Levyarvio: Peter Gabriel – So (1986)

So on Peter Gabrielin viides studioalbumi.

Vuosikymmenien myötä olemme tottuneet ajattelemaan Peter Gabrielia artrock-supertähtenä ja eräänlaisena rockin valtionpäämiehenä joka ottaa mediassa näkyvästi kantaa tärkeiden asioiden puolesta. Vielä 80-luvun puolivälissä Gabriel oli kuitenkin vain kokeellista rockia soittava kulttiartisti siitä huolimatta että hänellä oli takanaan jo lähes 20 vuotta musiikkibisneksessä.

Gabriel toki sai jo perustamassaan Genesiksessä paljon huomiota musiikkiin intohimoisesti suhtautuvien suunnalta. Genesis oli kuitenkin vielä 70-luvun puolivälissä, jolloin hän jätti yhtyeen, huomattavasti vähemmän suosittu kuin suorimmat kilpakumppaninsa Yes, Jethro Tull ja Emerson Lake & Palmer. Puhumattakaan Pink Floydista.

Gabrielin soolourakaan ei lähtenyt mitenkään räjähtävästi liikkeelle kaupallisessa mielessä. Eikä ihme sillä etenkin hänen kolmas ja neljäs levynsä sisälsivät hyvin kokeellista musiikkia joka oli vain etäisesti naamioitu poprockiksi. Muutamista pienistä sinkkuhiteistä huolimatta Gabriel oli jumiutunut suosioltaan jonnekin keskikokoisten artistien luokkaan kiertäen parin tuhannen hengen keikkapaikkoja.

So tulisi muuttamaan tämän kaiken pysyvästi.

Jo levyn kansi on vahva viite siitä että asiat olivat muuttumassa. Aiemmilla levyillä ei ollut Gabrielin tahdosta lainkaan nimeä (tosin neljäs levy oli julkaistu USA:ssa levy-yhtiön vaatimuksesta nimellä Security), mutta nyt hän taipui levy-yhtiön vaatimuksiin ja albumin nimeksi tuli So. Gabriel kutsui sitä ”epänimeksi” joka valikoitui osittain koska siitä saisi näppärästi logomaisen tunnuksen jota olisi kätevä käyttää paitsi levynkannessa niin myös muussa markkinoinnissa.

Kannen kuva edusti myös dramaattisesti uutta linjaa. Siinä missä Gabrielin kasvot oli aiemmissa kansissa peitetty tai vääristetty jollain tavalla esiintyy hän nyt kannessa klassisen komeana Trevor Keyn (sama kaveri loi myös Mike Oldfieldin Tubular Bellsin ikonisen kannen) tyylikkään pelkistetyssä mustavalkokuvassa. Aiemmat kannet olivat kuulema karkottaneet naisyleisöä. Nyt Gabriel oli valmis valtavirtaan. Ainakin mitä ulkoisiin puitteisiin tulee.

Entä musiikki? Edellisten levyjen melko riisuttu etnisiä sävyjä sisältävä artrock-soundi saa kylkeensä aimo annoksen vaikutteita R’n B:stä ja soulista joista etenkin jälkimmäinen oli ollut Gabrielille rakasta musiikkia jo hänen nuoruudessaan. Soundimaailma on täyteläisempi ja ystävällisempi ja kappalerakenteet noudattelevat pääosin pop-musiikin kaavoja.

Gabriel harkitsi tuottajaksi Bill Laswellia ja Nile Rodgersia, mutta päätyi lopulta Daniel Lanoisiin jonka kanssa hän oli tuottanut jo edellisenä vuonna ilmestyneen Birdy -elokuvan soundtrackin. On kiinnostavaa että Gabriel harkitsi Rodgersia sillä tämä disco/soul/funk-specialisti oli johdattanut David Bowien menestyksekkäästi muutamaa vuotta sitten kokeellisen musiikin parista valtavirtaan levyllä Let’s Dance.

Kanadalainen Lanois (s.1951) oli aiemmin työskennellyt mm. Brian Enon kanssa ja oli äskettäin tehnyt todellisen läpimurtonsa tuottamalla U2:sen menestyslevyn The Unforgettable Firen yhdessä Enon kanssa. Lanois ei kuitenkaan menestyksen myötä hypännyt tuottamaan pelkästään isoja valtavirta-artisteja vaan jatkoi työskentelemistä Michael Brookin ja Roger Enon kaltaisten kokeellisempien muusikoiden kanssa.

Lue myös: Levyarvio: Peter Gabriel – s/t (1980)

So käynnistyy tehokkaasti ”Red Rainilla” joka on onnistunut sekoitus vanhaa ja uutta Gabrielia.Kappaleenalussa kihisevä haitsu suorastaan vääntää rautalangasta kuuntelijalle että ajat ovat muuttuneet; siinä missä symbaalit olivat olleet enemmän tai vähemmän pannassa Gabrielin kahdella ensimmäisellä levyllä niin nyt hi-hatia soittamaan palkattiin oikein oma rumpali. The Policesta tuttu rumpali Stewart Copeland hoitaa kappaleen ketterän haitsutyöskentelyn ja Gabrielin pitkäaikainen rumpali Jerry Marotta rymistelee raskaammin muulla setillä.

Gabriel laulaa synkkäsävyisen kappaleen karismaattisella äänellä jossa on uutta rosoa joka toimii upeasti etenkin kertosäkeen ”reeed reeein” -kohdassa. Gabrielin laulussa on hienoa paatosta joka sopii hyvin yhteen apokalyptisesta verisateesta sanaileviin teksteihin. Tummasävyisessä kappaleessa ja sen sanoituksissa on jotain kovin puhdistavaa.

”Red Rain” on komea kappale ja Copelandin lautasten kilisyttelystä huolimatta se olisi sopinut suhteellisen hyvin myös Gabrielin muutamalle edelliselle levylle.

Samaa ei voi sanoa ”Sledgehammerista”. Levyn ja Gabrielin suureksi läpimurtohitiksi muodostunut ”Sledgehammer” on hyväntuulinen ja rempseä whitesoul-rokkkibiisi jossa torvet törisee Gabrielin suoltaessa kieliposkessa pikkutuhmuuksia viliseviä sanoituksia. Vaikka Gabrielin vaikutteet tulevat Marvin Gayen ja yleisemmin motownin suunnalta ”Sledgehammer” kuulostaa valitettavasti enemmän Huey Lewis And The Newsin kaltaiselta muovisoulilta.

”Sledgehammer” on sinänsä viihdyttävä ja laadukkasti työstetty pop-biisi, mutta valehtelisin jos väittäisin sen osuvan omaan makuuni kovin hyvin. Tai että se olisi millään tavalla musiikkia jota toivoisin juuri Gabrielilta kuulevani. Parasta biisissä on Tony Levinin muhkeasti soiva funkahtava bassoraita. Myös lyhyt intro syntetisoituine bambuhuiluineen (tuosta soundista tuli myöhemmin oikea kasari-klisee…) on kiinnostava.

”Sledgehammerista” tuli valtava hitti joka avasi lopultakin USA:n markkinat Gabrielille. Biisin suosiota siivitti Aardman Animationsin (tunnetaan erityisesti Wallace and Gromit -sarjasta ja elokuvista) nokkela ja innovatiivinen vaha-animaatiota hyödyntävä musiikkivideo.

”Sledgehammerin” rempseistä tunnelmista siirrytään surumieliseen balladiin ”Don’t Give Up”. Kappele on harras, lähes gospelmaisia sävyä saava, duetto Gabrielin ja Kate Bushin välillä. Alunperin naisvokalistin rooliin kaavailtiin Dolly Partonia, mutta hänen kieltäydyttyä kunniasta paikka vapautui Bushille. Ja hyvä niin sillä 80- luvun artrockin prinssi ja prinsessa tekevät hienoa työtä yhdessä ja on vaikea uskoa että kantritähti Partonin kanssa homma olisi toiminut yhtä hyvin.

”Don’t Give Up” on kevyesti poliittinen kappale ja sen sanoitukset saivat inspiraatiota paitsi 1930-luvun lama-ajasta, mutta myös laulun aikaan ajankohtaisesti Margaret Thatcherin usein armottomasta talouspolitiikasta. Sanoituksissa liikutaan kuitenkin yksilötasolla ja käsitellään työttömyyttä ja sen aiheuttamaa arvottomuuden tunnetta.

Gabrielin alakuloiset maahan lyödyn miehen äänellä laulamat osiot saavat onnistuneen kontrastin Bushin eteerisistä, mutta voimallisista vokaaleista jotka tarjoavat lohtua ja rohkaisua sanoitusten kovien aikojen uhriksi joutuneelle miehelle. Instrumentaatio on vähäeleistä ja minimalistista. Biisiä kannattelee lähinnä Levinin pehmeästi edes takaisin keinuva bassoriffi, eteeriset syntetisaattorimatot ja Richard Teen R&B-henkinen piano. Aivan lopussa musiikki hieman avautuu ja Levin pääsee soittamaan tyylikkään basso-osion jota voisi kutsua melkein bassosooloksi.

Itselleni ”Don’t Give Up” on ollut aina ristiriitainen kokemus. Välillä pidän sitä oikein kauniina ja koskettavana, mutta seuraavalla kuuntelukerralla se saattaakin tuntua jo sentimentaalisen imelältä ja laskelmoidulta.

Moved on to another town
Tried hard to settle down
For every job, so many men
So many men no-one needs

Neljäs biisi ”That Voice Again” nostaa energiatasoja ”Don’t Give Upin” hissuttelun jälkeen. Kitaristi David Rhodesin kanssa sävelletty ”That Voice Again” on So’n unohdettu kappale. Ihan turhaan sillä kyseessä on varsin tyylikäs popbiisi. Sitä luonnehtii helisevät syntetisaattorit, paksusti muriseva bassokitara ja Manu Katchén vauhdikas rumpalointi. Gabrielin valittava laulumelodia tosin ei ole erityisen innostava. Tosin säkeistöt toimivat sentään kertosäettä paremmin.

”Mercy Street” on mielestäni koko levyn ehdoton kohokohta. Kilisevien perkussioiden, huilumaisen syntetisaattoriäänen ja Levinin melodisesti soivan bassokitaran kuljettama tunnelmallinen kappale on ainakin itselleni äärimmäisen visuaalinen kokemus.

Gabrielin sanoitukset maalaavat ainakin itselleni vahvoja mielikuvia. En ole koskaan vaivautunut selvittämään mistä sanoituksissa varsinaisesti on kyse. Minulle riittää utuiset kuvat raunioituneesta kaupungista jonka joiksi muuttuneita katuja pitkin lipuu yksinäinen hahmo pienessä veneessä elämäänsä ja maailmaa miettien. Kappaleen hartaassa, mutta väkevässä tunnelmassa on jotakin todella ravisuttavaa.

”Mercy Streetin” rytmi perustuu brasilialaiseen forró -rytmiin jota hyödynnetään yleensä tanssimusiikissa. Gabriel kuitenkin hidastaa rytmiä niin paljon että tanssijalkaa ei vipata ja ”Mercy Street” onkin hyvä esimerkki siitä miten jouhevasti Gabriel So-levyllä punoo länsimaisen pop-musiikin sekaan etnisiä vaikutteita. Aiemmilla Gabrielin levyillä nämä vaikutteet olivat usein paljon osoittelevampia (todella tehokkaita silti!), mutta So’lla ne ovat usein lähes huomaamattomia.

”Mercy Street” on upea kappale jonka kruunaa Gabrielin vähäeleinen, mutta silti sensuellin vahva laulusuoritus. Gabrielin vokaalit monessa kohtaa onnistuneesti tuplattu hänen laulaessaan harmonioita itsensä kanssa.

(Tutkimustyötä tätä kirjoitusta varten tehdessäni minulle selvisi väkisinkin että ”Mercy Streetin” sanoitukset ovat nuorena kuolleen ja Pulitzer-palkitun runoilija Anne Sextonin inspiroimia.)

Kuudes kappale ”Big Time” palaa ”Sledgehammerin” humoristisiin pop-tunnelmiin. Tällä kertaa kantavana voimana on soulin sijasta funk-vaikutteet. Syntetisoitu basso jurnuttaa ja musikkia katkoo halvan kuuloiset sähköurkuluritukset (jotka soitettiin oikeasti kalliilla Prophet-5 syntetisaattorilla). Gabriel saa tuekseen kolmen naislaulajan köörin joka viimeisteen vie kappaleen kunnolla imelän jenkkirockin puolelle. Sanoitukset toki pyrkivät tekemään parodiaa amerikkalaisesta enemmän on enemmän -meiningistä.

”Big Time” on lähinnä ärsyttävä biisi vaikka pidänkin kovasti (jälleen!) Tony Levinin bassoraidasta. Tosin tällä kertaa kyseessä on itseasiasssa Levinin ja rumpali Stewart Copelanin bassoraidasta sillä he soittivat sen yhdessä. Levin hoiteli otenauhoja ja Copeland paukutti kieli rumpukapulalla. Tästä syntyi myöhemmin Levinin ”funk fingerseiksi” kutsuma innovaatio: hän kiinnitti rumpukapulat sormiinsa ja on sittemmin soittanut tällä menetelmällä monia kiinnostavia bassoraitoja niin omille soololevyilleen, Gabrielin levyille kuin myös progelegenda King Crimsonille

Ja sitten jotain aivan erilaista. ”Big Timen” radiokanaville optimoidun melskeen jälkeen ”We Do What We’re Told (Milgram’s 37)” kuulostaa kummallisemmalta kuin se oikeastaan onkaan. Vähäeleisesti syntetisaattoreiden, makeasti rullaavien sekvenssoitujen rytmien ja taustalla aaltomaisesti kulkevien sanattomien vokalisointien varaan sovitettu kappale perustuu psykologi Stanley Milgramin kuuluisaan ihmiskokeeseen ja maalaa kylmäävän dystooppisen kuvan ihmisistä seuraamassa sokeasti auktoriteettien käskyjä.

”We Do What We’re Told To Do” tuntuu tavoittelevan aikaisempien levyjen kummallisuutta eikä olekaan yllättävää että se sävellettiin alunperin jo Gabrielin kolmannen levyn aikoihin.

Alkuperäinen vinyyliversio päättyi ”We Do What We’re Toldiin”, mutta CD – ja C-kasettiversioissa mukana oli ylimääräinen kappale ”This Is the Picture (Excellent Birds)”. Kappale on yhdessä laulaja/performanssitaitelija Laurie Andersonin kanssa sävelletty. Gabriel ja Anderson työstivät sitä jo vuonna 1984 mutta eivät päässeet yksimielisyyteen etenkään sen bassoraidan suhteen. Lopulta kappale julkaistiin kahtena eri versiona. Ensin Andersonin levyllä Mister Heartbreak (1984) ja lopulta Gabrielin versiona So’lla. Eri versiot ovat muutenkin kuin bassoraidan osalta keskenään hyvin erilaiset. Andersonin sovitus on hyvin elektroninen kun taas Gabriel pitäytyy orgaanisemmassa bändisoinnissa. Pakko myöntää että minusta Gabrielin versio on ylivoimainen. Ja sopii erinomaisesti mukaan levylle vaikka onkin ikään kuin ”bonusbiisi”. Itseasiassa se on yksi levyn parhaista biiseistä. Varsin hypnoottinen ”This Is The Picture” perustuu pitkälti huikeasti groovaavan bassoraidan, perkussioiden ja Gabrielin sekä Andersonin duettona laulamien leikkisien vokaalien varaan.

Alunperin levyn päättävä ”In Your Eyes” kuultiin jo heti ”That Voice Again” perään johtuen vinyylin rajoituksista. Gabriel olisi aina halunnut kappaleen levyn viimeiseksi biisiksi, mutta koska vinyylilevyt eivät toista bassoääniä levyn laidoilla yhtä tehokkaasti olisi sen tuhti bassoraita latistunut sinne sijoitettuna. Vuoden 2002 CD-remasterista alkaen ”In Your Eyes” on kuultu levyn viimeisenä biisinä. Se onkin tälle riemukkaalle kappaleelle oikea paikka.

Gabrielin neljännellä levyllä etniset sävy tulivat voimallisesti mukaan hänen musiikkinsa. Yleensä tämä kuului etenkin tribaalisena rummutuksena ja etnisissä vaikutteissa oli usein aika uhkaava sävy. ”In Your Eyes” on aivan toista maata siinä mielessä että se on hyvin valoisa ja suorastaan elämän iloa uhkuva kappale. Katché soittaa afrikkalaisia tama-rumpuja (”puhuva rumpu”) normaalin rumpusetin ohessa jasenegalilainen laulaja Youssou N’Dour vierailee biisissä inspiroituneesti laulaen sen lopussa omalla wolofin kielellään. Gabrielin oma laulusuoritus ”In Your Eyesissa” on ehkäpä koko levyn paras. Säkeistössä hänen äänessään on karheaa epätoivoa joka muuttuu sitten kertosäkeissä uhmakkaan elämänmyönteiseksi.

Lue myös

Kaiken kaikkiaan So on erinomainen poplevy vaikka tuntuu väkisinkin lievältä pettymykseltä aiempien haaastavampien levyjen jälkeen jotka osuvat paremmin omaan makuuni. ”Sledgehammer” ja ”Big Time” ovat hieman ärsyttäviä ralleja jotka kosiskelevat turhan suoraan suurta yleisöä, mutta niitä lukuunottamatta biisimateriaali on varsin onnistunutta. Myös soundit on viritelty kaupallisempaan suuntaan, mutta tuottaja Daniel Lanois on silti onnistunut hienosti välttämään steriilin muovisuuden joka vaivaa monia muita suurelle yleisölle suunnattuja aikalaislevytyksiä.

Peter Gabrielin vanha yhtye Genesis oli kasvattanut hurjasti suosiotaan 80-luvun alussa etenkin Phil Collinsin luontaisien pop-vaistojen avittamana. Vielä hieman ennen So’n julkaisua harva olisi uskonut että Gabriel voisi yltäää samanlaiseen suosioon. Tai että hän edes pyrkisi siihen. Kuitenkin juuri kun Genesis oli lopullisesti noussut todellisten jättiläisten sarjaan hittilevyllään Invisible Touch tapahtui yksi ennen näkemätön tapahtuma pop-historiassa; Peter Gabriel suisti entisen bändinsä sinkun ”Invisible Touch” USA:n sinkkulistan ensimmäiseltä sijalta omalla hitillään ”Sledge Hammer”. Gabriel näytti entisille bänditovereilleen että täältä pesee!

So myi pelkästään USA:ssa, maassa jossa Gabriel ei ollut aiemmin juuri menestynyt, yli 5 miljoonaa kappaletta. Levy teki hänestä ainakin hetkeksi supertähden ja miljonäärin. Uuden varallisuutensa myötä hänestä tuli täysin itsenäinen. Hän rakennutti itselleen kotipesäksi massiivisen Real World Studiosin (joka toimii myös kaupallisena studiona) sekä elvytti etniseen musiikkiin keskittyvän WOMAD -festivaalin. Gabriel julkaisi myös runsaasti etnistä musiikkia omalla Real World -levymerkillään.

Kaiken tämän menestyksen miinuspuolena oli se että Gabrielin oman musiikin tuotantovauhti hidastui merkittävästi. Gabriel sävelsi kolme vuotta So’n jälkeen musiikin Martin Scorsesen kohuttuun elokuvaan The Last Temptation of Christ, mutta hänen seuraavaa varsinaista levyään saatiin odottaa vuoteen 1992 asti. Ja tämän jälkeen tahti vain hidastui entisestään. Tätä kirjoittaessani näyttää siltä että Gabrielin seuraava studiolevy ilmestyy vuonna 2023. Tämä olisi ensimmäinen kokonaan uutta musiikkia sisältä Gabrielin levy 21 vuoden odotuksen jälkeen.

Olen kuullut väitettävän että So olisi johdonmukaista jatkoa Gabrielin neljälle edelliselle levylle. Sitä se ei todellakaan ole. Toki se sisältää myös paljon tuttuja elementtejä, mutta lopulta sen suurelle yleisölle räätälöity tyyli on kuitenkin hengeltään aivan jotain muuta kuin aiempien levyjen käsityöläishenkeä sisältävä tinkimätön taiderokki.

So = Sell Out? Ehkäpä niin mutta ainakin Gabriel myy tyylillä.

Parhaat biisit: ”Red Rain”, ”Mercy Street”, ”We Do What We’re Told To Do”, ”In Your Eyes”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Lue myös: Levyarvio: Kate Bush: Hounds Of Love (1985)

Kappaleet

”Red Rain” – 5:39
”Sledgehammer” – 5:12
”Don’t Give Up” – 6:33
”That Voice Again” – 4:53
”Mercy Street” – 6:22
”Big Time” – 4:28
”We Do What We’re Told (Milgram’s 37)” – 3:22
”This is the Picture (Excellent Birds)” – 4:25
”In Your Eyes” – 5:27

Muusikot

Peter Gabriel: vokaalit, Fairlight CMI (1-9), Prophet syntetisaattori (1-4, 6-8), piano (1-5, 6-8), Linn 9000 (3, 7), syntetisaattori (5 & 6), perkussiot (4), Yamaha CS-80 (6), LinnDrum (track 9), Synclavier (9) Tony Levin: bassokitarat (tracks 1–5), rumpukapulabasso (6) David Rhodes: kitarat (1-5, 7-8), taustavokaalit (1, 5) Jerry Marotta: rummut (1,8), ylimääräiset rummut (5), bassokitaran kielien rummutus (6) Manu Katché: rummut (2–5), perkussiot (3–5), tama (5,9) Chris Hughes: sähkörummut, ohjelmointi (1) Stewart Copeland: hi-hat (1), rummut (6) Daniel Lanois: kitarat (1, 2, 4), tamburiini (2), surffikitara (6), 12-kielinen kitara (track 9) Wayne Jackson: trumpetti (2, 6), kornetti (6) Mark Rivera: tenorisaksofoni (2 & 6), prosessoitu saksofoni (6), alttosaksofoni, baritonisaksofoni (6) Don Mikkelsen: pasuuna (2, 6) P. P. Arnold: taustavokaalit (2, 6) Coral Gordon: taustavokaalit (2, 6) Dee Lewis: taustavokaalit (2, 6) Richard Tee: piano (3, 5, 6) Simon Clark: koskettimet, taustavokaalit (3), Hammond urut, ohjelmointi, bassokitara (7) Kate Bush: vokaalit (3) L. Shankar: viulu (4, 8) Larry Klein: bassokitara (5, 6) Youssou N’Dour: taustavokaalit (9) Michael Been: taustavokaalit (9) Jim Kerr: taustavokaalit (9) Ronnie Bright: bassoääni (9) Djalma Correa: surdo, konga-rummut, triangeli (6) Jimmy Bralower: ohjelmointi (7) Bill Laswell: bassokitara (8) Nile Rodgers: kitara (8) Laurie Anderson: syntetisaattori ja vokaalit (8)