Levyarvio: Pink Floyd – The Final Cut (1983)

The Final Cut on Pink Floydin 12. studioalbumi.

Pink Floyd oli The Wall -levyn jälkeen sekaannuksen tilassa. Kosketinsoittaja Rick Wright oli savustettu ulos bändistä, rumpali Nick Masonia kiinnosti enemmän kilpa-autoilu kuin musiikki ja laiskaksi käynyt kitaristi David Gilmour kulki voimattomana mukana tarmokkaan kenraali Roger Watersin johtaessa vuotavaa laivaa diktaattorimaisin ottein. 

The Wallin jälkeen Pink Floydin ensimmäinen ajatus oli rakentaa hieman lisää muuria. Tarkoituksena oli nimittäin julkaista Spare Bricks -niminen levy joka kokoaisi yhteen The Wall -levyn ylijäämämateriaalia sekä Alan Parkerin The Wall -elokuvaa varten erikseen sävellettyä musiikkia. 

Kun Floyd ryhtyi hommiin heinäkuussa 1982 oli muutaman kuukauden kestänyt Falklandin sota tuoreena Watersin mielessä. Päivänpolttava aihe vangitsi Watersin huomion niin vahvasti että kyseisestä konfliktista tuli hänelle keskeinen inspiraatio uutta levyä varten. Spare Bricks lensi roskakoriin ja Waters päätti rakentaa aivan uuden konseptin joka perustui paitsi Falklandin sotaan niin myös Watersin laajempaan pettymykseen sitä kohtaan millaiseksi maailma oli muuttunut toisen maailman sodan jälkeen. Waters piti Falklandin sotaa täysin idioottimaisena virheeltä kotimaaltaan Englannilta. Waters piti koko konfliktia lähinnä populistisena manööverina jolla pääministeri Margaret Thatcher pyrki vahvistamaan poliittista asemaansa nostattamalla kansallismielistä sotakiimaa. 

”I am not pacifist. I think there are wars that have to be fought, unfortunately. I just don’t happen to think that the Falklands was one of them.”

Roger Waters

Universaalimmalla tasolla Watersia raivostutti että toisen maailman sodan jälkeen lupaavasti rakentunut hyvinvointivaltio oli murentumassa oikeiston noustessa valtaan Briteissä. Myös lupaus ikuisesta rauhasta oli maailmanlaajuisesti muuttunut kylmäksi sodaksi ja koko ihmiskunta tuntui elävän jatkuvan ydinsodan uhan ikeessä. Waters päätti purkaa kaiken vihansa ja surunsa aiheen tiimoilta seuraavalle Pink Floydin levylle The Final Cut joka sai alanimekseen Requiem For A Post-War Dream, sielunmessu sodan jälkeiselle unelmalle.

The Wall oli jo sivunnut osittain samaa tematiikkaa ja Waters pelastikin Spare Bricks -projektista neljä kappaletta, “Your Possible Pasts”, “One Of The Few”, “The Final Cut” ja “The Hero’s Return”, jotka olivat olleet alunperin ehdolla jo The Wallille. Gilmouria ratkaisu ei miellyttänyt. Hänestä kappaleilla jotka eivät olleet, hänen mukaansa, tarpeeksi hyviä The Wallille, ei ollut asiaa myöskään seuraavalle levylle. Waters löi vastapalloon ja kysyi mitä biisejä Gilmourilla oli tarjota levylle. Gilmourilla ei ollut yhtäkään. Gilmour olisi halunnut aika kappaleiden kirjoittamiseen, Waters viittasi ehdotukselle kintaalla todeten että jos Gilmour oli saanut viimeisen viiden vuoden aikana kolme biisiä aikaiseksi niin hän ei jäisi odottelemaan herra kitaristin inspiraation mahdollista puhkeamista.

Hanke lähti siis etenemään Watersin ohjastamana ja projektista tuli äärimmäisen riitaisa ja stressaava kokemus kaikille osapuolille. Ilmeisesti pitkin matkaa Waters uhkaili muuntavansa projektin sooloalbumiksi. Samaa kikkaa hän oli käyttänyt jo The Wallin aikana pitääkseen kapinoivan miehistön kurissa. Ennen The Wallia Pink Floyd oli pieleen menneiden bisnes-hankkeiden takia konkurssin partaalla joten on ymmärrettävää että uhkaus toimi silloin. Sitä on vaikeampi käsittää miksi vastaavalla uhkauksella olisi ollut enää painoarvoa The Wallin jälkeen kun kaikkien mukana olleiden tilien olisi kuvitellut suorastaan pullistelevan kyseisen jättimenestyksen myötä. Toisaalta on myös eri asia olisiko EMI suostunut kyseiseen siirtoon sillä Pink Floyd oli sille velkaa vielä yhden levyn.

Oli syy mikä hyvänsä Waters onnistui saamaan tahtonsa läpi ja marginalisoimaan Gilmourin ja Masonin panoksen levyllä. Osittain tarkoituksella, osittain siksi ettei kummallakaan tuntunut olevan kovin paljoa tarjottavaa. The Final Cutin musiikki ja sanoitukset ovat molemmat 100% Watersin käsialaa ja hän laulaa lähes kaikki levyn vokaalit (Waters suunnitteli itse jopa levyn kannet). Gilmour pääsee ääneen vain yhdessä kappaleessa joten hänen roolikseen jäi lähinnä soittaa sähkökitarasooloja siellä täällä pitkin levyä. Mason puolestaan soittaa kyllä rumpuja lähes joka raidalla, mutta useissa kappaleissa rumpujen rooli on hyvin satunnainen. The Final Cut ei ole tyypillistä rock-musiikkia jossa rumpusetti potkii jatkuvasti musiikkia eteenpäin vaan rumpuja käytetään enemmänkin orkestraalisesti niin että ne tuodaan mukaan usein vain kappaleiden nostatuksissa.

Levyn takakannessa Watersin valta-asema väännetään rautalangasta tekstillä ”the final cut a requiem for the post war dream by roger waters performed by pink floyd”.

Waters siis onnistui nujertamaan yhtyetoverinsa, mutta jostain syystä hän ei kuitenkaan halunnut tuottaa levyä yksinään. Tuottajaksi hänen itsensä ja Gilmourin rinnalle pestattiin The Wallille orkestraatioita kirjoittanut klassisesti koulutettu Michael Kamen. Myös äänittäjä James Guthrie palkittiin lopulta tuottajan tittelillä. Gilmour puolestaan menetti omansa äänitysten loppuvaiheessa tapahtuneen riidan seurauksena.


Lue myös: Levyarvio: Pink Floyd – Wish You Were Here (1975)

Musiikki on toteutettu neljän studiomuusikon (tuottaja Kamen soittaa suurimman osan koskettimista), muutaman taustavokalistin ja kokonaisen sinfoniaorkesterin kera. The Final Cutin soundi on puoliakustinen. Syntetisaattorien tai sähkökitaran sijasta sointia hallitsee usein vähäeleisesti soiva Kamenin sovittama sinfoniaorkesteri (National Philharmonic Orchestra), akustinen kitara tai piano. Masonin rumpuja käytetään säästeliäästi, mutta silloin kun ne pääsevät ääneen soivat ne suorastaan räjähtävällä voimalla. Ja niin kitkainen kuin Watersin ja Gilmourin suhde levyä tehtäessä olikin niin Gilmourin sähkökitara soi silti levyllä varsin komeasti siellä täällä. 

Erityisen kitkerästi Gilmourin sähkökitara valittaa äärimmäisellä tavalla dynamiikkaa hyödyntävässä ”Your Possible Pastissa” sekä ”The Fletcher Memorial Homessa” jossa se soi melankolisen pohdiskelevasti, mutta silti painokkaasti. Sarkasmia tihkuva ja pääosin orkestraalinen ”The Fletcher Memorial Home” on muutenkin yksi levyn kohokohdista. Tuossa hienossa kappaleessa Watersin telkeää sanoituksissaan diktaattorit ja kolonialistit hoitokotiin jossa vuorostaan he joutuvat nöyryytetyiksi ja elämään muiden mielivaltaisten sääntöjen mukaan.

Take all your overgrown infants away somewhere
And build them a home, a little place of their own
The Fletcher Memorial
Home for Incurable Tyrants and Kings

Myös ”Not Now Johnissa” Gilmourin kitara saa runsaasti tilaa. Se onkin levyn ainoa kappale joka kuulostaa enemmän tai vähemmän tavalliselta rock-musiikilta. Ja ainoa ainoa jossa kuullaan pääroolissa Gilmourin laulua. Olin pitkään sitä mieltä että ”Not Now John” on rikka The Final Cutin muuten hienostuneessa ja epä-rockmaisessa tyylissä ja sitä se onkin, mutta vuosien myötä olen lämmennyt kappaleelle ja vaikkei se ihan saumattomasti kokonaisuuteen istukaan niin kyllä se fuck-pommeineen on ihan viihdyttävä ralli.

Solistinen päärooli luovutetaan pari kertaa myös saksofonisti Raphael Ravenscroftille. Ensimmäisen kerran hänen tenorisaksofoninsa valittaa dramaattisen lyyrisesti ”The Gunner’s Dreamia” jossa sen rinnalla raivoaa Watersin aggressiiviset karjahdukset ja tuimalla paatoksella iskevä sinfoniaorkesteri. Toisen kerran Ravenscroftia kuullaan aivan levyn loppuhetkillä hienossa ”Two Suns in the Sunsetissa”.

You believed in their stories of fame, fortune and glory
Now you’re lost in a haze of alcohol soft middle age
The pie in the sky turned out to be miles too high
And you hide, hide, hide
Behind brown and mild eyes

Pääosassa pitkin levyä on kuitenkin nimenomaan Roger Watersin vokaalit. Watersin ääni vaeltaa levyllä kuiskauksista karjahduksiin ja usein hän kuulostaa kuin olevansa tukehtumaisillaan vihaan. Tai välillä pehmeämmissä hetkissä suruun. Oli Watersin suorituksesta mitä hyvänsä niin tuskin kukaan voi kieltää sen intohimoisuutta. Ja vaikka laulusuorituksissa on välillä vastaavaa teatraalisuutta kuin The Wallissa on niissä myös uudenlaista autenttisuutta.

The Final Cutin sanoitukset ovat kitkeriä, poliittisia, mutta toisaalta Waters ammentaa selvästi niihin paljon paitsi henkilökohtaisia tunteitaan niin myös omaa henkilöhistoriaansa joka tulee selkeiten esiin tietenkin suorina viittauksina isänsä kuolemaan toisessa maailman sodassa. Aihe jota Waters sivusi jo The Wallilla. Itselleni ei tule montaa rock-levyä mieleen jonka lyriikat päihittäisivät The Final Cutin. Parhaimmillaan sanoitusten emotionaalinen lataus on huikea ja niiden tehoa korostaa Waterin intohimoiset (ja välillä maaniset) laulusuoritukset.

Levyn ehkä vahvin vokaalisuoritus kuullaan nimibiisissä ”The Final Cut”. Hieman ”Comfortably Numbin” mieleen tuova kappale sisältää samankaltaisen itsepintaisesti ympyrää kiertävän jousien pehmestä soittavan ostinaton kuin kuuluisampi esikuvansa. Waters vie äänensä kappaleessa ääripäästä toiseen. Hän aloittaa hyvin hiljaisesti ja rauhallisesti laulaen, pikku hiljaa intensiteettiä kasvattaen kunnes hänen äänensä räjähtää lopulta todella vimmaiseksi karjunnaksi joka on täynnä tunnetta. Draaman kaari on upea. Kappaleen kruunaa uljaasti liitävä Gilmourin kitarasoolo joka olisi saanut olla selvästi pidempi.

Waters ei ole laulajana mikään luonnonlahjakkuus ja hän joutui tekemään todella paljon töitä The Final Cut -levyn vokaaliosuuksien purkkiin saamiseksi. Hänen kanssaan pitkää päivää teki Michael Kamen jonka pitkällinen prosessi oli ajaa hulluksi.                

Entä missä on Nick Mason? Kyllä levyllä Masonin rumpuja siellä kuullaan ja usein ne soivat varsin tehokkaasti mikä tosin on enemmän dynaamisten sovitusten ja tuotannon ansiota kuin nokkelan soiton ansiota. Viimeisessä kappaleessa ”Two Suns in the Sunsetissa” on Pink Floydille poikkeuksellisen monta tahtilajin vaihdosta mikä oli Masonille liikaa ja hän luovuttikin tuossa biisissä suosiolla paikkansa sessiorumpali Andy Newmarkille. Mason sai tehtäväkseen huolehtia myös levyn lukuisten äänitehosteiden hankinnasta/äänittämisestä. 

Kaiken kaikkiaan peräti kahdeksassa eri studiossa rakennettu The Final Cut äänitettiin hyödyntäen Holophonic -systeemiä jonka oli tarkoitus tuoda ylimääräistä kolmiulotteisuutta musiikkiin. En osaa sanoa mikä Holophonicin lopullinen merkitys kokonaisuudessa on, mutta levy kuulostaa kauttaalta todella hyvältä. Erityisen vaikuttavaa on levyn laaja dynamiikka jota Waters käyttää tehokkaasti draaman kaarien rakentamiseen. Harva rock-levy on dynaamisilta vaihteluiltaan niin terävä kuin The Final Cut. Tiedän että joitakin se häiritsee, mutta itse rakastan tämän levyn soundeja ja toivoisin että useampi bändi uskaltaisi mennä yhtä pitkälle. Pilven polttelun taustamusiikiksi The Final Cut ei sovellu kuten ehkä jotkut aiemmat utuisemmat Floyd-albumit.

Levyn päättää sen ehdoton kohokohta tyrmäävän upea ja koskettava päätösraita ”Two Suns in the Sunset”. 

Enimmäkseen 4/4 kulkeva tunnelmallinen kappale sisältää muutaman hienovaraisen loikkauksen poikkeusjaollisiin tahteihin mikä oli, kuten jo opimme, liikaa Masonille. Tämä tuo kappaleeseen tietynlaista arvaamatonta energiaa ja mahdollistaa tietenkin täydellisen rytmityksen Watersin intohimoisesti laulamien sanoitusten kanssa jotka, myönnettäköön, ovat kappaleen todellinen tähti hänen intohimoisten vokaalien kanssa.

Ravenscroftin saksofoni palaa kappaleen koodassa. Hänelle kirjoitettu melodia on upea ja tunnelataus vahva, mutta soittosuoritus on hieman liian kermainen.

”Two Suns In The Sunsetin” sanoitukset maalaavat synkeän tuokiokuvan hetkessä jossa maailman obsessio sotaan kohtaa lakipisteensä. Kappaleen tarinasssa perheenisä ajaa autollaan kohti auringonlaskusa kunnes yhtäkkiä taivaalla hehkuu kaksi aurinkoa joista toinen muuttuu sienipilveksi. ”Two Suns In The Sunsetin” kolme viimeistä säkeistöä ovat ehkäpä hyytävintä rock-lyriikkaa jota olen kuullut. Etenkin kun se yhdistyy suhteellisen leppoisaan musiikkiin ja Watersin vokaaleihin jotka suurin piirtein ensimmäistä kertaa levyllä kuulostavat sympaattisilta ja suorastaan toverillisilta.

The wire that holds the cork 
That keeps the anger in 
Gives way 
And suddenly it’s day again. 
The sun is in the east 
Even though the day is done. 
Two suns in the sunset 
Hmm
Could be the human race is run.

Like the moment when the brakes lock 
And you slide towards the big truck 
”Oh no!” 
”Daddy, Daddy!” 
You stretch the frozen moments with your fear. 
And you’ll never hear their voices 
And you’ll never see their faces 
You have no recourse to the law anymore.

And as the windshield melts 
My tears evaporate 
Leaving only charcoal to defend. 
Finally I understand the feelings of the few. 
Ashes and diamonds 
Foe and friend 
We were all equal in the end.

Todella hyytävä lopetus levylle. Kappale on yksi Pink Floydin tai no siis Roger Watersin upeimmista ja toimii täydellisenä joutsenlaulana hänen Pink Floyd -aikakaudelleen. Tavallaan olisi ollut kaunista jos se olisi ollut myös koko yhtyeen finaali. Lopussa kaikki olisivat olleet yhtä tasa-arvoisia vaikka Pink Floydin arjessa toiset olivatkin olleet jo pitkään tasa-arvoisempia kuin toiset… Foe and friend… We were all equal in the end.

2004 uudelleenjulkaisulla keskelle levyä lisättiin vielä kappale ”When The Tigers Broke Free” joka oli The Wallin ylijäämämateriaalia joka oli kuitenkin saanut kotinsa jo The Wall -elokuvassa. Täysin ilman rock-instrumentteja hartaasti vain vaskipuhaltimien, patarumpujen ja mieskuoron säestämänä kulkeva kappale on hienoa kuultavaa, mutta itselleni, alkuperäiseen biisilistaan tottuneena, se tuntuu vieraalta osana levykokonaisuutta. Temaattisesti Watersin isän Eric Watersin toisessa maailman sodassa tappaneesta Anzion maihinnoususta kertova kappale kyllä sopii kokonaisuuteen sen pedatessa maaperää monille muille biiseillä jotka kertovat sodan jälkeisistä pettymyksistä.


Lue myös

The Final Cut nousi ilmestyessään mm. Englannissa albumilistan ykköseksi. Tämä kertoo kuitenkin enemmän Pink Floydin valtavasta yleisestä suosiosta The Wallin jälkeen kuin The Final Cut -albumin kaupallisuudesta (kaikki sivuston lukijat ymmärtänevät että laadun kanssa listamenestyksellä ei ole koskaan ollut mitään tekemistä). Pidemmällä tähtäimellä myyntiluvut jäivät kaus siitä mihin Floyd oli Dark Side Of The Moonin jälkeen yleensä yltänyt. Pitkässä juoksussa on myös ilmiselvää ettei The Final Cut nauti kovin suurta arvostusta keskimääräisen Pink Floyd -fanin taholta. Arvosteluissa levy sai ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton. Osa kriitikoista suorastaan suitsutti levyä (”art-rock’s crowning masterpiece” – Rolling Stone” ja toiset polkivat sen syvimpään maanrakoon ”a miletone in the history of awfulness” – Melody Maker).

The Final Cutin suurin ongelma lienee lopulta se että levy julkaistiin Pink Floyd -nimen alla eikä Roger Watersin ensimmäisenä sooloalbumina. Waters on itse väittänyt että hän olisi ollut täysin valmis tähän, mutta Mason ja Gilmour vastustivat koska ”he ymmärsivät että lauluja ei kasva puissa”. Watersin väittämä ei kuitenkaan oikein tunnu uskottavalta. Kuinka Mason ja Gilmour olisivat todella voineet estää Watersin kaltaista itsevaltiasta jos hän todella olisi halunnut The Final Cutin ilmestyvän oman nimensä alla? Joka tapauksessa Watersin nimen alla julkaistuna The Final Cut ei olisi kärsinyt liiallisista ja vinoutuneista odotuksista joita Pink Floydin kaltaisen jätin levyyn aina kohdistuu. Toisaalta vaikka The Final Cut ei ole Pink Floydia tyypillisimmillään niin on se tavallaan kuitenkin suhteellisen luontevaa jatkumoa The Wallille. Itse pidän joinain päivinä The Final Cutista jopa enemmän kuin edeltäjästään. Ainakin se on tasaisempi kokonaisuus vaikkei aivan The Wallin kirkkaimpia hetkiä saavutakkaan tai yllä vastaavaan konseptuaaliseen nerokkuuteen.

The Final Cutin jälkeen Pink Floydin tarinan piti olla ohi. Ainakin jos se Watersista riippuisi. 

Floyd ei lähtenyt kiertueelle The Final Cutin jälkeen vaan yhtye vaipui ikään kuin horrokseen sen suuremmitta puheitta. Waters on kertonut ymmärtäneensä jo The Final Cutin sessioiden alkuvaiheessa ettei haluaisi enää koskaan työskennellä Masonin ja Gilmourin kanssa.

Yllättävää kyllä vuosia Watersin tahtoon taipuneet Gilmour ja Mason nousivat kapinaan. Aivan kuin Animalsin lampaat jotka nousevat teuraskoukuista haastamaan heitä alistaneet koirat. 

On hieman haastavaa kertoa tiiviisti kuinka Watersin ja Pink Floydin välirikko lopulta tapahtui, mutta yritän hieman mutkia oikoen esittää asian muutamassa kappaleessa.

Vuonna 1984 Waters julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa The Pros And Cons Of Hitch Hiking ja Gilmour toisen levynsä About Face. Molempien levyjen menestys jäi varsin maltilliseksi eikä herrojen kiertueet vetäneet läheskään samassa mittakaavassa yleisöä kuin mihin he olivat Floydissatottuneet. Masonin ja Wright julkaisivat omat elektro-pop -levynsä vuotta myöhemmin ja näiden levyjen menestys jäi vielä vaatimattomammaksi. Tarkoituksella varsin anonyymeiksi ja arvoituksellisiksi hahmoisiksi Pink Floydissa jääneet muusikot huomasivat että omillaan heidän maineensa maksavan yleisön silmissä oli varsin vaatimaton. Etenkin Gilmourille tämä vahvisti ajatusta että hän ei ollut valmis aloittamaan uraansa alusta lähes 40-vuotiaana.

Waters, Gilmour, Mason ja manageri Steven O’Rourke tapasivat kohtalokkaaksi osoittautuneella lounaalla joskus vuoden 1984 puolella. Jostain syystä eri tahoille syntyi lounaspalaverin lopputuloksesta aivan erilainen käsitys. Gilmour ja Mason jäivät siihen ymmärrykseen että Pink Floyd oli vain tauolla ja jatkaisi kunhan Waters saisi soololevynsä valmiiksi. Waters taas kuvitteli että Gilmour ja Mason olivat ymmärtäneet hänen viestinsä joka oli että Pink Floydia ei enää ollut olemassa. Pian The Pros And Cons Of Hitch Hikingin julkaisemisen jälkeen Waters julisti mediassa että Pink Floyd ei enää palaisi. Tämän jälkeen seurasi neuvotteluita tulevaisuuden royalty-maksuista joka johti lopulta siihen että Waters ilmoitti levy-yhtiölle haluavansa eroon kaikista velvollisuuksista Pink Floydia kohtaan. Gilmour ja Mason vetivät tästä omat johtopäätöksensä ja tulkitsivat että Waters on eronnut yhtyeestä. He päättivät jatkaa Pink Floydia ilman häntä. Tämä ei tietenkään ollut ok Watersille. Tästä seurasi monimutkainen lakitaistelu jossa Waters yritti parhaansa mukaan estää Pink Floyd -nimen käytön. Lopulta eri osapuolet sopivat asian oikeusistuimien ulkopuolella. Gilmour ja Mason saivat Pink Floydin haltuunsa. Pitkä kylmä sota Watersin ja uuden Pink Floydin välillä oli alkanut..

Watersin uran pahin virhe oli päästää Pink Floyd lipumaan käsistään. Gilmourin johtamana Pink Floydista tuli pöhöttynyt ja hampaaton stadion-rock -yhtye. Juuri sellainen yhtye jollaisia vastaan Waters oli hyökännyt Animals ja The Wall -levyillä ja niihin liittyvillä kiertueilla. Gilmourin johtamana Pink Floyd onnistui vuoden 1987 A Momentary Lapse Or Reason levyllään imitoimaan pinnallisella tasolla Floydin soundia, mutta siitä puuttui täysin Watersin  aikojen älykkyys, konseptuaalisuus ja vahva tunteen palo. Ja jos The Final Cut todellatulisi tuomita Watersin soololevyksi niin lähes täysin ulkopuolisten muusikoiden voimin kasattu A Momentary Lapse Of Reason on vähintään yhtä selvästi David Gilmourin soololevy joka on vain brändätty Pink Floydiksi.

Waters itse julkaisi sarjan vihaisia sooloalbumeita joilla sanoitukset nousivat yhä enemmän keskiöön. Nämä levyt sisältävät suuren määrän upeita hetkiä, mutta Pink Floydin parhaiden albumien tasolle ne eivät yllä. ”Together we stand, divided we fall” Waters lauloi The Wallin kappaleessa ”Hey You”. Olisi ehkä liioittelua väittää että kukaan Pink Floydin leiristä olisi kaatunut eron jälkeen, niin suurta kaupallista suosiota he kaikki omilla tahoillaan nauttivat, mutta toisaalta on eittämätön fakta että Roger Waters, David Gilmour, Nick Mason ja Rick Wright tekivät parhaat levynsä yhdessä. Ja nimenomaan silloin kun johdossa oli kenraali Waters.

Parhaat biisit: ”The Final Cut”, ”Gunner’s Dream”, ”The Fletcher Memorial Home” ja ”Two Suns In The Sunset”


Lue myös: Levyarvio: Pink Floyd: Animals (1977)

Rating: 5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

  1. ”The Post War Dream” 3:02
  2. ”Your Possible Pasts” 4:22
  3. ”One of the Few” 1:23
  4. ”The Hero’s Return” 2:56
  5. ”The Gunner’s Dream” 5:07
  6. ”Paranoid Eyes” 3:40
  7. ”Get Your Filthy Hands Off My Desert” 1:19
  8. ”The Fletcher Memorial Home” 4:11
  9. ”Southampton Dock” 2:13
  10. ”The Final Cut” 4:46
  11. ”Not Now John” 5:01
  12. ”Two Suns in the Sunset” 5:14

Pink Floyd

David Gilmour: kitarat (1, 2, 4, 5, 8, 10-12), vokaalit (12), taustavokaalit Nick Mason: rummut (1, 2, 4-5, 8, 10-11), nauhatehosteet Roger Waters: vokaalit, bassokitara, acoustic guitar (2-4, 6, 7, 9-12), syntetisaattorit (3, 4, 11), 12-kielinen kitara (11), nauhatehosteet

Muut muusikot

Michael Kamen: piano (5, 6, 8-10, 12), sähköpiano (2, 5), urkuharmooni (1, 10) Andy Bown: Hammond-urut (2, 6, 11, 12), piano (5), sähköpiano (4) Ray Cooper: perkussiot (6) Andy Newmark: rummut (12) Raphael Ravenscroft: tenorisaksofoni (5, 12) Doreen Chanter: taustavokaalit (11) Irene Chanter: taustavokaalit (11) National Philharmonic Orchestra: sinfoniaorkesteri(1, 5-10)

Tuottaja: Roger Waters, James Guthrie, Michael Kamen
Levy-yhtiö: Harvest

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Website Built with WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: