Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1982 – Sijat 1-10

Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1982 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 1-10.

1. Mike Oldfield: Five Miles Out (UK) *****
2. Peter Gabriel: s/t (UK) *****
3. Kate Bush: The Dreaming (UK) *****
4. Basil Poledouris: Conan the Barbarian (US) *****
5. Cassiber: Man Or Monkey (DE/UK) ****½ 
6. King Crimson: Beat (UK) ****½ 
7. Rush: Signals (CA) ****½ 
8. Pekka Pohjola: Urban Tango (FI) ****½ 
9. Rupert Hine: Waving Not Drowning (UK) ****½ 
10. Art Zoyd: Phase IV (BE) ****

Sijat 11-20


Katso vuoden 2021 parhaat levyt täältä


1. Mike Oldfield: Five Miles Out

five_miles_outFive Miles Out on Mike Oldfieldin seitsemäs studioalbumi.

70-luvulla live-esiintymisiä karttaneesta Mike Oldfieldistä oli tullut 80-luvun alussa yllättäen oikea kiertuekone. Oldfield alkoi kiertämään vuonna 1979 valtavalla, yli 50 henkisellä yhtyeellä, vuoden 1980 Platinum -kiertueella bändi kutistui 12 henkeen ja tultaessa vuoden 1981 QE2 -levyä promotoineeseen The European Adventure -kiertueeseen oli mukana Oldfieldin lisäksi enää viisi muuta muusikkoa. Pienentyneiden kulujen ansiosta kiertueet alkoivat tuottamaan voittoa ja mikä parasta esitysten laatu ei kärsinyt. Oikeastaan päin vastoin; suppeampi instrumentalistien määrä pakotti Oldfieldia sovittamaan kappaleita uudelleen varsin radikaalisti ja uusista tulkinnoista syntyi varsin komeasti rokkaavia tulkintoja jotka toimivat välillä jopa paremmin kuin suoraviivaisempi studioversion kopio olisi ikinä toiminut…

Lue koko arvostelu täältä >

*****

2. Peter Gabriel: s/t

peter_gabriel_4Peter Gabriel on Peter Gabrielin neljäs nimetön studioalbumi.

Gabrielin neljännestä nimettömästä albumista käytetään välillä nimiä Peter Gabriel 4 tai Security joista jälkimmäinen on itseasiassa levyn virallinen nimi USA:ssa levy-yhtiön vaatimuksesta. Käytän nimeä Security tekstissä yksinkertaisuuden vuoksi.

Peter Gabrielin neljäs levy on luontevaa jatkoa miehen kolmannelle levylle Meltille, mutta lisää palettiin enemmän etnisiä vaikutteita jotka kuuluvat etenkin musiikin rytmisyydessä. Nelonen onkin vielä jopa edeltäjäänsä korostetummin nimenomaan rytmivetoinen levy. Erityisen kiehtovaksi Securityn tekee kuitenkin se miten näennäisen vaivattomasti se yhdistelee muinaista ja uusinta uutta. Levyllä lyö saumattomasti kättä päivää muinaiset etniset lyömäsoittimet ja 80-luvun alun moderneimmat digitaaliset työkalut kuten Linn-rumpukone ja Fairlight CMI sample-syntetisaattori. Perinteinen rock-instrumentaatio sähkökitaroineen ja rumpusetteineen jää hieman sivurooliin…

Lue koko arvostelu täältä >

*****

3. Kate Bush: The Dreaming

the_dreamingThe Dreaming on Kate Bushin neljäs studioalbumi

Kate Bushista tuli pop-tähti vain hädin tuskin parikymppisenä esikoislevyllään The Kick Inside. Vanhoja biisijämiä lämmitelleen Lionheartin jälkeen Bush kypsyi todella artistina kolmannella levyllään Never For Everillä ja otti samalla uransa jokaisen osa-alueen kokonaisvaltaisesti haltuunsa.

Never For Everillä aikansa edistynein syntetisaattori, digitaaliseen samplaamiseen kykenevä Fairlight CMI, teki näyttäviä cameo-vierailuja siellä täällä. Kate Bushin yksinään tuottamalla The Dreamingilla Fairlight nousee keskeiseen rooliin ja tästä ihmevempeleestä tuli Bushille äänien tuottamisen lisäksi myös erittäin tärkeä sävellyksellinen työkalu.

Lue koko arvostelu täältä >

*****

fb_cta

4. Basil Poledouris: Conan the Barbarian

conan_the_barbarianConan The Barbarian on elokuvasäveltäjä Basil Poledouriksen kahdeksas score.

Poledouris opiskeli Etelä-Kalifornian Yliopistossa elokuva-alaa ja musiikkia ja tapasi siellä aloittelevan ohjaaja John Miliuksen. Poledouris sävelsi musiikin Miliuksen yliopistossa tekemään elokuvaan The Reversal of Richard Sun. Tästä alkoi Poledouriksen ja Miliuksen hedelmällinen yhteistyö joka johti viiteen yhteiseen elokuvaan joista yksi oli molempien herrojen urien kohokohta; Conan The Barbarian.

Robert E. Howardin barbaarisoturi Conanista kertovista kirjoista oli yritetty tehdä elokuvaa jo 1970-luvun alusta alkaen. Väkivaltainen miekkasankari oli taipunut onnistuneesti Marvel-sarjakuvaksi jo vuodesta 1970 alkaen (Barack Obama on suuri Conan-sarjakuvan ystävä!), mutta elokuvahankkeen tie oli pitkä ja karikkoinen. Lopulta Star Warsin valtava menestys vuonna 1977 aurasi tietä myös Conanille sillä sen myötä erinäiset fantasia-aiheiset projektit olivat yhtäkkiä kuumaa valuuttaa Hollywoodissa…

Lue koko arvostelu täältä >

*****

5. Cassiber: Man Or Monkey

man_or_monkeyMan Or Monkey on saksalais-englantilaisen Cassiberin ensimmäinen studioalbumi.

Cassiber syntyi hyvin erilaisten muusikkojen ja musiikkityylien yhteentörmäytyksestä. Klassisesti koulutettu pianisti/säveltäjä Heiner Goebbels oli soittanut improvisoitua avantgarde-musiikkia free-jazz -saksofonisti Alfred Harthin kanssa. Harth puolestaan oli soittanut myös punk-bändissä kitaristi/vokalisti Christophe Andersin kera. Kolmikko alkoi suunnittelemaan yhteistä uutta yhtyettä ja otti yhteyttä entiseen Henry Cow -rumpali Chris Cutleriin joka oli jo aiemmin ollut kiinnostunut kutsumaan Goebbels ja Harthin duon osaksi Rock In Opposition -liikkeettä. Kasassa oli siis yhtye jolla oli taustaa paitsi modernin taidemusiikin puolelta, free jazzista, punkista ja nyt vielä Cutlerin kautta avantprogesta…

Lue koko arvostelu täältä >

****½ 

6. King Crimson: Beat

king_crimson_beatBeat on vuonna 1969 perustetun King Crimsonin yhdeksäs studioalbumi.

King Crimsonin edellisenä vuonna, pitkä tauon jälkeen, ilmestynyt Discipline uudisti paitsi yhtyeen kokoonpanon niin myös musiikillisen tyylin radikaalilla tavalla. Aiemmasta, vuonna 1974 hajonneesta, King Crimsonista mukana oli enää kitaristi Robert Fripp ja rumpali Bill Bruford. Näiden britti-herrojen lisäksi yhtyeeseen liittyi amerikkalaiset vahvistukset kitaristi/vokalisti Adrian Belew ja basisti Tony Levin. Tämän kvartetin soittama musiikki oli omaperäinen sekoitus progea, new wavea, minimalismia ja gamelan-vaikutteita.

Suuren innostuksen vallassa syntynyt Discipline sai yleisöltä ristiriitaisen, mutta pääosin myönteisen vastaanoton ja erityisesti uudistuneen King Crimson energiset keikat ihastuttivat yleisöä ympäri maailmaa. Kvartetti palasi studioon äänittämään seuraavaa levyään vain puolisen vuotta Disciplinen ilmestymisen jälkeen. Tällä kertaa kaikki ei kuitenkaan sujunut yhtä kitkattomasti…

Lue koko arvostelu täältä >

****½ 


Vuoden 2020 parhaat levyt löydät täältä


7. Rush: Signal

rush_signalsSignals on Rushin yhdeksäs studioalbumi.

Rushin edellinen levy Moving Pictures oli menestynyt reippaasti paremmin kuin yksikään kanadalaistrion edellisistä levyistä ja oli nostanut yhtyeen aivan uudelle suosion tasolle. Moving Pictures oli muuttanut yhtyeen tyyliä aiempaa virtaviivaisemmaksi ja tyyli oli muuttunut aiemmasta hard rockin sävyttämästä progesta popimpaan ja radioystävällisempään suuntaan. Signals jatkaa yhä syvemmälle Moving Picturesin viitoittaman progepopin tiellä. Kappaleet ovat aavistusta suoraviivaisempia ja yksinkertaisempia kuin edeltäjällään, mutta ero ei ole radikaali. ”Camera Eyen” kaltaista pitkää biisiä ei mukana enää ole vaan kaikki kappaleet pysyvät 4-6 minuuttisen hillityn aika-akselin sisällä. Ja hyvä niin. Levyn kompakteissa biiseissä ei ole lainkaan tyhjäkäyntiä.

Lue koko arvostelu täältä >

****½ 

8. Pekka Pohjola: Urban Tango

urban_tangoUrban Tango on Pekka Pohjolan kuudes sooloalbumi.

Pohjolalla oli lähtenyt 80-luvun alussa alkoholin kanssa lutraaminen käsistä, mutta maestron kuudes albumi Urban Tango syntyi aikana jolloin hän jätti juomisen vuoden ajaksi. Ehkä se vaikutti levyn selkeään ja kirkkaaseen sointiin.

Pohjolan edellinen levy Kätkävaaran lohikäärme (1980) oli pelkistetyllä rock-kvartetilla soitettua musiikkia. Urban Tango jatkaa pienkokoonpanolla, mutta soundeiltaan levy on aivan toista maata sillä tällä levyllä Pohjola siirtyy kertaheitolla 80-luvulle. Modernit syntetisaattorit nousevat instrumentaatiossa keskeiseen rooliin, rummut soivat massiivisesti ja mukana siellä täällä on jopa häivähdys hard-rock -vaikutteita. 

Kätkävaaran lailla Urban Tangolla on vain neljä pitkää biisiä, mutta siinä missä edeltäjän kappaleet tuntuivat löyhien sävellyksien varaan rakennetuilta puolijameilta on musiikki tällä kertaa huomattavasti huolellisemmin sovitettua.

Levy alkaa komeasti monenlaisia tunnelmia läpikäyvällä yli yhdeksän minuuttisella ”Imppu’s Tangolla” (tunnetaan myös nimellä ”Impun tango”. Kappaleessa siirrytään luontevasti leikkisistä hilipatihippaa-meiningeistä kuulaan leijaileviin osuuksiin ja takaisin. Välillä jyrätään tanakasti hard-rock tunnelmissa voimasointuja iskien. Leevi Leppäsen napakka rumpalointi tekee suuren vaikutuksen. Jukka Liskin syntetisaattorit imitoivat puhaltimia (lieneekö seassa myös oikeita?) yllättävän tehokkaasti ja yllättäen mukana kuullaan myös hienovaraista sanatonta vocoder-laulua. Peter Lerchen ja T.T. Oksalan sähkökitarat soivat tyydyttävän jylhästi. Mandoliinikin tekee pienen cameo-roolin soittaen tangomaisen melodian kappaleen alussa ja lopussa (nämä mandoliini-hetket ovatkin kappaleen ainoat yhteydet tangoon, tosin ehkä rytmiikassa on myös jotain yhtymäkohtia siihen suuntaan). 

”Imppu’s Tango” on kerrassaan hieno monipuolinen kappale joka onnistuu olemaan vuoron perään sekä valoisan optimistinen että dramaattisen tuima. Pohjola sävelsi kappaleen alunperin big band -kokoonpanolle ja UMO Big Band äänitti sen jo vuonna 1981. Äänite näki päivän valon lopulta vuonna 2010 julkaistulla levyllä Beauty And The Beast : UMO plays the music of Pekka Pohjola : Live & studio 1977-2004.

Toisena kappaleena kuullaan hieno ”New Impressionist” joka yli 15 minuuttisena on yksi Pohjolan pisimmistä sävellyksistä. ”New Impressionist” soi ”Impun tangoa” kepeämmin ja seesteisemmin. Yhteistä niille on että molemmat etenevät hyvin luontevan orgaanisesti. ”New Impressionist” jopa luontevammin koska se ei sisällä yhtä rajuja tyylillisiä kontrasteja kuin ”Impun tango”. ”New Impressionist” kuulostaa kiiltävän modernilta ja tunnelman muutos ”Impun tangon” jälkeen on kuin vaihtaisi kumisaappaat siisteihin nahkakenkiin ja astuisi puhtaan, suorastaan utopistisena kimmeltävän, suurkaupungin kaduille. Vahvasti melodinen ”New Impressionist” sisältää myös pitkähkön ja hyvällä maulla soitetun bassosoolon. Joka sekin on tietysti erittäin melodinen. ”New Impressionist” kuulostaa amerikkalaisemmalta kuin Pohjolan musiikki yleensä ja siinä on jotain samaa kuin Pat Methenyn musiikissa.

Kolmas sävellys ”Heavy Jazz” tuo Pohjolan musiikkiin raskaasti tamppaavan rytmin josta tuli seuraavina vuosina hänelle valitettavasti jopa pienimuotoinen tavaramerkki. Itse en tuosta Pohjolan ”halon hakkuu -rytmistä” oikein innostu, mutta ”Heavy Jazzin” studioversiossa homma toimii ihan kivasti koska sitä ei viedä niin äärimmäisyyksiin ja sovituksessa on mukavasti ilmavuutta ja vaihtelevuutta. Ja rumpali Leppäsen soitossa on hienovaraisuutta joka joiltain hänen seuraajiltaan puuttui. Hän myös kontrastoi tasaista perusrytmiä miellyttävästi nykivästi soivalla hi-hatilla.

Levyn päättävässä 12-minuuttisessa Urban Caravanissa piilee levyn ehkäpä suurin yllätys. Vokaaleja! Ja siis ihan sanoitettua rock-laulua! Tämä on ensimmäinen kerta kuin moinen ihme kuultiin Pohjolan soololevyllä (eikä asia tullut toistumaan kuin kerran uudestaan levyllä Views). Säveltäjänä ja tuottajana paremmin tunnettu Kassu Halonen laulaa Edu Kettusen koukeroiset ja hieman kömpelöt sanoitukset monotonisella äänellä mutta välillä intoutuen suorastaan koomiseen hardrock-revittelyyn. Harmillista sillä Pohjolan sävellys on muuten jälleen laadukasta työtä vaikkei ehkä aivan yhtä kiinnostava kuin albumin kolme ensimmäistä kappaletta. Loppupuolella kuullaan kitarariffi joka tuo vahvan mielleyhtymän Genesiksen kappaleeseen ”Abacab”.

2010 ilmestyneellä CD-versiolla kuullaan bonus-biisinä vielä toinenkin laulettu kappale. ”Silent Decade” on kevyt pieni taideballadi jonka laulaa nuhaisella äänellä hieman falskisti Esa Kaartamo.

Pohjolan vokaali-kokeilut eivät ehkä menneet Urban Tangolla aivan täysin maaliin, mutta muuten hän loikkaa levyllä onnistuneesti 80-luvulla modernisoiden soundiaan luontevan oloisesti. Urban Tango edustaa hienosti Pohjolan musiikin rokimpaa puolta ja kuuluu mielestäni hänen uransa viiden parhaan sooloalbumin joukkoon.

Parhaat biisit: ”Imppu’s tango”, ”New Impressionist”

****½ 

9. Rupert Hine: Waving Not Drowning 

waving_not_drowningWaving Not Drowning on Rupert Hinen neljäs sooloalbumi

Englantilainen Rupert Hine (1947-2020) teki 70-luvun alussa kaksi folkrock-henkistä sooloalbumia (joista ensimmäisen oli Deep Purplesta tutun Roger Gloverin tuottama ja Paul Buckmasterin rikkaasti orkestroima). Tämän jälkeen Hine perusti jazz-rockia ja artrockia sekoittelevan Quantum Jump -yhtyeen jonka kanssa hän teki kaksi albumia ja tuotti mm. Kevin Ayersin epätasaisen The Confessions of Dr. Dream and Other Storiesin sekä John G. Perryn erinomaisen Sunset Wadingin. Quantum Jumpin hajottua vuonna 1977 Hine keskittyi jälleen tuottamiseen työskennellen mm. entisen Genesis-kitaristi Anthony Phillipsin kanssa.

Vuonna 1981 Hine uralla uusi aikakausi hänen julkaistessa peräkkäisinä vuosina kolme mainiota sooloalbumia. Waving Not Drowning on näistä keskimmäinen. Nämä kolme levyä uudelleen käynnistivät Hinen soolouran ja hänen musiikki lähti hakemaan aivan uusia suuntia. Folkrock ja jazz-rock jäävät kauas peräpeiliin ja tilalla on viriili sekoitus syntsapoppia ja taiderokkia. Hinen 80-luvun ”trilogian” levy kuulostavat hieman siltä kuin Peter Hammill olisi lyönyt hynttyyt yhteen Bugglesin kanssa. Erityisesti tämä pätee juuri Waving Not Drowningin kohdalla joka on kolmesta levystä tummasävyisin. Levyn tunnelmat vaihtelevat ristiriitaisen kiinnostavasti kohtalokkaan synkkyyden ja kepeän riemukkuuden välillä.

Levyn tyylikkäät synteettiset äänimaisemat ovat pääosin Hinen yksinään syntetisaattoreilla ja rumpukoneilla luomia. Kaikkea maustetaan kuitenkin juuri sopivasti myös ”oikeilla” instrumenteilla joita levyllä käy soittamassa ryhmä varsin laadukkaita vierailijoita. Phil Palmer soittaa sähkökitaraa kolmessa kappaleessa, Caravanin Geoff Richardson kitaroi ja soittaa soolon alttoviulussa yhdessä biisissä. Rummuissa kuullaan Trevor Moraisia ja Sagan rumpalia Steve Negusia. Itse Phil Collins nakuttelee perkussioita siellä täällä. Myös levyn yhdessä Hinen kanssa tuottanut äänittäjä Stephen W Tayler tekee muutaman maukkaan cameon puhallinsoittajana. Hine hoitaa itse laulupuolen itse viehättävän lakoniseen tapaan joka sopii musiikkiin täydellisesti. Levyn nokkelat ja pisteliäät sanoitukset ovat runoilija/sanoittaja Jeannette Obstojin käsialaa.

Levyn kohokohtia ovat tunnelmallinen ”Dark Windows” käyttää harvinaisen tehokkaasti hyväkseen sateen ja ukkosen ääniä (Synclavierilla soitettuja olettaisin), ”The Sniper” jossa soi tehokkaasti Taylerin saksofonit ja Hinen hyökkäävästi iskevät syntetisaattorit sekä levyn päättävä dramaattinen ”One Man’s Poison” jossa Palmerin ahdistuneesti rääkyva sähkökitara ja Negusin rumpuvyörytykset kappaleen finaalissa ovat upeaa kuultavaa. Kokonaisuutena levy on vahva eikä yhdeksän kappaletta sisällä yhtäkään hutia.

Hinen kolme 80-luvun alun levyä eivät saavuttaneet kummoista menestystä, mutta toisin kuin monet aikalaisensa jotka hyödynsivät aikakauden uusimpia soundeja ne kuulostavat edelleen relevanteilta 40-vuotta myöhemmin. Waving Not Drowning on mielestäni trilogian paras levy ja malliesimerkki ns. älykkäästä taidepopista.

80-luvun jälkipuoliskolla Hine teki levyjä Thinkman nimen alla ja keskittyi jälleen tuottamiseen. Progressiivisen musiikin parissa hän työskenteli mm. tuottaen progepop-yhtyeitä Sagaa ja Rushia. Rupert Hine kuoli 72-vuotiaana vuonna 2020.

Parhaat biisit: ”The Curious Kind”, ”The Set Up”, ”Dark Windows”, ”The Sniper”, ”One Man’s Poison”

****

10. Art Zoyd: Phase IV

phase_ivPhase IV on ranskalaisen avantproge-yhtye Art Zoydin neljäs studioalbumi.

Peräti 78 minuuttia kestävänä tuplavinyylinä alunperin julkaistu Phase IV:llä Art Zoyd siirtyy jopa entistä enemmän modernin taidemusiikin suuntaan eikä rumpusettiä käytetä enää lainkaan. 

Ilman Thierry Zaboitzeffin hieman zeuhlmaisesti siellä täällä murisevaa bassoa tätä olisi vaikea yhdistää edes progeen puhumattakaan rock-musiikista. Myös levyn rujoissa vokaaleissa on tällä kertaa ehkä tavallista enemmän zeuhl-vaikutteita. Toki muukin instrumentaatio, kuten runsas sähköpianon käyttö, paljastaa että kyse ei ole autenttisesti taidemusiikin perinteestä ponnistava teos. Käytännössä levyn monimutkaiset ja synkät sävellykset ovat kuitenkin kirkuvine trumpetteineen, villisti hakkaavine pienoineen, kahlemaisesti kilisevine perkussioineen ja surumielisesti soivine viuluineen erittäin kaukana kaukana pop/rock-musiikista tai edes ns. tavallisesta progressiivisesta rockista.

Pitkän kestonsa takia Phase IV on yksi Art Zoydin haastavimmista levyistä sulateltavaksi, mutta kunnollinen tutustuminen palkitsee. Minusta Phase IV kuuluu viiden parhaan Art Zoyd -levyn joukkoon.

Phase IV tavallaan päättää Art Zoydin ensimmäisen vaiheen sillä jatkossa yhtyeen musiikki muuttui huomattavasti aiempaa elektronisemmaksi.

Parhaat biisit: ”État d’urgence”, ”Dernière danse”, ”Ballade”, ”Chemins de lumière”

****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: