And Other Movements kohokohta on seitsemän minuuttinen ”Nose-List Song”. Kappale on osa Nymanin kesken jäänyttä ”Tristram Shandy” -oopperaa. Se alkaa lyhyellä vauhdikkaalla introlla jossa trumpetit ja Greaverin bassokitara soittavat energisesti. Upean kuuloinen osio jää harmillisen lyhyeksi kun tilalle iskee Philip Glassin mieleen tuovat urku-arpeggiot ja sopraano Sarah Leonardin päällekäyvät monotoniset vokaalit. Greaves saittaa sykkivää nopeaa bassoriffiä, puhaltimet puhkovat äänikuvaa arvaamattomasti iskien ja Leonardon vokaalit pauhaavat entistä intensiivisemmin. Neljän minuutin kohdilla tempo nopeutuu ja tahtilaji vaihtuu yllättäen, Leonardo kiljuu yksittäisiä sanoja katkonaisen rytmikkäästi nopea viuluostinato taustallaan. Tempo vaihtuu taas, puhaltimet soivat aiempaa melodisemmin, mutta Leonardin angsti ei hellitä. Viimeisillä minuuteilla kuullaan vielä pari käännettä kunnes lopulta kappale katkeaa kuin seinään ja Leonardin ääni hiipuu dramaattisen kaiun myötä. Upea ja suorastaan hengästyttävän intensiivinen sävellys!
Viisi minuuttinen instrumentaali ”Tango Between the Lines” on dramaattisesti soivien jousien juhlaa. Keskivaiheilla kuullaan lyhyt muutaman tahdin kohta jossa olen itse kuulevinani yhteyden tangoon.
”Images Were Introduced” perustuu helisevän toisteisen pianokuvion, ruosteisilta kuulostavien jousien ja Leonardin erittäin korkeassa rekisterissä laulamien sanattomien vokaalien varaan. Laulun ja kiljumisen sekoitukselta kuulostavat vokaalit ovat vaikuttavaa kuultavaa. Pakko silti myöntää että ehkä kappale olisi toiminut paremmin hieman lyhyempänä. Seitsemän minuutin mitassa tärykalvot väsyvät Leonardin loputtomaan kiljahteluun.
Levyn päättävä kolmeen osaan jaettu, ”Water Dances” sävellettiin alunperin Greenawayn elokuvaan Making A Splash. Nyman kasvatti kappaleen lopulta myös 40 minuuttiseksi konserttiteokseksi, mutta The Kiss And Other Movementsilla siitä kuullaan noin 15 minuuttia kestävä versio. Nopeatempoisessa viisiminuuttisessa ensimmäisessä osassa jouset hinkkaavat toisteista kuviota, ja piano komppaa rytmikkäästi. Tunnelma kasvaa varsin vimmaiseksi kunnes sen katkaisee hidas keskimmäinen osa joka on koko levyn lempeintä ja lyyrisintä antia. Lopulta viimeisessä osassa päädytään yllättävän juhlavaan ja itsepintaisesti soivaan lähes elokuvamusiikkimaiseen fanfaariin jota toistellaan taitavasti varioiden lähes seitsemän minuuttia. Välillä fanfaari on suorastaan mieltä ylentävän upean kuuloinen ja sitä ei voi olla hyräilemättä mukana!
The Kiss And Other Movements on kiinnostava näkemys minimalistisesta taidemusiikista. Siinä on jotain aavistuksen rosoisempaa ja avantgardistisempaa kuin Nymanin kollegoiden Glassin ja Reichin musiikissa keskimäärin.
Parhaat biisit: ”The Kiss”, ”Nose-List Song”, ”Water Dances”
****
Vuoden 1984 parhaat levyt löydät täältä
7. Philip Glass: Mishima
Mishima on Philip Glassin toinen soundtrack-levy.
Mishima on Philip Glassin score Paul Schraderin taiteelliseen ja audiovisuaalisesti vaikuttavaan elokuvaan Mishima: A Life in Four Chapters. Elokuva kertoo japanilaisesta kirjailijasta Yukio Mishimasta (1925-1970) joka oli varsin ristiriitainen hahmo.
Tämä oli toinen kerta kun Glass teki musiikkia narratiiviseen ja fiktiiviseen elokuvaan. Glassin ensimmäinen kokeilu elokuvamusiikin parissa oli ollut kaksi vuotta aiemmin ilmestynyt kokeellinen dokumenttielokuva Koyaanisqatsi.
Mishiman musiikki on tutun oloista Glassia, mutta sitä viedään hienovaraisesti elokuvamusiikkimaisempaan suuntaan. Toisaalta välillä hypätään ovelasti myös pop-tunnelmiin. Tästä esimerkkinä etenkin ”Osamu’s Theme”. Se on eriskummallinen kappale jossa glassmainen minimalismi yhdistyy 60-luvun surffirokkin ja hyvin japanilaisen kuuloiseen jazziin. ”Osamu’s Theme” on hyvä esimerkki myös siitä kuinka Mishima edustaa hieman rennompaa ja eläväisempää Glassin musiikkia.
Instrumentaatio Mishimalla ulottuu pienestä sinfoniaorkesterista jousikvartettiin (kuuluisa Kronos Quartet) joita on sitten tilanteen mukaan vielä maustettu rock-instrumenteilla kuten edellä mainitussa ”Osamu’s Themessa”. Instrumentaatiossa on miellyttävästi myös variaatiota; välillä Glass käyttää mahtipontisesti hyväksi koko tulivoimaansa sitten taas välillä kuten ”1934: Grandmother & Kimitakessa” homman hoitaa vain karkiskisti hankaavasti soiva jousikvartetti.
Edellä mainitun ”Osamu’s Themen” ohella levyn kohokohtia on ”November 25: Morning” ja ”Kyoko’s House (Stage Blood Is Not Enough)”
”November 25: Morningissa” ihanasti rullaavat vauhdikkaat rumpukuviot luovat militaristista tunnelmaa jousiostinatojen ristitulessa. Puolivälissä mukaan tulee kumisemaan vielä virtuoosimaisesti soitetut patarummut. ”Kyoko’s House (Stage Blood Is Not Enough)” -kappaleessa puolestaan puhtaalla soundilla soiva sähkökitara ottaa soitettavakseen yleensä jousilla soitetun pitkin levyä toistuvan pääteemaan. Helisevä sähkökitara yhdistettynä taustalla tummasti suriseviin jousiin on hieno efekti. Loppupuolella harppumaisesti soiva syntetisaattori tuo musiikkiin toiveikasta tunnelmaa.
Elokuvamusiikille tyypillisesti Mishiman sävellykset ovat lyhyitä (poikkeuksena 9 minuuttia kestävä ”Runaway Horses” mikä yhdistettynä levyn suhteelliseen rentouteen tekee siitä mainion tutustumisväylän Philip Glassin musiikkiin.
Parhaat biisit: ”November 25: Morning”, ”Osamu’s Theme”, ””Kyoko’s House (Stage Blood Is Not Enough)”
****
8. Present: Le poison qui rend fou
Le poison qui rend fou on Presentin toinen studioalbumi.
Belgialainen kitaristi Roger Trigaux perusti Presentin vuonna 1979 loikattuaan Univers Zerosta omille teilleen. Presentin debyyttilevy Triskaidékaphobie ilmestyi seuraavana vuonna. Jatkoa saatiin odottaa peräti viisi vuotta. Le poison qui rend fou jatkaa hyvässä ja pahassa hyvin pitkälti samalla linjalla kuin edeltäjänsä.
Tarjolla on siis jälleen tummasävyistä avantprogea joka on etenkin rytmisesti varsin monimutkaista. Myös kappalerakenteet kiitettävän arvaamattomasti polveilevoa vaikka myös toistolla on sävellyksissä iso rooli. Le poison qui rend fou on tempoiltaan edeltäjäänsä vauhdikkaampi levy mikä tekee siitä myös hieman kepeämpää kuultavaa.
Pääosassa pitkin levy on useimmiten Trigauxin kidutetun kuuloisesti ujeltava sähkökitara jolle alustan luo yleensä nopeita kuvioita soittava Alain Rochetten piano ja Daniel Denisin maaninen ja vimmainen, mutta silti äärimmäisen tarkka, rumpalointi. Eikä sovi unohtaa Ferdinand Philippotin monimutkaisia bassokuvioita jotka hän soittaa usein kontekstiin nähden yllättävän puhtaalla soundilla. Magma-henkistä mouruavaa soundia kuullaan myös hetkittäin.
Le Poison tarjoilee yhden aivan uuden elementin; yhtyeen synkkään soppaan on lisätty tällä kertaa Marie-Anne Polariksen oopperamaista sopraanolaulua. Valitettavasti Polarista kuullaan vain levyn ensimmäisessä 15 minuuttisessa eepoksessa. Häntä olisi kuullut mielellään enemmän. Hieman uusia tuuli tarjoilee myös levyn päättävä Rochetten säveltämä ”Samana” (kaikki muu materiaalia on Trigauxin käsialaa) joka tarjoilee muuta materiaalia hieman kepeämpiä sävyjä ja jonka upeissa impressionistisissa piano-osuuksissa on häivähdys jazzia.
Vaikkei Le poison qui rend fou tarjoile juuri uusia oivalluksia on sen intensiivisesti soitetut sävellykset vahvoja ja ne pitävät kuulijan tehokkaasti otteessaan monimutkaisuudestaan huolimatta.
Le poison qui rend foun jälkeen Present vaipui pitkään talviuneen ja palasi vasta vuonna 1994.
Parhaat biisit: ”Le poison qui rend fou, Pt. 1: Ram Ram va faire ”Pif Paf””, “Samana”
****
9. Robert Wyatt: Old Rottenhat
Old Rottenhat on Robert Wyattin neljäs studioalbumi.
Old Rottenhat on Soft Machine-legenda Robert Wyattin ensimmäinen koko pitkä studioalbumi kymmeneen vuoteen. Vuonna 1975 ilmestyneen Ruth Is Stranger Than Richardin jälkeen Wyatt tosin EP:n ja yhden levyllisen elokuvamusiikkia. Ja Elvis Costellon säveltämän mainion ”Shipbuilding” sinkun josta tuli jopa pienoinen hitti.
Wyatt politisoitui vahvasti 80-luvun alussa ja hän liittyi myös Englannin kommunistiseen puolueeseen. Old Rottenhat onkin Wyattin poliittisinta musiikkia ja sen tummasävyisyydestä ja suoranaisesta vihaisuudesta onkin helppo päätellä että Wyatt ei kokenut Margaret Thatcherin johtamaa Englantia miellyttäväksi paikaksi. Wyatt käsittelee poliittisia aiheita silti myös laajalla skaalalla ja globaalisti. ”United States Of Amnesia” pui USA:n rasistisia piirteitä ottanutta imperialismia ja ”East Timorin” minimalistisen sanoitukset ottavat kantaa Itä-Timorin kansanmurhaan. ”British Road” puolestaan suomii brittiläistä imperialismia ja ”Alliance” käsittelee poleemisesti yleisemmällä tasolla yhteiskuntaluokkien polarisaatiota ja sitä kuinka valkokauluskeskiluokka on unohtanut työväenluokan.
There is a kind of compromise you are master of
Your endless gentle nudging left us polarised
It’s hard to talk to enemies – and we are enemies
What we had in common makes it even worse
You’re proud of being middle class (meaning upper class)
You say you’re self sufficient (but you don’t dig your own coal)
– Ote kappaleesta ”Alliance”
Old Rottenhat on kirjaimellisesti soololevy sillä Wyatt soittaa yksinään kaikki levyn instrumentit. Paletti on suppea; pääosassa ovat sähköpiano ja halvan kuuloiset syntetisaattorit. Rytmiraidat on luotu käsiperkussioilla (Wyatt halvaantui 70-luvulla eikä pystynyt enää soittamaan kokonaista rumpusettiä) sekä rumpukoneilla. Joissain kappaleissa on mukaan myös bassokitara. Levyn kosketinsoitinpitoiset DIY-soundit sille hyvin omintakeisen tunnelman mitä vahvistaa tietenkin Wyattin omalaatuinen laulutyyli. Wyatt laulaa pitkin levyä melankolisen kauniisti ja taitavasti (mukana on myös muutama instrumentaalinen biisi).
Musiikki on pääosin varsin tummasävyistä eikä sanoituksissakaan ole juuri Wyattille tyypillistä huumoria (tai on hetkittäin mutta huumori on HYVIN mustaa). Muuten varsin introspektiivisen levyn tunnelmat käyvät hetkittäin myös varsin popmaisilla vesillä mistä paras esimerkki on rumpukoneen ponnekkaasti tahdittamassa ”The Age Of Self”. Tuonkin kappaleen sanoitukset tosin menee normaalien pop-aiheiden ulkopuolella Wyattin ruotiessa sarkastisesti sitä kuinka työväenluokasta on manipuloitu itsekkäitä kuluttajia.
Old Rottenhat on kiehtova levy ja hyvä osoitus siitä että syntetisaattoreiden avulla tehtiin 80-luvulla muutakin kuin muovista kertakäyttömusiikkia.
Paras biisi: ”Alliance”, ”Gharbzadegi”, ”The Age Of Self”
****
10. Patrick Moraz & Bill Bruford: Flags
Flags on Patrick Morazin ja Bill Brufordin toinen yhteinen albumi.
Kaksi entistä Yesin jäsentä kosketinsoittaja Patrick Moraz ja rumpali Bill Bruford löivät yllättäen hynttyyt yhteen vuonna 1983 julkaisten esikoisalbuminsa Music For Piano And Drums. Yllättäen siksi että he eivät koskaan olleet soittaneet Yesissä samaan aikaan. Moraz ja Bruford löysivät kuitenkin yhdistävän tekijän jazzin suunnalta. Music For Piano And Drums ei ollut missään nimessä varsinaisesti jazzia, mutta parivaljakon spontaanisssa instrumentaalisessa musiikissa oli kuitenkin mukana selvä jazz-geeni joka sekoittui molempien progressiivisen rockin taustaan ja toisaalta Morazin klassisen musiikin vaikutteisiin.
Esikoislevyn lailla myös Flagsin instrumentaatio rakentuu rohkeasti vain rumpujen ja koskettimien varaan. Tällä kertaa pelkästään akustisten rumpujen ja flyygelin sijasta myös elektroniikka näyttelee suurta roolia. Moraz käyttää aiempaa enemmän
syntetisaattoreita (Kurzweil 250) ja Bruford soittaa osassa kappaleista sähkörumpuja (Simmons). Etenkään Morazin kaikki soundivalinnat eivät ole kestäneet aikaa ja levy onkin parhaimmillaan silloin kun musiikki on akustisimmillaan. Vahvin raita onkin pelkästään flyygelillä ja akustisella rumpusetillä soitettu Split Seconds” joka käynnistyy suorastaan stravinskymaisesti ja sisältää herkullista äkkiväärää rytmittelyä huipentuen lopulta Morazin väkevään pianovyörytykseen. Yleisesti ottaen levyn elektronisuus on varsin kesyä, mutta poikkeuksen tässä tekee ”Machine Programmed By Genes” jossa kaksikko ottaa kaiken irti teknoleluistaan revitellen niistä monenlaisia kummallisia soundeja. Kiinnostava kokeilu, mutta jossain määrin irrallinen levykokonaisuutta ajatellen.
Moraz on säveltänyt levyn kappaleista neljä yksinään, viisi on parivaljakon yhteistä käsialaa ja tällä kertaa mukana on myös yksi cover eli rumpali Max Roachin ”The Drum Also Waltzes” jonka Bruford tulkitsee tehokkaasti yksinään metronomin pulssi taustallaan. Bruford pysyttelee kappaleessa lähinnä tomtomeissa ja ottaa niistä innostavasti kaiken irti.
Flags ei aivan pärjää duon edelliselle levylle. Materiaali ja soittosuoritukset ovat suurinpiirtein samaa tasoa, mutta elektronisempi äänimaailma ei ole kestänyt kaikin puolin ajan hammasta.
Flags jäi Morazin ja Brufordin viimeiseksi yhteiseksi levyksi. Bruford palasi 2000-luvulla rumpu-piano formaattiin hollantilaisen jazz-pianisti Michiel Borstlapin kera.
Parhaat biisit: ”Temples Of Joy”, ”Split Seconds”, ”The Drum Also Waltzes”
****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa