Tormato on vuonna 1968 perustetun Yesin yhdeksäs studioalbumi.
Yesin edellinen levy Going For The One (1977) syntyi harmonisissa ja innostuneissa tunnelmissa tuhlaajapoika Rick Wakemanin palattua ruotuun. Levy myös menestyi hyvin ja tuotti jopa yhtyeen siihen mennessä suurimman sinkkuhitin ”Wondrous Stories” kappaleen muodossaq. Seuraavaa levyä Tormatoa lähdettiin rakentamaan Going For The Onen kokoonpanolla eli Wakemanin ohella bändissä vaikutti edelleen perustajajäsenet Jon Anderson (vokaalit), Chris Squire (bassokitara) sekä kitaristi Steve Howe ja rumpali Alan White.
Vaikka Going For The One tehtiin pitkään ja hartaasti oli koko bändi puhaltanut prosessin ajan yhteen hiileen. Bändillä selvästi vaikutti olleen myös yhteinen maali jota kohti pyrkiä. Tormatolla visio tuntui olevan alusta alkaen hukassa. Ensimmäiset kitkerät taistelut yhtyeen sisällä käytiin jo siitä missä levy äänitettäisiin. Osa porukasta tahtoi jatkaa Sveitsissä jossa Going For The One oli menestyksekkäästi kasattu osa bändistä tahtoi palata kotikonnuilla Lontooseen ja osa taasen matkustaa jonnekin kauas lämpimään. Lopulta Lontoo voitti jonkinlaisena kompromissina. Tosin studiostakaan ei päästy lopulta yksimielisyyteen ja levyä äänitettiin sitten kahdessa eri studiossa, tutussa Advisionissa (ossa Close To The Edge syntyi) sekä tuoreessa 1976 perustetussa RAK studiossa. Myös tuottajan suhteen kipuiltiin. Vanha kunnon tuottajaässä Eddie Offord palasi aluksi miksauspöydän taakse, mutta yhteistyöstä hänen kanssaan ei tullut mitään. Varsinainen syy on epäselvä, mutta huhutaan että Offordin päihdeongelmat olivat eskaloituneet hyvin pahoiksi 70-luvun lopulla ja että hänestä oli tullut arvaamaton ja epäluotettava. Lopulta Yes päätti tuottaa levyn itse. Olihan se onnistunut Going For The Onen kohdallakin. Tämä oli virhe kuten tulemme vielä huomaamaan.
Ensimmäistä kertaa Tormatolla useammastakin kappaleesta tukee fiilis että eihän tämä ole huonoa musiikkia, mutta ei toisaalta oikein myöskään tunnu Yes-musiikilta. Yhteisen vision puutteen ohella tähän vaikutti ainakin kaksi käytännön seikkaa. Levy-yhtiö painosti tekemään lyhyempiä ja helpompia biisejä. Tähän Yes vastasi Tormatolla hieman epävarmasti sinne tänne säntäillen ja eri tyylejä puolivillaisesti kokeillen. Bändin vahvuus oli ollut useamman vuoden ajan nimenomaan pitkät eepokset. Sellaista ei Tormatolla kuulla. Pisinkin kappeleista on vain alle kahdeksan minuuttinen ja muuten kahdeksan kappaleen pituudet vaihtelevat 2-7 minuuttiin.
Merkittävin käytännön ongelma oli kuitenkin se että Jon Andersonin ja Steve Howen muodostama laulujenkirjoitusduo oli katkolla. Close To The Edgestä alkaen suuri osa parhaasta Yesin musiikista oli nimenomaan Andersonin ja Howen yhdessä säveltämää, mutta kaksikko ei enää oikein tullut toimeen keskenään ja Tormatolta löytyykin vain yksi Andersonin ja Howen yhteinen sävellys (Wakemanin kera) ja yksi kappaleista on merkitty koko bändin nimiin.
”Future Times”/”Rejoice”
Tormaton ensimmäinen kappale ”Future Times”/”Rejoice” käynnistyy Wakemanin Polymoog-fanfaarilla jonka päälle Howe alkaa pujottelemaan ampiaismaisesti surisevaa kitaraansa joka kieppuu syntetisaattorin seassa hieman päämäärättömästi. Kuka kappaletta oikein kuljettaa? En tiedä eikä tainnut tietää Yeskään. Chris Squiren basso kumisee ja kaikuu kummallisesti. Yesin jäsenillä oli paljon uusia leluja käytössään Tormatolla ja niistä huomattavimmat oli Squiren bassosoundin ufomaiseksi hurinaksi muuttanut Mu-Tron -pedaali (joka toimi ilmeisesti hieman samaan tyyliin kuin Harmonizer?) sekä Rick Wakemanin lähes alati siellä täällä ujeltava Polymoog. Markkinoiden ensimmäinen polyfoninen syntetisaattori Polymoog maksoi enemmän kuin keskivertohenkilöauto ja oli tietenkin uusinta uutta, mutta ei se kovin hyvältä kuulosta. Wakeman kuitenkin tuntui rakastavan vehjettä ja hän täyttääkin levyn lähes joka nurkan Polymoog-tiluttelullaan. Tämä muuttaa yhtyeen soundia merkittävästi sillä yleensä Howen sähkökitara oli ollut keskeisin solistinen instrumentti Yesissä. Vaikka Wakemanilla on maine extravaganttina soittajana niin itseasiassa Yesin riveissä hän oli enimmäkseen esittänyt suht hyvää makua ja ollut kunnon tiimipelaaja. Tormatolla tämä muuttuu ja Howe ja Wakeman tuntuvat lähes alituiseen taistelevan tilasta ja soittaen toistensa päälle. Välillä kaksikon tilutus tuntuu kumoavan toisensa ja kaikki muuttuu vain epämääräiseksi äänimassaksi. Toisaalta heidän kilvoittelunsa on hetkittäin myös hyvin innostavaa kuultavaa. Kummallisen äänimaailmansa ja Howe vs. Wakeman sekoilusta huolimatta ”Future Times”/”Rejoice” on lopulta suht kiinnostava kappale joka varioi periaatteessa suht simppeleitä teemojaan melko kiinnostavasti.
”Don’t Kill the Whale”
Levyn parhaimpia Howe- ja Wakeman -hetkiä kuullaan levyn toisella raidalla ”Don’t Kill The Whalella”. He enimmäkseen malttavat pysyä poissa toistensa tieltä ja vuorottelevat energisissä ja hetkittäin hupaisalla tavalla övereissä sooloissaan. Huomionarvoisaa kappaleessa on myös Squiren funkahtava ja kupliva bassosoundi joka on todella outo. Outo mutta viehättävä. Andersonin ja Squiren yhteinen sävellys ”Don’t Kill The Whale” on kerrassaan mainio tarttuva rock-biisi jota kuunnellessa tulee aina hyvä mieli. Kappale on vähän hölmö, mutta ah niin viihdyttävä! Eikä sitä onnistu upottamaan edes Andersonin hyvää tarkoittavat mutta varsin kornit, valaanmetsästyksen vastaiset sanoitukset. Dig it! Dig it! Henkilökohtaisella tasolla ”Don’t Kill The Whaleen” liittyy sellainen hauska yksityiskohta että kuulin sen ensimmäistä kertaa lukion englannintunnilla. Kappale sekä lyhyt Steve Howen haastattelu nimittäin kuuluivat käyttämämme kirjasarjaan liittyneisiin ääninauhoihin. Yes oli kyllä tässä vaiheessa minulle tuttu bändi mutta Tormatoa en ollut vielä kuullut. Korjasin tilanteen pian tämän legendaarisen englannin tunnin jälkeen. Muita uusia faneja Howe ja ”Don’t Kill The Whale” ei tuolloin Haukilahden lukiossa muistaakseni tainnut voittaa puolelleen.
”Madrigal”
Kolmannella kappaleella tunnelma rauhoittuu. Andersonin ja Wakemanin vain hieman yli kaksiminuuttinen ”Madrigal” on kaunis akustinen välisoitto. Päärooliin nostetaan Wakemanin vireästi helisevä cembalo ja Andersonin kirkkaasti kailottavat vokaalit. Howen espanjalainen kitaraa antaa tukea tyylikkäästi. Yesille harvinainen trio-sovitus tarjoaa lepoa korville kahden meluisan kappaleen jälkeen. Kappaletta kuunnellessa kuitenkin mieleen hiipii kysymys että onko se todella Yes-musiikkia? Ehkä se sittenkin olisi sopinut luontevammin Jon Andersonin soololevylle. Miellyttävää musiikkia ”Madrigal” kuitenkin on.
”Release, Release”
Rentouttavan cembalo-liruttelun jälkeen Yes kääntää hanat kaakkoon ja vuorossa on suoranaista hard-rock paahtoa Andersonin, Whiten ja Squiren nimiin merkityn vajaan kuusi minuuttisen ”Release Releasen” muodossa. ”Release, Release” on yllättävänkin rehvakas rokkibiisi ja ehkä vielä yllättävämmin myös todella onnistunut sellainen. Jon Andersonin ääni ei aina ole parhaimmillaan rokkaavimman materiaalin parissa, mutta ”Release, Releasessa” hänen hengästyttävä huutolaulunsa toimii. Hengästyttävää on meininki muutenkin. Squire ja White ovat erityisesti liekeissä (niin kuin enimmäkseen koko levyllä muutenkin). Bändi kaahaa biisiä raivoisalla tahdilla huikean rytmiryhmänsä eteen päin potkimana. ”Release, Release” on niin intensiivinen että Alan White on todennut kappaleen imeneen mehut bändistä keikoilla niin pahasti että se oli pakko jättää pois ohjelmistosta. ”Release, Releasessa” kuullaan lyhyt ja ilmeisesti tarkoituksella aika pökkelö rumpusoolo jonka taustalla soitetaan nauhalta yleisön mylvintää. Ilmeisesti tässä oli tarkoitus kommentoida jotenkin nousussa ollutta stadionrock-kulttuuria. En ole varma miksi, mutta ei se menoa haittaa. Rumpusoolosta valokeila siirtyy Howen räväkkään sooloon josta puolestaanb palataan jälkeen biisin maittavaan perusgrooveen. Yesillä on vyöllään muutamia todella hienosti rokkaavia biisejä ja ”Release, Release” kuuluu ehdottomasti niiden joukkoon.
”Arriving UFO”
Tunnelmat eivät juurikaan rauhoitu ”Release Releasen” jälkeen sillä sitä seuraava Anderson, Howe ja Wakeman -sävellys ”Arriving UFO” kasvaa suht rauhallisen alun jälkeen todella raivoisaksi kappaleeksi. ”Arriving UFO” edustaa Tormaton villeintä proge-antia ja se tuo hurjuudessaan ja suoranaisessa kaoottisuudessaan mieleen Relayer-levyn ”Sound Chaserin”. Ei niin että ”Arriving UFO” tuolle mestariteokselle millään tasolla pärjäisi, mutta kiinnostavasta kappaleesta kaikessa sekavuudessaan siinä on kuitenkin kyse. Wakeman ja Howe mittelevät jälleen voimiaan pitkin kappaletta ja Squiren phaseroitu basso ottaa hetkittäin taistoon voimallisesti osaa. Kuka lienee tällä kertaa voittaja? Vaikea sanoa. Moni lienee sitä mieltä että häviäjä on kappaletta kuuntelemaan joutuva ihmisraukka ja hänen herkät korvansa, mutta itseäni ”Arriving UFO:n” mielipuolisuus viehättää. Andersonin UFO-aiheiset sanoitukset ovat valitettavasti varsin vaivaannuttavat ja olisivat vaatineet enemmän hänelle tyypillistä abstraktointia.
”Circus of Heaven”
Jos ”Arriving UFO:n” sanoitukset aiheuttavat kuulijasssa kivuliata naamapalmureaktioita niin samaa tarjoilee potenssiin kymmenen Andersonin kummallinen satukasetti-spektaakkeli ”Circus Of Heaven”. Andersonin monimutkaiset sanoitukset joita hän ei ole oikein saanut täsmäämään kappaleen musiikkiin kertovat kummallisen ja suoraan sanoen aika typerän tarinan täynnä ihmeitä olevasta maagisesta sirkuksesta. ”Loppuhuipennuksena” kuullaan vielä Jon Andersonin pienen pojan Damienin näkemys isänsä kuvailemasta ihmesirkuksesta: ”Oh! it was OK!! But there were no clowns, or lions, or tigers, no bears
Candy-floss, toffee apples, no clowns.” Aargh. Taustalla kilkutteleva musiikki flirttailee hetkittäin kevyesti jopa reggaen kanssa ja sisältää joitain kiinnostaviakin hetkiä, mutta kaikki on lopulta liian alisteista Andersonin vokaaleilla eikä homma lähde missään vaiheessa oikein lentoon. Tämäkin kappale olisi kannattanut säästää Andersonin soololevylle. Tai ehkä mieluummin jättää kokonaan tekemättä.
”Onward”
Andersonin sirkuksesta siirrytään arvokkaampiin tunnelmiin Squiren säveltämän ”Onwardin” myötä. Uljaasti ja varsin hillitysti soiva ”Onward” on kaunis yksinkertainen balladi jota nostaa Andrew Pryce Jackmanin hieno orkestraatio. Jackman teki vastaavassa roolissa erinomaista työtä myös Chris Squiren soololevyllä Fish Out Of Water. ”Onward” on nätti kappale, mutta hieman ”Madrigalin” lailla sekään ei oikein tunnu täysin Yes-musiikilta vaan olisi ollut enemmän kotonaan Squiren toisella soololevyllä. Jos hän olisi semmoisen joskus vaivautunut tekemään.
”On the Silent Wings of Freedom”
Tormaton viimeinen kappale ”On The Silent Wings Of Freedom” kuulostaa tavallaan eniten tutulta ja turvalliselta Yes-musiikilta. Toisaalta se kuulostaa myös hieman Led Zeppelinin progressiivimpien kappaleiden kuten ”Kashmirin” ja Achille’s Last Standin” inspiroimalta mikä on tavallaan hassua sillä olen aina ajatellut että edellä mainitut Zeppelin-klassikot ovat luultavasti olleet jossain määrin velkaa nimenomaan Yesin tyylille. Ympäri mennään, yhteen tullaan. Art imitates art… vai miten meni.
Squire ja White loistavat tällä ”On The Silent Wings Of Freedomissa” ja välillä he tuntuvat suorastaan ottavan pääroolin. Hetkittäin kappale tuntuukin hieman liikaa pitkitetyltä basso-rummut-jamilta jonka päälle leivotut kitara -ja kosketinsoitinosuudet ovat ohuita ja ohimennen kasaan heitetyn oloisia. Tästä johtuen ”On The Silent Wings Of Freedom” ei oikein tunnu kantavan kahdeksan minuuttista kestoaan. Kappaletta kuunnellessa tulee aina tunne siitä että se on jotenkin keskeneräinen. Ikään kuin kuuntelisi demo-versiota jossa musiikki vasta hakee muotoaan.
Lue myös: Levyarvio: Yes – Fragile (1971)
Tormato ei menestynyt yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, mutta myi silti Englannissa kultalevyn verran ja USA:ssa peräti platinaa. Ei hassummin kymmenen vuotta vanhalta bändiltä joka kuitattiin muiden proge-saurusten lailla tuhoontuomituksi edellisenä vuonna nousseen punkin myötä. Konserttiareenoilla Yes pärjäsi jopa paremmin kuin levykaupoissa ja yhtyeen Tormatoa juhlistava In The Round -kiertue venyi kattamaan peräti 101 keikkaa oli yksi yhtyeen historian menestyneimmistä.
Kaikesta menestyksestään huolimatta asiat Yesissä eivät olleet erityisen hyvin. Rahaa tuli, mutta sitä myös paloi kovalla tahdilla yhtyeen jäsenten elämäntapojen muututtua vuosien varrella varsin suureellisiksi. Kukaan jäsenistä ei myöskään ollut erityisen tyytyväinen Tormatoon ja keskinäiset jännitteet eri muusikoiden välillä vain kiristyivät niin taloudellisista kuin taiteellisista syistä.
Tormaton viisikko kokoontui vielä lokakuussa 1979 Pariisiin seuraavaa levyä äänittämään, mutta yhteistä linjaa ei löytynyt ja lopulta sessiot kesketettiin Jon Andersonin ja Rick Wakemanin häipyessä omille teilleen. Pariisin sessioiden tuotoksia kuullaan bonus-raitoina vuoden 2004 Tormaton uusintapainoksessa eivätkä ne ole kovinkaan imartelevaa kuultavaa.
Jäljelle jäänyt kolmikko Howe, Squire ja White ei kuitenkaan luovuttanut vaan värväsivät The Buggles -kaksikko Trevor Hornin ja Geoff Downesin auttamaan ja vuoden 1980 levy Drama esitteli varsin radikaalisti uudistuneen Yesin.
Tormato on luultavasti heikoin Yesin levy sitten vuoden 1969 debyytin. Objektiivisesti ajatellen se on täynnä ongelmia, mutta syystä tai toisesta suurin osa kappaleista kuitenkin tempaa minut mukaansa jos ei muuta niin villin energiansa ansiosta. Vikoineenkin Tormato on suurimmaksi osaksi erittäin viihdyttävää kuunneltavaa.
Parhaat biisit: ”Don’t Kill The Whale, ”Release, Release”, ”Arriving UFO”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet
- ”Future Times”/”Rejoice” Jon Anderson, Chris Squire, Steve Howe, Rick Wakeman, Alan White / Anderson 6:40
- ”Don’t Kill the Whale” Anderson, Squire 3:53
- ”Madrigal” Anderson, Wakeman 2:23
- ”Release, Release” Anderson, White, Squire 5:42
- ”Arriving UFO” Anderson, Howe, Wakeman 5:59
- ”Circus of Heaven” Anderson 4:28
- ”Onward” Squire 3:57
- ”On the Silent Wings of Freedom” Anderson, Squire 7:45
Yes:
Jon Anderson: vokaalit, perkussiot, kitara, cuatro Steve Howe: sähkökitarat, akustiset kitarat, mandoliini, espanjalainen kitara, vokaalit Chris Squire: bassokitarat, bassopedaalit, piano, vokaalit Rick Wakeman: Birotron, Hammond urut, Polymoog-syntetisaattori, piano, cembalo, RMI sähköpiano Alan White: rummut, perkussiot, rumpusyntetisaattori, vibrafoni, vokaalit
Tuottaja: Yes
Levy-yhtiö: Atlantic
Pienemmät Purot 
Vastaa