Levyarvio: Mike Oldfield – Crises (1983)

Crises on Mike Oldfieldin kahdeksas studioalbumi.

Edellisellä levyllään Five Miles Outilla Oldfield oli kokeillut bändimeininkiä, mutta sama kokoonpano ei jatka enää Crisesilla. Sen sijaan Oldfield palaa osittain itselleen tuttuun ja turvalliseen yhdenmiehen-orkesteri- tyyliinsä, mutta vahvistettuna muilla muusikoilla ja vokalistivierailijoilla.

Merkittävin yhteistyökumppani Crisesilla oli tuore nimi Oldfieldin kuvioissa. 26-vuotias rumpali Simon Phillips oli noussut viime vuosina todelliseksi sessio-ässäksi ja oli ehtinyt soittamaan jo mm. 801:n, Judas Priestin, Jon Andersonin, Mike Rutherfordin ja Toyahin kanssa. Oldfieldin kiertuemanageri esitteli Phillipsin hänelle Five Miles Out -kiertueella. Oldfield ja Phillips tapasivat ravintolassa New Yorkissa ja tulivat hyvin juttuun. Pian tämän jälkeen Oldfield kutsui Phillipsin soittamaan studiolleen. 

Phillips nakutti rumpuraidat muutamaan biisiin sessioissa, joihin osallistui myös basisti Phil Spalding sekä kitaristit Anthony Glynne ja Tim Renwick. Kun Phillips ilmaisi kiinnostuksensa tuottamista kohtaan Oldfield ehdotti että he tuottaisivat hänen seuraavan levynsä yhdessä. Phillips oli innoissaan. Into muuttui pian kauhuksi kun Oldfield antoi potkut äänittäjälleen* ja ehdotti että Phillips myös hoitaa äänittämisen yhdessä Oldfieldin kanssa. 

*Tarina ei suoraan kerro kuka oli tämä erotettu äänittäjä. Ehkä levyn kansissa kreditoitu Nigel Luby? Hän sai luultavasti krediitit alustavista pohjaraidoista joita Oldfield teki sessiomuusikoiden kanssa.

”Basically he threw me in at the deep end and I had to swim. I am eternally grateful for the chance he gave me – I learned a lot from him about making records. He is a great engineer himself and I guess I must have impressed enough for me to carry on and finish the album.”

Simon Phillips

Crises äänitettiin Mike Oldfieldin omassa uudessa erinomaisesti varustellussa studiossa joka sai nimen Tilehouse Studio (ja jota nykyisin pyörittää kaupallisena yrityksenä Miken poike Luke Oldfield). Crises kuulostaa aivan erilaiselta kuin sen edeltäjä Five Miles Out. Soundi on kirkas, moderni ja selkeän pelkistetty. 80-luku saapuu Fairlight CMI:n ja DMX-rumpukoneiden myötä kunnolla Oldfieldin musiikkiin. Aikakauden kliseisiin ei onneksi kuitenkaan upota liikaa. Levyn soundimaailma ja tuotanto on viimeisen päälle mietittyä, muttei ikinä kuoliaaksi asti hinkattua.

Crises noudattaa jo parilta aiemmalta Oldfieldin levyltä Platinumilta ja Five Miles Outilta tuttua kaavaa: a-puolelta löytyy pitkä progressiivinen teos ja b-puolelta sarja pop-henkisempiä lyhyitä kappaleita.


Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Tubular Bells (1973)

Levyn aloittaa lähes 21-minuuttia kestävä ”Crises” joka käynnistyy kunnolla pehmeän ambient-intron jälkeen syntetisaattoreilla terävästi soitetulla viittauksella Tubular Bellsiin (olihan levyn kymmenenvuotisjuhla ja Virgin oli alkanut kärttämään jatko-osaa…) joka muuntautuu lukuisien eri syntetisaattorilinjojen upeaksi kudelmaksi.

”Crisesin” musiikki siirtyilee pääosin luontevasti kuulavan leijailevista tai melodisista osioista yllättävänkin intensiivisiin hetkiin joita ajaa Phillipsin tehokkaasti takomat rummut (jotka on muuten todella upeasti äänitetty!). Yksikään aiempi Oldfieldin pitkistä kappaleista ei ole sisältänyt yhtä paljon syntetisaattoreita kuin ”Crises” ja mukana on myös joitakin hyvällä maulla sekvenssoituja jaksoja. Sekvenssit ovat sen verran pitkiä ja monimutkaisia että ne istuvat muuhun musiikkiin luontevasti eikä iske simppelin toisteisina korville kuten ohjelmoidut osiot usein. Syntetisaattorien rinnalla Oldfieldin upea kitarointi saa toki myös runsaasti tilaa.

”Crises” on pääosin instrumentaalinen, mutta sisältää pari lyhyttä vokaaliosuutta jotka Oldfield hoitaa itse. Vokaaleja ei kuitenkaan missään vaiheessa varsinaisesti nosteta pääosaan vaan ne ovat haudattu suht syvälle musiikin keskelle mikä oli varmasti ihan toimiva ratkaisu sillä Oldfieldia ei varsinaisesti voi kehua kultakurkuksi.

Oldfield on ollut aina taitava rakentamaan vahvoja lopetuksia kappaleisiinsa. ”Crises” sisältää yhden näistä hienoista finaaleista. Lopussa kuullaan nimittäin upeasti jytisevä rumpumyrsky kun Phillipsin akustisiin rumpuihin yhdistyy ohjelmoidut rytmit ja Oldfieldin soittamat sähkörummut. Efekti on mahtava ja rytmimyrskystä ponnistetaan vielä kerran onnistuneesti toistamaan sähkökitaroilla ja syntetisaattoreilla kappaleen pääteema. Finaalin resepti on periaatteessa sama kuin ”Ommadawn Part Onen” lopussa, mutta mainiosti modernisoituna.

B-puolen aloittaa levyn ylivoimaisesti tunnetuin kappale ”Moonlight Shadow”. Biisi sai alkunsa Oldfieldin kokoaman studiomuusikko-porukan sessioista joiden lopputuloksena syntyi vahva pohjaraita josta Oldfield ei alunperin ollut varma että rakentaisiko hän siitä instrumentaalikappaleen vaiko laulun. Lopulta hän päätyi lauluun ja loppu on historiaa.

Vaikka Oldfield ja Simon Phillips tuottivat levyn muuten yhdessä on ”Moonlight Shadow” poikkeus joka jäi yksin Oldfieldin kuntoon hierottavaksi. Tämä siksi että Phillips ei omien sanojensa mukaan pitänyt pop-musiikista ja jättäytyi siksi suosiolla taka-alalle. Sinänsä jännää koska samasta miehestä tuli kuitenkin myös Toton rumpali ja hän myös tuotti Oldfieldin seuraavan levyn Discoveryn joka on täynnä pop-kappaleita…

Kun “Moonlight Shadowista” oli päätetty tehdä laulu tarvittiin sille tietenkin myös laulaja. Oldfield kokeili ensin new wave -laulajatar Hazel O’Connoria joka kirjoitti myös oman versionsa sanoituksista. Kappale kulki vielä nimellä ”Moment of Passion” tuossa vaiheessa. Connorin versio ei ollut tyydyttävä ja Oldfield laati lopulta omat sanoitukset vanhan Tony Curtisin tähdittämän elokuvan Houdini (1953) inspiroimana. Toisin kuin usein on veikkailtu John Lennonin murha ei ollut sanoitusten aiheena vaikka Oldfield on myöntänyt että alitajuisesti tuo tragedia on kappaleeseen saattanut vaikuttaa. Oldfield sattui olemaan New Yorkissa samana joulukuun iltana jolloin Mark Chapman ampui The Beatles -legendan.

Kun O’Connorin kanssa ei ollut onnistanut buukkasi Oldfield vanhan tuttunsa Maggie Reillyn yrittämään vuorostaan. Reilly oli laulanut 80-luvun alusta alkaen Oldfieldin levyillä ja kiertueilla aluksi lähinnä sanattomia vokaaleja, mutta Five Miles Outilla hän oli saanut myös oikeita sanoituksia laulettavakseen. Ikimuistoisimmin “Family Manissa” josta tuli jopa pienimuotoinen hitti.

Reillyn vokaalit äänitettiin äärimmäisellä huolella. Prosessi oli raskas ja vokaalit äänitettiin melkeinpä sana kerrallaan. Pelkkien vokaalien miksaaminen vei Oldfieldin mukaan useamman päivän ja kaiken kaikkiaan hän on kertonut työstäneensä biisiä lähes kolme kuukautta. Reilly lauloi aluksi kappaleen räväkällä rock-tyylillä, mutta Oldfield ohjasi hänet laulamaan pehmeästi, lähes tuutulaulumaisesti. Napakasti soivassa kappaleessa yhdistyy onnistuneesti folkmaisesti helisevä akustinen kitara, Reillyn kuulaat vokaalit ja vahva yksinkertainen melodia. Kaiken kruunaa Oldfieldin erittäin hienosti rakennettu kitarasoolo joka onnistuu olemaan samaan aikaan sekä elegantti että riittävän pureva antaakseen muuten varsin pehmoiselle biisille hieman kaivattua särmää.

”Moonlight Shadow” on erinomainen pop-biisi ja ansaitusti siitä tuli myös jättimäinen hitti. Joidenkin lähteiden mukaan se oli jopa vuoden myydyin sinkku Euroopassa. Siitä tuli Tubular Bellsin ohella se kappale josta Oldfield yleensä tunnistetaan. Jos tunnistetaan lainkaan. Jotkuthan kuvittelevat että kappale on Maggie Reillyn… 

Jättimenestyksellä on aina varjonsa. Kappaletta on sittemmin imitoitu paljon (niin Kaija Koo kuin Maggie Reilly käynnistivät omat soolouransa ”Moonlight Shadowin” kaltaisilla biiseillä) ja Oldfield itsekin on sortunut vierailemaan samalla maaperällä muutaman kerran liian usein yrittäessään toistaa hittinsä menestystä. Osittain toki myös levy-yhtiönsä painostamana; Oldfield on muistellut kuinka ”Moonlight Shadowin” jälkeen Virginin Richard Branson kehotti hänet unohtamaan instrumentaalimusiikin ja tekemään lisää hittibiisejä.

”Moonlight Shadowista” siirrytään ”In High Placesiin” jonka Oldfield teki yhdessä Yes-vokalisti Jon Andersonin kanssa. Oldfield sävelsi musiikin ja kuumailmapalloajelusta kertovat sanoitukset kirjoitettiin yhteistyössä ne upeasti laulavan Andersonin kanssa.

Andersonin ääntä on käytetty harvoin yhtä tehokkaasti kuin tässä suorastaan maagisen kuuloisessa biisissä. Andersonin ääni ei ole koskaan kuulostanut yhtä kummalliselta kuin hänen laulaessaan kaiku-efektillä käsitellysti kappaleen kulmikasta melodiaa. Ja biisin teemaan sopien Andersonin ääni todellakin tuntuu nousevan yhä korkeammalle ja korkeammalle. Taustalla vauhtia antaa jännittävä ympäri ja ympäri kiertävä jousyntetisaattorilla soitettu sointukuvio, Phillipsin rullaava rumpalointi sekä Pierre Moerlenin pehmeästi soivat vibrafonit. ”In High Places” on upea ja varsin omalaatuinen kappale Oldfieldin repertuaarissa.

Oldfield ja Anderson tekivät vielä toisenkin kappaleen yhdessä vuonna 1986, mutta sinkkuna julkaistu ”Shine” oli aikamoinen pannukakku mainiota kitarasooloaan lukuunottamatta.

Räppäri Kanye West samplasi ”In High Placesia” vuonna 2010 kappaleeseen ”Dark Fantasy” jossa pätkä Andersonin vokaaleja soi varsin keskeisessä roolissa.

Levyn neljäs raita ”Foreign Affair” päästää jälleen ääneen Maggie Reillyn, mutta lopputulos ei ole yhtä onnistunut kuin ”Moonlight Shadowissa” tai edellisen levyn ”Family Manissa”. ”Foreign Affair” on parhaimmillaan hypnoottinen leijailu, mutta sen yksinkertainen melodia ja minimalistinen toisteisuus eivät jaksaa kantaa kappaletta ja lopputulos jää aavistuksen tylsäksi. ”Foreign Affairin” eduksi on kyllä sanottava että ainakaan se ei ole mikään stereotyyppinen popbiisi. Hieman epäselväksi tosin jää mitä se oikeastaan on.

Reillyn vokaalien kantamasta biisistä siirrytään kokonaan instrumentaaliseen musiikkiin. Oldfieldin ”Taurus-trilogia” käynnistyi alunperin QE2 -levyllä jolla kuultiin 10 minuuttinen instrumentaali ”Taurus 1”. Five Miles Outin ”Taurus 2” puolestaan oli yli 20 minuuttinen spektaakkeli joka hyödynsi hippusen alkuperäisen ”Tauruksen” musiikillista DNA:ta. Trilogian viimeinen osa ”Taurus 3” on vain pari minuuttinen täysin akustinen instrumentaali jossa en itse ainakaan havaitse mitään musiikillisia yhteyksiä kahteen edelliseen osaan nähden. Vaan eipä se mitään sillä kappale pärjää omillaan paremmin kuin hyvin ja on yksi Oldfieldin parhaista lyhyistä instrumentaaleista.

”Taurus 3” on flamencosta vaikutteita hakeva lyhyt instumentaaliralli jossa kuullaan Oldfieldilta todella räväkkää virtuoosimaista akustista kitarointia. Siinä vuorottelee upeasti soitettu vauhdikas melodinen kitaranäppäily ja rajusti iskevä flamenco-rämpytys joka koostunee massiivisesta määrästä päällekkäin äänitettyjä akustisia kitaroita. Phillipsin kepeästi vierivät rumpufillit ja perkussiot tukevat täydellisesti Oldfieldin kitarointia. ”Taurus 3” on mahtava biisi jota pariminuuttisena olisi mielellään kuullut pidempäänkin.

Levyn viimeinen raita ”Shadow On The Wall” on ehkäpä Oldfieldin tähän astisen uran tavanomaisin rockbiisi. Vokalistiksi biisiin Oldfield pestasi 70-luvulla kohtuullista mainetta nauttineen art rock -yhtye Familyn vokalistin Roger Chapmanin

Oldfieldin ja Chapmanin tiet olivat kohdanneet pikaisesti jo vuonna 1969 kun 16-vuotias Oldfield haki basistin paikkaa Familyssa. Pesti meni lopulta John Weiderille (ja hieman myöhemmin John Wettonille), mutta Oldfield ei kantanut kaunaa.

”Shadow On The Wall” on kelpo rokkibiisi, mutta kuulostaa hieman liikaa geneeriseltä 80-luvun alun hard-rockilta vaikka Chapmanin omalaatuisesti määkivä vibraatto ja ylipäätänsä intohimoinen vokaalisuoritus sekä Oldfieldin äärimmäisen tunnistettava sähkökitarointi toki sen keskiarvon yläpuolelle selkeästi nostaakin. Eikä kaiken keskellä helkkäävä banjokaan toki ole se itsestään selvin ratkaisu tälläisen nahkahousumusiikin parissa.


Lue myös

Crisesista tuli ”Moonlight Shadowin” vetämänä Oldfieldin menestynein levy pitkään aikaan ja se myi pelkästään Saksassa yli 500 000 kappaletta. Oldfieldista tuli hetkeksi pop-tähti ja hänen näkyvyytensä kasvoi huomattavasti. Tämän menestyksen varjopuolena oli että Oldfield suuntasi 80-luvun edetessä yhä enemmän ”Moonlight Shadowin” innoittamana pop-musiikin suuntaan jonka parissa hän ei todellakaan ollut vahvimmillaan. Toki Oldfield teki tulevina vuosina muutamia hienoja biisejä tällä saralla, mutta liian usein kappaleita vaivasi mielikuvituksettomuus ja laskelmoinnin lattea sivumaku.

Vuonna 2013 Crisesista julkaisiin boksi joka sisältää kovakantisen kirjasen lisäksi 3 CD-levyä ja kaksi DVD:tä. Mukana on alkuperäisen albumin remasteroidun version lisäksi läjä suht mainioita bonus-biisejä (mm. akustinen banjo-versio ”Shadow On The Wallista”…), erinomaista livemateriaalia videokuvan kera että ilman sekä neljä musiikkivideota. Mukana on myös Oldfieldin uusi 5.1. kanavainen surround-miksaus alkuperäisestä levystä.  Boksi on erittäin suositeltava hankinta Crisesin ja Oldfieldin ystäville. Valitettavasti se taitaa nykyisin olla saatavilla vain jälkimarkkinoilla varsin suolaisella hinnalla.

Crises ei omissa kirjoissani nouse Oldfieldin kirkkaimpien helmien joukkoon, mutta asemoituu kuitenkin jonnekin miehen discografian keskitason paremmalle puolelle. Crises on hyvin kirjava kokonaisuus ja onkin suoranainen ihme että levy toimii siitä huolimatta kokonaisuutena varsin hyvin. Ainakin sen parissa on mahdotonta kyllästyä levyn tarjoillessa jatkuvasti jotain uutta ja yllättävää!

Parhaat biisit: ”Crises”, ”Moonlight Shadow”, ”In High Places”, ”Taurus 3”


Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Ommadawn (1975)

Rating: 4 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

  1. ”Crises” (Mike Oldfield) 20:40
  2. ”Moonlight Shadow” 3:34
  3. ”In High Places” 3:33
  4. ”Foreign Affair” 3:53
  5. ”Taurus 3” 2:25
  6. ”Shadow on the Wall” 3:09

Muusikot

Mike Oldfield: kitarat (Ovation Adamus elektroakustinen, Ramirez espanjalainen kitara, Manson akustinen kitara, sähkökitara, akustinen bassokitara), koskettimet (Fairlight CMI, Roland jousisyntetisaattori, Oberheim OB-Xa syntetisaattori, Farfisa-urut, piano, Prophet 5 syntetisaattori), harppu, mandoliini, banjo, kellot, tamburiini, helistin, Simmons sähkörummut, Oberheim DMX rumpukone, Oberheim DSX sekvensseri, vocals (”Crises”) Maggie Reilly: vokaalit (”Moonlight Shadow”, ”Foreign Affair”) Jon Anderson: vokaalit (”In High Places”) Roger Chapman: vokaalit (”Shadow on the Wall”) Simon Phillips: akustiset rummut, erikoistehosteet; helistin (”Foreign Affair”, ”Taurus 3”), sormien napsautukset, bells, tamburiini ja kengät (”Taurus 3”) Ant Glynne: kitarat (”Crises”, ”Shadow on the Wall”) Rick Fenn: kitarat (”Crises”) Phil Spalding: bassokitara (”Crises”, ”Moonlight Shadow”) Pierre Moerlen: vibrafoni (”In High Places”)

Tuottaja: Mike Oldfield, Simon Phillips
Levy-yhtiö: Virgin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: