Älä anna takakannen bändikuvien pelästyttää. Ja koeta olla nauramatta. Amerikkalaisen Queensrÿchen pojat olivat kyllä napanneet tyylinsä (ilmeisesti managerin tai levy-yhtiön pyynnöstä) suoraan Heartilta ja tukkahevibändeiltä, mutta Rage For Orderin musiikki on huomattavasti kunnianhimoisempaa kuin esimerkiksi Poisonin tai Mötley Crüen hauskanpitoheavy. Kyllähän Queensrÿchenkin kappaleissa lauletaan välillä rakkaudesta, mutta niissä ihmissuhteet tuntuvat aina olevan kovin kompleksisia ja jopa kieroonkasvaneita.
1980-luvun alussa perustetun Queensrÿchen musiikki tasapainotteli alusta alkaen mielenkiintoisesti heavy rockin ja progen rajoilla. Siinähän ei sinänsä ole mitään ihmeellistä – tuon ajan heavy rockiin keskittyneissä musiikkilehdissä kuten esimerkiksi Kerrangissa oli myös juttuja ja kuvia Rushista ja Marillionista ujutettuna sellaisten ”oikeiden” heavybändien kuin Metallican ja Iron Maidenin joukkoon.
Queensrÿche syntyi, kun kitaristi Michael Wiltonin, rumpali Scott Rockenfieldin, kitaristi Chris DeGarmon ja basisti Eddie Jacksonin yhtye The Mob alkoi tehdä demonauhaa. Laulajaksi pyydettiin yhtyeessä käväissyttä Geoff Tatea. Yhtyeelle johdettiin uusi nimi demolla olleen Queen Of The Reich -kappaleen nimestä. Kun pojat julkaisivat demonsa vuonna 1982 ep:nä ja se alkoi saada positiivista palautetta, päätti Tate liittyä yhtyeeseen.
Vielä omakustanne-ep:nsä ja ensimmäisen albuminsa The Warningin (1984) aikaan yhtyeen musiikki oli lähinnä hienoisilla progevaikutteilla soitettua tyylikästä heavy rockia, mutta Rage For Orderilla progevaikutteet tulevat selvemmin esille. Joissain yhteyksissä Rage For Orderin väitetään olleen yksi ensimmäisistä progressiivista heavy metalia sisältäneistä albumeista ja monet Dream Theaterin kaltaiset yhtyeet kertovatkin saaneensa innoituksensa juuri tästä albumista. Musiikillisesti tämä albumi on kuitenkin huomattavasti lähempänä heavy rockia kuin progea, kappaleissa on tarttuvia kitarariffejä ja kitarasoolot ovat saaneet vaikutteensa nimenomaan raskaasta rockista. Wiltonin ja DeGarmon kitarat soivat hienosti yhteen ja ajalle ominaiset, heavy rockista tutut maneerit sopivat hyvin kappaleille. Taten laulussa on voimaa ja hänen ajoittain soittamansa kosketinsoittimet tuovat mukavasti lisäväriä musiikkiin. Rockenfieldin ja Jacksonin muodostama komppiryhmä hoitaa tonttinsa taitavasti viemättä liikaa huomiota melodioista.
Rage For Orderin sanoituksissa käsiteltiin ihmistenvälisiä suhteita, politiikkaa sekä tekoälyä ja teknologiaa yleisemminkin. Politiikka ja hallituksen juonittelut olivat tietysti olleet amerikkalaisten, noiden väsymättömien salaliittoteorioiden ystävien suosikkiaihe jo pitkään. Ja vaikka tekoäly oli ollut mukana elokuvissa jo vuosikymmeniä esim. 2001: Avaruusseikkailussa, oli vuonna 1984 julkaistu Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä Terminator – tuhoaja todennäköisesti herätellyt tämänkin albumin lyyrikoita pohtimaan teknologian mahdollisuuksia ja vaaroja. Joka tapauksessa tällaiset tavallisista rock’n’roll-aiheista poikkeavat teemat antoivat Queensrÿchelle keskimääräistä älykkäämmän yhtyeen leiman. Matkaa Rushin tasolle oli kuitenkin runsaasti, sillä vaikka laulujen aiheet olivatkin epätavallisia, ei niiden muuttaminen sanalliseen muotoon toiminut aivan parhaalla mahdollisella tavalla.
”Walk In The Shadows” panee levyn liikkeelle saman ajan melodisten heavybändien tyylillä. Itse säkeistö on melko simppeli, mutta kertosäe on todella tarttuva. Kertosäkeen aikana kuultavat taustakuorot saattavat kuulostaa kliseisiltä, mutta ne on toteutettu Queensrÿchen kappaleilla onnistuneesti ja kokonaisuus toimii. ”Walk In The Shadowsista” tulikin keikoilla yleisön suosikki.
Hieman erillisen intron jälkeen kunnolla käynnistyvä ”I Dream In Infra Red” toimii hienosti kahden kitaran kuljettamana. Geoff Taten laulu on korkeimmissa kohdissa hieman kireää, mutta itse kappale on täynnä hienosti viriteltyä dynamiikkaa. Leppoisten säkeistöjen jälkeen kertosäkeet suorastaan räjähtävät kuulijan tajuntaan. Harmillisesti osa ”I Dream In Infra Redillä” käytetyistä kosketinäänistä on ehtinyt vanhentua aika pahasti.
Välittömästi edellisen kappaleen jälkeen alkava ”The Whisper” on varsinaista kitarajuhlaa. Kahta kitaraa käytetään hieman Thin Lizzyn tai IronMaidenintyylisesti ja satunaisilla kosketinäänillä maustetaan kokonaisuutta. Tällä kappaleella Geoff Tate kuulostaa melkoisesti Bruce Dickinsonilta ja oikeastaan kokonaisuus on muutenkin melko lähellä saman ajan Iron Maidenia. Sanoitukset voi jälleen tulkita monilla tavoilla, minulle mieleen tulevat vanhat kauhuelokuvat, joissa vampyyri hankkii itselleen uuden uhrin. ”Please take my hand don’t be afraid. / I am your master, you are my slave.” No onhan tuo aika kornia, mutta toisaalta kaiken symboliikan joukossa sopivan yksinkertaista.
Lue myös:
- Levyarvio: Yes – Big Generator (1987)
- Review: King Crimson – Larks’ Tongues in Aspic (1973)
- Sarja: David Bowie – Earthling (1997)
- Review: Pink Floyd – The Final Cut (1983)
- Levyarvio: Makrofagi –Musta ovi (2022)
- Review: Porcupine Tree – Closure/Continuation (2022)
Dalbellon eli Lisa Dal Bellon huimalta whomanfoursays-albumilta napattu lainakappale “Gonna Get Close To You” häviää minusta selvästi alkuperäisversiolle. Kyllähän tämä stalkkaustarina on Queensrÿchenkin esittämänä hyytävä, mutta Geoff Taten laulusta ei löydy samaa vimmaista maanisuutta kuin Dalbellon tulkinnasta. Myös soiton osalta kappale on hiotumpi kuin Dalbellon ja Mick Ronsonin kaksin soittama alkuperäisversio. Rumpuihin on kyllä saatu mieleenjäävät soundit, mutta ei välttämättä positiivisessa mielessä. ”Gonna Get Close To You” julkaistiin myös singlenä, joka ei kuitenkaan menestynyt listoilla.
“The Killing Words” siirtyy seuraavaan tyyliin, jota voisi kai kutsua powerballadiksi. Laulun tappavat sanat ovat tietysti ne, joilla suhde on lopetettu. Loppua kohti kasvavalla kappaleella on jälleen hienoja jännitteitä ja Geoff Taten laulua on vain pakko ihailla. Vaikka Queensrÿchen levyjä on myyty useita miljoonia, ei Tate silti ole käsittääkseni laulajana niin kuuluisa kuin hänen kykyjensä perusteella voisi olettaa.
Älppärin a-puolen viimeinen kappale “Surgical Strike” on jälleen melko selvää heavy rockia. Sanoituksissa kerrotaan sotilaallisesta täsmäiskusta ja siitä, kuinka sellaisen tekijät on opetettu olemaan tunteilematta. Levyn laajempia teemoja ajatellen kyseessä saattaa olla myös vallankaappaus. Musiikki ja sanoitukset täydentävät tässä toisiaan onnistuneesti. Muutenkin ”Surgical Strike” on hyvä muistutus siitä, että kyllä nämä pojat osasivat soittaa myös tiukkaa rockia.
Albumin kakkospuolen ensimmäinen kappale “Neue Regel” on uljas näyte yhtyeen tyylistä. Taten erilaisilla efekteillä käsitelty ääni tuo häiritsevän tunnelman, kuten luultavasti on tarkoituskin. Ääniraita on muutenkin täynnä pieniä, jännittäviä yksityiskohtia, mutta mihinkään turhanpäiväiseen kikkailuun yhtye ei sorru. ”Neue Regelin” sanoituksia on tulkittu monella tavalla, mutta eiköhän tuon saksankielisen nimen avulla haluta vihjailla 1930-luvun tapahtumiin, kun Hitler kumppaneineen alkoi luoda maahan Uutta järjestystä. Kuinkahan monta kertaa tuollaiset suuret suunnitelmat ovat aiheuttaneet lähinnä kaaosta ja verenvuodatusta? Toisaalta Ronald Reaganin ajan Yhdysvalloissa levykansiin alkoi ilmestyä niiden sisällöstä varoittelevia tarroja, mitä osa rockmuusikoista piti sensuurina (ja osa levymyynnin kannalta hyvänä juttuna – nuorisohan nimenomaan halusi kuulla sitä ”vaarallista” sisältöä). Ehkäpä jonkinlaista poliittista muutosta toivottiinkin.
Jos Rage For Orderin kappaleet ovat tuntuneet lähinnä heavy rockilta, niin “Chemical Youth (We Are Rebellion)” on tahtilajimuutoksineen selvästi kallellaan progressiiviseen rockiin. Yritys tuntuu kyllä kovalta, mutta valitettavasti lopputuloksena on kovin sekavasti eikä edes erityisen sulavasti poukkoileva kappale, jonka sanoituksissa ollaan jälleen politiikan ja vallankumousten maailmoissa.
Kaihoisa “London” on tyylikkäästi kasvava powerballadi, jossa kaipaillaan kadotettua rakasta goottilaisissa tunnelmissa. Sanoitukset antavat jälleen mahdollisuuden monenlaisiin tulkintoihin, vihjaukset rakastetun kuolemasta tuovat minulle mieleen joko vampyyrin tai Viiltäjä-Jackin. Rakkaus ei todellakaan ollut yksinkertainen asia Queensrÿchen kappaleilla, kuten seuraavalla Operation: Mindcrimella ollut ”I Don’t Believe In Lovekin” todistaa.
“Screaming In Digital” etenee lähes konemaisesti. Itse asiassa siirtymä ”Londonista” tähän kappaleeseen tuo minulle mieleen ”Welcome To The Machinen” alun Pink Floydin Wish You Were Herellä. Synteettiset äänet, kitaroiden kirskumiset ja kosketinsoittimet värittävät jännittävästi tekoälystä ja ehkä kyborgista kertovaa kappaletta. ”Don’t turn your back on me / or you might find that your dreams / are only program cards.”
Albumin päättää viehättävän melodinen balladi “I Will Remember”. Akustisen kitaran käyttö tuo miellyttävää lämpöä, vaikka sanoituksissa ollaankin jälleen kryptisissä tunnelmissa. Kun levy on ollut pääosin kylmä ja pahaenteinen, tuntuu ”I Will Remember” mukavan toiveikkaalta päätösraidalta.
Rage For Order sai julkaisunsa aikaan positiivista palautetta. Albumi ei kuitenkaan ollut mikään suuri myyntimenestys. Queensrÿche pääsi kuitenkin albumia seuranneen reilun puolen vuoden mittaisen kiertueensa aikana lämmittelemään menestyneempiä yhtyeitä ja siten esiintymään suuremmille yleisöille. Tosin esim. AC/DC:n, Bon Jovin tai Ozzy Osbournen keikkaa odottava väkijoukko ei tainnut olla ihan parasta mahdollista yleisöä Queensrÿchelle.
Rage For Order on soundiensa ansiosta helppo sijoittaa 1980-luvun puoliväliin. Valitettavasti osa tuotannollisista ratkaisuista kuulostaa nykyään vanhentuneilta. Rumpu- ja kosketinsoundit kuulostavat paikoitellen epämiellyttäviltä ja kitarasounditkin ovat ajalle ominaiseen tapaan kovin ohuet. Queensrÿche oli kuitenkin löytänyt sekä musiikkinsa että teemojensa suhteen sen tyylin, joka puhkesi täyteen loistoonsa yhtyeen seuraavilla albumeilla Operation: Mindcrime (1988) ja Empire (1990).
Kirjoittaja: HEIKKI HEINO
Avainsanat: hard rock, 1986, USA
Lue myös: Talk Talk– The Colour Of Spring (1986)
Tuottaja: Neil Kernon
Levy-yhtiö: EMI America
Pienemmät Purot 
Vastaa