Levyarvio: Shub-Niggurath – Les morts vont vite (1986)

Les morts vont vite on Shub-Niggurathin toinen studioalbumi.

Synkin progressiivinen rock tulee usein jostain syystä Belgiasta, mutta länsinaapurin puolella Ranskassa vuonna 1982 perustettu Shub-Niggurathin musiikki on niin demonisen painostavaa ja ankaraa että se saa hetkittäin jopa Univers Zeron ja Presentin kaltaisten belgialaiskummajaisten touhut kuulostamaan rippikoulun nuotiopiirin puuhastelulta. 

Univers Zeron lailla Shub-Niggurath on napannut nimensä H. P. Lovecraftin (1890-1937) kosmista kauhua käsitelleestä kirjallisuudesta. Lovecraftin luomassa Cthulhu-mytologiassa Shub-Niggurath on ilkeämielinen ja perverssi jumalolento joka tunnetaan myös ilahduttavan veikeällä nimellä Metsän Musta Pukki, jolla on Tuhat Lasta.

Kirjoitin alussa että Les morts vont vite (suomeksi: kuolleet kulkevat nopeasti) on Shub-Niggurathin toinen studiolevy, mutta tämä ei ole itseasiassa aivan niin yksinkertaista. Yhtye nimittäin kyllä julkaisi jo vuonna 1982 eponyymin albumin, mutta se ilmestyi vain C-kasettina ja omasi varsin rujon ja alkeellisen soundimaailman. Onkin hieman epäselvää että pitäisikö tuo julkaisu tulkita Shub-Niggurathin todelliseksi debyyttialbumiksi vaiko vain demoksi kuten usein esitetään. Itse koen että kyseinen julkaisu voidaan laskea oikeaksi albumiksi koska se sisältää pääosin materiaalia jota ei koskaan julkaistu uusin versioina. Vain yksi kappaleista, ”Yog-Sothoth”, päätyi Les Morts vont vitelle. Ja kehnoista soundeistaan huolimatta Shub-Niggurathin tyyli on jo hyvin valmis debyytillä (laskekaamme se sellaiseksi!). Tavallaan musiikki saa jopa tietynlaista mystistä lisähehkua rujon äänimaailmansa myötä. Debyytti on sittemmin julkaistu remasteroituna myös CD-formaatissa vuonna 2009 nimellä Introduction. Itselläni ei ole vielä ollut iloa kuulla tätä versiota, mutta ilmeisesti soundit ovat parantuneet reippaasti.

Vihjasin äsken että Shub-Niggurathin tyyli oli jo debyytillä valmis, mutta millaisesta musiikista sitten on kyse? Tyylillisesti Shub-Niggurath liikkuu jossain Magman lanseeraaman zeuhlin ja keskieurooppalaisen kamarimusiikihenkisen avantprogen välimaastossa. Magman ohella Shub-Niggurathin selkeitä esikuvia ovat jo edellä mainitut Univers Zero, Present sekä ranskalainen kamarirock-pioneeri Art Zoyd. Erityisesti Univers Zeron pikimusta levy Heresie (1979) lienee tärkeä vaikutin. Toki taustalla vaikuttaa varmasti myös edellä lueteltujen yhtyeiden alkuperäiset vaikutteet klassisen musiikin puolelta. Esimerkkeinä mainittakoon Bela Bartok ja Igor Stravinsky. Shub-Niggurathin väki varmasti tunsi myös taidemusiikkinsa etenkin kun ainakin kosketinsoittaja Jean-Luc Hervélla oli klassinen koulutus (hän opiskeli säveltäjä Gérard Griseyn alaisuudessa, joka puolestaan oli ollut Olivier Messiaenin oppilas). Vaikka Shub-Niggurathin inspiraation lähteet ovat selkeitä onnistuu yhtye kuitenkin luomaan niistä varsin omailmeisen sekoituksen jos ei muuten niin kääntämällä kauhuvipua vielä asteen kohti kaakkoa. Yhtyeen sointi on myös suurempi ja raskaampi kuin esikuvillaan. Shub-Niggurathin maailmassa enemmän on enemmän ja musta on aina Vantablackia.

Lue myös: Levyarvio: Neptunian Maximalism – Éons (2020)

Les morts vont viten musiikki vaikuttaa tarkasti läpisävellettyä joitakin sooloja lukuunottamatta. Yhtye panosti levyyn vakavissaan kaikkein jäsenten kokiessa että yhtye oli jotain aivan muuta kuin heidän aiemmat kokeilunsa rock-musiikin parissa. Yhtyeen laulaja Ann Stewart otti jopa oopperalaulutunteja valmistautuessaan äänityksiin. Shub-Niggurathin selkeimpiä tunnusmerkkejä onkin Stewartin oopperamaiset vokaalit ja toisaalta Véronique Verdierin pasuuna joka jyrisee välillä ikään kuin toisena bassoraitana Alain Ballaudin yleensä aggressiivisesti pärisevän bassokitaran rinnalla ottaen silloin tällöin myös harmonisemman roolin tummia melodioita maalaillen. Soinnin täydentää Franck W. Fromyn anarkisesti soiva sähkökitara sekä Hervén usein abstraktin atonaalinen piano ja urkuharmooni sekä Franck Coulaudin  jytisevätrummut.

Les morts vont viten kohokohta on sen käynnistävä yli 16 minuuttia kestävä eepos ”Incipit tragaedia”.Kappaleen aloittaa ahdistuneet sähkökitarasoinnut jota aksentoi matalalta soivat rytmiset iskut pianolla. Rummut pärähtävät mukaan karkeloihin tuoden mukanaan samalla Stewartin epätoivoa täynnä olevat oopperamaiset sopraanovokaalit (hän laulaa levyllä enimmäkseen sanattomasti, mutta siellä täällä myös latinaa ja kreikkaa) jotka rinnastuvat paksusti möyrivään bassokitaraan. Piano soittaa välillä lyyrisiä korukuvioita, mutta tyytyy enimmäkseen tekemään siellä täällä pieniä rytmisiä terrori-iskuja. 

Musiikki hiljenee hetkeksi ja pasuuna soittaa alakuloisen melodian johon sähkökitara yhtyy vaimeasti. Pikku hiljaa musiikki alkaa jälleen kasvamaan ja rakentuu lopulta kahlemaisesti kalskahtelevan perkussioraidan ja atonaalisesti ujeltavan ja kirkuvan sähkökitaran kera ihanaksi hallituksi kaaokseksi. Sähkökitara vaikertaa tuskaisesti kuin kosteutta hikoilevien paksujen mustien linnan muurien välissä vaelteleva kadotettu sielu. ”Incipit tragaedia” on todella visuaalista musiikkia ja kuvat joita se maalaa eivät ole erityisen valoisia. Todella omaperäiseksi kappaleen tekee sen varsin ainutlaatuinen hienovaraisuuden ja brutaaliuden liitto. Musiikki on samaan aikaan todella jylhää ja raskasta, mutta samalla myös harkittua ja omalla tavallaan erittäin hienostunutta.

Seuraava kappale on levyn lyhyin. Vain kuusi minuutia kestävä ”Cabine 67” alkaa rytmisesti soivalla pianolla ja katkonaisesti sitä kiertävillä rumpufilleillä. Pikkuhiljaa jonkinlainen groove rakentuu sähkökitaran vaikertaessa jossain kaukaisuudessa. Komppi nopeutuu ja sähkökitara sooloilee kaoottisesti. Kappale junnaa hetken aikaa tylsästi paikallaan kunnes rumpali herättelee kuulijaa maukkaan likaisesti särähtelevillä peltien iskuilla. Tuuba ja sähkökitara kiertelevät toistensa ympärillä viehättävästi, mutta rumpali jää taas tamppaamaan hieman tylsästi kunnes aivan lopussa kaikki hajoitetaan onnistuneen meluisaan ja kaoottiseen finaaliin. Hieman turhauttava kappale joka tarjoilee kyllä muutamia todella kiinnostavia hetkiä muttei sitten oikein lähde missään vaiheessa kunnolla käyntiin.

Kolmas kappale ”Yog-Sothoth” kuultiin jo ensimmäisellä levyllä . 13 minuuttisen sävellyksen sovitus on  Les morts vont vitella hyvin samankaltainen. Eli tässä kohtaa voidaan puhua hyvin demosta ja lopullisesta versiosta. ”Yog-Sothot” ei tarjoilee suuria innovaatioita verrattuna kahteen edelliseen kappaleeseen, mutta sisältää jopa aiempaa radikaalimpaa sähkökitarointia mitä tulee tavanomaisen harmoniakäsityksen haastamiseen ja kappaleen rytmiikka on varsin haastavaa myös. 

Kuuden minuutin kohdalla sävellykseen tulee marssimaista tunnelmaa kun Verdierin tuomiopäivän pasuuna rytmittää  musiikkia hetken aikaa. Tätä ei kuitenkaan kestä kauaa kun Hervé soittaa villin atonaalisen pianoliruttelun jonka jälkeen bassokitara ryhtyy mouruamaan todella brutaalisti mikä puolestaan villitsee pian myös sähkökitaran mukaan hampaat irvessä kirskuttelemaan. Kahdeksan minuutin kohdilla tunnelma muuttuu aavemaiseksi Stewartin ujeltavian vokaalien myötä. Stewartin kaksi päällekkäin äänitettyä vokaaliraitaa kilpailevat painostavasti keskenään. Bassokitara mylvii ja murisee kuin kiimainen norsulauma. Todella tehokas kohta muuten mutta rumpalilla tuntuu loppuvan jälleen mielikuvitus kesken eikä hänen soittonsa ole kovin inspiroitunutta. Kappale päättyy hieman yllättäen muutamaan korkeaan pianolla iskettyyn nuottiin ja pariin bassorummun tömähdykseen. Kuulija jää odottamaan vielä jotain. Mutta turhaan.

Levyn päättävä yhdeksän minuuttinen ”La ballade de Lénore” käynnistyy tummasti soivilla kirkkouruilla ja Stewartin ilmeisesti latinaksi vaikertamilla vokaaleilla. Pasuuna soi lähes trumpettimaisesti yhdessä epätoivoisemmiksi käyvien vokaalien kanssa fuugamaisesti. Sitten yhtäkkiä rummut alkavat takomaan vimmaisesti kuin piripäinen seppä alasintaan parinaan messevästi muriseva bassokitara. Yhdessä tämä demoninen rytmiryhmä tahkoaa ja kalskauttaa ilmoille todella barbaariselta kuulostavan synkopoidun rytmin jolle belgialainen Neptunian Maximalism tuntuu olevan velkaa puolet urastaan. Kappale rymistelee tyydyttävästi vimmaiseen finaaliin vieden samalla koko levyn maaliin.

Itse tosin olen tutustunut levyyn Musea/Gazulin vuonna 1997 julkaiseman CD-painoksen myötä joka sisältää neljän alkuperäisen raidan lisäksi kaksi neljä minuuttista bonusbiisiä. Nämä kaksi kappaletta onnistuvat tiivistämään kompaktiin kestoonsa yllättävän hyvin yhtyeen peruskikat. Mikä pistää miettimään että ehkä myös levyn varsinaiset kappaleet olisivat voineet toimia paremmin ainakin aavistuksen vähemmän venytettyinä tulkintoina.

Lue myös:

• Levyarvio: Yes – Big Generator (1987)
  Arvostelussa Yesin 13. studiolevy Big Generator.
• Review: King Crimson – Larks’ Tongues in Aspic (1973)
  The review features King Crimson’s fifth studio album Larks’ Tongues in Aspic which introduced not only the band’s new line-up but also a significantly renewed musical style.
• Sarja: David Bowie – Earthling (1997)
  Esittelyssä David Bowien 21. studioalbumi Earthling joka ammentaa vahvasti vaikutteita 90-luvun lopun elektronisesta musiikista.
• Review: Pink Floyd – The Final Cut (1983)
  A review of Pink Floyd’s 12th studio album, the controversial The Final Cut, which was Roger Waters’ last album with the band.
• Levyarvio: Makrofagi –Musta ovi (2022)
  Arvostelussa savolaisen proge-heviä soittavan Makrofagin toinen kokopitkä albumi Musta ovi.
• Review: Porcupine Tree – Closure/Continuation (2022)
  Review of Porcupine Tree’s 12th studio album Closure/Continuation. The album is the first after a break of more than ten years for the band, which has been scaled down to a trio.

Les morts vont viten on hieman turhauttava levy. Se sisältää kyllä todella loistavaa musiikkia, mutta samaan aikaan ei voi olla välttymättä tunteelta että yhtye ei aivan onnistu lunastamaan todellista potentiaaliaan. 

Sekstetin ehdottomasti heikoin lenkki on rumpali Coulaud joka soittosuoritukset ovat varsin epätasaisia. Hetkittäin hän soittaa inspiroituneen vimmaisesti, mutta toisaalta jää sitten taas välillä polkemaan paikallaan laiskasti ja mielikuvituksettomasti. Vain kahdeksan minuutin perusteella on toki vaikea päätellä asiaa aukottomasti, mutta vaikuttaa siltä että bonusbiiseillä soittanut Michel Kervinio olisi pystynyt parempaan. Olisipa ollut kiinnostavaa kuulla miten levyn sävellykset olisivat lähteneet lentoon vaikkapa Daniel Denisin( Univers Zero) kaltaisen mestarirumpalin kapuloiden kirittämänä.

Myös Les morts vont viten sävellykset jäävät hetkittäin junnaamaan liikaa paikallaan eikä yhtyeen suurimmat fanitkaan voine kieltää sitä etteikö tunnelmat kautta levyn olisi hieman turhan monokromaattisia. Toisaalta merkittävä osa Les morts vont viten lumosta on toki juuri sen tasaisen lohduttoman tunnelman ansiota. Ei sinne väliin mitään huumorirallia olisi kannattanut sijoittaa. Hieman enemmän vaihtelua musiikki silti kaipaisi.

Shub-Niggurath julkaisi vielä kaksi studiolevyä, mutta kumpikaan näistä  C’étaient de très grands vents (1991) tai Testament (2003) ei yltänyt Les morts vont viten tasolle.

Heikkouksistaan huolimatta Les morts vont vite on kiehtova sukellus pimeyteen. Se on varsin ainutlaatuinen yhdistelmä brutaalia voimaa, tummanpuhuvaa aavemaisuutta ja  kamarimusiikkimaista herkkyyttä. Ja ihmettelisin kovasti jos kaikkien aikojen synkintä progelevyä valittaessa palkintosijoituksia ei kärkkyisi juuri Heresie ja Les morts vont vite. Jonkinlainen meriitti sekin.

Paras biisi: ”Incipit tragaedia”, ”Yog-Sothoth”, ”La ballade de Lénore”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Shub-Niggurath:

Ann Stewart: vokaalit, Franck W. Fromy: kitarat, sähköiset perkussiot, Jean-Luc Hervé: piano, kirkkourut, urkuharmooni, Véronique Verdier: pasuuna, Alain Ballaud: bassokitara, Franck Coulaud: rummut

Kappaleet:

1. Incipit tragaedia 16:39
2. Cabine 67 6:16
3. Yog-Sothoth 13:07
4. La ballade de Lénore 9:30

Levy-yhtiö: Musea