Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1982 – Sijat 11-20

Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1982 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 11-20.

11. Philip Glass: Glassworks (US) ****
12. Gowen, Miller, Sinclair, Tomkins: Before a Word Is Said (UK) ****
13. Asia: s/t (UK) ****
14. The Alan Parsons Project: Eye In The Sky (UK) ****
15. Genesis: Three Sides Live (UK) ****
16. John Greaves : Accident (UK) ****
17. Allan Holdsworth: i.o.u. (UK) ****
18. McCoy Tyner: 13th House (US) ****
19. Von Zamla : Zamlaranamma (SE) ****
20. National Health : D.S. al Coda (UK, 1982) ****

Sijat 1-10


Katso vuoden 2021 parhaat levyt  täältä


11. Philip Glass: Glassworks

philip_glass_glassworksSäveltäjä Philip Glass (s.1937) perusti omaa minimalistista taidemusiikkiaan esittävän Philip Glass Ensemblen vuonna 1968. Yhtyeelle vuonna 1976 sävelletty Einsten On The Beach oli merkittävä läpimurto, mutta Glass elätti itseään vuoteen 1981 musiikkihommien ohessa taksia ajamalla.

Glassworks oli tietoinen päätös Glassilta tehdä levyllinen musiikkia joka voisi saavuttaa aiempaa laajemman yleisön. Kymmeniä minuuttia pitkien sävellysten sijaan Glassworksilla Glass tiivistää ilmaisunsa kuuteen lyhyeen, lähes pop-musiikin mittasuhteita lähentyvään, 5-7 minuuttiseen kappaleeseen.

Levyn aloittava ”Opening” on kaunis pianosävellys joka samaan aikaa yksinkertainen, mutta silti hyvin hienostuneen kuuloinen. Michael Riesmanin soittama piano soi lyyrisemmin kuin koskaan aiemmin Glassin musiikissa ja tuo mieleen säveltäjä Erik Satien tyylin. Glassin sävellys soi toisin määrätietoisemmin ja melodisemmin kuin Satien haahuilevampi musiikki. ”Openingissa” on myös jännittävää hillittyä emotionaalisuutta. Aivan kuin pinnan alla poreilisi jotain valtavia tunteita joita ei kuitenkaan koskaan päästetä esiin. Nykyään hyvin suosittu crossover-säveltäjä Max Richter tuntuu suorastaan perustaneen koko uransa ”Openingin” tyylille.

”Floe” on räväkämpi kappale ja esittelee tyypillisempää Glass-soundia. Se rakentuu nopeiden päällekkäisten eri instrumenttien ostinatoille jotka muodostavat yhdessä aikamoisen kakofonian. Kaiken kaaoksen sekaan lomittuu kuitenkin myös hienoja puhaltimilla soitettuja melodioita jotka lainaavat materiaalia Sibeliuksen viidennestä sinfoniasta.

”Island” on hidas kappale joka soi tummasävyisenä ja arvoituksellisena ja nostaa bassoklarinetin keskeiseen rooliin.

”Rubrik” nostaa tempoa ja on levyn suureellisinta musiikkia toistaiseksi. Sitäkin kannattelee nopea ostinatot ja päämelodinen käyrätorvien soittama teema on suorastaan sankarillisen kuuloinen.

”Facades” on seitsemän minuuttisena levyn pisin kappale. Se keinuu ja sykkii viulun ja sellon luomien pulssien varassa joiden päälle kaksi sopraanosaksofonia soittaa äärimmäisen kaunista ja herkkää melodiaa.

Levy päättyy ”Closingiin” joka on puhaltimille, viululle, sellolle ja pianolle sovitettu variaatio ”Openingista”.

Kaiken kaikkiaan Glassworks tiivistää Glassin normaalin musiikillisen arkkitehtuurin hienosti tiiviimpään muotoon korostaen sen, aiemmin ehkä hieman piiloon jääneitä, melodisia ominaisuuksia ja tehden siitä näin helpommin lähestyttävää.

Glassworks onnistui myös kaupallisessa mielessä ja myi paremmin kuin yksikään hänen aiemmista levytyksistään. Levystä tehtiin jopa erityisesti kannettavia kasettisoittimia (muistatteko vielä Walkmanit?) varten tehty miksaus. 

Glassworks on kaunista ja hypnoottista kamarimusiikkia ja siitä on helppo aloittaa tutustuminen Philip Glassin laajaan tuotantoon, mutta samalla se tarjoaa paljon nautittavaa myös kokeneemmille Glass-faneille.

Parhaat biisit: ”Opening”, ”Floe”, ”Facades”

****

12. Gowen, Miller, Sinclair, Tomkins: Before A Word Is Said

before_a_word_is_said982 sai alkunsa kaikkien tuntema erään maanosan mukaan nimetty supergroup, mutta myös toinen vähintään yhtä lahjakas kokeneiden taitureiden ryhmä kokosi tuolloin rivinsä. Kolme heistä oli Canterburyn kantapeikkoja eli Alan Gowen, Richard Sinclair  ja Phil Miller. Kvartetin täydensi ja proge-piireissä hieman vähemmän tunnettu jazz-rumpali Trevor Tomkins. Kosketintoittaja Gowen tunnetaan parhaiten hänen perustamastaan Gilgameshistä, kitaristi Miller taasen Hatfield And The Northista ja National Healthista. Basisti Sinclair oli yksi Canterburyn ensimmäisiä ”staroja” perustamansa Caravanin myötä. Nämä muusikot olivat soittaneet jo aiemmin ristiin rastiin keskenään olihan sekä Miller että Sinclair olleet molemmat Hatfield And The Northin jäseniä. Gowen ja Miller taasen soittivat yhdessä National Healthissa ja Tomkins toimi Gowenin rumpalina Gilgameshissa.

80-luvun alkuun mennessä kaikki edellä mainitut yhtyeet (no Caravan soitti poppia ilman Sinclairia) olivat lopettaneet ja nelikko päätti tehdä yhdessä albumin. Koko kvartetin tiet olivat kohdanneet ensimmäisen kerran jo vuonna 1973 kun Gowen oli säveltänyt musiikkia ns. tupla-kvartetille jota esittämään värvättiin voimansa yhdistäneet Gilgamesh ja Hatfield And The North. Yhdessä tehdyt keikat eivät kuitenkaan koskaan johtaneet levytysprojektiin vaikka National Health tavallaan oli tuon idean jatkumoa. Before A Word Is Said on myös tuon alkuperäisen konseptin kaiku koostuuhan se puolittain sekä Gilgameshin että Hatfield And The Northin jäsenistä.

Before A Word Is Said äänitettiin huhtikuussa 1981 ja jo toukokuussa Gowen menehtyi leukemiaan vain 33-vuotiaana. Hän ei ehtinyt koskaan kuulemaan viimeisteltyä levyä. Äänitysten aikaan Gowen oli jo vakavasti sairas ja huonovointinen kemoterapian haittavaikutuksien takia. Gowenin tuskaisuus ei kuitenkaan itse soitossa kuulu eikä oikeastaan musiikissa sen laajemminkaan. Osa sävellyksistä on kyllä tummasävyisiä muttei niissä sellaista angstia kuulu joka olisi voinut olla ymmärrettävää mieheltä joka tiesi kuolevansa pian.

Sävellysvastuu Before A Word Is Saidilla jakautuu varsin tasaisesti Gowenin ja Millerin kesken. Neljä kappaleista on Millerin säveltämiä ja kolme Gowenin. Yksi biiseistä on merkitty Sinclairin nimiin. Before A Word Is Saidin musiikki muistuttaa jäsenten aiemmista projekteista eniten nimenomaan Gilgameshia, mutta tällä levyllä kvartetti suuntaavan enemmän kuin koskaan nimenomaan jazzin suuntaan.

Gowenin sulava ja vauhdikas kosketinsoitto (hetkittäin hän kuulostaa kuin Allan Holdsworthin koskettimia soittavalta vastineelta) nousee levyllä usein pääosaan. Gowen vuorottelee soitossaan maukkaasti sähköpianoa ja Mini-Moogia. Millerin terävä ja paikoin kulmikas, sähkökitarointi luo kontrastia Gowenin pääosin pehmeästi soiville koskettimille. Jazziksi musiikin pyöristää viimeistään notkeasti soittava rytmiryhmä. Tomkins keskittyy soitossaan etenkin symbaaleihin ja Sinclair puolestaan soittaa hyvin melodisesti tuhdilla muttei päällekäyvällä soundilla. Omassa sävellyksessään ”Umbrellas” Sinclair myös scat-laulaa sanattomasti tuttuun tyyliinsä. Muuten levy onkin täysin instrumentaalinen.

Ehkä puoli-improvisaatiomaisen luonteensa takia Before A Word Is Said ei tarjoa juurikaan timanttisia korvamatoja ja musiikki jää hetkittäin hieman muodottomaksi. Tästä huolimatta se on kuitenkin jatkuvasti nautittavaa kuultavaa jo pelkästään näiden neljän erinomaisen muusikon vahvojen ja persoonallisten soittosuoritusten ansiosta. Toki levy tarjoilee siellä täällä myös varsin vahvoja teemoja ja tällä saralla kunnostautuu etenkin levyn hieno päätösraita ”A Fleeting Glance” joka lienee albumin tiukimmin sävellettyä antia.

Before A Word Is Said tuntuu alkuperäisen Canterbury-skenen joutsenlaululta. Vanhat konkarit tekivät kyllä tämän jälkeenkin silloin tällöin musiikkia joka oli selvää sukua tuolle vaikeasti määriteltävälle genrelle, mutta Before A Word Is Said on silti helppo nähdä aiemman tasaisen levyjatkumon päätepisteeksi. Tämän jälkeen alkuperäiset Canterbury-muusikot julkaisivat levyjä huomattavasti aiempaa epäsäännöllisemmin kuin 70-luvulla ja niiden tyyli kallistui yleensä selkeästi joko popin tai jazzin suuntaan eikä liikkunut niinkään niiden välimaastossa joka on juuri se maaginen vyöhyke jolla progressiivinen musiikilla on mahdollisuus muuttua Canterburyksi. Noin kymmenen vuoden aikana Gowen ja kumppanit loivat kymmenien albumien repertuaarin merkittäviä ja omaperäisiä albumeita joita tullaan varmasti kuuntelemaan vielä satojen vuosien päästäkin.

Parhaat biisit: ”Above And Below”, ”Before A Word Is Said”, ”A Fleeting Glance”

****

13. Asia: s/t

asia_debutAsia on samannimisen britti-yhteen ensimmäinen studioalbumi.

80-luvun alussa musiikkibisneksestä oli tullut lopultakin oikeaa bisnestä jota johti ammattimaisesti johtajat joilla ei enää välttämättä ollut minkäänlaista taustaa musiikin parissa. Nämä pukumiehet olivat nimenomaan tekemässä rahaa musiikilla siinä missä millä tahansa muullakin hyödykkeellä. Kaupan teosta haluttiin ennustettavampaa joten muusikoiden työtä alettiin ohjaamaan levy-yhtiöiden taholta aiempaa tarkemmin huomioiden kohderyhmätutkimukset ja radiokanavien toiveet.

Tässä ilmastossa proge-muusikot joutuivat erityisen pahasti tuuliajolle. Olihan heidän musiikkinsa kaikkea muuta kuin ennalta arvattavaa. Suuri osa koko tyylisuuntauksen tehnoa rakentui nimenomaan jatkuvalle muutokselle ja yllätyksille. Asioille joita uusi musiikkiteollisuus kammosi.

Yksi näistä tuuliajolle jääneistä proge-rokkareista oli basisti/laulaja John Wetton. Wetton oli jäänyt työttömäksi vuonna 1974 kun Robert Fripp oli hajottanut yllättäen King Crimsonin, yhtyeen johon Wetton oli tahtonut panostaa pitkällä tähtäimellä. Crimsonin jälkeen Wettonista tuli eräänlainen joka paikan höylä joka soitti lyhyitä aikoja monissa eri yhtyeissä joista mainittakoon mm. Roxy Music, Uriah Heep ja Wishbone Ash. Kaikissa näissä Wettonin rooli oli varsin pieni ja pääosaan hän nousi jälleen vasta vuonna 1978 progressiivista rockia soittaneessa supergroup U.K.:ssa jonka hän perusti Eddie Jobsonin, Bill Brufordin ja Allan Holdsworthin kanssa. U.K. tuli kuitenkin tiensä päähän jo kahden levyn jälkeen vuonna 1979 kun kävi selväksi ettei sen monimutkainen musiikki käynyt kaupaksi riittävän hyvin uudessa uljaassa musiikkimaailmassa…

Lue koko arvostelu täältä >

****

fb_cta

14. The Alan Parsons Project: Eye In The Sky

eye_in_the_skyEye In The Sky on The Alan Parsons Projectin kuudes studioalbumi.

Tuottaja/säveltäjä Alan Parsonsin ja säveltäjä/sanoittaja/vokalisti Eric Woolfsonin vuonna 1976 perustama The Alan Parsons Project sai komean startin hienon debyyttialbumin Tales of Mystery and Imagination ja ,lähes yhtä tasokkaan, I Robotin myötä. Valitettavasti kolme seuraavaa levyä eivät yltäneet samalle tasolle. Alkuperäisen TAPP:in valttikorttina olivat ollut taidokas rockin ja melodisen popin yhdistäminen progeen kuorrutettuna yksityiskohtaisilla sovituksilla ja hienoilla soundeilla. Kaikkea maustettiin jopa aavistuksella avantgardea jota mukaan toi erityisesti projektin luotto-orkestroija/sovittaja Andrew Powell. Kahden ensimmäisen levyn jälkeen projektin kappaleet jäivät kuitenkin yhä useammin mitään sanomattoman pehmopopin tasolle vaikka joukossa oli aina joitakin helmiä.

Abbey Road studiolla äänitetty Eye In The Sky petraa selvästi edeltäjiinsä verrattuna tinkimättä silti projektin kaupallisista tavoitteista. Eye In The Sky onnistuu jälleen yhdistelemään suoraviivaiseen pop-otteeseen osuvalla tavalla hieman kummallisempia sovitusratkaisuja… 

Lue koko arvostelu täältä >

****

15. Genesis: Three Sides Live

genesis_three_sides_liveThree Sides Live on Genesiksen kolmas livelevy.

Three Sides Live on siitä kummallinen julkaisu että siitä ilmestyi kaksi hyvin erilaista versiota. USA:ssa ja joillain muillakin markkinoilla Three Sides Live piti sisällään, nimensä mukaisesti, kolme vinyylin puoliskoa livemateriaalia ja neljännen levyn puoliskon joka koostui alunperin 3 x 3  EP:llä (1982) julkaistusta kolmesta studiobiisistä sekä kahdesta Duke -levyn yhteydessä julkaistusta sinkun B-puoliskosta. Britti-versio sen sijaan sisälsi neljä vinyylin puoliskoa livemusiikkia. Kaikki myöhemmät CD-julkaisut levystä ovat ymmärtääkseni noudattaneet Britti-version linjaa ja siitä on ikään kuin tullut levyn ”oikea” versio. Myös tämä kirjoitukseni perustuu tähän pelkästään livemateriaalia sisältävään versioon. Sivumennen sanoen todetaan nyt kuitenkin että vaihtoehtoisen version studiobiisit eivät ole kovin kummoisia vaan edustavat lähinnä 70/80-luvun vaihteen Genesis-musiikkia keskinkertaisimmillaan.

Genesiksen edellinen livealbumi Seconds Out ilmestyi vuonna 1977 ja toimi ikään kuin vedenjakajana kahden Genesis-aikakauden välillä. Seconds Out on viimeinen Genesis -levy jolla on mukana vielä kitaristi Steve Hackett (yhtä poikkeusta lukuunottamatta, mutta palaamme siihen myöhemmin). Seconds Outin jälkeen kosketinsoittaja Tony Banks, basisti/kitaristi Mike Rutherford ja rumpali/vokalisti jatkoivat triona studiossa ja livenä vahvistettuna kitaristi Daryl Stuermerilla ja rumpali Chester Thompsonilla.

Three Sides Live on äänitetty pääosin Genesiksen vuoden 1981 kiertueella joka promotoi tuolloin tuoretta albumia, samana vuonna ilmestynyttä, Abacabia. Genesis oli vielä 80-luvun alussa elinkaarensa siinä vaiheessa jossa on tapana esittää livenä runsaasti nimenomaan uutta materiaalia. Eli Abacab nousee merkittävään rooliin Three Sides Livellä. Abacab on harmillisen epätasainen albumi, mutta onneksi Three Sides Livelle valikoitui siltä kolme kappaletta, ”Dodo”, ”Abacab” ja ”Me And Sarah Jane” jotka kuuluvat selvästi sen parempaan antiin…

Lue koko arvostelu täältä >

****

16. John Greaves: Accident

john_greaves_accidentAccident on John Greavesin toinen sooloalbumi.

John Greaves tunnetaan parhaiten Henry Cow’n basistina, mutta erottuaan tuosta uraa uurtavasta avantproge-yhtyeestä hän on soittanut myös Canterbury-skeneen kallellaan olevissa yhtyeissä National Health ja Soft Heap.

Soolouransa Greaves aloitti vuonna 1977 Kew. Rhone. levyllä jonka hän teki tiiviissä yhteistyössä sanoittaja Peter Blegvadin (Slapp Happy) kanssa. Itseasiassa yhteistyö oli niin kiinteää että oikeastaan Accidentia voisi pitää myös Greavesin ensimmäisenä todellisena sooloalbumina. Blegvad tosin on mukana sanoittajana tälläkin levyllä. Alun perin Greaves ja Blegvad suunnittelivat suoraa jatko-osaa Kew. Rhone.:lle, mutta vuodet kuluivat ja luultavasti 80-luvun alkuun mennessä olikin selvää ettei markkinoilla ollut juuri kysyntää tuon kaltaiselle monimutkaiselle avantprogelle.

Accident onkin jotain aivan muuta. Sen musiikki ei ole avantprogea eikä oikeastaan edes progea vaan eräänlainen sekoitus taiderokkia ja syntsapoppia. Selkein vertailukohta Accidentille voisi olla Rupert Hinen 80-luvun alun sooloalbumit. Etenkin nimibiisi tuo mieleen myös tuottaja Hinen lakonisen ja tummasävyisen syntetisaattoripopin. Kuten Hine, myös Greaves rikastaa pääosin synteettistä soundia ”oikeilla instrumenteilla” ja levyllä vieraileekin mm. peräti kolme eri saksofonistia. Caravanista tuttu Geoffrey Richardson soittaa viulua yhdessä biisissä (sinänsä hauskaa että sama mies soittaa viulua myös Hinen vuoden 1982 Waving Not Drowning -levyllä). Myös sähkökitaraa kuullaan, mutta se ei nouse kovinkaan keskeiseen rooliin vaan jää selvästi syntetisaattoreiden ja saksofonien rinnalla hieman alakynteen. Rumpuja soittaa pääosin Greavesin vanha National Health -kamu Pip Pyle. Kuten samana vuonna ilmestyneellä National Health -levyllä D.S. al Codalla myös Accidentilla Pyle soittaa runsaasti nimenomaan sähkörumpuja. Onneksi soundit ovat tällä kertaa paremmat tai ainakin ne  sulautuvat luontavammin osaksi tämän levyn syntsapop-tunnelmiin.

Sanoitukset ovat jälleen Blegvadin käsialaa kahta biisiä lukuunottamatta jotka Greaves on kirjoittanut itse. Toisi kuin Kew. Rhone.lla Greaves laulaa nyt kaikki kappaleet itse, mutta taustatukea antaa siellä täällä belgialaisesta progebändistä Cos tuttu laulajatar Pascale Son. Greavesin ääniala ei ole valtava, mutta hän tulkitsee biisinsä karismaattisesti miellyttävällä baritoniäänellä. Välillä hänen äänenkäyttönsä lähestyy toteavaa puhelaulua kuten hypnoottisesti junnaavassa nimibiisissä.

Välillä 80-lukulainen elektroniikkaa saa hieman liikaa tilaa. Hetkittäin kaikki kilahtelu ja kopsahtelu kuulostaa suorastaan naurettavan köpöiseltä, mutta kokonaisuutena Accident pitää itsensä juuri ja juuri pinnan yläpuolella soundien suhteen. Saksofonit, jotka soivat välillä varsin koukeroisesti, välillä hieman liiankin lempeästi, tuovat sointiin mukavaa vaihtelua ja Greaves onnistuu ujuttamaan päällisin puolin simppeliltä kuulostavaan materiaaliin sopivan määrän pientä vinksahtaneisuutta joka muistuttaa hänen taustastaan avantgarde-rockin parissa. Vaikka soundit ovat osittain ikävälläkin tavalla 80-lukulaisen muodikkaat ei Greavesin näkemys popista muuten kuulosta lainkaan laskelmoidulta tai kliseiseltä. Kaiken yllä leijuu mukavalla tavalla boheemin taiteellinen ote.

Accident on viehättävä levyllinen kevyttä taidepoppia ja yllättävä uusi suunta John Greavesille. Paria vuotta myöhemmin ilmestynyt Parrot Fashions jatkoi suurin piirtein samalla linjalla. Pariisissa äänitetty levy avasi Greavesille myös uutta suuntaa siinä mielessä että hän muutti paria vuotta myöhemmin asumaan pysyvästi Ranskaan. Greaves sai 2000-luvulla Ranskan kansalaisuuden ja on laulanut ranskaksi useammallakin sooloalbumillaan.

Parhaat biisit: ”Photograph”, ”Accident”, ”Wax”, ”The Rose Sob”, ”Silence”

****


Vuoden 2020 parhaat levyt löydät täältä


17. Allan Holdsworth: i.o.u.

allan_holdsworth_ioui.o.u. on kitaristi Allan Holdsworthin toinen sooloalbumi.

Holdsworth itse pitää i.o.u.:ta ensimmäisenä sooloalbuminaan sillä sen edeltäjä Velvet Darkness (1976) julkaistiin ilman hänen lupaansa.

Suorastaan käsittämättömillä kitaristintaidoilla siunattu Holdsworth oli noussut etenkin muiden muusikoiden suureen arvostukseen hänen soittaessaan 70-luvulla mm. Soft Machinen, Gongin ja supergroup U.K.:n riveissä.

Äärimmäisenä perfektionistina tunnetun Holdsworthin oli kuitenkin vaikea toimia osana demokraattisesti toimivia yhtyeitä joten sooloura oli luonteva vaihtoehto. 

Velvet Darkness -fiaskon jälkeen i.o.u. on mainio startti Holdsworthin soolouralle. Rytmiryhmänä levyllä toimii tasaisen tiukkaa työtä tekevä Paul Carmichael (bassokitara) sekä vasta 21-vuotias Gary Husband (rummut, piano). Hyperaktiivisesti kautta levyn rumpaloivasta Husbandista tuli pitkäaikainen yhteistyökumppani Holdsworthille.

Hieman yllättäen Holdsworth tuo jazz-rockiinsa mukaan myös vokaalit jotka hoitaa omintakeiseen tyyliinsä Paul Williams jonka kanssa Holdsworth oli musisoinut Jon Hisemanin johtamassa Tempestissä. Williamson venyttelevä laulutyyli on jakanut vahvasti mielipiteitä, mutta minusta se toimii i.o.u.:lla kohtuu hyvin vaikka kuulostaakin hetkittäin hieman väkinäiseltä. On kuitenkin helppo kuvitella että Holdsworthin harmonisesti hyvin monimutkaisen musiikin päälle laulaminen ei ole ollut helppo rasti. Williamsin laulamat biisit vuorottelevat levyllä niin että levyn kahdeksasta kappaleesta joka toinen päästää hänet ääneen ja joka toinen on instrumentaali. Tämä oli hyvä ratkaisu. Enempää Williamsia ei olisi jaksanut kuunnella. Holdsworth selvästi arvosti Williamsia sillä myös hänestä tuli Husbandin lailla säännöllisesti Holdsworthin levyillä esiintyvä hahmo.

Levy alkaa ihastuttavan vapasti virtaavalla biisillä ”The Things You See (when You Haven’t Got Your Gun)” jossa on kaikuja U.K.:n kappaleesta ”Mental Medicationista”. Holdsworthin kitarasoolo kappaleessa on suorastaan mielipuolinen.

Heti perään kuultava “Where Is One” on myös yksi kohokodista. Rytmisesti ailahteleva biisi todellakin pistää etsimään ykkösen paikkaa. Holsworthin kitarasta ryöppyää nuotteja maanisella vauhdilla lähes koko kappaleen keston ajan. Vain muutama melodisempi välike ja pari lyhyttä riffiä katkovat vuolasta legato-nuottien virtaa.

”Temporary Faultissa” kuullaan tässä vaiheessa uraa harvinainen viulusoolo Holdsworthilta ja alunperin pianistina klassisesti koulutettu Husband pääsee soittamaan myös viulua. Harmillisesti Husbandin rummut kopisee kappaleessa turhan aggressiivisesti sillä tämä kappale olisi toiminut paremmin hieman seesteisempänä tulkinta. Biisi myös päättyy ikävän tökeröön ulos feidaukseen.

Välillä Holdsworthin villi kitarointi saa i.o.u:lla hieman liikaakin tilaa. Soundimaailma levyllä on hyvin kuivakkaan pelkistetty. Jopa hieman tylsällä tavalla. Toisaalta Holdsworthin kitarasoundit ovat kyllä maukasta kuultavaa ja tämä on yksi viimeisiä levyjä jossa hän soittaa vielä pelkästään tavallisella sähkökitaralla ennen siirtymistään pahamaineiseen SynthAxeen.

i.o.u.:ssa on hetkittäin makua ”musiikkia muusikoille”, mutta kaiken kaikkiaan se on varsin omaperäinen näkemys jazz-rockista ja kerrassaan vaikuttava startti Holdworthin soolouralle.

Parhaat biisit: ”The Things You See (when You Haven’t Got Your Gun)”. ”Letters Of Marque”, ”Out From Under”

****

18. McCoy Tyner: 13th House

13th_houseJazz-pianisti McCoy Tyner (1938-2020) tunnetaan etenkin roolistaan John Coltranen legendaarisesta 60-luvun alun kvartetista mutta hän tehnyt myös mittavan uran yhtyeen johtajana joka käynnistyi jo vuonna 1962 levyllä Inception.

Vuoden 1982 13th Housea varten Tyner kokosi peräti 14 hengen big bandin. Lopputuloksena syntyi värikästä, lähes sinfonista, big band -musiikkia jossa keskiöön nousee usein Tynerin oma rytmikkään lyyrinen pianismi. Tynerin ohella mainioita sooloja kuullaan mm. huilisti Hubert Lawsilta jonka piccolo-huilu luo hauskan kontrastin erityisesti levyn aloittamassa tuhdisti soivassa ”Short Suitessa”.

Vaikka 13th Housen sointi on puoli-sinfoninen on se myös hyvin rytmikästä musiikkia. Hetkittäin käydään latino-rytmien puolelle ja ”Love Samba” hyppää nimensä mukaisesti jopa samba-tunnelmiin. Rytmiryhmänä toimii kovat kehäketut Ron Carter ja Jack DeJohnette jotka varmistavat musiikin rytmisen sulavuuden. Sulavuuden ohella DeJohnettelta kuullaan tosin myös hänelle epätyypillisen raskaskätistä soittoa. Musiikin polyrytmisyyttä vahvistaa perkussionisti Airto Moreira.

”Love Samban” sinänsä tehokkaisiin ja energisiiin Samba-fiiliksiin hyppääminen kuvaa myös sitä että levy on hieman hajanainen kokonaisuus. Ehkä se johtuu useiden säveltäjien määrästä. Tyner itse on säveltänyt 13th Housen viidestä pitkästä kappaleesta kolme ja kaksi muuta ovat puhallinsoittjaa Jimmy Heathin (joka ei itseasiassa instrumentalistina ole mukana levyllä) ja Frank Fosterin käsialaa. Toinen pieni miinus levylle pitää antaa siitä että  osa puhaltimille kirjoitetuista melodioista on turhan viihteellisen kuuloisia.

Heikkouksistaan huolimatta 13th House on varsin mainio ja omaperäinen näkemys big band -jazzista ja itselleni yksi mieluisimmista kuulemistani Tynerin levyistä.

Parhaat biisit: ”Short Suite”, ”Love Samba”

****

19. Von Zamla : Zamlaranamma 

zamlaranammaZamlaranamma on Von Zamlan ensimmäinen studiolevy.

Zamlaranamma on Uppsalassa Ruotsissa vuonna 1981 perustetun Von Zamlan ensimmäinen levy, mutta toisaalta se on selvää jatkumoa myös kosketinsoittaja/hanuristi Lars Hollmerin johtamalle Samla Mammas Mannalle joka tunnetaan monella eri nimellä. On kuitenkin varmaan oikein erottaa Von Zamlan omaksi yhtyeekseen sillä se on itseasiassa Hollmerin ja hänen vanhan vakiokitaristinsa Eino Haapalan kohtaaminen aiemmin ranskalaisen Albert Marcoeurin yhtyeessä soittaneiden Denis Brélyn (fagotti, oboe, saksofoni, huilu) ja Jan Garretin (bassokitara, kitara, perkussiot, vokaalit) kanssa.

En ole varma, mutta musiikin tyylistä päätellen luulisin että Hollmer on säveltänyt suurimman osan, ellei kaiken, Zamlaranamman musiikista, niin luontevaa jatkoa se on Zamla Mammaz Manna nimen alla vuonna 1980 ilmestyneelle Familjesprickorille. 

Familjesprickorin lailla Zamlaranamma tarjoilee pääosin instrumentaalista avantprogea joka tasapainoilee onnistuneesti intensiivisen vakavuuden ja kepeän leikkisyyden välissä. Zamlaranamma on kuitenkin edeltäjäänsä hieman elektronisemman kuuloinen albumi eikä Hollmerille tyypilliset kansanmusiikkivaikutteet saa enää tilaa aivan yhtä paljon.

Levyn kohokohdiksi nousee vinkeästi nykivä ”Harujäntä” jodlailuineen, ”Rainbox” jossa kuullaan ihastuttavan kireää sähkökitarointia Haapalalta, vahvalla rytmisellä draivilla laukkaavaa ”Doppler”, sekä mystisiä ja tummasävyisiä elektronisia tunnelmia tarjoileva ”Temporal you are”.

Von Zamla teki vielä vuotta myöhemmin toisen studioalbumin No Make Up! uudistuneella kokoonpanolla Univers Zerosta tutun Michel Berckmansin kanssa.

Parhaat biisit: ”Harujäntä”, ”Rainbox”, ”Doppler”, ”Temporal you are”, ”Original 13 II”

****

20. National Health : D.S. al Coda

ds_al_codaD.S. al Coda on vuonna 1975 perustetun National Healthin kolmas studiolevy.

D.S. al Coda on kahdella tapaa kuoleman jälkeinen levy. Ensinnäkin se on vuonna 1980 alunperin päivänsä päättäneen yhtyeen paluu studioon, mutta surullisemmassa mielessä myös Alan Gowenin kuoleman jälkeinen levy. 

Gowen oli hieman varjoon jäänyt hahmo mutta  hän oli silti yksi Canterbury-skenen keskeisimpiä hahmoja. Hän toimi kosketinsoittajana ja säveltäjänä paitsi National Healthissa, mutta myös Soft Heapissa ja johtamassaan Gilgameshissä. Gowen kuoli leukemiaan vuonna 1981 vain 33-vuotiaana. Hieman ennen kuolemaansa Gowen oli julkaissut albumin Before A Word Is Said yhdessä Richard Sinclairin, Phil Millerin ja Trevor Tomkinsin kanssa. Tuota levyä on helppo pitää alkuperäisen Canterbury-skenen joutsenlauluna.

Gowenin traaginen ennenaikainen kuolema sai National Healthin kokoamaan rivinsä vielä kerran äänittääkseen levyllisen edesmenneen toverinsa sävellyksiä. Näistä sävellyksistä syntyi National Healthin kolmas ja viimeinen studioalbumi D.S. al Coda…

Lue koko arvostelu täältä >

****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: