Levyarvio: Yes – 90125 (1983)

90125 on Yesin 12. studioalbumi.

Vuonna 1968 perustetun Yesin taru näytti muutamaa vuotta aiemmin olevan lopullisesti ohi. Vastoin kaikkia odotuksia vanha dinosaurus kuitenkin nousi kuolleista onnistuen luomaan täysin nahkansa. Aiemmin 20-minuuttisia koukeroisia proge-eepoksia väkertänyt yhtye muuttui kuin taikaiskusta virtaviivaiseksi, tiukaksi ja ultramoderniksi pop-yhtyeeksi uuden levynsä ansiosta. Miten ihmeessä tämä onnistui? Tuttuun Yes-tyyliin kyseessä on varsin monimutkainen tarina…

Yes oli uudistunut varsin onnistuneesti jo vuoden 1980 Drama-levyllä. Tuolloin Buggles-parivaljakko vokalisti Trevor Horn ja kosketinsoittaja Geoff Downes olivat korvanneet yhtyeestä Tormaton jälkeen käpälämäkeen lähteneet Jon Andersonin ja Rick Wakemanin. Kokoonpanolla Horn, Downes, Steve Howe (kitarat),Chris Squire (basso) ja Alan White (rummut) tehty Drama oli onnistunut fuusio Yesille tutusta koukeroisesta tyylistä ja uudesta suoraviivaisemmasta ja kovaa iskevästä new wave -soundista.

Jon Anderson oli kuitenkin vaikeasti korvattavissa eikä vanhat Yes-fanit olleet täysin hyväksyneet Hornia suosikkibändinsä uudeksi keulahahmoksi. Horn koki myös äärimmäisen vaikeaksi laulaa Andersonin osuuksia livenä illasta toiseen. Hänen äänensä ei yksinkertaisesti kestänyt sitä. Horn veti tästä omat johtopäätöksensä ja jätti Yesin Drama-kiertueen jälkeen. Hornin välittömällä agendalla olisi viimeistellä Bugglesin kesken jäänyt levy Adventures In Modern Recording ja ryhtyä sen jälkeen tekemään todenteolla uraa tuottajana. Horn saavuttikin mittavaa menestystä jo vuonna 1982 tuottaessaan pop-yhtye ABC:n mainiosti menestyneen debyytti-levyn The Lexicon of Love.

Downes seurasi aluksi Hornia jatkamaan Bugglesin parissa, mutta hyppäsi pian Hornin kelkasta Howen ja basisti/vokalisti John Wettonin kelkkaanperustamaan Asiaan. Asian tehokas AOR-soundi puri ostavaan yleisöön ja yhtyeen esikoislevystä tuli yllättäen yksi vuoden 1982 suurimmista hiteistä.

Lue myös: Levyarvio: Yes – Going For The One (1977)

Howe, Downes ja Horn olivat pelastuneet yllättävänkin helpon oloisesti Yesin konkurssista, mutta yhtyeen rytmiryhmä Chris Squire ja Alan White olivat jääneet tuuliajolle. Jonkin aikaa he yrittivät saada bändiä XYZ (ex-Yes, ex-Zeppelin) kasaan Jimmy Pagen ja Robert Plantin kanssa, mutta se ei lopulta kantanut muutamia demoja pidemmälle kun Plant vetäytyi hommasta. XYZ:n kosahdettua Squire ja White julkaisivat yhdessä sanoittaja Peter Sinfieldin (King Crimson) kanssa mukavan joulusinkun ”Run With The Fox” joka ei kuitenkaan saavuttanut kovin suurta menestystä.

Levy-yhtiö yhytti tämän jälkeen Squiren ja Whiten yhteen Etelä-Afrikassa jo suht menestyksekästä uraa tehneen lauluntekijän ja multi-instrumentalisti Trevor Rabinin kanssa. Tätä ennen levy-yhtiö oli yrittänyt naittaa Rabinia mm. Foreignerin, Keith Emersonin ja… Asian kanssa. Piiri pieni pyörii.

Pianon soiton jo kuusivuotiaana aloittanut Rabin oli opiskelut klassista musiikkia ja perustanut vuonna 1972 rock-bändi Rabbittin jonka vuonna 1975 ilmestynyt Boys Will Be Boys! oli myynyt vauhdilla kultaa Rabinin kotimaassa Etelä-Afrikassa. Rabin julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa vuonna 1977. Se julkaistiin vain Etelä-Afrikassa. Rabin janosi kuitenkin kansainvälistä suosiota ja muutti Lontooseen. Rabin saikin nopeasti levytysopimuksen Chrysalikselta ja julkaisi kaksi soololevyä Face To Face ja Wolf kyseisen yhtiön tukemana. Rabinin mielestä tukea ei tosin tullut tarpeeksi ja turhautuneena levyjen heikkoon menestykseen hän purki sopimuksen ja muutti vuonna Los Angelesiin levy-yhtiö Geffenin vaikutusvaltaisen A&R-miehen John Kalodnerin kannustamana.

Losissa Rabin kirjoitti joukon AOR:lle haiskahtavia lupaavia biisejä joiden avulla hän yritti saada itselleen uutta parempaa levysopimusta. Monia levy-yhtiöitä kiinnostui, mutta ne olivat lähinnä halukkaita naittamaan Rabinin jo ennestään tuttujen muusikoiden kanssa tai liittämään hänet jo olemassa olevaan yhtyeeseen. Samoihin aikoihin Phil Carson joka oli yksi Atlanticin johtajista tuumaili että Yes olisi saatava taas tien päälle ja hän alkoi järjestelmään asioita kulissien takana. Hän järjesti tuottaja Mutt Langen (jolle Rabin oli tehnyt sessiokitaristin hommia) esittelemään Rabinin Yesin tuuliajolle jääneelle rytmiryhmälle.

Kolmikko järjesti jammailusession joka oli kaikkien osapuolten todistusten mukaan varsin kamalaa kuultavaa, mutta kemiaa heidän välillään tuntui olevan. Tästä intoutuneena Rabin, Squire ja White päättivät jatkaa yhteistyötä ja alkoivat kehittelemään biisejä lähinnä Rabinin demojen pohjalta. Toisin kuin Carson oli kaavaillut Squire, eikä etenkään Rabin, olleet kuitenkaan kiinnostuneita elvyttämään Yesin nimeä vaan he halusivat tehdä jotain aivan uutta uuden nimen alla. Nimeksi valikoitui Cinema. Pian tämän jälkeen Horn houkuteltiin mukaan tuottajaksi (hänelle tarjottiin aluksi myös laulajan pestiä). Paketti alkoi olla kasassa, mutta joukkoon kaivattiin vielä kosketinsoittaja.

Kosketinsoitinkioskin hoitajaksi yritettiin värvätä mm. U.K.:ssa ja Roxy Musicissa soittanutta virtuoosia Eddie Jobsonia, mutta Jobson kieltäytyi kunniasta koska hän ei pitänyt Squiresta ja toisaalta koska hän oli juuri työstämässä omaa soolodebyyttiään Green Albumia.

Seuraavaksi Cineman katse kääntyi Yesin alkuperäisen kosketinsoittajan Tony Kayen suuntaan. Kaye liittyikin yhtyeeseen, mutta ongelmaksi muodostui pian sama seikka joka oli johtanut alunperin Kayen erottamiseen Yesistä: Kaye ei ollut kiinnostunut tutustumaan moderniin syntetisaattoriteknologiaan vaan olisi halunnut hääräillä lähinnä rakkaiden Hammond urkujensa takana. Horn ja Kaye eivät myöskään tulleet lainkaan toimeen keskenään. Tämä johti lopulta noin puolen vuoden hommien jälkeen siihen että Kaye lähetettiin jälleen kilometritehtaalle ja koskettimien soitto jäi lähinnä kitaristi Rabinin harteille. Tämä ei ollut sinänsä suuri ongelma koska Rabin oli taitava kosketinsoittaja eikä levylle kaavaillut kosketinsoitinosuudet sinänsä virtuoosia edes kaivanneet.

Kun Cinema oli työstänyt levyä jo lähes vuoden päivät ja polttanut rahaa 300 000 puntaa joista puolet oli tullut suoraan Phil Carsonin omasta taskusta alkoi levy-yhtiötä huolestuttamaan. Atlanticin päässä ei oltu täysin vakuuttuneita siitä että Rabinin vokaalit riittäisivät kantamaan levyn listojen kärkipäähän. Yhtyeeltä alkoi loppumaan rahat. Jotain piti keksiä. Carson jatkoi juonimistaan Yesin palauttamiseksi maailmankartalle ja ehdotti että Squire ottaisi yhteyttä Jon Andersoniin ja kysyisi josko hän olisi kiinnostunut laulamaan levylle edes muutaman raidan.

Squire järjesti tapaamisen Andersonin joka lopulta pidettiin hänen autossaan koska sankariemme vaimot eivät tulleet keskenään toimeen eikä Andersonin siksi päästänyt Squirea sisään kotiinsa. Anderson siis kuunteli Cineman tuotantoa c-kasetilta Squiren Rolls Roycessa ja piti kovasti kuulemastaan. Tämän jälkeen Anderson järjestettiin pikavauhtia Hornin ZTT-studiolle jossa hän äänitti vokaalit neljään kappaleeseen ja teki hieman muutoksia sanoituksiin ja sovituksiin. Yhteistyö tuntui toimivan niin hyvin että Andersonin vokaalit päätettiin lisätä kaikkiin kappaleisiin. Tässä vaiheessa rahat olivat kuitenkin loppu. Tämä ei kuitenkaan ollut suuri hidaste sillä Carson järjesti kuuntelusession Atlanticin ison pampun Ahmet Ertegunin kanssa joka avasi kukkaronnyörit välittömästä kun hän ymmärsi että Anderson oli mukana kuvioissa ja yhtyeen uusi materiaali kuulosti kaupallisessa mielessä erittäin lupaavalta.

Uuden rahoituskierroksen myötä sessioita jatkettiin. Andersonin vokaalit lisättiin kaikkiin levyn kappaleisiin, sovituksia kehiteltiin lisää ja Anderson pääsi kirjoittamaan osan sanoituksista uudelleen. Tässä vaiheessa Carson huomautti että koska mukana oli nyt kolme Yes-miestä olisi nimen palauttaminen luontevaa ja kalliiksi paisunut projekti olisi näin helpompi saada aikanaan plussan puolelle. Pienen vastaan vänkäämisen jälkeen nimi Cinema siirrettiin suosiolla historiaan. Yes oli palannut.

Alan White, Trevor Rabin, Tony Kaye ja Chris Squire. Yksi ei kuulu joukkoon. Zalando ei onnistunut toimittamaan Andersonin XS-kokoisia nahkahousuja ajoissa.

Lue myös: Levyarvostelu: Yes – Relayer (1974)

Levyn nimeksi harkittiin tässä vaiheessa The New Yes Albumia, mutta lopulta yhtye päätti että se olisi ollut liian taakse päin katsova liike. Heillä oli käsissään moderni levy jonka oli tarkoitus aloittaa aivan uusi aikakausi. Modernismin hengessä päädyttiin hyvin yksinkertaiseen nimeen joka päätettiin napata levyn kataloginumerosta joka sattui olemaan 90124. Lopulta monien käänteiden jälkeen käv kuitenkini ilmi että kyseinen numerosarja oli jo ehditty antaa toiselle Atlanticin julkaisuille ja Squiren vastalauseista huolimatta nimeksi päätyi lopulta 90125 (tämä oli hänestä huomattavasti huonompi nimi kuin 90124!).

Levy jonka taakse oli ladattu suuria odotuksia oli nyt valmis. Sen taakse kaavailtiin suurta kiertuetta jolloin luonnollisesti ymmärrettiin että lavalle olisi saatava myös kosketinsoittaja. Eddie Jobson sai jälkeen kutsun joukkoon iloiseen. Tässä vaiheessa hänen esikoilevynsä oli valmis ja hän vastasi myöntyvästi sillä myös hänestäkin Yesin uusi musiikki kuulosti hyvältä ja ehkä Squireakin kestäisi rapsakka palkkashekki takataskussa. Tyypilliseen Yes-tyyliin homma meni kuitenkin tässä vaiheessa sekoilun puolelle. Ilmeisesti levy-yhtiön suunnalta huolestuttiin yhtyeen legitimiteetistä ja tätä haluttiin vahvistaa ottamalla mukaan vielä yksi Yesin alkuperäisjäsen. Eli kukapas muu kuin aiemmin ovet paukkuen käpälämäkeen lähtenyt Tony Kaye! Kaye kutsuttiin taas mukaan ja tässä vaiheessa ajatuksena oli vielä että yhtye esiintyisi kahden kosketinsoittajan kera. Näin Jobsonille jäisi tilaa ehkä myös soittaa viuluaan. Jobsonille asia tuli vastaan lopulta epämielyttävänä yllätyksenä konserttitreeneissä. Kukaan ei ollut muistanut tai viitsinyt asiasta mainita aiemmin. Uusi käänne ei miellyttänyt häntä lainkaan. Primadonnana tunnettu Jobson irtisanoutui hankkeesta. Jobsonista ehti kuitenkin jäädä pysyvä jälki Yesin historiaan sillä hän ehti ennen eroamistaan esiintyä ”Owner Of A Lonely Heartin” musiikkivideossa.

Entä millaista musiikkia Cinem… eikun Yes kansalle nyt kaupitteli? Jossain määrin 90125:sen musiikki jatkaa Draman linjalla eli se suoristaa Yesin progressiivisia koukeroita entisestään ja astuu entistä lähemmäs pop-musiikin keskiviivaa.Toisaalta levy rokkaa hetkittäin niin rajusti että ei voida missään nimessä puhua myöskään puhtaasta pop-levystä. Ehkä 90125:sen voisi määritellä pop-soundeilla tuotettuksi rock-levyksi jossa on kevyt progressiivinen kierre. Kaksi asiaa nousee määrittelemään 90125:sta ehkäpä enemmän kuin mikään muu. Ensimmäinen näistä on Rabinin tarttuvat AOR-henkiset kertosäkeet ja toinen Hornin äärimmäisen hiottu ja moderni tuotanto. Horn on viilannut soundit viimeisen päälle ja levyn jokainen sekuntti tuntuu huolitellulta ja tarkkaan mietityltä. Toisaalta Horn on kuitenkin vakaasti painottanut että levy on pääosin bändin livenä soittama ja lopulta kyse on vain huolitellusta tuotannosta joka ottaa irti kaiken mahdollisen levyn hienoista muusikoista. Yes soittaakin aiempaa yksinkertaisemman materiaalinsa todella tiukasti ja huikealla auktoriteetilla. Myös vokaaliosuuksiin on kiinnitetty valtavasti huomiota. Anderson kuulostaa harvalla levyllä aivan yhtä hyvältä kuin Hornin huolitellusti äänittämänä 90125:lla.

90125 käynnistyy biisillä josta tuli levyn ja samalla myös Yesin koko historian suurin sinkkuhitti. Atlanticin pomo Ahmet Ertegun oli ilmoittanut jo projektin alkuvaiheessa että ”pojat tällä kertaa levyllä on oltava hitti” ja pojathan sellaisen sitten toimitti.

Albumin ensimmäinen raita ”Owner Of A Lonely Heart” perustui Rabinin Los Angelesissa kirjoittamaan demoon ja ainakin Horn on väittänyt että kappale olisi ollut jäämässä kokonaan levyltä pois ellei hän olisi vaatimalla vaatinut sitä otettavaksi mukaan. ”Owner Of A Lonely Heartia” ryhdyttiinkin äänittämään vasta kun suurin osa muusta materiaalista oli lähes valmiiksi työstettyä.

Horn on kertonut tajunneensa heti Rabinin demon kuultuaan että ”Owner Of A Lonely Heartissa” oli valtavaa hittipotentiaalia. Samaan hengenvetoon hän on todennut että vaikka kertosäe oli loistava niin rabinin alkuperäisen version säkeistöt olivat hänestä kammottavaa kuultavaa ja juuri sellaista ”Amerikan rokkia” jota hän vihasi. Horn päätti että hän tekisi kaikkensa tehdäkseen lopputuloksesta kiinnostavamman. Lopullinen versio hyötyykin paitsi koko bändin sovitustyöstä ja parannetuista sanoituksista, mutta etenkin Hornin tuotannosta jota voisi hyvin kutsua ylituottamiseksi ellei lopputulos olisi niin loistava.

Lopullisessa versiossa kohtaa täydellisesti Rabinin ärhäkkä kitarariffi, Hornin tuotannolliset jipot joista kuuluisimpana Fairlight-torvien (jotka oli ilmeisesti samplattu James Brownin yhtyeeltä) tehokkaat iskut, breakbeatmaiset samplet sekä Andersonin vahvasti laulama äärimmäisen tarttuva kertosäe. Vanhan ajan Yesiltä biisi ei kuulosta lainkaan, mutta pop-biisinä se on lähes täydellinen. Livenä “Owner Of A Lonely Heart” ei ole toiminut ikinä kovin hyvin mikä kertoo siitä miten tärkeässä roolissa Hornin studiokiillotus on tässä biisissä.

“Owner Of Lonely Heart” nousi USA:ssa sinkkulistojen kärkeen ja oli ilmeisesti myös vuoden kahdeksanneksi myydyin sinkku koko vuonna. Kappale ei ole mielestäni levyn vahvinta antia, mutta sen merkitystä levyn menestyksen veturina ei voi tietenkään kiistää.

Myös levyn toinen raita on ”Hold On” on peräisin Rabinin demolaarista. Se sisältää hienon acappella osion jossa Anderson messuaa intensiivisesti kevyesti robottimaiseksi efektoidulla äänellä. Kertosäettä ”Hoooold on” hoetaan hieman liikaa, mutta kappale rullaa silti varsin mukavasti ja Rabin pääsee soittamaan muutaman upean elohopeamaisesti soljuvan kitarabreikin.

Kahden Rabin-vetoisen biisin jälkeen on luvassa pääosin Squiren säveltämää musiikkia. ”It Can Happen” alkaa helisevällä sitarilla (jota soittaa vierailija Deepak Khazanchi) ja Squiren jännästi pumppaavalla bassokuviolla. Andersonin vokaalit ovat jälleen huikeaa kuultavaa. Hänen äänessään on hurjaa itsevarmaa voimaa ja intensiteettiä. Kappaleen vokaalisovitukset ovat muutenkin erinomaiset ja ne hyödyntävän myös Squiren ääntä hienosti. Kappaleen staccattomainen kertosäe ”It can happen to you / It can happen to me /It can happen to everyone eventually” on todella koukuttava ja taitavasti rakennettu. Myös Alan White pääsee loistamaan rummuissa hänen koristellessa tiukkaa soittoaan näppärillä pikku filleillä siellä täällä. ”It Can Happen” on yksi 90125:sen vahvimmista biiseistä.

Levyn neljäs biisi ”Changes” alkaa upealla instrumentaalisella Whiten säveltämällä introlla joka tuo hieman mieleen King Crimsonin 80-luvun alun ”gamelan-rockin”. Epäsäännöllisessä tahtilajissa (17/8 on joku neropatti laskenut) kilkuttava marimbamainen kuvio yhdistyy syntetisaattoriin ja intro nostaa intensiteettiä onnistuneesti kun mukaan yhtyy Whiten rummut ja rujolla soundilla soiva Rabinin sähkökitara. Sitten yhtäkkiä tunnelma muuttuu huomattavasti leppoisammaksi ja siirrytään varsinaiseen lauluun jonka Rabin kirjoitti.

Rabin sai etsikkoaikanaan Los Angelelissa levy-yhtiöiden väeltä käskyn kirjoittaa musiikkia joka kuulostaisi enemmän Foreignerilta. Tähän Rabin totesi että ”kiitti, mutta enpä taida” mikä on ironista sillä itseasiassa ”Changes” liikkuu ainakin jossain määrin samalla tontilla kuin tuo AOR-jätti. Mutta onneksi ”Changes” on kaikin puolin kuin turbobuustattu versio Foreignerista. Kappaletta kannattelee Rabinin korskisti soiva yksinkertainen riffi ja Whiten simppeli, mutta äärimmäisen tiukka, rumpubiitti. Hienointa biisissä on kuitenkin se kuinka onnistuneesti se vuorottelee Rabinin ja Andersonin lauluääntä. Rabinin ääni yksinään käy nopeasti tylsäksi, mutta kun se laitetaan vastakkain Andersonin omaperäisemmän korkean äänen kanssa on lopputulos voimakas. Etenkin kun Anderson on jälleen laulajana tässäkin biisissä aivan liekeissä.

”Changes” ansaitsee kiitosta myös dynamiikastaan. Se siirtyy jouhevasti rauhallisemmista hetkistä kovaäänisesti iskeviin osioihin ja takaisin mikä tuo kokonaisvaikutelmaan progemaista otetta vaikkei yksittäiset soittosuoritukset erityisen haastavia olekaan.

Lopussa palataan nopeasti intron minimalistiseen rytmikuvioon, mutta uusinta jää turhan pikaiseksi ja olisikin ollut mukava jos sitä olisi kehitelty outrossa hieman pidemmälle.

”Changesin” upea intro antaa odottaa enemmän kuin mitä Rabinin varsinainen laulu lopulta lunastaa, mutta mainiosta ja monipuolisesta biisistä on silti kyse.

Seuraavaksi kuullaan levyn ensimmäinen ja ainoa instrumentaalinen biisi ”Cinema”. Nimi nostaa tietysti hattua lyhyelle ajanjaksolle jolloin yhtye vielä oli nimetty samoin.

”Cineman” kerrotaan olevan 20-minuuttisen ”Time” nimisen eepoksen intro. 90125:lle ”Timesta” päätyi vain 2 minuuttia. Mitä lopulle 18 minuutille tapahtui tarina ei kerro. Äänitettiinkö se todella? Jos äänitettiin niin ainakaan se ei ole vieläkään pulpahtanut esiin mikä on Yesin tapauksessa kummallista sillä kaikki mahdollinen ja mahdoton on yleensä ennemmin tai myöhemmin nähnyt päivän valon jossain muodossa.

Valitettavan lyhyt ”Cinema” on tehokas pikkuinstrumentaali. Rabinin kitara sukeltelee, liitää ja kirkuu mallikkaasti, White riehuu rumpusettinsä keskellä hyperaktiivisesti ja Squiren kädet vaeltavat bassonkaulalla vapautuneesti. Liian nopeasti loppuessaan ”Cinema” saa kaipaamaan lisää. Mikä ei ole ikinä huono merkki.

“Cinema” voitti Yesille Grammy-palkinnon kategoriassa vuoden paras instrumentaalinen kappale (”Best Rock Instrumental Performance”).

Instrumentaalisesta ”Cinemasta” loikataan toiseen ääripäähän sillä seuravaa kappaletta dominoi nimenomaan laulu. Squiren ja Rabinin yhteistyössä säveltämä ”Leave It” on levyn kummallisinta antia ja suoranainen vokaali-iloittelun tour-de-force. Funkahtahtava bassoraidan varassa sykkivä kappale nostaa nimittäin vokaalit täysin pääosaan. Lukuisia vokaaliraitoja vastakkain pingispallomaisesti heittelevän biisin soundi on äärimmäisen tiukka ja suorastaan futuristinen. Whiten oikeat rummut sekoittuvat täysin kitkattomasti Fairlightilla samplattyihin rumpuiskuihin. ”Leave It” on levyn kappaleista ”Cineman” ohella ainoa josta Anderson ei saanut krediittiä lainkaan.

”Our Song” on ilmeisesti pääosin Andersonin käsialaa, mutta sulautuu tyylillisesti muuhun materiaaliin. Uutta ”Close To The Edgea” ei siis kannata odottaa. Biisissä miellyttää Squiren mureasti soiva bassolinja ja Andersonin hengästyttävä laulusuoritus. Fanfaarimaiset kosketinsoitinosiot osiot ovat harvoja hetkiä 90125:lla kun koskettimet nousevat levyllä keskeiseen rooliin. Biisin loppukiihdytys on varsin tehokas.

”City Of Lovessa” loikataan hieman hardrockin puolelle. Kevyesti uhkaavien riffien ja yllättävien rytmisten iskujen… Anderson ei ole yleensä parhaimmillaan kun hänen pitää olla oikein rrrock-rrrock, mutta hän selviää kohtuullisen hyvin ”City Of Loven” uhittelevista lauluosuuksista Rabinin antaessa tukea. Siellä täällä kuullaan jopa Michael Jacksonin mieleen tuovia kiljahduksia! Ymmärtääkseni Jackson diggaili 90125:sta kovasti ja hän on samplannyt ”Owner Of A Lonely Heartia” biisiin ”D.S.” ja päätyipä Rabin lopulta myös lurittelemaan kitarasoolon popin kuninkaan levylle HIStory: Past, Present and Future, Book I.

Levyn päättää “Hearts” joka seitsemän minuuttisena on sen pisin kappale. ”Hearts” on levyn kappaleista ainoa joka on merkitty koko yhtyeen nimiin. Biisi käynnistyy kellomaisesti soivalla yksinkertaisella syntetisaattorimelodialla ja Andersonin vokaaleilla joiden vastapainoksi nostetaan Rabinin ääni. ”Hearts” on rakenteeltaan ”Changesin” ohella 90125:sen monipuolisinta antia sillä se sisältää monta erillistä osiota. Näistä osa toimii paremmin kuin toiset ja ”Hearts” jää epätasaiseksi kokonaisuudeksi. Palaset eivät aivan loksahtele kohdilleen. Kappaleen varsinainen kertosäe on ollut minusta aina hieman korni, mutta toisaalta Andersonin säveltämä vastamelodia (säkeistö ”Many moons cascade one river…”) on todella voimakas. Loppupuolella siirrytään ”City Of Loven” mieleen tuoviin hardrock-tunnelmiin ja Rabin surisuttelee ja vonguttelee kitaraansa hyvän maun rajamailla. Pääosin kuitenkin voiton puolelle jääden. Lopussa kuullaan vielä hyvin andersonmainen harras kooda joka olisi sopinut täydellisesti myös Jon & Vangelis -levyille. Andersonille ”Hearts” on ilmeisesti rakas kappale sillä hän on myöhemmin soolourallaan palannut sen pariin useasti. Ikimuistoisimmin hienolla Change We Must (1994) -levyllä jolla biisi esitettiin sinfoniaorkesterin kera.

90125:sta tuli vauhdilla jättimäinen menestys ja hieman lähteestä riippuen sen kerrotaan myyneen 7-8 miljoonaa kappaletta. Siitä tuli siis useamman miljoonan marginaalilla Yesin suurin menestys. Pitkällä tähtäimellä levyn menestys ei välttämättä tehnyt Yesille tai ainakaan kaikille yhtyeen jäsenille hyvää. Osa jäsenistä sortui loputtomien juhlien kierteeseen ja Yes kokonaisuutena hukkasi liikaa aikaa tulevaisuudessa jahdatessa omaa häntäänsä ja yrittäessä toistaa ”Owner Of A Lonely Heartin” ja 90125:sen menestystä. 90125:sta tuli myös taakka siinä mielessä että se jakaa yhtyeen fanien mielipiteitä vahvasti. Osa rakastaa levyä, mutta vähintään yhtä moni intohimoinen proge-lipun liehuttaja vihaa sitä syvästi. Itseni kaltaiset kuuntelijat jotka arvostavat sekä yhtyeen 70-luvun progelevyjä että 90125:sta lähes tasaveroisesti taitavat olla vähemmistössä.

Kenelle sitten kuuluu kiitos 90125:en menestyksestä? Suurin kunnia on annettava kahdelle Trevorille. Rabin toi pöytään läjän tarttuvia melodioita ja kertosäkeitä jotka Horn kuorrutti nerokkaalla tuotannollaan ja soundeilla jotka yhä tänä päivänä kuulostavat upeilta. Olisi kuitenkin väärin unohtaa muiden Yes-miesten panos sovituksissa (Squire kunnostautuu myös säveltäjänä muutamassa biisissä jotka kuuluvat levyn parhaimmistoon) jotka vievät kappaleita huomattavasti kiinnostavampaan suuntaan kuin mihin Rabinin alkuperäiset demot viittasivat. Rabin on jossain määrin ampunut itseään jalkaan julkaisemalla demot 90124 nimen saaneella levyllä ja niiden perusteella biiseillä oli suuri vaara jäädä latteaksi ja kliseiseksi keskitien areenarockiksi. Yesin ja Hornin käsissä kappalemateriaali nousee aivan eri tasolle. Kaiken kruunaa tietysti todella kovassa iskussa olleen Jon Andersonin omalaatuiset vokaalit.

Valitettavasti Yes hukkasi 90125:sen aikaan saaman valtavan momentumin kiertämällä turhan pitkään ja vetkuttelemalla seuraavan levynsä tekoa. Lopulta 1987 ilmestynyt Big Generatorin äänitettiin riitaisissa merkeissä. Levyn teko vei lopulta yli kaksi vuotta ja järkyttävän määrän rahaa loputtomasti eskalotuivina studiokuluina. Valtavalla budjetilla kokoon pakerrettu Big Generator myi tavallisten kuolevaisten mittakaavassa hyvin, mutta vain murto-osan 90125:sen määrästä. Lopulta myös Rabinin ja Andersonin valtataistelu oli vääjäämätön.

Siinä missä Big Generatorin epäonnistumisen voi ajatella käynnistäneen Yesille pitkän ja sekavan, täynnä kummallisia käänteitä olevan, ajanjakson voidaan yhtälaisesti lähes täydellistä pop-levyä 90125:sta pitää Yesin lähes 15 vuotta kestäneen voittokulun päätepisteenä.

Parhaat biisit: ”Changes”, ”It Can Happen”, ”Cinema”, ”Leave It”, ”Hearts”

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

”Owner of a Lonely Heart” 4:27
”Hold On” 5:15
”It Can Happen” 5:39
”Changes” 6:16
”Cinema” 2:09
”Leave It” 4:10
”Our Song” 4:16
”City of Love” 4:48
”Hearts” 7:34

Yes

Jon Anderson: vokaalit Chris Squire: bassokitarat, vokaalit Trevor Rabin: kitarat, koskettimet, vokaalit Alan White: rummut, perkussiot, taustavokaalit, Fairlight CMI Tony Kaye: koskettimet

Vierailijat

Deepak Khazanchi: sitar ja kitara (3) Graham Preskett: viulu (6)