Vuosi vuodelta : Parhaat levyt 1980 – Sijat 1-10

Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1989 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 1-10.

  1. Fred Frith: Gravity (UK) *****
  2. Peter Gabriel: III (UK) *****
  3. Yes: Drama (UK) *****
  4. Aksak Maboul : Un Peu de L’Ame des Bandits (BE/UK) *****
  5. David Bowie: Scary Monsters (And Super Creeps) (UK) ****½
  6. Kate Bush: Never For Ever (UK) ****½
  7. Rahmann: s/t (FR) ****½
  8. Zamla Mammaz Manna: Familjesprickor (SE) ****½
  9. Art Zoyd: Génération sans futur (BE) ****½
  10. Yes : Yesshows (UK) ****½

Sijat 11-20

Sijat 21-30


Katso vuoden 1979 parhaat levyt  täältä


1. Fred Frith: Gravity

fred_frith_gravityGravity on kitaristi Fred Frithin toinen sooloalbumi.

Fred Frith (s.1949) on ollut lukuisien eri bändien ja projektien jäsen, mutta hänet tunnetaan yhä parhaiten uraa uurtavasta avantproge-bändi Henry Cow’sta jota hän oli perustamassa yhdessä Tim Hodgkinsonin kanssa vuonna 1968.

Frith teki ensimmäisen sooloalbuminsa Guitar Solos (1974) vielä ollessaan Henry Cow’n jäsen. Guitar Solos sisälsi Frithin yksinään, preparoiduilla kitaroilla ilman päällekkäin äänityksiä, soittamaa musiikkia. Erittäin kokeellinen Guitar Solos ei myynyt paljon, mutta sen täysin omalaatuinen tapa käsitellä kitaraa herätti muusikoissa ja englantilaisessa musiikkilehdistössä runsaasti huomiota. Guitar Solosin vanavedessä Frith kuratoi myös levyt Guitar Solos 2 ja Guitar Solos 3 joilla Frithin ohella soitti myös muita kitaristeja tunnetuimpana nimenä avantgarde-kitaristi Derek Bailey.

Henry Cow hajosi 70-luvun lopulla julkaisten viimeisen levynsä Western Culture vuonna 1979. Henry Cow’n raunioille Frith perusti yhdessä rumpali Chris Cutlerin ja laulaja Dagmar Krausen kanssa uuden yhtyeen. Kolmikon yhtye Art Bears teki Henry Cow’n lailla haastavaa ja kokeellista musiikkia, mutta keskittyen lyhyisiin lauluvoittoisiin kappaleisiin. Art Bears julkaisi vuosien 1978 ja 1981 välissä kolme erinomaista studiolevyä. Vuonna 1979 Frith julkaisi myös toisen kokeellisen kitaristin Henry Kaiserin kanssa levyn With Friends Like These. Tuo albumi oli kokonaan improvisoitua musiikkia.

Frithin toinen oma sooloalbumi Gravity sijoittuu kronologisesti suurin piirtein Art Bears aikakauden puoliväliin. Osasyy Henry Cow’n tuhoon oli Frithin ja Cutlerin halu tehdä instrumentaalimusiikin sijaan lauluja joten on hieman yllättävää että Gravitylla Frith palaa täysin instrumentaalisen musiikin pariin…

Lue koko arvostelu täältä >

*****

2. Peter Gabriel: s/t (PG3/Melt)

peter_gabriel_melt_1980Peter Gabriel on Peter Gabrielin kolmas nimetön studioalbumi.

Gabrielin kolmannesta nimettömästä albumista käytetään välillä nimiä Peter Gabriel III tai Melt. Jälkimmäisen nimen inspiroi design-studio Hipgnosisin luoma mustavalkoinen kansikuva jossa puolet Peter Gabrielin kasvoista näyttää sulavan groteskilla tavalla. Käytän tekstissä jatkossa levystä nimeä Melt yksinkertaisuuden vuoksi.

Genesiksestä vuonna 1975 lähtenyt Peter Gabriel käynnisti soolouransa vuonna 1977 ilmestyneellä nimettömällä debyytti-albumillaan. Debyytti oli moneen eri suuntaan tyylillisesti poukkoileva ja Bob Ezrinin suureellisesti tuottama ja varsin epätasainen albumi. Vuonna 1978 ilmestynyt toinen nimetön albumi, joka usein tunnetaan myös kutsumanimellä Scratch oli King Crimson -kitaristi Robert Frippin tuottama ja huomattavasti vähäeleisempi levy jolla Gabriel flirttaili new wave -rockin suuntaan.

Scratch sai epätasaisen vastaanoton ja myi debyyttiä heikommin. Gabriel ei ollut itsekään nopeasti äänitettyyn levyyn (joka ohimennen sanoen on mielestäni erinomainen ja paljon debyyttiä parempi) oikein tyytyväinen ja päätti että seuraava levy tehtäisiin ajan kanssa ja huolella.

Kolmannelle levyllelleen Gabriel pestasi taustajoukkoihin nuorta verta. Tuottajaksi valittiin vain 24-vuotias (olihan Gabriel itse tässä vaiheessa jo ikäloppu 30-vuotias!) Steve Lilywhite joka oli tuottanut trendikkäitä yhtyeitä kuten Ultravoxia ja Siousxie & the Bansheesia. Äänittäjäksi valittiin nuori Hugh Padgham joka oli työskennellyt Lilywhiten äänittäjänä XTC:n levyllä Drums and Wires ja aiemmin äänittänyt Yesin ja Gentle Giantin kaltaisia proge-suuruuksia.

Yhdessä Lilywhiten ja Padghamin sekä erinomaisen muusikkokaartinsa kanssa Gabriel loihti levylleen aivan uudenlaisen soundi-maailman jonka vaikutukset kaikuivat pitkälle ja laajalle 80-luvulla.

Lue koko arvostelu täältä >

*****

3. Yes: Drama

yes_dramaDrama on Yesin kymmenes studioalbumi.

70-luvun lopulla Yes oli edelleen todella suosittu konserttien vetonaulana, mutta etenkin vuoden 1978 Tormato-levyn myötä yhtyeen levyjen myyntiluvut olivat laskussa. Tämä alkoi olla ongelmallista sillä Yes poltti rahaa tuhottomasti niin studiossa kuin yhtyeen yksityiselämässä. Ja toiset polttivat sitä vielä enemmän kuin toiset; yhtyeen vokalistilla Jon Andersonilla oli nimittäin tapana mm. harrastaa kalliita lomia joille lensi mukaan perheen ohella lastenvahdit ja muu palvelusväki. Kaikki veloitettiin tietenkin Yesin yhteiseltä tililtä. Tämä herätti pahaa verta etenkin kitaristi Steve Howessa joka eli suht nuukasti (jos unohdetaan yli sadan kitaran kokoelma) rock-tähtien mittapuulla. Ja sellaisiahan Yes-miehistä yllättävää kyllä oli vuosien varrella tullut.

Myöskään luovalla puolella yhtyeen jäsenten energiavirrat eivät enää kohdanneet myönteisellä tavalla. Tormaton jälkeen Yes matkasi Pariisiin työstämään seuraavaa levyä Queenia tuottaneen Roy Thomas Bakerin johdolla. Ilmeisesti levy-yhtiö kannusti tähän siirtoon sillä Atlanticilla taisi jo dollarit kiiltää silmissä kun he hekumoivat tämän monista hiteistä tunnetun tuottajan luotsaavan Yesin uuteen nousuun aiempaa kaupallisemman materiaalin kera. Osalla bändistä oli jo ennakkoon pahat aavistukset Bakerista ja yleistä naureskelua herätti etenkin Bakerin The Cars -yhtyeelle ”taikomat” pökkelöt rumpusoundit. ”Hahaa Alan, tuolta rumpusi tulevat kuulostamaan!”

Ennakkoaavistukset osuivat oikeaan. Yhteistyö kovana juhlijana tunnetun Bakerin kanssa ei toiminut (toki osa Yesin jäsenistä oli myös siirtynyt tässä vaiheessa pahoille tavoille…), mutta eipä yhtyeen jäsentenkään kesken meininki niin auvoista ollut. Yesin musiikin suunnasta syntyi erimielisyyttä vahvaa erimielisyyttä ja bändi jakaantui ikään kuin kahteen leiriin. Anderson oli ystävystynyt kosketinsoittaja Rick Wakemanin kanssa ja he halusivat tehdä kepeämpää ja folkahtavampaa musiikkia kun taas basisti Chris Squire, rumpali Alan White ja kitaristi Howe suosivat rokkaavampaa otetta. Hammasta purren viisikko kuitenkin yritti vääntää levy-yhtiölle luvatun levyn kasaan. Lopputuloksia näistä sessioista on sittemmin keskeneräisten demojen myötä julkaistu Tormato – ja Drama -levyjen uusintajulkaisuiden bonuksina ja vaikka keskeneräistä työtä on aina harmillista arvostella niin eipä tuo materiaali kovin kummoiselta vaikuta. Sävellysten laadusta kertoo ehkä jotain myös se että aniharvaa noista demoista on elvytetty käyttöön enää myöhemminkään. Muutama kappale sentään päätyi aikanaan Andersonin ja Wakemanin soololevyillä…

Lue koko arvostelu täältä >

*****

fb_cta

4. Aksak Maboul : Un Peu de L’Ame des Bandits

aksak_maboul_banditsUn Peu de L’Ame des Bandits on vuonna 1977 perustetun belgialaisen avantproge -bändi Aksak Maboulin (tunnetaan välillä myös nimellä Aqsak Maboul) toinen studioalbumi.

Aksak Maboul oli osa Henry Cow’n synnyttämää Rock In Opposition -liikkeen toista aaltoa. Näissä kuvioissa Aksak Maboulin toinen perustajajäsen multi-instrumentalisti Marc Hollander tapasi Henry Cow’n rumpalin Chris Cutlerin ja kitaristi Fred Frithin pyytäen heidät mukaan Aksak Maboulin seuraavalle levylle. Ja kun bändiin oli liittynyt jo hieman aiemmin Univers Zeron puhallinsoittaja Michel Berckmans oli kasassa oikea avantprogen superkokoonpano. Muut keskeiset yhtyeen jäsenet ovat sellisti Denis Van Hecke ja kosketinsoitta Frank Wuyts.

Myös ex-Henry Cow puhallinsoittaja Geoff Leigh oli kuulunut yhtyeeseen puolen vuoden ajan ennen Un Peu de L’Ame des Banditsia, mutta mies katosi(!) juuri ennen äänityksiä. Onneksi hänet on sittemmin löydetty ja hänen hienoa soittoaan voi kuulla mm. Artaud Beatsin mainiolla levyllä Logos (2015).

Enimmäkseen instrumentaalimusiikkia sisältävä Un Peu de L’Ame des Bandits äänitettiin Sveitsissä Sunrise Studiossa 1979 loppupuolella ja julkaisiin tammikuussa 1980. Studio on muuten sama paikka jossa äänitettiin Henry Cown viimeinen albumi Western Culture ja Art Bearsin kaikki kolme studioalbumia. Myös Aksak Maboulin Hollander vieraili Art Bearsin levyillä…

Lue koko arvostelu täältä >

*****

5. David Bowie: Scary Monsters (And Super Creeps)

david_bowie_scary_monstersScary Monsters (And Super Creeps) on David Bowien 14. studioalbumi.

Scary Monster (And Super Creeps) on Bowien ensimmäinen ns. Berliiini-trilogian jälkeinen levy. Etenkin kokeellisen Berliini-trilogian kaksi ensimmäistä levyä Low (1977) ”Heroes” (1979) saivat osakseen suurta suitsutusta, mutta trilogian viimeisen osan Lodgerin (1979) vastaanotto jäi vaisummaksi. Tämä oli hyvä hetki Bowielle muuttaa jälleen suuntaa.

Lodgerilla Bowien ja Berliini-trilogialle keskeisen visionäärin tuottaja Brian Enon välit olivat alkaneet kiristymään ja Eno jäikin Scary Monstersilla kelkasta. Bowien vanha luottomies äänittäjä/tuottaja Tony Visconti on kuitenkin edelleen mukaan kuten myös perusbändi Dennis Davis (rummut), George Murray (basso) ja Carlos Alomar (kitarat). Lodgerilla Robert Frippin pestin soolokitaristina perinyt Adrian Belew on korvattu… no Robert Frippillä. Toistakin paluumuuttajaa kuullaan levyllä sillä viimeksi Station To Stationilla (1976) soittanut pianisti Roy Bittan soittaa myös muutamalla levyn kappaleella.

Berliini-trilogian jälkeen Bowie suuntaa Scary Monstersilla hieman kaupallisemmille vesille Siinä missä Berliini-trilogian kappaleet rakennettiin hyvin spontaanisti erilaisia kokeellisia menetelmiä (esim. sattumanvaraisuus ja Enon Oblique Strategies-kortit) hyödyntäen työsti Bowie biisimateriaalin tällä kertaa pääosin kasaan perinteisemmällä tavalla ja oli hyvin valmistautunut studioon saapuessaan. Lopputuloksena onkin suoraviivaisempi ja tavanomaisempi levy kuin sen edeltäjät. Suoraviivaisuus ja tavanomaisuus on toki suhteellista ja varsin kokeellista meininki yhä Scary Monstersillakin. Scary Monsters onkin lähes täydellinen yhdistelmä parin aiemman levyn kokeellisempia juttuja ja yksinkertaisesti nerokkaita pop-koukkuja. Myös Viscontin tuotanto on erittäin toimivaa ja Bowien biisit on kuorrutettu monenlaisilla pikku-efekteillä jotka ovat myös kestäneet aikaa yllättävän hyvin.

King Crimsonista tuttu Robert Fripp on Scary Monstersin ei-niin-salainen-ase. Viimeistään Frippin hurja kitarointi nimittäin nostaa Bowien upeat biisit ohi pop-keskinkertaisuuden. Frippillä on levyllä ikään kuin ääni-terroristin rooli ja hän roiskii pitkin levyä villejä ja pidäkkeettömiä sooloja jotka kuuluvat hänen uransa hienoimpiin hetkiin. Frippin kitaraa kuullaan Scary Monstersilla huomattavasti enemmän kuin ”Heroesilla”. ja Fripp kitaroikin vaikuttavasti levyn kaikilla biiseillä kahta lukuunottamatta. Erityisen ikimuistoinen soolo kuullaan nimibiisissä jossa Frippin revittely suorastaan kantaa kappaletta. Hetkittäin tuntuu jopa että Fripp on mukana sabotoimassa levyn kaupallista potentiaalia! Bowie on todennut että Fripp “spreijasi” kitaransa ympäri levyä ja se tuntuukin todella kuvaavalta ja osuvalta jo siksikin että levy alkaa spray-maalitölkkien sihisevällä ja kolisevalla äänellä.

Scary Monsters tunnetuin ja rakastetuin kappale on kuitenkin “Ashes To Ashes” jota disruptoimaan Frippiä ei laskettu. Major Tomin (jonka kohtasimme alunperin vuoden 1969 Bowie-klassikolla ”Space Oddity”) tarinaa jatkava “Ashes To Ashes” on yksi kaikkien aikojen hienoimmista pop-biiseistä. Funkahtavasti sykkivässä kappaleessa kuullaan monimutkaisesti kerrostettuja Bowien vokaaleja sekä Lou Reedin bändistä mukaan napatun klassisesti koulutetun kitaristi Chuck Hammerin teksturaalista ja hienovaraista moneen kertaan päällekkäin äänitettyä kitarasyntetisaattori-taidetta. Niin ja todella herkullinen ja lakoninen kertosäe tietenkin.

Ashes to ashes, funk to funky
We know Major Tom’s a junkie
Strung out in heaven’s high
Hitting an all-time low

Nimibiisin ja ”Ashes To Ashesin” ohella kolmas erityisen maininnan ansaitseva biisi on levyn vimmaiseti aloittava ”It’s No Game (Part 1)”. Kappaleessa vaikutuksen tekee paitsi Frippin väkivaltaisesti suriseva ja vonkuva sähkökitara,  ja itsensä Bowien painokas hetkittäin suoranaiseksi karjunnaksi kasvava vokaalisuoritus, niin myös Michi Hirotan kummallinen ja painokas japaninkielinen puhelausunta. Yhdessä Bowien vokaalien kanssa (jotka kääntävät Hirotan tekstiä englanniksi) Hirotan tunteettomasti ja selkeästi artikuloiva ääni muodostavat todella kiehtovan efektin. Nerokas veto! Lopussa koetaan vielä herkullinen hetki kun Frippin painostavan riitasointuisesti soiva kitara-luuppi pysäytetään itsensä Bowien toimesta kun hän huutaa kahdesti täyttä kurkkua ”SHUT UP!”. Upea biisi.

”It’s No Game (Part 1)”, ”Scary Monsters (and Super Creeps)” ja ”Ashes To Ashes” ovat biisejä ylitse muiden, mutta myös lähes kaikki muu materiaali on ällistyttävän laadukasta ja kiinnostavaa. Ainoastaan cover-biisi ”Kingdom Come” ei erityisesti sykähdytä minua mutta sekin on sinänsä ihan kelpo rokkibiisi. ”Kingdom Come” on alunperin Television -kitaristi Tom Verlainen sävellys hänen ensimmäiseltä sooloalbumiltaan (1979). Bowie pyysi Verlainea soittamaan kitarat myös tälle omalla versiollaan ja Verlaine saapuikin sessioihin, mutta ei saanut yhtikäs mitään aikaiseksi joten Fripp soitti sitten myös tuon kappaleen soolot.

Scary Monsters (and Super Creeps) vie Bowien kunnialla 80-luvulle ja kun katsoo miehen tässä vaiheessa 14. studiolevyä kattavaa katalogia niin ei voi kuin ihmetellä millä vauhdilla mies levyjä teki ja vieläpä itseään hyvin vähän toistaen. On kliseistä kutsua David Bowieta ”rockin kameleontiksi”, mutta kyllä hänen saavutuksensa jo vuoden 1980 mennessä puhuu enemmän kuin riittävästi tuon tittelin puolesta. Omissa kirjoissani Scary Monsters (and Super Creeps) kuuluu Bowien viiden parhaan albumin joukkoon.

Parhaat biisit: ”It’s No Game (Part 1)”, ”Scary Monsters (and Super Creeps)”, Ashes To Ashes”, ”Fashion”, ”Teenage Wildlife”, ”Scream Like A Baby”, ”It’s No Game (Part 2)”,

****½

6. Kate Bush: Never For Ever

kate_bush_never_for_everNever For Ever on Kate Bushin kolmas studioalbumi.

On hieman ironista että levy-yhtiö EMI oli kärsivällisesti antanut Kate Bushin kypsyä vuosia ennen ensimmäisen levynsä The Kick Insiden julkaisua (1978) joka oli paitsi taiteellinen menestys niin myös taloudellinen hitti, mutta painosti sitten Bushia julkaisemaan seuraavan levynsä pikavauhtia. The Kick Insiden seuraaja Lionheart olikin sitten pettymys ja koostui pääosin jämäkappaleista jotka eivät olleet mahtuneet debyytille.

Lionheartin jälkeen Bush otti uransa ohjat aiempaa tiukemmin käsiinsä ja siitä lähtien kukaan ei ole enää pystynyt käskemään häntä tekemään mitään mitä hän ei haluaisi tehdä. Never For Ever oli Bushille näytön paikka jolla hänen piti lunastaa oma uusi itsenäisempi roolinsa.

Bushin voimaantuminen tapahtui kaikilla luovuuden akseleilla ja yksi merkittävimmistä seikoista oli että kolmannella levyllään Bush nappaa itselleen myös tuottajan jakkaran. Never For Everillä Bush alkaa ensimmäistä kertaa käyttämään studiota merkittävässä määrin osana taiteellista ilmaisua. Bushin edelliset levyt olivat monella tapaa innovatiivisia, mutta ne perustuivat kuitenkin pääosin perinteiseen bändisoittoon jota sitten koristeltiin orkesterilla ja muilla ylimääräisillä instrumenteilla silloin tällöin.

Lue koko arvostelu täältä >

****½


Vuoden 1979 parhaat levyt löydät täältä


7. Rahmann : s/t

rahmannRahmann on saman nimisen ranskalaisyhtyeen ensimmäinen ja ainoa studiolevy.

Vaikka Algerialaissyntyinen kitaristi Mahamad Hadi perusti Rahmannin jo vuonna 1975 niin studioon asti viisihenkinen yhtye ennätti vasta vuonna 1977. Rahmannin nimetönstä esikoislevyä kasattiin lähes vuoden mittaisiksi venyneissä sirpaleisissa sessioissa. Bändi äänitti levyä aina kun sattui studioon pääsemään. Debyytti saatiin lopulta kauppojen hyllyille vasta kolmisen vuotta äänitysten alkamisen jälkeen kun yhtye lopulta sai, monien vastoinkäymisten jälkeenm sopimuksen Polydorilta joka julkaisi levyn Ramses-alamerkillään tammikuussa 1980.

Rahmannin musiikki on helpointa lokeroida jazz-rockin alle, mutta ihan peruskaurasta ei ole kyse. Rahmann virtuoosimaisella otteella soittamassa jazz-rockia kuuluu nimittäin paitsi ranskalaisen Magman inspiroimat zeuhl-vaikutteet niin myös yhtyeen johtajan oma pohjois-afrikkalainen tausta. Yhtyeen sähäkkää polyrytmistä energiaa pursuilevassa tyylilssä yhdistyy kiinnostavalla tavalla pohjois-afrikkalainen ja aasialainen instrumentaatio sekä zeuhlista muistuttavat vokalisoinnit ja paksusti murisevat bassolinjat. Rahmannin tyyli on siis varsin ainutlaatuinen vaikka siinä onkin kuultavissa selkeitä vaikutteita Magman ohella myös Mahavishnu Orchestralta ja hetkittäin jopa Santanalta. Rahmannin tapa yhdistellä etnisiä soittimia jazz-rockiin tuo myös hieman mieleen Gongin hienon Shamal -albumi…

Lue koko arvostelu täältä >

****½

8. Zamla Mammaz Manna: Familjesprickor

zamla_familjesprickorFamiljesprickor on Zamla Mammaz Mannan toinen studioalbumi, mutta se voidaan laskea myös Samla Mammas Mannan viidenneksi tai kuudenneksi levyksi riippuen siitä lasketaanko säveltäjä Greg FitzPatrickin kanssa tehty Snorungarnas symfoni (1976 mukaan vaiko ei. Familjesprickor tunnetaan myös painoksesta riippuen englanninkielisellä nimellä FamilyCracks.

Kosketinsoittaja/hanuristi Lars Hollmer perusti Samla Mammas Mannan vuonna 1969. Tuolla nimellä tehtiin neljä levyä Snorungarnas symfoni  mukaan laskien. Vuoden 1978 sekava ja moneen suuntaan haahuileva tupla-albumi För äldre nybegynnare / Schlagerns mystik oli ensimmäinen levy joka tehtiin Zamla Mammaz Mannan nimellä. Familjesprickor on onneksi huomattavasti fokusoituneempi levy kuin edeltäjänsä.

Pääosin instrumentaalisen Familjesprickorin kohokohtia on sen aloitusraita ”Fem holmgångar” (”Five Single Combats” ja ”Smedjan” (”The Forge”. Five Single Combats on erittäin vauhdikas kappale joka sisältää virtuoosimaista kosketinsoittoataiturointia Hollmerilta, todella tiukkaa yhteissoittoa koko yhtyeeltä, kansantanssimaisia hetkiä sekä kummallisia vokaaliälähdyksiä.

Todellinen helmi on kuitenkin nimenomaan ”Smedjan” joka on mielestäni koko Samla Mammas Mannan paras biisi ja kerrassaan erinomainen todiste siitä että myös avantproge voi olla helposti lähestyttävää ilman kompromisseja. ”Smedjanin” industriaalisesti kolahtelevat ja kilahtelevat perkussiot (upea efekti!) ryydittävät epäsäännöllisissä tahtilajeissa nykivää fanfaarimaista teemaa kappaleen alkupuolella. Hollmer revittelee harmonikkaansa hyvin progemaisesti, mutta sitten välillä käydään yllättäen (no oikeastaan se ei ole tämän yhtyeen kohdalla edes yllätys) polkankin puolella. Vimmaisesti eteenpäin kiitävä kappale hajoitetaan kaaottiseksi sen viimeisellä minuutilla. Vain viisi minuuttia pitkä sävellys tuntuu kestoaan huomattavasti eeppisemmältä. Tavallaan ”Smedjan” on jopa ongelmallinen kappale Familjesprickorille sillä se on niin hyvä että se jättää hieman varjoonsa etenkin sitä seuraavia kappaleita ilman että noissa kappaleissa sinänsä olisi mitään vikaa.

Familjesprickor sisältää myös yhden kokonaan livenä improvisoidun kappaleen. ”Trälen” (”The Thrall”) on tunnelmallinen ja hetkittäin suorastaan aavemainen kappale jonka tummasävyiset syntetisaattorisoundit ovat erityisen upeaa kuultavaa. Kappale osoittaa että Hollmer yhtyeineen kuului vapaan improvisaation parissa lähes samaan parhaaseen A-sarjaan kuin heidän Rock In Oppostion kollegat Henry Cow.

Levyn kummallisin raita on ”Pappa med vetorätt” (”Pappa With Right Of Veto”). Se on levyn muusta materiaalista poikkeavin kappale ja sen ainoa sanoitettu laulu. Se on outo sekoitus reggaemaista rytmittelyä, punkmaista laulua (oikeastaan huutoa), Eino Haapalan ronskia sähkökitarointia (kitara muuten jää levyllä Hollmerin koskettmien ja harmonikan varjoon) ja kansanmusiikkivaikutteita jostain Itä-Euroopan suunnalta.

Familjesprickor on hieman epätasainen, mutta parhaimmillaan maaginen sekoitus Samla Mammas Mannalle tyypillistä hyväntuulista sirkusfolkkia ja vakavampaa intensiivistä avantprogea. Muutamasta heikommasta hetkestä huolimatta se on minusta Manna-perheen paras albumi.

Familjesprickorin jälkeen Zamla/Samla laitettiin telakalle ja Holmer keskittyi tekemään kokeellista kansanmusiikkia oman nimensä alla. Lars Holmer palasi käyttämään nimeä Samla Mammas Manna vielä viimeisen vuonna 1999 studioalbumin Kakan merkeissä. Lars Hollmer kuoli vuonna 2008.

Parhaat biisit: ”Fem holmgångar”, ”Ventilationskalkyl”, ”Smedjan”, ”Trälen

****½

9. Art Zoyd: Génération sans futur

art_zoyd_generationGénération sans futur on ranskalaisen avantproge-bändi Art Zoydin kolmas albumi.

Kuten yhtyeen aikaisemmatkin levyt tarjoilee myös Génération sans futur vaikuttavan kattauksen synkkää ja monimutkaista musiikkia jossa mennään hyvin lähelle modernin taidemusiikin tunnelmia.

Tällä kertaa kuusihenkisen kokoonpanon instrumentaatio rakentuu etenkin pianon, viulujen, saksofonin ja trumpetin varaan. Kaiken alla jyrisee hetkittäin bassokitara ikään kuin muistuttaen että yhtyeen juuret ovat sentään edes jollain tavalla etäisesti rock-musiikissa. Sähkökitaraa kuullaan vain viitteellisesti ja rumpusettiä vasta päätosraidassa jossa kannuja kolistelee Univers Zerosta tuttu virtuoosi Daniel Denis.

Génération sans futur sisältää viisi kappaletta. Kolmea lyhyempää (3-6 min.) kappaletta kehystää sen merkittävimmät sävellykset 16 minuuttinen aloitusraita ”La Ville” sekä lähes kymmenen minuuttinen finaali ”Génération sans futur”. Eikä niissä lyhyemmissä raidoissakaan vikaa varsinaisesti ole. Etenkin nimensä mukaisesti vauhdikas ”Speedy Gonzales” joka on saksofonisti Gilles Renardin käsialaa on ihastuttavan mutkikas ja etäisesti zappamainen kamarimusiikki-kaahailu.

Viulisti Gérard Hourbetten säveltämä ”La Ville” on kylmäävää musiikkia. Se soi vuoroin aavemaisesti ja vuoroin rujon väkivaltaisesti. Tunnelmat ovat tiiviit heti alusta alkaen. Basso-ääni kumahtalee uhkaavasti, viulut vaeltavat äänikuvassa levottomuutta herättäen, kaiken taustalla supisee useampi ihmisääni hiljaa jotain munkkilatinaa (tai sitten ihan vaan diibadaabaa). Pitkän kehittelyn jälkeen kolmen minuutin kohdalla musiikissa tapahtuu terävä muutos. Viulu alkaa jauhamaan tiukkaa ostinatoa, basso pompottelee, ja trumpetti pärisee, ihmisäänet supattavat aiempaa intensiivisemmmin. Tämän jälkeen 16 minuuttinen sävellys hakee yhä lisää kierroksia sisältäen yhä enemmän demonisia ihmisääniä sekä atonalisuutta jota halkoo välillä aavemaiset tunnelmapalat. Parhaimmillaaan ”La Ville” on todella kimuranttia ja suorastaan turbo-ahdettua kamarimusiikkia

Basisti/sellisti Thierry Zaboitzeffin kymmenen minuuttinen nimiraita on hitaammin ja kenties harkitummin etenevä sävellys. Se sisältää marssimaisia jaksoja ja on toisaalta hetkittäin myös hieman jazzahtava. Puolivälissä sävellystä alkaa varsin hurja jakso kun Denis päästetään mellastamaan rumpujensa kanssa ja Patricia Dallio intoutuu Art Zoydille melko epätyypilliseen piano-sooloiluun jonka perään pääroolin ottaa Renardin kirkuvasti sooloileva saksofoni. Renardin rääkyvän saksofonin alla musiikki muuttuu polyrytmiseksi ja hetken aikaa siinä on valtavaa eteenpäin potkivaa energistä vimmaa. Tuon osuuden olisikin toivonut kestävän pidempään ja kappaleen loppu on pienoinen pettymys.

Harva levy taiteilee niin onnistuneesti progressiivisen rockin ja modernin taidemusiikin välimaastossa kuin kylmän viileä ja paikoin suorastaan pelottava Génération sans futur. Levy on haastavaa, mutta palkitsevaa kuunneltavaa ja ehkäpä Art Zoydin pitkän uran hienoin levy. Génération sans futur päättää Art Zoydin ”akustisen kauden” ja seuraavilla levyillä yhtye suuntasi yhä syvemmälle elektronisen musiikin maailmaan.

Parhaat biisit: ”La Ville”, ”Speedy Gonzales”, ”Génération sans futur

****½


Vuoden 2020 parhaat levyt löydät täältä


10. Yes: Yesshows

yes_yesshowsYesshows on Yesin toinen livealbumi.

Yes julkaisi ensimmäisen live-levynsä Yessongs vuonna 1973. Yessongsia seuranneina vuosina Yesistä oli kasvanut yksi planeetan suurimmista live-akteista ja vuonna 1978 ilmestyneen studiolevy Tormaton jälkeen Atlantic Records alkoi kinuamaan yhtyeeltä uutta konserttilevyä.

Basisti Chris Squire ryhtyi vetämään projektia ja levy oli tarkoitus saada kauppojen hyllyille vuoden 1979 jouluksi. Hanke joutui kuitenkin vaikeuksiin kun muut yhtyeen jäsenet ja etenkin kitaristi Steve Howe vastusti ratkaisuja joita Squire oli levyn suhteen tehnyt. Projekti hyllytettiin ja sillä välin myös Yesin kokoonpano muuttui kun Jon Anderson ja Rick Wakeman lähtivät yhtyeestä. Jäljelle jäänyt kolmikko Squire, Howe ja rumpali Alan White jatkoivat värväten mukaan The Buggles -kaksikko vokalisti Trevor Hornin ja kosketinsoittaja Geoff Downesin. Uusi viisikko julkaisi erinomaisen levyn nimeltä Drama elokuussa 1980 ja kiersi loppuvuoden Englannissa ja USA:ssa. Kiertueen jälkeen kaikki oli kuitenkin ohi eikä Yesiä enää ollut.

Tässä vaiheessa Atlantic ei enää malttanut odottaa vaan julkaisi Squiren miksaaman Yesshowsin samassa muodossaan jossa yhtye oli sen aiemmin tyrmännyt.

Vaan tekikö Squire sitten huonoa työtä Yesshowsin suhteen? Ei todellakaan sillä kyseessä on todella hieno julkaisu vaikka sen kappalevalinnat ja laajuus jättääkin toivottavaa.

Tyypillinen livelevy koostetaan yleensä yhden kiertueen ellei jopa yhden keikan esityksistä, mutta Yesshows ottaa asiaan enemmän kokoelmalevymäisen lähestymistavan ja poimii mukaan kappaleita useilta eri kiertueita. Yesshowsin musiikki on taltioitu 76-78 -vuosien kiertueilta ja niitä esittää kaksi eri Yesin kokoonpanoa. Ydinkokoonpanona toimii vokalisti Jon Anderson, basisti Chris Squire, kitaristi Steve Howe sekä rumpali Alan White ja koskettimissa kuullaan joko Rick Wakemania tai vuonna 1974 Relayer -levyn myötä muutamaksi vuodeksi yhtyeeseen liittynyttä sveitsiläis-virtuoosi Patrick Morazia. Yesshows onkin yksi harvoja virallisia Yes-julkaisuja joilla on mahdollista kuulla Morazin soittoa. Morazia kuullaan kahdella kappaleella mikä kuulostaa ehkä vähältä, mutta koska nuo kaksi kipaletta sattuvat olemaan ”Gates Of Delirium” ja ”Ritual (Nous sommes du soleil)” niin itseasiassa peräti 54 minuuttia levystä on Morazin kosketintaituruuden värittämää.

Yesshows on piristävä livelevy siinä mielessä että se ei toista Yesin ilmeisimpia kiertueklassikoita ja esimerkiksi ”Roundabout” ja ”I’ve Seen All Good People” on jätetty syrjään epätyypillisempien kappaleiden kuten ”Parallelsin” ja ”Don’t Kill The Whalen” tieltä. Levyn huiminta antia ovat tietenkin sen eeppisen mittakaavan kappaleet ”Gates Of Delirium” ja ”Ritual”. Lähes 23 minuuttinen ”Gates Of Delirium” on yksi Yesin haastavimmista sävellyksistä, mutta yhtye soittaa sen vimmaisella itsevarmuudella. Yhtye soittaa suorastaan raivoisasti! 31 minuuttiseksi venyneen ”Ritualin” avantgardistis-tribaalinen perkussiomyrsky on jopa studioversiota hurjempi. Etenkin kun sitä väritetään todella oudoilla vokaali-murahduksilla. Lopputulos on suorastaan demoninen. En menisi niin pitkälle että väittäisin ”Gates Of Deliriumin” ja ”Ritualin” Yesshows-versioiden olevan kappaleiden definitiiviset versiot, mutta ainakin ne ovat ansiokkaimmat live-tulkinnat näistä kyseisistä mestariteoksista jotka minulla on ollut ilo kuulla.

Yesshowsille valikoituneet lyhyemmät kappaleet eivät toimi ihan yhtä hyvin. ”Wondrous Stories” menettää herkkyyttään rokkaavamman tulkinnan ja Wakemanin syntsa-tiluttelujen myötä ja naftaliinista kaivettu ”Time And A Word”… no se on ihan kiva biisi, mutta ehkei silti Yesin repertuaarin oleellisinta osastoa. Toisaalta diskanttisesti äänitetyn Going For The One -levyn nimibiisi ja Squiren bassokitaran eteenpäin potkima ”Parallels” hyötyvät tuhdimmasta ja bassovoittoisemmasta soundista. Hieman epämääräisesti äänitetyn Tormato-levyn mainio ”Don’t Kill The Whale” soi myös napakammin ilman studioversion loputonta efekti-suota.

Yesshows on erinomainen ja aliarvostettu livelevy ja herkkua etenkin Chris Squiren faneille sillä hänen miksaamana bassokitaran murinan todella kuulee! On harmi että Yesshowsista ei ole koskaan julkaistu* eeppistä laajennettua painosta jotka nykyään ovat muodikkaita. Yes oli huimassa live-iskussa 70-luvun loppupuolella ja Yesshowsin raapaisemilta kiertueilta olisi hienoa kuulla lisää musiikkia.

Parhaat biisit: ”Gates Of Delirium”, ”Ritual (Nous sommes du soleil)”, ”Parallels”, ”Don’t Kill The Whale”

****½

* Itseasiassa Yesshowsista on julkaistu laajennettu painos Japanissa 2009 kahden vanhan sotaratsun kera eli bonuksena mukana on ”Roundabout” ja ”I’ve Seen All Good People” (ne ilmeisimmät biisit saatiin sittenkin mukaan!), mutta minulla ei ole ollut iloa kuulla tätä julkaisua.)

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: