Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1983 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 1-13.
- Pink Floyd: The Final Cut (UK) *****
- Yes: 90125 (UK) ****½
- Jack DeJohnette’s Special Edition: Inflation Blues (US) ****½
- Mike Oldfield: Crises (UK) ****
- Fred Frith : Cheap At Half The Price (UK) ****
- Eskaton: Fiction (FR) ****
- Philip Glass: Koyaanisqatsi (US) ****
- David Bowie: Let’s Dance (UK) ****
- Lindsay Cooper : The Gold Diggers (UK) ****
- Moraz / Bruford : Music For Piano And Drums (UK/CH) ****
- Pekka Pohjola : Jokamies (FI) ****
- Peter Gabriel: Plays Live (UK) ****
- John Williams: Return Of The Jedi (US) ****
Katso vuoden 2021 parhaat levyt täältä
1. Pink Floyd: The Final Cut
The Final Cut on Pink Floydin 12. studioalbumi.
Pink Floyd oli The Wall -levyn jälkeen sekaannuksen tilassa. Kosketinsoittaja Rick Wright oli savustettu ulos bändistä, rumpali Nick Masonia kiinnosti enemmän kilpa-autoilu kuin musiikki ja laiskaksi käynyt kitaristi David Gilmour kulki voimattomana mukana tarmokkaan kapteeni Roger Watersin johtaessa vuotavaa laivaa diktaattorin ottein.
The Wallin jälkeen Pink Floydin ensimmäinen ajatus oli rakentaa hieman lisää muuria. Tarkoituksena oli nimittäin julkaista Spare Bricks -niminen levy joka kokoaisi yhteen The Wall -levyn ylijäämämateriaalia sekä Alan Parkerin The Wall -elokuvaa varten erikseen sävellettyä musiikkia.
Kun Floyd ryhtyi hommiin heinäkuussa 1982 oli muutaman kuukauden kestänyt Falklandin sota tuoreena Watersin mielessä. Päivänpolttava aihe vangitsi Watersin huomion niin vahvasti että kyseisestä konfliktista tuli hänelle keskeinen inspiraatio uutta levyä varten. Spare Bricks lensi roskakoriin ja Waters päätti rakentaa aivan uuden konseptin joka perustui paitsi Falklandin sotaan niin myös Watersin laajempaan pettymykseen sitä kohtaan millaiseksi maailma oli muuttunut toisen maailman sodan jälkeen. Waters piti Falklandin sotaa täysin idioottimaisena virheeltä kotimaaltaan Englannilta. Waters piti koko konfliktia lähinnä populistisena manööverina jolla pääministeri Margaret Thatcher pyrki vahvistamaan poliittista asemaansa nostattamalla kansallismielistä sotakiimaa…
*****
2. Yes: 90125
90125 on Yesin 12. studioalbumi.
Vuonna 1968 perustetun Yesin taru näytti muutamaa vuotta aiemmin olevan lopullisesti ohi. Vastoin kaikkia odotuksia vanha dinosaurus kuitenkin nousi kuolleista onnistuen luomaan täysin nahkansa. Aiemmin 20-minuuttisia koukeroisia proge-eepoksia väkertänyt yhtye muuttui kuin taikaiskusta virtaviivaiseksi, tiukaksi ja ultramoderniksi pop-yhtyeeksi uuden levynsä ansiosta. Miten ihmeessä tämä tapahtui. Yes-tyyliin kyseessä on varsin monimutkainen tarina…
Yes oli uudistunut varsin onnistuneesti jo vuoden 1980 Drama-levyllä. Tuolloin Buggles-parivaljakko vokalisti Trevor Horn ja kosketinsoittaja Geoff Downes olivat korvanneet yhtyeestä Tormaton jälkeen käpälämäkeen lähteneet Jon Andersonin ja Rick Wakemanin. Kokoonpanolla Horn, Downes, Steve Howe (kitarat), Chris Squire (basso) ja Alan White (rummut) tehty Drama oli onnistunut fuusio Yesille tutusta koukeroisesta tyylistä ja uudesta suoraviivaisemmasta ja kovaa iskevästä new wave -soundista….
****½
3. Jack DeJohnette’s Special Edition: Inflation Blues
Inflation Blues on Jack DeJohnette’s Special Editionin kolmas studiolevy.
Rumpali Jack DeJohnetten johtaman Special Editionin toinen levy Tin Can Alley otti askeleen hieman suoraviivaisemman musiikin suuntaan, mutta Inflation Blues palaa vahvasti debyytin avantgarde jazz -tyylin pariin. Avantgardeen sekoittuu kuitenkin tuhti annos vaikutteita kansanomaisemmista tyyleistä kuten bluesista ja jopa reggaesta.
Inflation Blues alkaa komealla riitasointuisella, modernia taidemusiikkia muistuttavalla, jaksolla joka pikku hiljaa ottaa enemmän jazzille tyypillisiä sävyjä Baikida Carrollin trumpetin iskiessä kipakasti tuoden mieleen Miles Davisin soundin rajuimmillaan. Carrollin rytmikkäästi loikkiva soitto on todella upeaa kuultavaa. Chico Freemanin tenorisaksofoni pehmentää hetkittäin kokonaissointia kunnes John Purcellin alttosaksofoni nappaa pääroolin villisti kirkuen. DeJohnetten rummut puolestaan takovat intensiivisesti tyylillä jota voisi kuvailla hallituksi kaookseksi. Mahtava aloitus levylle.
Yhdeksänminuuttinen avausraita ”Starburst” on Inflation Bluesin haastavinta osastoa, mutta levy tarjoilee myös kevyempää musiikkia. Levyn toinen raita ”Ebony” on muodoltaan harkitumpi ja sisältää latinalaiseen amerikkaan viittaavia rytmejä. ”The Islandsissa” DeJohnette puolestaan soittaa eloisan, karibialaisen-musiikin suuntaan kumartavan, rumpusoolon.
Nimikappaleessa syöksytään vielä syvemmälle karibialaisiin tunnelmiin. ”Inflation Blues” on varsin onnistunut yhdistelmä reggaeta ja jazzia. Kappaleessa nostetaan yllättäen vokaalit tärkeään rooliin DeJohnetten messutessa blues-henkisellä äänellään inflaation kiroista kädestä suuhun elävän muusikon arjessa. Reggae ei varsinaisesti kuulu oman musiikkimakuni ytimeen, mutta DeJohnetten näkemys aiheesta on varsin viihdyttävä vaikkei levyn parasta antia edustakaan.
Viimeisellä biisillä ”Slowdown” palataan tehokkaasti avantgardistisempiin sävyihin ja etenkin puhaltajien ronskin eloisa tuuttailu on kappaleessa upeaa kuultavaa.
Inflation Blues petraa mielestäni edellisestä Special Editionin levystä ja yltää lähes debyytin tasolle ollen erinomainen yhdistelmä rennosti soivaa jazzia ja kipakoita avantgarde-sävyjä.
Parhaat biisit: ”Starburst”, ”Slowdown”
****½
4. Mike Oldfield: Crises
Crises on Mike Oldfieldin kahdeksas studioalbumi.
Edellisellä levyllälevy Five Miles Outilla Oldfield oli kokeillut bändimeininkiä, mutta sama ryhmä ei jatka enää Crisesilla. Sen sijaan Oldfield palaa jossain määrin vanhaan yhdenmiehen-orkesteri- tyyliinsä, mutta vahvistettuna muilla muusikoilla ja vokalistivierailijoilla.
Merkittävin yhteistyökumppani Crisesilla oli tuore nimi Oldfieldin kuvioissa. 26-vuotias rumpali Simon Phillips oli noussut viime vuosina todelliseksi sessio-ässäksi ja oli ehtinyt soittamaan jo mm. 801:n, Judas Priestin, Jon Andersonin, Mike Rutherfordin ja Toyahin kanssa. Oldfieldin kiertuemanageri esitteli Phillipsin hänelle Five Miles Out -kiertueella. Oldfield ja Phillips tapasivat ravintolassa New Yorkissa ja tulivat hyvin juttuun. Pian tämän jälkeen Oldfield kutsui Phillipsin soittamaan studiolleen…
****
5. Fred Frith : Cheap At Half The Price
Cheap At The Half Price on Fred Frithin neljäs sooloalbumi.
Haastavien Gravity ja Speechless levyjen jälkeen pop-formaatilla leikittelevä Cheap At Half The Price tuli ilmeisesti aikanaan suurena yllätyksenä monille avantgarde-muusikko Frithin seuraajille. Yksi pettyneistä oli Frithin vanha Henry Cow– ja Art Bears -kollega rumpali ja ”levymoguli” Chris Cutler joka ei suostunut ottamaan levyä edes myyntiin oman kokeelliseen musiikkiin erikoistuvan postimyyntifirmansa Recommended Recordsin listoille. Cutler on sittemmin myöntänyt sortuneensa elitismiin ja olleensa pahasti väärässä levyn suhteen.
Näin vuosikymmenien perspektiivillä Cheap At Half The Pricen hyljintä tuntuukin hyvin kummalliselta sillä vaikka se popin suuntaan tavallaan kurkotteleekin on se kuitenkin lopulta erittäin outo levy ja mukana on enemmän kuin vähän avantgardistista ilkikurisuutta ja kokeellisuutta.
Tyylillisesti Cheap At Half The Pricea on vaikea verrata oikein mihinkään muuhun levyyn (no Frithin oma myöhempi levy Prints liikkuu samalla akselilla), mutta ehkä Brian Enon 70-luvun artrock-levyt ja toisaalta Peter Hammillin parhaat DIY-levyt 70/80-luvun vaihteesta voisivat toimia jonkinlaisina verrokkeina. Frithin musiikki on kuitenkin vapaampaa kuin kummankaan verrokin ja sitä määritteleekin ilahduttava hällä-väliä-meinki. Tällä levyllä kaikki tiet ovat avoinna Frithille. Hän ei todellakaan välitä genre-rajoista, imagoista tai kohderyhmistä vaan tekee mitä sattuu huvittamaan ja miten sattuu huvittamaan. Ja tälläinen asenne saa omissa silmissäni vielä lisää arvoa siitä että kyseessä on virtuoosimuusikko joka pystyy soittamaan ja tekemään periaatteessa mitä tahansa.
Kappaleet ovat pääosin 2-3 minuuttisia nopea tempoisia miniatyyrejä. Niissä tapahtuu välillä erittäin paljon lyhyessä ajassa ja toisaalta välillä ne junnaavat hypnoottisesti paikallaan.
Too much power, too little brains
Doesn’t everybody feel fear and pain?
So how come we make the same mistakes again
And again and again and again and again?
Suurimmassa osassa biisejä on vokaalit jotka Frith hoitaa itse. Frithin laulua voi välillä kutsua hoilottamiseksi tai vaan älämölöksi. Vaikea kuvitella että niillä olisi oikeasti tavoiteltu pop-menestystä. Frithin vokaaleja voidaankin pitää suorastaan subversiivisena elementtinä. Cheap At Half The Pricea ei ehkä ole Rock In Opposition levy, mutta ehkä se on Pop In Oppositionia! Frithin sanoitukset ovat pelkistettyjä ja mietelauseenomaisia ja niissä on yleensä on humoristinen ja viiltävän sarkastinen sävy.
Barometers rising under clear skies
Lies, lies
The weather is changing before our eyes
Why, why?
Beware of the whys, beware of the wise
Lies, lies, lies
They’ve got shoes that will fit any size
Why, why, why?Some clouds don’t
Some clouds don’t
Some clouds don’t have a silver lining
Some clouds don’t
Some clouds don’t
Some clouds don’t have a silver lining
Myös levyn kaikki instrumentit (kitarat, basso, viulu, ksylofoni, koskettimet) ovat Frithin itsensä soittamia muutamia nauhaluuppeja lukuunottamatta. Tämä onkin levyn selkein heikkous. Rytmisesti Cheap At Half The Price on huomattavasti jähmeämpää matskua kuin aiemmat Frithin levyt sillä kaikki sen rumpuraidat on luotu hänen aiempien levyjensä sessioissa äänitetyistä rumpuraidoista joiden pohjalta on rakennettu uusia simppeleitä rytmiluuppeja (alkuperäisinä rumpaleina Frank Wuyts, Fred Maher ja Paul Sears). Toisaalta yksinkertaisempi rytmiikkaa istuu levyn vinksahtaneeseen pop-estetiikkaan.
Kuten nimestä Cheap At Half The Price voi päätellä on albumi tehty hyvin halvalla ja varsin alkeellisella välineistöllä. Se on äänitetty Frithin kotona neliraitanauhurilla ja merkittävässä roolissa monessa kappaleessa on 500 dollarin Casio 101 -syntetisaattori joka kuulostaa lähinnä lelulta. Intiaani-tunnelmia tavoittelevan ”Walking Songin” (kuin Frithin ”Kanoottilaulu”!) syntetisaattori-naputtelut tuovat huvittavasti mieleen vanhan Apple II:lla 80-luvun alussa pelailemani Lode Runner -pelin.
Cheap At Half The Pricea tarjoilee monta pikku helmeä mutta suosikikseni nousee sympaattinen ”Evolution”. Kappaleessa on todella viehättävä hyräilevä bassokuvio ja juuri kun kaikki alkaa olla liiankin leppoisaa niin rämisevä ja mandoliinimaisesti soiva sähkökitara-soolo herättelee kuulijan ihastuttavasti.
Cheap At The Half Price on viehättävä pikku levy ja hyvin ainutlaatuinen jopa Frithin omassa katalogissa.
Parhaat biisit: ”Evolution”, ”The Welcome”, ”Too Much Too Little”, ”The Welcome”, ”Same Old Me”, ”Walking Song”
****
6. Eskaton: Fiction
Fiction on Eskatonin kolmas studiolevy.
Jo vuonna 1970 perustettu Eskaton julkaisi ensimmäisen levynsä vasta 1980. Jatkoa seurasi nopealla tahdilla zeuhl-henkistä progea soittava yhtye jatkaa tasaisella laatutasolla myös tällä tällä kolmannella ja viimeisellä studioalbumillaan.
Fictionilla Eskatonin soundi on muuttunut aavistuksen keveämmäksi ja funkahtavammaksi. Välillä mennään lipsahdetaan lähes popmaisiin tunnelmiin. Toki puhun popista nyt lähinnä vain vertailukohtana aiempiin Eskatonin varsin armottomiin levyihin. Keskimääräinen Kylie Minogue -fani varmasti kauhistuisi Fictionin outoutta ja intensiteettiä. Eikä yhtyeen jääpiikkimäisesti iskevät korkeat syntetisaattori-äänet ja varsin intensiivisesti hetkittäin päälle käyvä musiikki mitään helpointa kuunneltavaa ole aina kokeneemmallekaan progressiivisen musiikin ystävälle.
Uutena elementtinä Fictionilla on lähes puhelauluksi menevää ranskankielistä laulua joka kuulostaa todella hyvältä. Välillä voidaan puhua melkeinpä räpistä. Zeuhl-räppiä? Nerokasta! Eskatonin tavaramerkkimäisiä retrofuturistisia syntsapörinöitä on edelleen tarjolla ja tietenkin myös tyydyttävästi murisevaa bassoa kuten zeuhlissa pitääkin.
Koko levyn innostavimmat hetket koetaan vauhdikkaassa kappaleessa ”Automute” Siinä vimmaisesti päällekäyvä ja sähköisesti rätisevä syntetisaattori-riffi yhdistyy intensiiviseen lauluun ja räppäykseen todella oivallisella tavalla. Myös kulmikasta laulua ja koukuttavasti groovaava ”Les deux trucs” on upea biisi.
Fiction ei ehkä ole Eskatonin parasta antia (se kunnia kuulunee 4 Visionsille) mutta todella mainiosta levystä on kyse eikä se juuri kalpene aiempien Eskaton-levyjen rinnalla.
Vuonna 2005 ilmestyneellä painoksella viisi bonusbiisiä joista yksi on äänitetty vuonna 1983 ja neljä vuonna 1985. Näiden mainioiden kappaleiden perusteella Eskatonille olisi toivonut jatkoa. Valitettavasti yhtye kuitenkin katosi Fictionin jälkeen maan alle ja julkaisi seuraavan studiolevynsä So Good vasta vuonna 2017. Itse en ole levyä kuullut, mutta kaikkien raporttien perusteella rehellisempi nimi olisi ollut So Bad.
Paras biisi: ”Les deux trucs”, ”Automute”, ”Simplicius”
****
Vuoden 1982 parhaat levyt löydät täältä
7. Philip Glass: Koyaanisqatsi
Koyaanisqatsi on Philip Glassin ensimmäinen elokuva-score.
Glass oli popularisoinut musiikkiaan edellisenä vuonna lyhyitä kappaleita sisältävällä Glassworks levyllään ja paljon huomiota saanut Koyaanisqatsi -elokuva nosti hänen profiiliaan entisestään.
Glassin Koyaanisqatsi on score Godfrey Reggion saman nimiseen, kokeelliseen ei-kerronnalliseen, elokuvaan jota voisi kutsua ylevästi visuaalinen runoksi. Elokuvassaan Reggio törmäyttää luonnossa ja suurkaupungeissa kuvattua materiaalia ja manipuloi sitä taitavasti käyttämällä hidastuksia ja nopeutuksia.
Glassille tyypillisesti Koyaanisqatsin musiikki perustuu pitkälti minimalistiseen toistoon. Instrumentaatio pohjautuu usein urkuihin ja kuoroon joka laulaa välillä hopi-intiaanien kielellä (”koyaanisqatsi” hopien kieltä ja tarkoittaa suomeksi suurin piirtein ”epätasapainossa oleva elämää”), mutta messuaa enimmäkseen sanattomasti. Ihmisääni on erityisen tehokkaassa käytössä aavemaisen uhkaavalla nimiraidalla. Ne asetetaan siinä uruilla soitetun itsepintaisesti toistuvan pääteeman rinnalle. Lopulta kaksi erillistä urkulinjaa lomittuvat toisiinsa mikä on upean kuuloinen hetki.
Levyllä on myös kokonaan instrumentaalisia kappaleita kuten majesteettinen ”Cloudscape” jossa soittaa kokonainen sinfoniaorkesteri.
”Cloudscapen” ja nimibiisin ohella levyn kohokohtiin kuuluu intensiivinen ja suorastaan päällekäyvä ”Pruit Igoe” sekä 14-minuuttinen ”The Grid” joka alkaa hienovaraisesti, mutta muuttuu pian varsin maanikseksi syntetisaattorilla soitettujen murtosointujen myllytykseksi jota rytmitetään kuoro-osuuksilla ja torvisektion pärinällä.
Levyn kuusi kappaletta ovat pääosin lyhyitä (The Gridia” lukuunottamatta) joten Glassworksin ohella se soveltuu hyvin hieman kärsimättömille Glass-faneille tai uusille kuuntelijoille jotka etsivät vielä tietään sitään kyseisen säveltäjän musiikkiin.
Vuonna 1998 Glass äänitti uudestaan Nonesuch Recordsille koko scoren tuoden mukaan sävellyksiä jotka kuultiin elokuvassa mutta olivat jääneet pois alkuperäiseltä soundtrack-levyltä. Uuden version kesto laajentui alkuperäisestä 46 minuutista peräti 73 minuuttiin. Vuonna 2009 ilmestyi vielä muutamalla minuutilla laajennettu Koyaanisqatsi: Complete Original Soundtrack -nimen saanut julkaisu.
”Koyaanisqatsi”, ”Cloudscape”, ”Pruit Igoe”
****
8. David Bowie: Let’s Dance
Let’s Dance on David Bowien 15. studioalbumi.
Bowien uran kokeellisin jakso osui 70-luvun jälkipuoliskolle ja se huipentui legendaariseen Berliini-trilogiaan. Tuon uraauurtavan taiderock-kolmikon jälkeen julkaistu Scary Monsters (And Super Creeps) otti jo varovaisen askeleen kohti kaupallisempia vesiä, mutta kyseessä oli silti varsin haastava levy eikä vähiten Robert Frippin hurjan ja kulmikkaan kitaroinnin ansiosta.
Jos fanit odottivat seuraavaksi Bowien tekevän Scary Monsters 2:sen heitä odotti pettymys. Tosin pettynyt oli myös Bowien vakiotuottaja Tony Visconti joka luuli viime hetkiin asti tuottavansa myös rockin kameleontin seuraavan levyn. Viscontille kuitenkin ilmoitettiin koruttomasti että ei tarvitse tulla paikalle. Bowie oli vaihtanut jälleen suuntaa. Avuksi uusimpaan 180 asteen käännökseensä hän oli pestannut discoa ja funkkia yhdistelleen Chicin hurjaan menestykseen nostaneen Nile Rodgersin.
Rodgersin luotsaamana Let’s Danceksi nimetylle levylle loihdittiin viimeisen päälle säihkyvät ja hyvin 80-lukulaiset soundit. Levyn soundia hallitsee isot rumpusoundit, yksinkertaiset groovet sekä kuulas blues-henkinen sähkökitarointi. Tanssipopmaisten otteiden ohella levyn tyyliä määrittelee tosiaan hieman yllättäen blues-kitarointi.
Bluesin merkitys Bowien musiikissa oli ollut yleensä suht vähäinen. Etenkin Station To Stationin (1976) jälkeen jolla hän tietoisesti pyrki siirtymään kohti ”eurooppalaista kaanonia”. Let’s Dancen soolokitaristiksi Bowie pestasi kuitenkin tässä vaiheessa vielä tuntemattoman teksasilainen kitaristi Stevie Ray Vaughanin. Bluesiin erikoistunut Vaughan oli yllättävän valinta kitaristiksi sillä on oli tyylillisesti suurin piirtein niin kaukana Bowien edellisistä kitaristeista Robert Frippistä ja Adrian Belewistä kuin mahdollista. Yllättävän hyvin Vaughanin hillitty blues-kitarointi istuu levyn funk/dance-jytkeen sekaan.
Vaikka levyn tyyli on hyvin kaupallinen oli se tavallaan silti myös jotain aivan uutta. ”Let’s Dance” nimittäin yhdistelee tanssipoppia ja bluesia varsin ainutlaatuisella tavalla etenkin kun mausteena on myös häivähdys Bowielle tuttuja taiderock-vivahteita.
Let’s Dance onnistuneimmat raidat ovat ”Modern Love”, nimibiisi, ”Ricochet” ja ”Cat People”.
Levyn käynnistävä ”Modern Loven” sähäkäksti soiva sekoitus funkkkia ja soulia tuntuu viittaavaan Bowien Young Americans -levyn suuntaan, mutta tehokkaasti 80-luvulle päivitettynä.
Yli seitsemän minuuttinen nimibiisin ”Let’s Dance” sisältää koukuttavan junnaavan rytmin jota katkoo Vaughanin kuulaat pienet kitaravälikkee sekä kolmen saksofonistin pitkät sooloilut jotka yltyvät lopulta ilahduttavan riehakkaiksi. Vaughan soittaa aivan loppumetreillä kipakan kitarasoolon. Bowien vuoroin etäännytetyn toteava ja vuoroin antaumuksellinen laulusuoritus on myös kiihtovaa kuultavaa. Huippuhetki on mahtavasti venytetty ja artikuloitu ”flouAAARH” värssyn ”And tremble like a flower” päätteeksi. Sinkkuna kappale editoitiin neljän minuutin torsoksi.
Muuta levyä kylmempänä ja uhkaavampana soiva ”Ricochet” on levyn selkein kumarrus Bowien artrock-levyjen suuntaan. Kappaleen mekaaninen, mutta silti synkopoitu rytmi, on kuin krautrockia discoistettuna.
Levyn dramaattisinta antia edustaa alunperin Paul Schraderin elokuvaa Cat People varten sävelletty ”Cat People (Putting Out Fire)”. Alunperin Giorgio Moroderin kanssa tehty ”Cat People” levytettiin uusiksi Let’s Dancea varten. Tuhdimmin, suoraviivaisemmin ja hieman aggressiivisemmin soiva uusi versio antaa hyvän vastuksen hieman tunnelmallisemmalle originaali-versiolle.
Muuten melko tasavahvan levyn ainoa selkeä floppi on levyn päättävä ”Shake It”. kyseessä on typerän ja pinnallisen kuuloinen rallattelu ja sen olisi ollut parempi ravistaa kokonaan hiiteen levyltä. Olen aina inhonnut myös ”China Girliin” ujutettua kliseistä ja typerää ”kiinalaismelodiaa” (tuottaja Rodgersin idea), mutta muutenhan on kyse hienosta biisistä joka kuultiin alunperin jo Iggy Popin vuoden 1977 soololevyllä The Idiot (kappaleen musiikki on Bowien käsialaa ja sanoitukset Popin).
Let’s Dance myi yli 10 miljoonaa kappaletta maailmanlaajuisesti ja teki Bowiesta lopullisesti kansainvälisen supertähden. Valitettavasti levyn menestys vangitsi Bowien toistamaan itseään ja hänen kaksi seuraavaa levyään, ”Tonight” ja ”Never Let Me Down”, liikkuivat hyvin pitkälti samoissa maisemissa kuin Let’s Dance, mutta kaikin puolin ankeammin lopputuloksin. Bowie on itsekin myöntänyt olleensa taiteellisesti tuuliajolla ja kutsunut tätä aikakautta vähättelevästi hänen ”Phil Collins -vuosikseen”. Bowien ura lähti uuteen taiteelliseen nousuun kunnolla vasta 90-luvun puolivälissä.
Bowien edelliset viisi levyä levyä osuvat täydellisemmin omaan makuuni, mutta siitä huolimatta on myönnettävä että Let’s Dance on kerrassaan erinomainen pop-levy joka ei syöksy kohti hittilistoja sieltä mistä aita on matalin.
Parhaat biisit: ”Modern Love”, Let’s Dance, Ricochet, ”Criminal World”, ”Cat People”
****
9. Lindsay Cooper : The Gold Diggers
The Gold Diggers on Lindsay Cooperin toinen sooloalbumi.
Henry Cow’sta aiemmin parhaiten tunnettu klassisesti koulutettu puhaltaja (fagotti ja oboe ovat hänen pääinstrumenttinsa) aloitti soolouransa vuonna 1981 säveltämällä elokuvaan The Song Of The Shirt. Elokuvan soundtrack julkaistiin nimellä Rags.
Myös paria vuotta myöhemmin ilmestynyt The Gold Diggers on elokuvamusiikkia. Tällä kertaa Sally Potterin ohjaamaan saman nimiseen elokuvaan. Elokuvaa en ole nähnyt mutta sitä on kuvailtu avantgardistiseksi tutkielmaksi naisen ja rahan suhteesta nyky-yhteiskunnassa. Potter ja Cooper olivat molemmat vahvasti mukana feministisessä liikkeessä ja elokuva onkin tehty kokonaan naisista koostuvalla työryhmällä (ei aivan kokonaan sillä Cooperin scorella esiintyy kolme miestä eli laulaja Phil Minton, puhallinsoittaja Lol Coxhill ja pianisti Dave Holland).
Cooper on kertonut inhoavansa tyypillistä ”taustatapettimaista” elokuvamusiikkia ja sellaista The Gold Diggers ei tosiaan ole. En tiedä miten Cooperin musiikki elokuvassa toimii, mutta kuuntelukokemuksena eloisa ja monipuolinen levy toimii mainiosti.
Suurin osa The Gold Diggers kappaleista ovat lyhyitä 1-3 minuuttisia miniatyyrejä vain kolmen yltäessä neljän minuutin kieppeille. Tämä on hetkittäin hieman turhauttavaa kun joku maukkaan kohdat kiitävät hetkessä ohi, mutta toisaalta levy muodostaa aika mukavan kokonaisuuden niin että lyhyet kappaleet tuntuvat ikään kuin muodostavan löyhän suiten.
Kuten usein Cooperin sävellyksissä myös The Gold Diggersillä uusi ja vanha sekoittuvat. 1800-luvun lopun kabareen tuoksuinen nostalgia ja uusin viiltävä avantgarde kohtaavat kiehtovasti. Musiikki on vuoroin riehakkaan vauhdikasta vuoroin seesteisen kaunista. Välillä erittäin monimutkaista, välillä taas hyvin yksinkertaista. Myös instrumentaatio elää jatkuvasti. Osa kappaleista saattaa kulkea pelkästään parin yksinkertaisen pianoraidan varassa kun taas välillä mukaan tuodaan rummut, viulu, sello, ja läjä erilaisia puhaltimia (joita suurimmaksi osaksi soittaa Cooper itse). Satunnaista bassokitaraa ja muutamaa sähkökitaran vingahdusta lukuunottamatta musiikki on täysin akustista.
Ohjaaja Sally Potter laulaa lumoavasti kaksi levyn kappaletta ”Seeing Redin” ja ”The Empire Songin”. ”Seeing Red” on levyn popmaisinta antia, mutta toki kyse on varsin avantgardistisesta popista.
Levyn kokohta on on kuitenkin instrumentaalinen ”Ruby’s Gold”. Koukuttavasti sykkivässä ja jännitystä taitavasti rakentavassa kappaleessa on todella upea Georgie Bornin soittama bassokitara-raita joka on selvästi hyvin tarkkaan sävelletty. Kokonaisuutena sävellyksestä tulee hieman mieleen Ennio Morriconen 70-luvulla jännäreihin kirjoittama musiikki.
Hieman kotikutoisesti äänitetty The Gold Diggers on todella viehättävä alle puolituntinen kokonaisuus ja onnistunut sisarlevy Cooperin ensimmäiselle scorelle Ragsille. Cooper ei enää palannut elokuvamusiikin pariin, mutta sen sijaan hän sävelsi omalaatuista musiikkiaan televisioon, teatteriin ja kokeellisiin tanssiesityksiin.
Parhaat biisit: ”Seeing Red”, ”Iceland”, ”The Empire Song”, ”Melodrama”, ”Ruby’s Gold”
****
10. Moraz / Bruford : Music For Piano And Drums
Music For Piano And Drums on Patrick Morazin ja Bill Brufordin ensimmäinen yhteinen albumi.
Sekä rumpali Bill Brufordilla että sveitsiläisellä kosketinsoittaja Patrick Morazilla on tausta Yesin jäseninä, mutta heidän yhteistyönsä 80-luvun alussa tuli kuitenkin pienenä yllätyksenä sillä herrat eivät ikinä soittaneet samaan aikaan kyseisen proge-jätin riveissä. Bruford jätti Yesin vuonna 1972 Close To The Edgen jälkeen ja Moraz puolestaan liittyi yhtyeseen muutaman vuoden ajaksi vuoden 1974 Relayer-levyn myötä. Brufordin ja Morazin yhteistyön yllättävyyttä vähentää kuitenkin se että molempia yhdisti syvä kiinnostus jazz-musiikkiin.
Bruford ja Moraz tapasivat ilmeisesti ensimmäisen kerran soittaessaan molemmat Yes-basisti Chris Squiren erinomaisella sooloalbumilla Fish Out Of Water (1975). Morazin suosituksesta Bruford kiinnitti myös basisti Jeff Berlinin omaan yhtyeeseensä 70-luvun lopulla. Herrojen todellista yhteistyötä saatiin kuitenkin odottaa vuoteen 1983 asti jolloin he tekivät ensimmäisen yhteisen levynsä varsin rohkealla konseptilla: albumin kaikki musiikki on esitetty vain pianon ja rumpujen avulla.
Music For Piano And Drums tarjoilee kattauksen eloisaa ja vauhdikasta musiikkia jota rytmittää Brufordin aina yllättävä napakasti iskevä rumpalointi ja Morazin koristeelliset pianoliruttelut jotka pysyvät aina juuri ja juuri hyvän maun oikealla puolella.
Kaksi kappaleista perustuu pääosin improvisaatioon. Muun materiaalista on Morazin säveltämää, mutta vaikuttaa siltä että kaksikko tuntuu tulkitsevan sveitsiläisen kikkarapään nuotteja suht vapaalla otteella. Duon musiikki tempoilee kiinnostavan oloisesti jossain jazzin ja taidemusiikin välissä hieman samaan tapaan kuin jotkut ECM:n levyt, mutta kuitenkin aina säilyttäen Brufordin ja Morazin oman personaallisen otteen.
Levyn kohokohta on sen aloitusraita ”Children’s Concerto” jossa Morazin soitossa yhdistyy komeasti lähes rachmaninovimaisen koristeellinen lyyrisyys ja vahva rytmisyys. Ja koska Morazin soitto itsessään on niin rytmikästä se jättää Brufordille tilaa puuhailla kaikkea muuta mielenkiintoista sen sijaan että hän joutuisi keskittymään rytmisen pulssin ylläpitoon.
Duo teki vielä toisenkin studiolevyn nimeltä Flags paria vuotta myöhemmin joka on suurin piirtein samaa tasoa tämän debyytin kanssa. 2000-luvulla Bruford palasi piano-rummut -formaattiin hollantilaisen jazz-pianisti Michiel Borstlapin kanssa.
Parhaat biisit: ”Children’s Concerto”, ”Living Space”, ”Eastern Sundays”, ”Symmetry”
****
11. Pekka Pohjola : Jokamies
Jokamies on Pekka Pohjolan seitsemäs sooloalbumi.
Jokamies (joka tunnetaan myös nimellä Everyman ja ainakin joidenkin painoksien kannessa nimi on muodossa Jokamies / Everyman) on Pohjolan ensimmäinen ja ainoa soundtrack-levy.
Jokamies tarjoilee synkkää, jylhää ja aika kylmääkin syntetisaattorivetoista musiikkia. En ole koskaan nähnyt Hannu Heikinheimon ohjaamaa elokuvaa joten en osaa sanoa miten musiikki siinä toimii, mutta irrallaan kuunneltuna Pohjolan teos on ehdottomasti tyylikkäintä elokuvamusiikkia mitä Suomessa on koskaan tehty. Itseasiassa musiikki on paikoin niin uljasta että on vaikea kuvitella että mikään suomalainen elokuva 80-luvun alussa olisi vetänyt vertoja muilla osa-alueilla sille.
Jokamiehen musiikki on kaukana Pohjolan ensimmäisten levyjen paikoin hyvinkin iloisesta ja vauhdikkaasta hilipati-hippaa -meiningistä. Sen sijaan sen musiikki on hidasta ja hyvin tummasävyistä. Välillä harrasta ja hetkittäin jopa ahdistavaa kuten sysisynkässä ”Kuristuksessa.
Hartaimmillaan levy on muutamassa kappaleessa koraali jossa synteettisten kirkkourkujen surumieliseen sointiin yhtyy oletettavasti latinaksi laulava kuoro.
Levyn yleisen kylmyyden keskellä kuullaan häivähdys lämpöä bluesin muodossa. Pohjolan uran selkein blues-biisi ”Blues Verneri” istuttaa Pohjolan oman tyylin yllättävän onnistuneesti tuohon viitekehykseen. Peter Lerchen sähkökitarointi kappaleessa mukavaa kuunneltavaa. Etenkin kun kitaraa ei levyllä paljon muuten kuulla.
Levyn pisin kappale seitsemän minuuttinen ”Umpikuja” on hieman tyypillisempää Pohjolaa. Se soi sähköisellä bändisoundilla ja olisi tyylinsä puolesta sopinut hyvin myös edelliselle levylle Urban Tangolle. Kappaleessa sykkii yksinkertainen synteettinen ostinato, Keimo Hirvosen sähkörummut takovat tasaisesti ja Pohjolan basso ja Lerchen kitara sooloilevat kevyesti kaiken yllä. Puolivälissä on kiinnostavia katkorytmityksiä joista tulee vahvasti mieleen U.K.:n ”In The Dead Of Night” -biisi. Loppupuoliskon päällekäyvät futuristisesti iskevät syntetisaattorijuoksutukset ovat maittavaa kuultavaa. Niiden perään kuullaan vielä Pohjolalta lyhyt melodinen bassosoolo.
Jos blues oli aiemmin levyllä pieni yllätys niin matto vedetään kunnolla kuulijan jalkojen alta kidutusti soivassa ”Agnus Deissä”. Kassu Halosen demoninen laulusuoritus hyytävässä biisissä on erittäin positiivinen yllätys sillä saman miehen hard rock -maneerit eivät Urban Tangolla ei oikein vakuuttaneet. Tässä kappaleessa miehen pidäkkeettömän outo ja rujo vokalisointi on aivan jotain muuta. Kuoro palaa antaa Haloselle taustatukea. Outo ja Pohjolalle hyvin epätavanomainen kappale.
Jokamies ei nouse epätyypillisyytensä johdosta Pohjolan keskeisempien levytysten joukkoon, mutta se on kiinnostava kuriositeetti ja osoitus siitä kuinka Pohjola pystyi viemään musiikkiansa uudelle alueelle ilman omaa identiteettiään menettäen. Jokamies on erilaista Pohjola-musiikkia, mutta silti alusta loppuun hyvin tunnistettavaa sellaista.
Parhaat biisit: ”Velka”, ”Umpikuja, ”Agnus Dei”
****
12. Peter Gabriel: Plays Live
Plays Live on Peter Gabrielin ensimmäinen livealbumi.
Neljällä eri USA:n keikalla vuonna 1982 taltioidun Plays Liven biisejä on tulkitsemassa vahva ammattimiesten joukko. Gabrielin taustalla soittava kvartetti on kokonaisuudessaan tuttu hänen studiolevyiltään. Rytmiryhmänä toimii basisti Tony Levin ja rumpalina Jerry Marotta. Kitaroita soittaa David Rhodes ja koskettimia myös omaa Synergy-yhtyettään vetävä Larry Fast.
Alunperin tupla-vinyylinä julkaistun Plays Liven repertuaari peräisin lähinnä kahdelta viimeisimmältä Gabrielin levyltä eli kolmannelta ja neljänneltä nimettämältä albumilta. Kahdelta ensimmäiseltä levyltä mukaan on kummaltakin päässyt vain yksi biisi. Lisäksi kuullaan yksi levyttämätön biisi, alunperin PG3:lle kaavailtu, ”I Go Swimming”. Valitettavasti kyseessä ei ole kovin kummoinen raita.
Kappaleet soivat kepeämmin ja rennommin liveversioina. Studiolevyjen intensiteettiä ja suoranaista synkkyyttä jää välillä kaipaamaan. Livetulkinnoissa ei sinänsä ole mitään varsinaista vikaa, mutta etenkin Gabrielin kolmannen ja neljännen studiolevyjen nerokkaita äänimaisemia tulee ikävä. Soundit ja tuotanto on niin elimellinen osa näiden kappaleiden voimaa.
Plays Liven soundit ovat hieman tuhnut ja pyöreät. Terävyys puuttuu diskanteista eikä bassotaajudetkaan soi erityisen erottelevina. Voi olla maalaan soundeista liiankin synkän kuvan sillä ei kyse toki mistään fiaskosta ole. Soundi vaan on keskinkertaisempi mitä Gabrielin kaltaiselta perfektionistilta odottaisi. Etenkin kun tuottajana oli hänen rinnallaan Peter Walsh joka on myöhemmin tehnyt todella upeaa työtä Scott Walkerin kanssa.
Plays Liven biisit ovat loistavia ja bändi laadukas, mutta ilman studiolevyn omalaatuista ja viimeisen päälle harkittua soundimaailmaa jotain arvokasta menetetään. Näkemykseni Plays Livesta voi tuntua ylikriittiseltä, mutta kyse on vain siitä että upeat studioversiot asettavat riman kovin korkealle. Plays Live tarjoaa kuitenkin mukavan vaihtoehtoisen näkemyksen Gabrielin hienoihin biiseihin.
(Huom. Levystä on julkaistu myös kuudella kappaleella tiivistetty yhden levyn versio Play Live (Highlights), mutta kannattaa luonnollisesti suosia kokopitkää versiota.)
Parhaat biisit: ”The Rhythm Of The Heat”, ”Not One Of Us”, ”Family Snapshot”, ”The Family And The Fishing Net”, ”I Don’t Remember”, ”No Self Control”
****
12. John Williams: Return Of The Jedi
Return Of The Jedi on John Williamsin kolmas Star Wars -score.
Alkuperäisen Star Wars -trilogian päätososan score on tyyliltään tuttua John Willliamsia. Musiikki on energistä ja vauhdikasta isolla sinfonia orkesterilla (London Symphony Orchestra) toteutettua musiikkia joka kumartaa erityisesti 1800/1900-luvun taidemusiikin suuntaan.
Oscar-ehdokkuuden saanut Return Of The Jedi -score sekoittelee vanhoja ja uusia Star Wars -teemoja tehokkaasti, mutta ei tunnu enää samalla tavalla raikkaalta kuuntelukokemukselta kuin kaksi edellistä levyä Star Wars ja The Empire Strikes Back vaikka elokuvaa John Williamsin musiikit tälläkin kertaa tukivat täydellisesti. Uusista teemoista kiinnostavin on ilkeää Keisaria pahaenteisesti kuvaava “The Emperor” joka tuo uutena elementtinä Star Wars-musiikin kaanoniin hyvin matalalta hymisevän mieskuoron. Leikkisä “Parade Of The Ewoks” joka kuvaa tosikkomaisimman fani-kunnan vihaamia nallekarhumaisia ewokeja on myös viehättävä.
Mukana on myös kummallinen soul-funk -biisi “Lapti Nek” joka on niin sanottua diegeettistä musiikkia eli musiikkia jonka myös elokuvan hahmot kuulevat sillä biisiä on soittavinaan matomaisen Jabba The Hutt -gangsterin houseband. Soundtrackilta kappale olisi ollut parempi jättää pois. Toinen epätyypillinen raita kuullaan lopussa kun tribaalimaisessa “Ewok Celebrationissa” lauletaan äänisuunnittelija Ben Burttin kehittämällä ewok-kielellä. Lopussa kuullaan perinteisempää kuoroa josta siirrytään lopputeksteihin ja klassiseen Star Wars -fanfaariin.
Tyypillsempää Star Wars -taistelumusiikkia edustaa levyllä mm. “The Forest Battle” jossa vuorottelee sotaisat teemat ja ewokkien kevyempi musiikki. “The Return of the Jedi” tarjoilee onnistunutta toimintamusiikkia.
Useammat myöhemmät versiot ovat laajentaneet levyn mittaa huomattavasti kun mukaan on tuotu elokuvassa kuultua musiikkia joka jätettiin alkuperäiseltä soundtrackilta pois.
Return Of The Jedin jälkeen Williams sovitti ja johti joitakin konserttiversioita Star Wars -muusiikista, mutta kokonaan uuden kaukaisen galaksin musiikin pariin hän palasi vasta vuonna 1999 Star Wars: Episode I – The Phantom Menace -elokuvan myötä.
Parhaat biisit: “The Emperor”, “Parade Of The Ewoks”, “The Forest Battle”
****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Vastaa