Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 2022 – Sijat 1-10

Allekirjoittaneen valinnat vuoden 2022 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 1-10.

1. Mary Halvorson: Amaryllis (US) *****
2. Black Midi: Hellfire (UK) ****½
3. Mary Halvorson : Belladonna (US) ****½
4. Magma: Kãrtëhl (FR) ****
5. Ilkka Arola Sound Tagine: Blue & Golden (FI) ****
6. 5uu’s : The Quiet in Your Bones (US) ****
7. Porcupine Tree: Closure / Continuation (UK) ****
8. Cheer-Accident: Here Comes The Sunset (US) ****
9. Black Flower: Magma (BE) ****
10. Caroline Shaw / Attacca Quartet : Evergreen (US) ****

Sijat 11-20


Katso vuoden 2021 parhaat levyt täältä


1. Mary Halvorson: Amaryllis

amaryllis_300Amaryllis on Mary Halvorsonin 12. levy yhtyeen johtajana.

Vuonna 1980 syntynyt amerikkalainen Mary Halvorson aloitti viulun soiton jo lapsena mutta siirtyi 11-vuotiaana soittamaan Jimi Hendrixin inspiroimana sähkökitaraa. Hieman myöhemmin Halvarson kiinnostui Ornette Colemanin ja Thelonious Monkin musiikin myötä jazzista. Lopullinen päätös tehdä uraa musiikin parissa syntyi yliopistossa saksofonisti Anthony Braxtonin luennon jälkeen. Studiodebyyttinsä Halvorson teki Trevor Dunnin (Mr. Bungle) levyllä Sister Phantom Owl Fish vuonna 2004 ja ensimmäisen oman levynsä Dragon’s Head hän loi trio-kokoonpanolla neljä vuotta myöhemmin.

Sittemmin Halvorson on ollut äärimmäisen tuottelias. Tusinan pelkästään oman nimensä alla julkaistun levyn lisäksi hän on soittanut kymmenillä muilla levyillä joko vierailijana tai keskeisenä yhteistyökumppanina. Halvorson onkin noussut nopeasti yhdeksi nyky-jazzin arvostetuimmista muusikoista. Vuonna 2019 Halvorson sai hulppean yli 600 000 dollarin apurahan MacArthur säätiöltä. Apuraha on tarkoitettu käytettäväksi seuraavan viiden vuoden aikana. Apuraha selittänee osaltaan sitä että Halvorsonin työtahti tuntuu vaan kiihtyvän; pelkästään vuonna 2022 hän on julkaissut kolme levyä. Näistä keskeisimmät julkaisut ovat Belladonna ja tämän tekstin aihe Amaryllis. Nämä kaksi levyä ovat ikään kuin sisarpari ja ne julkaistiin samana päivänä. Belladonna on omalaatuista kamarijazzia jousikvartetti kera ja Amaryllis puolestaan on tehty pääosin jazz-sekstetin voimin…

Lue koko arvostelu täällä >

*****

2. Black Midi: Hellfire 

hellfire_300Hellfire on Black Midin toinen studioalbumi.

Vuonna 2017 Lontoossa perustettu Black Midi julkaisi 2021 toisen studiolevynsä Cavalcade ja vain 14 kuukautta myöhemmin yhtye ilahdutti seuraajiaan uudella levyllä Hellfire.

Ja miksei, sillä rautaahan kannattaa tukea silloin kun se on kuumaa. Black Midin kohdalla rauta hehkuu nimittäin niin tulikuumana kuin se tinkimätöntä progressiivista rockia soittavalla yhtyeellä ylipätäänsä on 2020-luvulla mahdollista; Cavalcadea sai kriitikoilta ylistävän vastaanoton ja sitä juhlittiin lukuisilla ”vuoden parhaat levyt -listoilla”. Haastava levy jopa myi varsin hyvin nousten USA:n albumilistalla peräti sijalle 16.

Olin hieman huolissani että niinköhän nämä hieman yli parikymppiset muusikot malttavat pitää kiinni visiostaan kun menestyksen portit ovat raollaan vai päätyvätkö he pehmentämään ilmaisuaan Cavalcaden seuraajalla. Hellfire todistaa huoleni vääräksi sillä se on entistäkin raivokkaampi levy…

Lue koko arvostelu täällä >

****½ 

3. Mary Halvorson : Belladonna

belladonna_300Belladonna on Mary Halvorsonin 12. levy yhtyeen johtajana.

Amerikkalainen Mary Halvorson (s. 1980) on yksi tämän hetken juhlituimmista jazz-kitaristeista. Tästä vain yksi osoitus on hänen vuonna 2019 saamansa yli 600 000 dollarin apuraha MacArthur säätiöltä. Apurahan turvin Halvorson on pysynyt tuotteliaana ja pelkästään vuonna 2022 on ilmestynyt (ainakin…) neljä albumia joilla hän soittaa.

Näistä neljästä albumista merkittävimmät lienee kaksi sisarlevytystä Amaryllis ja Belladonna. Amaryllis on pääosin jazzsekstetin kera toteutettu levy jossa kolmea kappaletta täydentää jousikvartetti. Belladonna puolestaan karsii yhtälöstä jazzbändin jättäen jäljelle varsin omaperäisen sähkökitaran ja jousikvartetin (Halvorson itse vaihtoi viulun kitaraan 11-vuotiaana) yhdistelmän. Kuten Amaryllisillä myös Belladonnalla jousikvartetin homman hoitaa taitava nykymusiikkia esittämään keskittynyt Mivos Quartet.

Voisi ehkä odottaa että jousikvartetin kanssa tehty levy tarjoilisi hiljaista, vähäeleistä ja jopa harrasta (näitäkin hetkiä on mukana!) musiikkia, mutta itseasiassa Belladonna on melkeinpä sisarparista se ärhäkkäämpi. Belladonnan musiikki tempoilee usein kutkuttavasti tonaalisen ja atonaalisen välillä ja on hieman haastavampaa kuunneltavaa kuin Amaryllis. Musiikkia määrittelee yleensä tumman karheasti soivat jouset ja Halvorsonin usein atonaalisesti näppäilemä sähkökitara.

Amaryllis -levyllä Halvorsonin oma sähkökitara jäi usein sivurooliin, mutta Belladonnalla se mutkittelee usein villisti pääosassa jousien välissä. Hurjimmillaan Halvorsonin kitara soi nimibiisissä jossa se tuntuu rouheiden riffien välissä sylkevän musiikkia puhkovia lasersäteitä. Belladonnan musiikki on pääosin varsin räväkkää, mutta se sisältää myös rauhallisempia kappaleita ja esimerkiksi ”Moonburnin” jousimelodia on sydäntä särkevän kaunis. Halvorson malttaa jättää myös välillä sähkökitaran (tai ainakin kytkee virran pois elektroakustisesta kitarastaan jolla hän käsittääkseni soittaa) nurkkaan kuten tunnelmallisessa ”Haunted Headissa” jossa hän alkupuoliskolla näppäilee akustisella kitaralla ikään kuin kvartetin viidentenä pyöränä kunnes kappaleen keskivaiheilla ottaa solistisen roolin vinksahtaneella sähköisellä soundilla soittaen.

Yksi levyn mielenkiintoisia asioita on sen tasapainoilu jazzin ja pienyhtyeelle sovitetun taidemusiikin välissä. Olettaisin että jousikvartetin soittamat osiot ovat täysin sävellettyjä, mutta musiikissa on kuitenkin jazzmaisen spontaania otetta jos ei muuten niin Halvorsonin oman kitaroinnin myötä joka on on osittain hyvin spontaanin oloista. Ainakaan itse en ole kuullut toista tämän kaltaista kamarimusiikkilevyä.

Kuten Amaryllis on Belladonna myös hyvin kompakti levy. Se sisältää vain 5 kappaletta jotka kestävät yhteensä 37 minuuttia. Belladonna ja Amaryllis toimivatkin erinomaisesti ikään kuin tupla-albumin kahtena eri puoliskona. Ja itseasiassa vinyyliformaatissa levyt myydäänkin parivaljakkona.

Itselleni mestarillinen Amaryllis on tästä levyparista se rakkaampi, ainakin tällä hetkellä, mutta sen kipakka pikkusisko Belladonna ei jää kauas taakse.

Parhaat biisit: ”Nodding Yellow”, ”Moonburn”, ”Haunted Head”

****½ 

4. Magma: Kãrtëhl 

kartehl_300Kãrtëhl on Magman 15. studioalbumi.

Vuonna 1969 perustetun avantproge-pioneeri Magman myyttiin on 70-luvulta asti kuulunut uskomus että yhtyeen tie päättyy suurteos Zëssin julkaisuun. Myytin takana oli itse yhtyeen pääkalifi rumpali/laulaja/säveltäjä Christian Vander. Vuosikymmeniä huhuttu Zëss ilmestyi lopulta vuonna 2019 ja vaikka albumin tematiikkaa liikkui odotetusti lopun ajoissa niin niinpä vaan Magma jatkoi maailman kiertämistä vielä levyn julkaisun jälkeen täysille saleille esiintyen. Eikä Zëss edes jäänyt yhtyeen viimeiseksi albumiksi.

Kãrtëhl on yksi niistä levyistä jonka olemassa olosta saamme kiittää koronavirusta. Kuten niin moni muukin yhtye Magma joutui keskeyttämään keikkailun pandemian takia lähes kahden vuoden ajaksi. Tänä aikana Vander käynnisti ”Operaatio Kãrtëhlin”. Käytännössä tämä tarkoitti että Vander ilmoitti yhtyeen nykyisille jäsenille toiveen että he säveltäisivät Magmalle uutta materiaalia. Tämä on poikkeuksellista koska hihasta vetäen arvioisin että ainakin 90% prosentti kaikesta Magma-musiikista on ollut Vanderin säveltämää. Edellistä ei-Vanderin säveltämää kappaletta saa hakea aina vuoden 1984 Merci -levyltä asti…

Lue koko arvostelu täällä >

**** 

5. Ilkka Arola Sound Tagine: Blue & Golden

blue_and_golden_300Blue & Golden on Ilkka Arola Sound Taginen toinen studioalbumi.

Trumpetisti Ilkka Arolan (s.1988) johtama Sound Tagine (”tagine” viittaa pohjoisafrikkalaiseen savipadassa valmistettuun ruokaan) sekoittelee kuulaan laajakangasmaisesti soivaan jazziinsa enemmän kuin vähän kipakoita mausteita Lähi-idän ja Balkanin alueen musiikista.

Blue & Golden on tehty kvintettikokoonpanolla. Arola itse soittaa quortertone-trumpettia (jolla on mahdollista soittaa mikrotonaalisia säveliä), saz-luuttua sekä bouzokia. Kolmihenkinen rytmiryhmä koostuu basisti Esko Grundströmistä, perkussionisti Juuso Hannukaisesta sekä rumpali Okko Saastamoisesta. Viisikon täydentää Topi Korhonen joka sähkökitaran lisäksi soittaa maukkaasti myös arabilaista luuttua oudia.

Levyn käynnistävä ”Lokki” alkaa mietiskelevän vähäeleisesti ja lopulta usean minuutin heruttelun jälkeen Arolan utuisasti soiva trumpettimelodia johtaa kappaleen energiseen polyrytmiseen grooveen. Saastamoisen massiivisesti soivat rummut ja Hannukaisen kipakasti napsuvat perkussiot täydentävät toisiaan saumattomasti, Grundströmin basso möyrii äärimmäisen matalalla ja Korhosen sähkökitara tikkaa toistuvaa syklistä kuviota joka tuo hieman mieleen 80-luvun King Crimsonin. Yhdeksän minuuttisen kappaleen viimeiset minuutit muuttuvat eteerisemmiksi ja soitosta tulee vapaamuotoisempaa kunnes aivan lopussa palataan jälleen alun trumpettimelodiaan joka soi entistä kaihoisammin.

Ensimmäisessä biisissä etniset mausteet ovat vielä melko vähäisessä roolissa, mutta levyn toinen biisi ”Sky Mountains” tuo tosissaan peliin Lähi-idän skaalat ja instrumentaation. Saz ja oud nostetaan keskeiseen rooliin. Etenkin Korhosen ilmeisesti sähköisesti vahvistetun oudin käärmemäisesti kiemurteleva soolo on upeaa kuultavaa varsinkin kun rytmiryhmä pistää parastaan taustalla.

Monet kappaleista kanavoi vahvasti myös Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän tanssimusiikkia. Mukana on aina kuitenkin riittävästi hienovaraisia jazzsävyjä jotta kuulijalle löytyy tarttumapintaa ja yksityiskohtia myös levyä kotisohvalla kuunnellessa. Tanssiminen ei ole pakollista! Ja koska levyn melodioissa on usein tiettyä pophenkeä luulen että se voi toimia hyvin myös monelle jazziin tottumattomalle kuuntelijalle.

Muutama moitekin nousee levystä mieleen. Tuntuu aavistuksen kummalliselta että suomalaiset muusikot tekevät tälläistä musiikkia. Onko ylipäätänsä oikein että suomalaiset muusikot tekevät musiikkia joka lainaa näin suorasti sävelkielensä (ja instrumentaation) vieraista kulttuureista? Jotain lievästi häiritsevää siinä on, mutta toisaalta olen vahvasti sitä mieltä että kiinnostavinta musiikkia syntyy usein juuri eri lajityyppien ja kulttuurien kohtaamisesta. Ehkä Blue & Goldenin sekoitussuhde on aavistuksen liikaa kallellaan tuontitavaraan, mutta siitä huolimatta en voi olla nauttimatta siitä. 

Sitä paitsi hetkittäin kaikki ulkoiset vaikutteet tuntuvat sulautuvan täydellisesti yhteen kuten levyn päättävässä katkeransuloisesti soivassa ”Child Within” -biisissä jossa etniset rytmit soivat sulassa sovussa suomalaisen kansanmusiikin mieleen tuovan melodian kanssa. Kappale tuo muuten mieleeni hieman Linda Fredrikssonin hienon ja paljon huomiota vuonna 2021 saaneen Juniper -levyn musiikin. Hieman harmi että vaikuttaa siltä että Blue & Golden ei ole löytänyt yleisöä läheskään samassa mittakaavassa.

Yksittäisten kappaleiden puolelta löytyy yksi selkeä harha-askel. Vahvasti elektroniikkaa hyödyntävä ”Truth Boxing” jää liikaa Ozric Tentaclesin mieleen tuovaksi sähköiseksi jumputukseksi. Ehkä kappaleessa voi kuulla myös kaikuja edes menneen suomalaisyhtye XL:n elektronisemmasta puolesta. On ehkä aavistuksen ironista aiemman kitinäni jälkeen että Blue & Goldenin kappaleista juuri se joka selkeiten omaa esikuvia länsimaisen musiikin puolelta toimii minulle kaikista heikoiten! Oikeastaan ei ole kyse siitä että ”Truth Boxing” olisi huonoa musiikkia, ei suinkaan, mutta sen konesoundi ei vaan oikein istu levyn yleiseen sointiin.

Muutamista ongelmistaan huolimatta Blue & Golden on pääosin todella hurmaavaa ja aurinkoista hyvänmielen etno-jazzia. Jään odottamaan suurella kiinnostuksella Sound Taginen seuraavia seikkailuita.

Parhaat biisit: ”Lokki”, ”Sky Mountains”, ”Jasmiinin kukka”, ”Return”

****

fb_cta

6. 5uu’s : The Quiet in Your Bones

quiet_in_your_bones_300The Quiet In Your Bones on 5uu’s:in seitsemäs studioalbumi.

Multi-instrumentalisti ja virtuoosirumpali David Kerman (s.1959), joka tunnetaan paremmin nimellä Dave Kerman, on yksi amerikkalaisen avantproge -kentän merkittävimmistä hahmoista. Hän on soittanut rumpalina mm. Thinking Plaguessa, Ahvakissa ja Presentissä. Kermanin uralla keskeisin yhtye on kuitenkin olla 5uu’s jonka hän perusti vuonna 1994.

Yhtyeen toinen albumi Elements (1988) syntyi yhteistyönä toisen alan yhtyeen Motor Totemist Guildin kanssa. Elementsin jälkeen 5uu’s fuusioitui Motor Totemis Guildin kanssa muodostaen yhtyeen nimeltä U Totem. Tuo yhtye teki kaksi hienoa levyä vuosien 1990-1994 välillä. U Totemin hajottua Kerman elvytti jälleen 5uu’sin multi-instrumentalisti Bob Draken (Thinking Plague) kanssa. Vuodesta 2000 alkaen 5uu’s on ollut lähinnä Kermanin sooloprojekti jossa vierailee satunnaisesti muita muusikoita. 5uu’sin kuudes levy, vuonna 2002 ilmestynyt, Abandonship näytti jäävän projektin viimeiseksi levyksi. Nyt 20 vuotta myöhemmin Kerman on palannut kuitenkin palannut 5uu’sin pariin…

Lue koko arvostelu täällä >

****

7. Porcupine Tree: Closure / Continuation

closure_continuation_300Closure/Continuation on Porcupine Treen 12. studioalbumi.

Porcupine Treen juuret ulottuvat 80-luvun lopulle jolloin kyse oli vielä vokalisti/kitaristi Steven Wilsonin bändiksi naamioidusta sooloprojektista. Vuoden 1993 Up The Downstair -levyllä soitti vierailijoina basisti Colin Edwin ja kosketinsoittaja Richard Barbieri (ex-Japan) jotka liittyivät yhtyeen jäseniksi seuraavana vuonna rumpali Chris Maitlandin kera. Porcupine Treestä tuli The Sky Moves Sideways (1995) -levyn myötä oikea bändi. Bändi jonka ohjakset olivat kuitenkin tiukasti Wilsonin käsissä joka sävelsi ja sanoitti lähes kaiken yhtyeen musiikin.

Porcupine Treen ensimmäiset levyt olivat psykedelialla maustettua progressiivista rockia joka oli velkaa erityisesti Pink Floydille. 90-luvun lopulla Stupid Dream (1999) ja sitä seurannut (2000) Lightbulb Sun siivosivat yhtyeen soinnista lopullisesti psykedelian ja tilalle tuli aiempaa selvemmin pop – ja alternative rock -vaikutteita…

Lue koko arvostelu täällä >

****

8. Cheer-Accident: Here Comes The Sunset 

here_comes_the_sunset_300Rumpali Thymme Jonesin 80-luvun alussa perustama eklektinen progebändi Cheer-Accident on julkaissut reippaasti yli 20 studioalbumia. Viime vuosina yhtye tuntuu julkaisevan kahdenlaisia levyjä; hyvin kokeellisia pääosin improvisoitua musiikkia sisältäviä ja hieman tavanomaisempia hetkittäin jopa popmusiikkiin viittaavia levyjä. Ensin mainitut eivät yleensä saa fyysistä julkaisua kun taas jälkimmäiset julkaistaan yleensä ainakin CD:llä ja mahdollisesti myös vinyylinä.

Here Comes The Sunset kuuluu Cheer-Accidentin ”tavanomaisempien” levyjen jatkumoon, mutta tämä on kuitenkin hyvin suhteellista yhtyeeltä jonka keskeisin vaikuttaja lienee yhä tänäkin päivänä huuruinen This Heat. Tyylillisesti Here Comes The Sunset on suht luontevaa jatkoa vuoden 2019 Chicago XX:lle ja vuotta aiemmin ilmestyneelle mestarilliselle Fadesille. Näiden levyjen lailla Here Comes The Sunset naittaa onnistuneesti hyvin kokeellisia äänimaisemia kauniisiin ja simppeleihin popkertseihin joista siirrytään luontevasti (ja välillä tarkoituksellisesti ei niin luontevasti) kimurantteihin progeosuuksiin. Tälläkin kertaa yhtye maustaa pääosassa olevaa perinteisempää rockinstrumentaatiota herkullisesti mm. viululla, pasuunalla. huilulla ja saksofoneilla.

Here Comes The Sunset on harmillisen lyhyt levy; sen kuusi kappaletta kestää vain hieman yli 29 minuuttia. Vaikka virallisesti ymmärtääkseni kyse on kokopitkästä studioalbumista niin EP-mitoissahan tässä kuitenkin liikutaan. Sinänsä se ei niin haittaa sillä olen kompaktien levyjen ystävä, mutta olisihan näin laadukasta materiaalia kuullut mielellään vähän enemmänkin. 

Levyn käynnistävä ”Star Vehicle (4 Flats)” kilisee ja kolisee eteenpäin täysin hullujen epätahtisten rytmien nykien kuin vain kolme ehjää rengasta omaava kuorma-auto täynnä metalliromua ja psykedeelisiä raivopääpellejä. Keskiosassa tahtilaji muuttuu hieman yksinkertaisemmaksi ja junnaavammaksi, hieman krautrock-henkiseksi ja musiikin päällä joikaa sanattomasti tuskainen miesääni. Junnavuus katkeaa hetkeksi aivan pirunmoiseen mekkalaan kun tempo nopeutuu yhtäkkiä ja puhaltimet käyvät päälle kuin mellakkapoliisi. Täysin kreisi, mutta kiehtova biisi!

”Maison de Velours Écureuil” kulkee myös mutkikkaassa epäsäännöllisessä tahtilajissa, mutta on melko ystävällismielisen kuuloinen ja kuulostaa melkeinpä electronicalta kunnes Julie Pomerleaun kaihoisa viulusoolo tuo mukanaan arvokkaampia sävyjä.

Kolmas biisi ”Dream Police” vie tunnelmat aivan eri suuntaan. Kyseessä on yllättävä cover-versio voimapoppia soittavan Cheap Trickin hittibiisistä ”Dream Police”. Alkupuoliskolla Cheer-Accident tulkitsee originaalia melko uskollisesti tosin alkuperäistä hieman rosoisemmin, mutta lopussa kuullaan hieno proge-osio. Syntetisaattorit sahaavat ja Jonesin rummut takovat vimmaisesti kunnes kaikki lähes hajoaa aplodien kera sähköiseen kaaokseen josta ponnahdetaan vielä takaisin Cheap Trickin kertosäkeeseen. Kappaleen vokaalit on jaettu nais- ja miesvokalistin duetoksi. ”Dream Police” tempoilee ärhäkkään post-punkin ja monimutkaisen progen välimaastossa hyvin kiinnostavasti. Erikoiskiitos myös Dante Kesterin maukkaalle bassosoundille.

Nimibiisi ”Here Comes The Sunset” on viisi minuuttinen abstrakti improvisoitu painajainen joka alkupuoliskoltaan sopisi vaikka David Lynchin elokuvaan. Lopussa mukaan tulee yllättävästi juhlavasti soiva trumpetti ja melankolisesti laulava miesääni jonka taustalla huhuilee välillä atonaalinen huilu. Lopussa kuullaan myös ilmeisesti suulla päristelty ”puhallinsoolo” kunnes kappale päättyy hieman hajamielisesti kolahdellen. Erittäin jännittävä yhdistelmä abstraktia kokeellisuutta ja yhtyeen kummallista pop-estetiikkaa. Kyseessä ei ole levyn paras raita, mutta se tavallaan kiteyttää aika paljon juuri siitä mistä Cheer-Accidentissä on kyse.

Toiseksi viimeinen kappale ”Les Vandales de Paris” on todella tiiviisti soiva lähes industriaalinen instrumentaali joka nostaa pääosaan Thymmen perkussiot ja paksusti pärisevät puhaltimet.

Levyn päättää hieman yli kuusi minuuttisena sen pisin biisi ”Then Again”. Sitä sävyttää ruosteisesti piiskaavat synterisaattorit, tömisevät rummut ja Jeff Libersherin varovaisesti vaikertava sähkökitara. Puolivälin paikkeilla Jones alkaa laulamaan, mutta tällä kertaa musiikki ei kallistu vokaalien myötä lainkaan popin puolelle vaan kappale pysyy avantgardena loppuun asti. Rajut kitara – ja syntetisaattori soinnut iskevät päin näköä kunnes yhtye palaa hetkeksi hieman lempeämpään, mutta silti mekaaniseen grooveen. Oboe soittaa lyhyen soolon ja vokaalit palaa ja musiikki kiertää taas hieman uuteen suuntaan. ”Then Again” onkin biisinä kiero kuin korkkiruuvi.

Viimeiset viisi vuotta ovat olleet yhtyeelle yksi sen tuotteliaimmista ja laadukkaimmista kausista eikä loppua tälle hienolle putkelle näy jos Here Comes The Sunsetista voi mitään päätellä. Aivan Cheer-Accidentin kirkkaimpaan kärkeen Here Comes The Sunset ei yllä (se kunnia kuuluu Fadesille ja Fear Draws Misfortunelle), mutta kovin kauas ei jäädä. 

Parhaat biisit: ”Star Vehicle (4 Flats)”, ”Maison de Velours Écureuil”, ”Dream Police”, ”Then Again”

****

9. Black Flower: Magma

magma_300Magma on Black Flowerin viides studiolevy.

Klassisesti koulutetun puhallinsoittaja Nathan Daemsin Belgiassa vuonna 2012 perustama Black Flower on kvintetti joka yhdistelee musiikissaan vaikutteita etiopialaisesta jazzista, afrobeatista, ja dubista. Yhtyeen usein hiljaa poreilevassa mutta määrätietoisessa musiikissa kuuluu vaikutteita myös psykedeelisestä rockista, krautrockista. ja balkanin alueen etnisestä musiikista. Eli tarjolla on melkoinen sekametelisoppa joka kuulostaa kuitenkin jatkuvasti luontevalta. 

Jazziin kallellaan olevien bändien tuotanto ja soundit ovat useimmiten hyvin pelkistetyt ja luontevat. Soundien osalta Black Flower kuulostaakin hieman nu-jazzilta sillä tuotanto on hyvin tarkkaan mietityn oloinen ja moderni. Suorastaan ylellinen. Tavallaan pop-musiikkiin viittaava. Yhtyeen luomat äänikuvat ovat elokuvamaisen täyteläisiä ja harkittuja, muttei ikinä steriilin kuuloisia.

Levyn rytmit yhdistyy Afrikan suuntaan, mutta toisaalta puhaltimet ja etenkin Daemsin erilaiset etniset huilut luovat aasialaisia vaikutelmia. Kosketinsoittaja Karel Cuelenaeren

Farfisa-urut pulppuilevat jossain ei-kenenkään maalla retrofuturisesti. Tasaisten ja välillä suorastaan motoristen rytmien seassa kuullaan siellä täällä piristävästi myös epäsäännöllisiä tahtilajeja. Jon Birdsongin kornetti tuo mukanaan tavanomaisempia jazz-sävyjä. Basisti Filip Vandebril möyrii messevästi yleensä todella matalilla taajuuksilla luoden mehevän pohjan solisteille ja rumpali Simon Segersin napakalla ja usein myös varsin vilkkaalle soittotyylille.

Magma on pääosin instrumentaalinen levy, mutta ”Morning In The Junglessa” vierailee vokalisti Meskerem Mees joka laulaa ihastuttavalla hieman lapsekkaalla äänellä. Lopulta laulu muuttuu puhutuksi monologiksi eteerinen sykkivä kosketinsoitin osuus taustallaan. Vokaalikokeilu on onnistunut ja mielellään Black Flowerin musiikissa kuulisi niitä jatkossa enemmänkin. 

Magma on Black Flowerin levyistä toistaiseksi täyteläisin ja kokonaisuutena tyydyttävin fuusio yhtyeen monista eri vaikutteista.

Parhaat biisit: ”Magma”, ”Deep Dive Down”, ”Morning In The Jungle

****


Vuoden 2021 parhaat levyt löydät täältä


10. Caroline Shaw / Attacca Quartet : Evergreen 

evergreen_300Evergreen on säveltäjä Caroline Shaw’n ja jousikvartetti Attacca Quartetin toinen yhteistyö.

Vain neljäkymmentävuotiaan amerikkalaisen Caroline Shaw’n (s.1982) ansioluetteloa silmäillessä tulee mieleen yksi sana; ylisuoriutuja. Shaw aloitti viulunsoitin kaksi vuotiaana (!). 22.vuotiaana hän valmistui viulistina Rice yliopistosta musiikin kandiksi, 25

-vuotiaana Yalesta maisteriksi ja 28-vuotiaana hän aloitti tohtoriohjelman Princetonissa. Tohtoriksi hän ei kai ole vielä kuitenkaan valmistunut sillä säveltäjän uralla on muuten pitänyt kiirettä. Shaw on nimittäin säveltänyt yli sata teosta ja vuonna 2013 hän voitti Pulitzer-palkinnon a cappella sävellyksestään ”Partita for 8 Voices”. Tuolloin 30-vuotiaasta Shaw’sta tuli täten nuorin ikinä Pulitzerin palkinnon musiikin sarjassa voittanut säveltäjä. Shaw on tehnyt yhteistyötä myös Kanye Westin kanssa, mutta älkäämme laskeko sitä häntä vastaan. Hän oli nuori ja tarvitsi rahaa (ehkä?).

Vuonna 2003 New Yorkissa perustettu Attacca Quartet on moderniin musiikkiin keskittyvä jousikvartetti joka on levyttänyt mm. kaikki John Adamsin sävellykset jousikvartetille. Caroline Shaw’n ja Attaccan ensimmäinen yhteinen levytys oli vuoden 2019 Grammy-palkittu Orange. Minulla oli ilo kuulla Porvoossa kesällä 2022 tuolta levyltä keskeinen sävellys ”Entr’acte” Avanti!:n esittämänä ja se oli valehtelematta yksi upeimmista konserttielämyksistä joita olen päässyt kokemaan.

Evergreen jatkaa osittain Orangen linjoilla mutta sisältää myös aivan uuden pelinavauksen Shaw’lta. Orangen lailla Evergreen liikkuu kiinnostavasti vanhan ja uuden välimaastossa. Shaw’n sävellykset ovat selvästi osittain kiinni klassisen kauden jousikvartetti-perinteessä, mutta samaan aikaan kappaleet tempoilevat modernisti myös perinteitä vastaan. Rytmiikka ja harmonia ovat usein aivan jotain muuta kuin 1800-luvulla.

Levy rakentuu kolmen noin 20 minuuttisen suiten varaan ja päättyy ikään kuin koodana kuultavaan lauluun.

20 minuuttia kestävä ensimmäinen kolmen kappaleen suite ”Three Essays” on levyn monipuolisinta ja monimutkaisinta musiikkia. Shaw käyttää taitavasti koko jousikvartetin potentiaalia nopeista juoksutuksista ja glissandoista herkullisiin pizzicatoihin ja aina laajennettujen tekniikoiden rapinoihin ja surinoihin asti. ”Three Essays” muistuttaa hieman ”Entr’actea” siinä että tuntuu usein samaan aikaan olevan tonaalista ja atonaalista tai ainakin liukuu kiihottavasti edes takaisin niiden välissä. Samaan aikaan luontevasti ja toisaalta häiritsevästi.

Keskimmäisessä suitessa ”Is A Rose” kuullaan Evergreenin uusi aluevaltaus. Shaw debytoi soolovokalistina kahdessa hieman musiikillisesti vähäeleisemmässä kappaleessa. Shaw osoittaa olevansa herkkä, taitava ja kaunisääninen vokalisti jonka äänessä on tarvittaessa myös riittävästi voimaa. Keskimmäinen osa ”Blueprint” on monisävyisempi instrumentaali joka viittaa ”Three Essaysin” monipuoliseen kvartettisointiin.

Kolmas suite ”The Evergreen” onnistuu kuvailemaan luontoa hyvin ekspressiivisesti neljässä osassaan. Etenkin viulun kielten näppäily osassa “Water” onnistuu loihtimaan sateen tunnelman todella vaikuttavasti.

Yli 60 minuuttisen levyn päättää kaunis laulu ”Can’t voi l’aube” jossa Shaw tulkitsee vanhaa ranskalaista runoa 5/4 tahtilajissa keinahdellen.

Evergreen vahvistaa Caroline Shaw’n asemaa yhtenä modernin taidemusiikin kiinnostavimmista säveltäjistä ja ainakin minä jään mielenkiinnolla odottamaan hänen seuraavia siirtojaan.

”Nimrod”, ”Ruby”, ”And So”, ”Blue Print”, ”Can’t voi l’aube”

****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: