Levyarvio: Pekka Pohjola – Views (2001)

Views on Pekka Pohjolan 14. studioalbumi.

Vaikuttaa siltä, että erinomaisen Pewit-levyn (1997) jälkeen tunnelmat Pohjolan ”sähköbändissä” alkoivat latistua. Haastatteluiden perusteella pitkään yhdessä soittanut kvartetti – Pohjola, Seppo Kantonen (koskettimet), Markku Kanerva (kitarat) ja Anssi Nykänen (rummut) – oli alkanut kyllästyä toisiinsa. Kantonen on jopa todennut kyllästyneensä Pohjolan musiikkiin, joka ei hänen mukaansa enää tarjonnut yllätyksiä. Maestro itsekin taisi kokea enemmän tai vähemmän samoin, sillä Pewitin seuraaja Views tuo mukanaan runsaasti uusia tuulia.

Viewsin ja edeltäjänsä Pewitin välissä ehti vierähtää neljä vuotta. Pohjolalla oli vaikeuksia päästä kiinni säveltämiseen, mutta sytykkeen uuden musiikin tekemiselle tarjosi lopulta suomalaisen jazz-instituution UMO Helsinki Jazz Orchestran eli lyhyemmin UMO:n tilaustyö. UMO tilasi Pohjolalta teoksen kontrabassolle ja big bandille. Lopputuloksena syntyi kolmiosainen ”Us” (tai ”Me”), lähes 30-minuuttinen sävellys, joka kantaesitettiin Helsingissä huhtikuussa 2000. Pohjola oli tyytyväinen teokseen ja päätti rakentaa seuraavan studiolevynsä tämän materiaalin ympärille.

(Alkuperäisen ”Us”:in kolme osaa voi kuulla vuonna 2010 julkaistulta levyltä Beauty And The Beast – UMO Plays The Music Of Pekka Pohjola.)

Us tarjosi Pohjolalle uuden kulman säveltämiseen, mutta Views on myös toteutustavaltaan hyvin erilainen levy kuin edeltäjänsä. Pewit, kuten suurin osa Pohjolan aiemmista levyistä, rakentui kiinteän ydinbändin varaan, mutta nyt mukana on lähes 30 muusikkoa: puhallinsoittajia, jousisoittajia, harpisti, laulajia sekä peräti neljä eri rumpalia ja lyömäsoittajaa. ”Sähköbändin” Kantonen, Kanerva ja Nykänen ovat yhä mukana, mutta heitä käytetään vain siellä täällä tarpeen mukaan. Sama koskee monia muitakin levyn muusikoita. Esimerkiksi Nykänen soittaa varsinaisesti vain yhdellä raidalla ja tekee lisäksi muutamille kappaleille päällekkäisäänityksiä, kun taas jazzrumpali Mika Kallio nousee huomattavasti näkyvämpään rooliin. Toisaalta kaikissa kappaleissa ei käytetä lainkaan rumpusettiä, ja sointi on usein suorastaan orkestraalinen.

Pohjola tuntuukin hakevan levyllä selvästi pesäeroa rockmusiikkiin, joka taisi alkaa jo kyllästyttää häntä. Merkittävä osa Viewsin musiikista on viehättävä yhdistelmä sinfonisia ja jazzahtavia elementtejä, ja rockin suuntaan nyökätään korkeintaan siellä täällä. Levy on myös hyvin pitkälti akustinen. Pohjolan sähköinen bassokitara on toki lähes jatkuvasti läsnä, mutta sähkökitaraa kuullaan vain yhdellä raidalla, ja koskettimiakin käytetään enimmäkseen hienovaraisesti puhaltimien ja jousien tukena. Puhaltimissa kuullaan muuten kumpaakin Pekan poikaa: Ilmari Pohjolan vetopasuuna ja tulevan jazztähden Verneri Pohjolan trumpetti soivat neljällä raidalla.

Lue myös: Levyarvio: Pekka Pohjola – Harakka Bialoipokku (1974)

Heti ensimmäinen kappale ”Waves” tekee selväksi, että nyt ei olla enää tekemässä rokkia. Sähkökitaroiden tai syntetisaattorien sijasta seitsemänminuuttinen sävellys käynnistyy Laura Hynnisen harpulla näppäillyllä kauniilla melodialla, jonka rinnalle nousevat hienovaraisesti soivat jouset. Tunnelma on kamarimusiikkimainen, mutta puhaltimet kasvattavat musiikkia vähitellen suurellisempaan suuntaan. Sointi pysyy Pohjolan bassokitaraa lukuun ottamatta akustisena, ja rockrumpujen sijasta kappaleessa kuullaan Tapio ”Mongo” Aaltosen soittamia orkestraalisia lyömäsoittimia. Nostatuskohdissa patarummut iskevätkin komeasti kuin aallot myrskyssä veneen keulaan.

Orkestraatioltaan ”Waves” on siis jotain aivan muuta kuin Pohjolalta oli totuttu odottamaan, mutta itse sävellys on ilmiselvää Pohjolaa. Se tarjoilee tuttua, Pohjolalle hyvin omintakeista, suoraviivaisen vahvaa romanttista ja suorastaan sankarillista melodisuutta sekä selkeää tonaalista harmoniaa. Tällä kertaa ilahduttavasti ilman tasaisesti hakkaavaa rumpukomppia.

Jos ensimmäinen biisi harhauttaa kuulijan kuvittelemaan, että luvassa on levyllinen akustista kamarimusiikkia, vetää seuraava kappale ”The Red Porsche” maton jalkojen alta. Itse asiassa useammallakin tavalla. Anssi Nykäsen rockkomppi nimittäin tekee paluun juuri, kun siitä luultiin päässeen eroon. Mutta vielä yllättävämpää on se, että kappale rakentuu laulun ympärille.

Pohjola keskittyi omilla levyillään lähes täysin instrumentaaliseen musiikkiin, ja ennen ”The Red Porschea” ainoat merkittävät poikkeukset löytyivät Urban Tango -levyltä (1982). Kolmen vokalistin ryhmä – Sami Saari, Kim Lönnholm ja Pemo Ojala – tulkitsee Charles Bukowskin tekstiä väkevällä tavalla. Heidän kolmiääninen stemmalaulunsa on ehdottomasti onnistuneinta laulua, mitä Pohjolan levyillä on kuultu. Myönnettäköön, että vertailukohtia ei ole montaa.

Nykäsen komppikin toimii mukavasti, osittain siksi, että kappaleen monipuolinen sovitus laittaa sen aika ajoin jäähylle ja musiikki kulkee pitkiä pätkiä ilman rumpuja kauniisti soivien jousien kuljettamana.

”The Red Porschen” poikkeuksellisuutta selittää se, että kappale sävellettiin alun perin Bukowski-näytelmään. Itselleni on tosin jäänyt epäselväksi, toteutuiko näytelmä koskaan ja, jos toteutui, sisälsikö se enemmänkin Pohjolan musiikkia. ”The Red Porsche” perustuu joka tapauksessa renttukirjailija Bukowskin samannimiseen runoon. Kyseessä on pidemmän aikavälin unelman toteutuminen, sillä Pohjola puhui jo 1980-luvun alussa kokonaisen Bukowskin teksteihin perustuvan levyn tekemisestä.

Musiikillisesti ”The Red Porsche” on hieman irrallinen levykokonaisuuden kannalta, mutta on kiinnostavaa, että se sopii silti temaattisesti mukaan. Views on nimittäin Pohjolan musiikiksi poikkeuksellisen urbaani ja amerikkalainen levy. Poikkeuksena on lähinnä merellinen aloitusraita ”Waves”. Nyt ei ajeta mopolla havumetsän katveessa kuten Pohjolan varhaisilla levyillä, vaan kaahataan urheiluautolla läpi urbaanin metropolin.

Tiedän, että moni Pohjola-fani inhoaa leikkisää ”The Red Porschea”, mutta minusta se on erinomainen ja hauska, huolella sovitettu kappale, jonka tietyllä tavalla röyhkeä tyyli viittaa myös Pohjolan vanhaan idoliin Frank Zappaan. Itse olisin mielelläni kuullut kokonaisen levyllisen vastaavaa materiaalia Pohjolalta, ja onkin mielenkiintoista, että ajattelin näin jo ennen kuin opin Pohjolan todella suunnitelleen sellaista. Mikä sääli, ettei hanke koskaan toteutunut.

Porsche vie meidät suurkaupungin ytimeen, ja ”Metropolitan” aloittaa levyn päättävän kolmen kappaleen sarjan, joka perustuu aiemmin mainittuun UMO:lle sävellettyyn ”Us”-triptyykkiin. Rakenteellisesti kokonaisuus on suurin piirtein ennallaan – vaikka mittaa on tullut muutama minuutti lisää – mutta sovituksissa on suuria eroja. UMO:lle sävelletyt alkuperäisversiot nojasivat vahvasti puhaltimiin, mutta uusi versio vähentää niiden roolia tuoden rinnalle jousia. Myös rummut sysätään pitkälti syrjään, ja Pohjola häivyttää sävellyksestä sen ”bassokonserttomaisuutta”, sillä basson rooli pienenee, kun maestro painottaa melodioita rytmiikan kustannuksella. Uudet versiot soivatkin pehmeämmin ja hillitymmin. UMO-versiot olivat jazzia, kun taas nyt Pohjola kallistuu enemmän klassisen musiikin suuntaan.

Neljätoistaminuuttinen ”Metropolitan” palauttaa tunnelmat ensimmäisen raidan pastoraalisiin maisemiin haikean jousiteeman kautta, mutta orkestraation kasvaessa vähitellen musiikkiin hiipii arvoituksellisia ja jopa hieman uhkaavia sävyjä. Kahden minuutin kohdalla mukaan iskevät räjähtävästi paitsi rummut myös vaskipuhaltimet. Seuraa rytminen väliosa, jossa basso ja puhaltimet rakentavat jännitettä, joka purkautuu lopulta hyvin pohjolamaiseen uljaaseen trumpettiteemaan.

Maaseutu on jäänyt selvästi taakse, ja nyt Porsche kiidättää meitä läpi suurkaupungin betonikanjonien. ”Metropolitan” käy lähes vartin mittaisen kestonsa aikana läpi useita tunnelmia. Välillä hissutellaan jazzahtavasti, välillä syntetisaattorit luovat kylmänviileää tunnelmaa ja välillä rummut iskevät päälle intensiivisesti kuulijaa herätellen. Dynamiikka ei ole yhtä äärimmäistä kuin Pewitillä, mutta sitä on silti kiitettävästi. Luontevasti etenevä ”Metropolitan” on upea sävellys, joka tosin olisi voinut hyötyä pienestä tiivistämisestä etenkin loppupuolellaan.

”Us”-triptyykin toinen osa ”Views” on kuin sinfonian hidas osa. Kappaleen hiljainen ja aavistuksen mystinen alku on soinniltaan hienovaraisen etninen lyömäsoittimineen ja puhaltimineen. Pianon, jousien ja huilun yhteispelistä syntyvä kaunis ja haikea pääteema ottaa vähitellen vallan. Rytmiseksi elementiksi jää vain hiljaa taustalla kilisevä tamburiini tai vastaava soitin sekä silloin tällöin soivat tomit.

Vaikka kirjoitin aiemmin, että ”Us”-sarjasta on riisuttu sen alkuperäistä bassokonserttomaisuutta, ei basso täysin syrjään jää. ”Viewsissä” kuullaan jopa Pohjolan pitkä melodinen bassosoolo. Kappale on kaunis, mutta jää lopulta liikaa melodisen teemansa toiston vangiksi ja on hetkittäin jopa aavistuksen liian imelää kuultavaa.

Levyn huipentaa ”Us”, joka toimii Pohjolan jazzsinfonian näyttävänä päätöksenä. Yli yksitoistaminuuttinen sävellys alkaa dramaattisella piano-ostinatolla ja nousevalla trumpettikuviolla, jota aksentoivat laiskasti siellä täällä iskevät rummut. Minuutin kohdalla musiikki muuttuu yllättäen leikkisäksi pianokappaleeksi, joka voisi olla melkein jokin musiikkileikkikoulun harjoitus. Kun sama teema siirtyy saksofoneille, tuo leikkisä tunnelma viimeistään siinä vaiheessa déjà-vumaisesti kuulijan ajatukset Pohjolan 1970-luvun tuotannon pariin.

Pian mukaan tulee kuitenkin dramaattisempia sävyjä, kun koko torvisektio yhtyy mukaan. Kuten ”Metropolitan” aiemmin, käy myös tämä sävellys läpi monia eri tunnelmia, mutta nyt musiikin käänteet ovat pykälää yllättävämpiä ja sooloille annetaan enemmän tilaa. Mukana on paitsi hillitty syntetisaattorisoolo myös toinen soolo Pohjolalta. Soolojen jälkeen palataan kuitenkin aina leikkisään pääteemaan, jota varioidaan eri tavoin orkestroituna.

Aivan viimeisten minuuttien aikana musiikkiin tulee myös rockmaista draivia, kun kappaletta ajavat eteenpäin Mika Kallion rummut ja Pohjolan väkevästi rytmiä puskeva bassokitara.

Lue myös:

Pekka Pohjola kuoli vain 56-vuotiaana marraskuussa 2008. Viewsin ja aivan liian aikaisin koittaneen kuoleman välissä ehti vierähtää seitsemän vuotta. Koska Views jäi Pohjolan viimeiseksi studioalbumiksi, voi syntyä virheellinen kuva siitä, että hänen luovuutensa olisi kuihtunut ennenaikaisesti. Pohjolan alati kasvava itsekriittisyys ja alkoholismi luultavasti haittasivatkin taiteellista työtä, mutta hänen kynästään syntyi silti vielä monta kiinnostavaa sävellystä.

Etenkin vuosi 2004 oli Pohjolalle hedelmällinen. Tuolloin saivat ensiesityksensä sekä Radion sinfoniaorkesterin tilaama suurelle orkesterille sävelletty ”Emmi – Sinfonia 2” että Veli Kujalalle ja Avanti! Chamber Orchestralle sävelletty 28-minuuttinen harmonikkakonsertto ”Bayan”. Molemmat teokset jatkavat Viewsillä alkanutta siirtymää pois rockmusiikista. Pohjolan viimeiseksi julkiseksi esiintymiseksi jäi Jukka Perkon ja jousikvintetin konsertti Viapori Jazz -festivaalilla elokuussa 2007, jolloin ohjelmassa kuultiin myös muutamia maestron uusia sävellyksiä.

Views on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle, sillä Pohjolan progressiivisen rockin tai jazzrockin suunnalta tuleville faneille se ei välttämättä tarjonnut sitä, mitä he odottivat. Views on hillitty, avara ja sävellyksellisesti kypsä kokonaisuus, jossa korostuvat puhallin- ja jousisovitukset sekä lähes kamarimusiikillinen tunnelma. Omasta mielestäni kyseessä on yksi Pohjolan hienoimmista levyistä, ja samalla se viitoittaa kiehtovalla tavalla yhtä mahdollista tulevaisuutta, jonka suuntaan hänen musiikkinsa olisi voinut seuraavaksi kehittyä. On sääli, ettemme koskaan päässeet kuulemaan tuota tulevaisuutta.

Parhaat biisit: “Waves”, “Metropolitan”, “Us”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Rating: 4.5 out of 5.

Lue myös: Pekka Pohjola 13.1.1952 – 27.11.2008

Kappaleet

  1. Waves – 6.56
  2. The Red Porsche – 5.00 (san. Charles Bukowski)
  3. Metropolitan – 14.05
  4. Views – 7.34
  5. Us – 11.32

Muusikot

Seppo Kantonen: flyygeli (soolo: 3, 5), kosketinsoittimet Markku Kanerva: sähkökitara (2) Pekka Pohjola: sähköbasso (soolo: 4-5), kosketinsoittimet Mika Kallio: rummut (3-5) Reino ”Reiska” Laine: rummut (3) Anssi Nykänen: rummut (2), rumputäytteet (3, 5) Tapio ”Mongo” Aaltonen: lyömäsoittimet Laura Hynninen: harppu (1-2) Kim Lönnholm: laulu (2) Pemo Ojala: laulu (2) Sami Saari: laulu (2) Timo Alanen: sello (2-5) Tomas Djupsjöbacka: sello (1) Teemu Kupiainen: alttoviulu Jukka Pohjola: 2. viulu Jari Valo: 1. viulu Manuel Dunkel: tenorisaksofoni (3, 5) Pentti Lahti: altto- ja baritonisaksofonit (3, 5) Teemu Matsson: trumpetit (2-5) Jukka Perko: alttosaksofoni (3-5, soolo: 3) Ilmari Pohjola: vetopasuunat (2-5) Verneri Pohjola: trumpetit (2-5) Tapani Rinne: sopraanosaksofoni (1) Teemu Salminen: huilu (2), piccolohuilu (4) Markku Veijonsuo: vetopasuunat (2-5)

Tuottaja: Pekka Pohjola
Levy-yhtiö: Zen Master Records, Rockadillo Records, Pohjola Records

Jätä kommentti

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑