Levyarvio: Yes – Drama (1980)

Drama on vuonna 1969 perustetun Yesin kymmenes studioalbumi.

70-luvun lopulla Yes oli edelleen todella suosittu konserttien vetonaulana, mutta etenkin vuoden 1978 Tormato-levyn myötä yhtyeen levyjen myyntiluvut olivat laskussa. Tämä alkoi olla ongelmallista sillä Yes poltti rahaa tuhottomasti niin studiossa kuin yhtyeen yksityiselämässä. Ja toiset polttivat sitä vielä enemmän kuin toiset; yhtyeen Jon Andersonilla oli nimittäin tapana mm. harrastaa kalliita lomia joille lensi mukaan perheen ohella lastenvahdit ja muu palvelusväki. Kaikki veloitettiin tietenkin Yesin yhteiseltä tililtä. Tämä herätti pahaa verta etenkin kitaristi Steve Howessa joka eli suht nuukasti (jos unohdetaan yli sadan kitaran kokoelma) rock-tähtien mittapuulla. Ja sellaisiahan Yes-miehistä yllättävää kyllä oli vuosien varrella tullut.

Myöskään luovalla puolella yhtyeen jäsenten energiavirrat eivät enää kohdanneet myönteisellä tavalla. Tormaton jälkeen Yes matkasi Pariisiin työstämään seuraavaa levyä Queenia tuottaneen Roy Thomas Bakerin johdolla. Ilmeisesti levy-yhtiö kannusti tähän siirtoon sillä Atlanticilla taisi jo dollarit kiiltää silmissä kun he hekumoivat tämän monista hiteistä tunnetun tuottajan luotsaavan Yesin uuteen nousuun aiempaa kaupallisemman materiaalin kera. Osalla bändistä oli jo ennakkoon pahat aavistukset Bakerista ja yleistä naureskelua herätti etenkin Bakerin The Cars -yhtyeelle ”taikomat” pökkelöt rumpusoundit. ”Hahaa Alan, tuolta rumpusi tulevat kuulostamaan!”

Ennakkoaavistukset osuivat oikeaan. Yhteistyö kovana juhlijana tunnetun Bakerin kanssa ei toiminut (toki osa Yesin jäsenistä oli myös siirtynyt tässä vaiheessa pahoille tavoille…), mutta eipä yhtyeen jäsentenkään kesken meininki niin auvoista ollut. Yesin musiikin suunnasta syntyi erimielisyyttä vahvaa erimielisyyttä ja bändi jakaantui ikään kuin kahteen leiriin. Anderson oli ystävystynyt kosketinsoittaja Rick Wakemanin kanssa ja he halusivat tehdä kepeämpää ja folkahtavampaa musiikkia kun taas basisti Chris Squire, rumpali Alan White ja kitaristi Howe suosivat rokkaavampaa otetta. Hammasta purren viisikko kuitenkin yritti vääntää levy-yhtiölle luvatun levyn kasaan. Lopputuloksia näistä sessioista on sittemmin keskeneräisten demojen myötä julkaistu Tormato – ja Drama -levyjen uusintajulkaisuiden bonuksina ja vaikka keskeneräistä työtä on aina harmillista arvostella niin eipä tuo materiaali kovin kummoiselta vaikuta. Sävellysten laadusta kertoo ehkä jotain myös se että aniharvaa noista demoista on elvytetty käyttöön enää myöhemminkään. Muutama kappale sentään päätyi aikanaan Andersonin ja Wakemanin soololevyille.

Viimeinen pisara oli lopulta kuitenkin se kun White katkaisi koipensa rullaluistellessaan discossa (kultainen 70-luku!) joulukuussa. Lokakuussa käynnistetyt, jo kalliiksi käyneet, sessiot olivat pakko keskeyttää. Kun yhtye palasi studioon helmikuussa oli henki yhtyeen sisällä huonompi kuin koskaan. Musiikilliset ristiriidat yhdistettynä Andersonin tuhlailuun (vaikka manageri Brian Lanen mukaan Anderson olisi ollut valmis maksamaan kaiken takaisin seuraavan kiertueen tuloista) eskaloituivat lopulta niin pahaksi konfliktiksi että Anderson erosi yhtyeestä. Wakeman seurasi pian perässä. Hanskat lyötiin tiskiin, Baker katosi takavasemmalle ja jäljelle jäänyt kolmikko palasi Englantiin demoamaan materiaalia instrumentaalisena triona.


Lue myös: Levyarvio: Yes – Tormato (1978)


Yes-trion vetäessä omaa kivirekään oli eräs muusikko-duo ryhtymässä samaan puuhaan viereisessä studiossa. Bugglesina tunnettu parivaljakko vokalisti/basisti Trevor Horn ja kosketinsoittaja Geoff Downes olivat nimittäin juuri aloittaneet työstämään jatkoa alkuvuodesta 1980 ilmestyneelle menestyslevylleen The Age Of Plastic. Sattumoisin Yesin manageri Lane oli ryhtynyt hoitamaan myös Bugglesin asioita äskettäin. Lane pyysi Hornia ja Downesia tarjoamaan pulassa oleville pääasiakkailleen biisejä. Horn ja Downes olivat molemmat Yes-faneja ja iskivät pöytään ”We Can Fly From Here” -sävellyksen joka oli alunperin tarkoitettu heidän omalle levylleen, mutta vaikutti Yesille soveliaalta. Squire kiinnostuikin biisistä ja kutsui bugglesit kotiinsa jutustelemaan lisää asiasta. 

Tässä vaiheessa Buggles-pojat olivat vielä autuaan tietämättömiä että Anderson ja Wakeman olivat jättäneet uppoavan laivan ja että koko yhtye oli itseasiassa tuuliajolla. Squire huomasi että Hornin lauluääni kuulosti varsin paljon Andersonilta ja että Downes oli varsin pätevä kosketinsoittaja… Rattaat raksuttivat basistivirtuoosin päässä: hetkinen tässähän on ratkaisu sekä vokalisti- että kosketinsoittaja ongelmiimme. Ja eikä aikaakaan kun Horn ja Downes kutsuttiin mukaan Yes-treeneihin muka ”We Can Fly From Herea” työstämään. Pian tämän jälkeen Squire jo taivuttelikin kaksikkoa jo liittymään Yesiin. Etenkin Horn epäröi tarjousta. Olihan Andersonin saappaat varsin suuret täytettäväksi. Tilaisuus oli kuitenkin liian maukas passattavaksi ja kun Atlanticin pomo Ahmet Ertegun näytti myös vihreää valoa Yes-Buggles-fuusiolle oli homma selvä. Nimet papereihin ja hommiin! Uusi Yes-levy tehtäisiin Hornin ja Downesin kera. Samalla tuolle seuraavalle levylle syntyi myös tiukka deadline sillä yhtyeelle oli buukattu mittava kiertue jo ennen Andersonin ja Wakemanin lähtöä ja albumi haluttiin ehdottomasti markkinoille ennen sitä.

Yesillä oli siis kolme kuukautta aikaa tehdä seuraava levynsä. Keskimääräiselle rock-bändille tuo on ihan kohtuullinen aika, mutta Yes oli tottunut tekemään levyjään pitkään ja hartaasti. Yesin vanha tuottajaguru Eddie Offord joka oli häipynyt omille teilleen Relayerin jälkeen pestattiin tuottamaan albumi. Yhteistyö Offordin kanssa ei kuitenkaan enää pelittänyt kuten vanhoina hyvinä aikoina. Huhut viittaavat vakavien päihdeongelmien suuntaan. Offord sai lähteä jo pian alustavien pohjaraitanauhoitusten jälkeen. Lopulta tuotanto-krediitit jaettiin koko Yesille ja Offord sai kunniaa ”backing tracksien” tuotannosta. Asiaa ei ole dokumentoitu kovin tarkkaan, mutta luultavasti päävastuuta tuotannosta otti tämän jälkeen nimenomaan tulevaisuuden supertuottaja Trevor Horn. Suhteellisen nopeasta tuotantoaikataulustaan huolimatta Dramaksi nimetty levy kuulostaakin todella hyvältä. Ja ainakin monin verroin paremmalta kuin Yesin pari edellistä levyä. Kunnia kuulunee Hornin ohella myös nuorille ja lahjakkaille äänittäjille Hugh Padghamille, Gary Langanille ja Julian Mendelsohnille. Padghamista tuli myöhemmin yksi 80-luvun kuumimmista äänittäjistä/tuottajista ja hän työskenteli mm. Peter Gabrielin ja Phil Collinsin levyillä. Langanista ja Mendelsohnista puolestaan tuli Hornin luottoteknikkoja hänen oman tuottajauransa ottaessa tuulta alleen.

”We Can Fly From Here”, biisi joka aloitti Yesin ja Bugglesin yhteistyön, ei muuten koskaan päätynyt Dramalle koska loppujen lopuksi sitä ei tiukan aikataulun takia ehditty työstää valmiiksi. Kappaletta soitettiin kyllä Dramaa seuranneelle kiertueella ja lopulta vuosikymmeniä myöhemmin Horn houkuteltiin takaisin Yes-leiriin sillä verukkella että hän saisi viimeinkin viimeistellä tuon kappaleen. 2011 vuonna ilmestyneellä Hornin tuottamalla Fly From Here levyllä ”We Can Fly From Here” paisuikin sitten levyn puoliskon mittaiseksi suiteksi. Horn palasi materiaalin pariin vielä muutamia vuosia myöhemmin remiksaten levyn ja laulaen suurimman osan sen kappaleista uudelleen (alkuperäinen vokalisti oli kanadalainen Benoit David). Tämä uusi (ja mielestäni definiitivinen) versio levystä julkaistiin vuonna 2018 nimellä Fly From Here – The Return Trip.


Lue myös: Levyarvio: Yes – Fly From Here – The Return Trip (2018)


Uudistunut Yes palaa Draman ensimmäisellä biisillä kymmenen minuuttisen mini-eepos -kategorian pariin joka oli palvellut yhtyettä aiemmin niin hyvin (mm. ”Starship Trooper”, ”Heart Of The Sunrise”, ”Siberian Khatru” jne.). Levyn aloittava ”Machine Messiah” onkin pisin Yes-biisi sitten Going For The Onen (1977) ”Awakenin”.

”Machine Messiah” käynnistyy uhkaavalla sähköisellä surinalla joka paisuu ja paisuu muuttuen raskaiksi voimasoinnuiksi luoden hetkeksi tunnelmaa joka kuulostaa melkeinpä enemmän varhaiselta Black Sabbathilta kuin Yesiltä. Steve Howen kitara soi poikkeuksellisen raskaasti. Downes loihtii syntetisaattoreistaan upeita teksturaalisia ääniä ja pian musiikki muuttuu rennommaksi lähes popmaiseksi liikkuen saman tyyppisellä progen, hard rockin ja popin hämärän rajamaalla kuin Rush samana vuonna ilmestyneellä levyllään Permanent Waves.

Instrumentaalisen intron jälkeen ”Machine Messiah” esittelee Yes-faneille yhtyeen uuden vokalistin joka laulaa aluksi hillitysti varsin vähäiseksi kutistuneen instrumentaation yllä biisin kasvattaessa pikku hiljaa taas jännitettä. Kappaleen myötä ilmenee kuitenkin pian että myös Horn kykenee laulamaan kovaa ja korkealta. Hänen äänensä muistuttaa jossain määrin Jon Andersonia, mutta on samaan aikaan riittävän persoonallinen niin ettei mitään vaivaannuttavaa Anderson-klooni -efektiä pääse syntymään. Horn saa pitkin Dramaa tukea myös Squiren vokaaleista joka laulaa hetkittäin hänen kanssaan unisonossa ja toisaalta tekee tehokasta työtä stemmoissa.

”Machine Messiah” sisältää todella tuhtia soittoa koko yhtyeeltä. Kappale edustaa raskaampaa Yes-soundia joka aina silloin tällöin on nousi pintaan yhtyeen aiemmillakin levyillä (esim. Relayerin ”Gates Of Delirium”), mutta joka ei kuitenkaan koskaan manifestoitunut näin eheasti yksittäisen sävellyksen muodossa. Biisi sisältää lukuisia hienoa hetkiä joista yksi komeimpia on Downessin syntetisaattoreiden ja Squiren bassokitaran vuoropuhelu noin neljän minuutin kohdalla josta siirrytään Howen metallisesti ujeltavaan sähkökitarasooloon.

Kuten jo aiemmin totesin hetkittäin ”Machine Messiah” kuulostaa kuin Yesin ja Black Sabbathin fuusiolta, mutta sen kylmä ja metallinen pseudo-futuristinen tunnelma tuo mieleeni myös Emerson Lake & Palmerin tekno-dystopia ”Karn Evil 9:in” levyltä Brain Salad Surgery. Sanoituksissa on kiinnostavaa cyberpunk-otetta jossa teknologinen kehitys kääntyy painajaiseksi. Kokonaisuutena sanoitukset jäävät kuitenkin hieman kryptisiksi, mutta ihan positiivisella tavalla. Kuten useat Yesin parhaat sanoitukset niiden tarkoituksellinen hähmäisyys herättää mielikuvia ja kysymyksiä, mutta ei välttämättä tarjoa juuri vastauksia. Ja se on ihan ok. Sanoituksen viimeiset rivit ovat erityisen  arvoitukselliset:

Hold me, machine Messiah
And show me
The strength of your singular eye

Onko ”konemessias” nykypäivänä niin muodikas uhka tekoäly joka on saavuttanut teknologisen singulariteetin ja orjuuttanut ihmiskunnan vai voisiko kyse olla banaalimmasta tappiosta: ihmisestä on tullut kuvaruudun orja (oli kyse sitten televisiosta, tietokoneesta tai kännykästä) ja sen ”ainutlaatuinen silmä” (singular eye) on imaisut meidät sisäänsä?

”Machine Messiah” osoittaa yhden mahdollisen ja potentiaalisesti menestyksekkään suunnan johon yhtye olisi voinut kulkea. Yes olisi voinut suunnata raskaamman musiikin pariin 80-luvulla vahvassa nousussa olleen heavy metallin vanavedessä ja laittaa käyntiin progemetalli-vallankumouksen vuosia aikaisemmin kuin Queensrÿchen ja Dream Theaterin kaltaiset yhtyeet todellisuudessa sen tekivät. käytännnössä kuitenkin tuntien tämän ja muidenkin Yes-kokoonpanojen jäsenten makua tämä vaihtoehtoinen todellisuus on hyvin epätodennäköinen jopa loputtomat multiversumit huomioiden, mutta on kuitenkin ilahduttavaa että Drama meille ”Machine Messiahin” muodossa tarjoili meille välähdyksen tuosta suuntauksesta.

Levyn toinen kappale on tyystin toista maata kuin ”Machine Messiah”. ”White Car” on vain hieman yli minuutin kestävä välisoitto jonka instrumentaatio rakentuu pelkästään samplaamiseen kykenevän Fairlight CMI syntetisaattorin varaan joka oli näihin aikoihin uusinta uutta ja nostettiin isoon rooliin samana vuonna mm. Kate Bushin Never For Everillä ja Peter Gabrielin kolmannella albumilla. Tyylikkään elokuvamaisesti ja pseudo-orkestraalisen perkussiivisesti (synteettiset patarummut pärisevät hienosti) soivan ”White Carin” sanoitukset saivat inspiraation Gary Numanista jonka Horn näki ajavan Corvette Stingrayllaan naama valkoiseksi maalattuna.

I see a man in a white car
Move like a ghost on the skyline
Take all your dreams
And you throw them away
Man in a white car

Hornin sanoitukset ja melankolinen tapa jolla hän laulaa onnistuu jälleen luomaan vahvoja mielikuvia ja ”White Carin” muutaman rivin mittaisissa sanoissa on jotain harvinaisen ravistelevaa. 

Miniatyyrimäinen ”White Car” tuntuu jonkun hienon eepoksen introlta jota ei sitten koskaan tulekaan. Albumi-kokonaisuuden kontekstissa ”White Car” toimii kuitenkin varsin hyvin pienenä hengen vedon paikkana sillä seuraava kappale on jälleen varsin intensiivinen.

Todella tehokkaasti käynnistyvä ”Does It Really Happen?” esittelee Drama -kokoonpanon parhaat puolet. Bändi soittaa notkeasti, mutta lihaksikkaasti ja kappaleessa on ilahduttava määrän progressiivisia koukeroita. Toisaalta se sisältää myös todella koukuttavan (ja melko monimutkaisen!) kertosäkeen jonka mukana ainakin allekirjoittanut mielellään laulaa (huonosti, erittäin huonosti). Kappaleen monista herkullisista hetkistä mainittakoon a cappella-osuus jossa edellä mainittu kimurantti kertsi lauletaan ilman säestystä ja erittäin onnistunut äkkipysähdyksestä valeloppuun siirtyminen. Downess soittaa syntetisaattorien ohella kappaleessa myös Hammond-urkuja mikä tuo mukanaan pieniä flashbackeja Yesin historiasta The Yes Albumin ajoilta ja jopa kauempaa.

”Does It Really Happen?” oli kappale jota Howe, White ja Squire olivat työstäneet jo varsin pitkälle ennen Bugglesin mukaan tuloa ja ilmeisesti sävellys on enimmäkseen Squiren käsialaa. Kappaleen keskiosa keskiosa kehiteltiin kuitenkin yhdessä Hornin ja Downesin kanssa.

”Does It Really Happen?” suorastaan pursuilee energiaa ja sen että Yes Buggles-miesten kera on onnistunut keittämään kasaan täydellisen yhdistelmän progea, new wavea ja ihan puhdasta poppia. Upea biisi ja mielestäni Draman ehdoton kohokohta. 

Seuraava kappale ”Into The Lens” oli puolestaan alunperin Buggles-biisi jolle rakennettiin monimutkaisempi ja rokkaavampi, Yesille sopiva, sovitus. Alkuperäinen Buggles-sovituksen voi kuulla lopulta loppuvuodesta 1981 ilmestyneellä Bugges-levyllä Adventures In Modern Recording jolla se kulkee nimellä ”I Am Camera”

Sähäkällä stop-start unisono-rytmittelyllä käynnistyväInto The Lens” sisältää ehkä Hornin onnistuneimmat laulusuoritukset Dramalla sekä hieman huvittavan ”I aaaam camera, i aaaam camera, camera camera” -hokeman. Myös Howen terävällä soundilla soiva sähkökitara on vaikuttavaa kuultavaa tässäkin kappaleessa. Howe onkin liekeissä pitkin levyä ja pääsee loistamaan solistina siellä täällä nyt kun hänen ei tarvitse enää taistella tilasta yhä enemmän sitä edellisillä levyillä kahmineen Wakemanin kanssa. Downes on tyylillisesti enemmän teksturaalinen soittaja kuin villi sooloilija ja toisaalta myös vahva rytmisoittaja ja hän on selvästi Dramalla palvemassa enemmän musiikkia kuin omaa egoaan. Mielestäni Dramalla kuullaankin Downesin koko uran tyylikkäintä musisointia niin soundilisesti kuin soittoteknisesti. Howe ja Downes ovat erinomainen taistelupari Dramalla

Myös Squire ja White loistavat Dramalla ja äärimmäisen tiukasti ja tarkasti rytmittelevä ”Into The Lens” on etenkin Whitelle oikea bravuuri-näytös. Myös Whiten Drama esittää parhaassa mahdollisessa valossa ja levyllä kuullaan hänen uransa energisintä soittoa Relayerin ohella. Ja jos ”Does It Really Happen?” pakotti laulamaan (tosin Hornin staccattona laulamat säkeistöt koukuttavat myös tässä biisissä) mukana niin ”Into The Lens” pistää reisirumpalin hommiin! Whiten rummut kuulostavat todella hyvältä kautta levyn ja niistä kunnia kuulunee Offordille sille ne äänitettiin hänen johdollaan samassa Townhouse Studiosin ”kivihuoneeksi” kutsutussa tilasssa jossa hieman myöhemmin taltioitiin myös Phil Collinsin maineikas ”In The Air Tonight” -rumpusoundi.

Levyn toiseksi viimeistä raitaa ”Run Through The Lightia” oli demottu jo pieleen menneissä Pariisin sessioissa Andersonin kera ja tuo keskeneräinen on sittemmin päätynyt ”Dancing Through The Light” nimellä Draman vuonna ilmestyneelle 2004 uudelleen julkaisulle. Dramalla loppuun asti hiottu versio päihittää melko kökön ”Dancing Through the Lightin” kevyesti.

”Run Through The Light” on levyn kepeintä antia ja ehkä myös sen selkeiten new wave -henkinen biisi. En ihmettelisi jos vaikutteita olisi haettu jopa The Policen suunnalta. Hornin hieman posiitivisessa mielessä kummallinen laulusuoritus on vaikuttava ja hän saa myös jälleen tehokasta taustatukea Squirelta.

Yllättäen Horn päätyi soittamaan kappaleen 6/4 bassoraidan nauhattomalla bassollaan. Ilmeisesti kyseessä oli alunperin spontaani kokeilu johon Squire tykästyi ja syystä tai toisesta painosti vokalistinsa sitten hoitamaan homman loppuun. Horn taisteli bassokuvion kanssa studiossa 12 tuntia, mutta hyvinhän soitto lopullisessa versiossa rullaaa. Squire itse soittaa ”Run Through The Lightissa” klavinettia (joka on periaatteessa sähköisesti vahvistettu klavikordi joka puolestaan on pianoa edeltänyt, 1300-luvulla kehitetty, kosketinsoitin).

Levy päättyy vaikuttavasti ja vauhdikkaasti ”Tempus Fugitilla” joka oli kappale jota Howe, Squire ja White olivat työstäneet triona ennen Downesin ja Hornin mukaan tuloa. Kappaleen nimi lienee yksi yleisimmin tunnettuja latinankielisiä sanontoja ja tarkoittaa tietenkin että ”aika rientää”. Hieman vähemmän tunnettu fakta lienee että Yesin tapauksessa kappaleen nimi viittaa Chris Squiren krooniseen myöhästelyyn. Yesin jäsenet tottuivat, tai jos eivät tottuneet, niin ainakin joutuivat toistuvasti odottamaan ikuisesti myöhässä olevaa basistiaan. Etenkin rumpali Bill Brufordia tämä raivostutti suuresti eikä liene väärin olettaa että asia vaikutti ainakin hieman osaltaan siihen että kyseinen rumpunero hylkäsi Yesin Close To The Edgen jälkeen ja loikkasi Robert Frippin johtamaan King Crimsoniin.

Myöhästelystään huolimatta Squire on jälleen mies paikallaan ”Tempus Fugitissa” ja kappaleen ehdoton tähti sillä hänen vikkelästi kulkeva bassolinjansa on yksi hänen uransa hienoimmista. Se onnistuu samaan aikaan paitsi kuljettamaan sävellyksen tärkeää vastamelodiaa ja samalla potkimaan koko hommaa upealla tavalla rytmisesti eteenpäin. ”Tempus Fugit” syöksyykin eteenpäin hektisellä tempolla ja viettelevän tappavasti tuoden mieleen Draman kannessa saalistavat mustat pantterit. En ihmettelisi vaikka Roger Deanin pantteri-kuvitus olisi alunperin nimenomaan Squiren bassokuvion inspiroima (kappaleen sanoituksissa viitataan itseasiassa leopardeihin)! Squire itse on kutsunut ”Tempus Fugitia” Yesin punk-biisiksi, mikä on kyllä aikamoista liioittelua, mutta selvää new wave -henkisyyttä siinä toki jälleen on. Ehkä myös aavistus ska’ta? Howe myös soittaa reggaemaisia sointuja hetken aikaa joten aikamoisesta eri tyylilajien fuusiosta on kyse.

”Tempus Fugitista” taidettiin yrittää leipoa myös jonkinlaista teemabiisiä Yesille sillä sen sanoitukset antavat vocoderilla laulettuna ymmärtää että vastaus kaikkeen on ”yes”.

In the north sky, time flies fast to the morning
The cold of the dawn, it meant nothing to us
You were keeping your best situation, an answer to yes
And the moment I see you
It’s so good to be near you
And the feeling you give me
Makes me want to be with you
From the moment you tell me
Yes
If you could see all the roads I have travelled
Towards some unusable last equilibrium
Run like an athlete and die like a dead beaten speed freak
An answer to all of your answers to yes


Lue myös: Levyarvio: Yes – The Quest (2021)


Vastoin ehkä enemmistön odotuksia uudistunut Yes onnistui yli odotuksien ilman perustajajäsentään Andersonia. Drama on kerrassaan huikeaa kuultavaa alusta lopuun ja yksi Yesin parhaista levyistä. Harvoin kuulee yhtä mukaansa tempaavaa, melodista, koukeroista ja energistä 36 minuuttista kuin kimara jonka Drama meille tarjoilee. Itse tutustuin levyyn 90-luvulla ja olen rakastanut sitä siitä alkaen, mutta alunperin levy sai varsin hämmentyneen vastaanoton Yes-faneilta jotka kohtasivat radikaalisti muuttuneen kokoonpanon. Jo lähes puolijumalien asemaan nostetut Jon Anderson ja Rick Wakeman olivat poissa ja tilalla oli yllättäen syntsapop-kaksikko Bugglesista. ”Mitä helvettiä?” oli luultavasti varsin yleinen reaktio. Musiikkilehdistössä levy kuitenkin sai suht myönteisen vastaanoton ja vaikuttaa siltä että myös Yes-fanien keskuudessa levyn suosio on vain kasvanut vuosikymmenien myötä vaikka toki sillä yhä on myös vihaajansa.

Drama myi myös kohtuullisesti nousten Briteissä peräti albumilistan toiselle sijalle ja USA:ssakin top-20:iin. Yesin uusi viisikko ehti jo kaavailla seuraavaa levyäkin, mutta livenä yhtye ei pärjännyt yhtä hyvin. Trevor Horn ei ollut tottunut pitkiin raskaisiin kiertueisiin ja hänen äänensä joutui todella koville Andersonin alunperin laulamien kappaleiden parissa etenkin kun sävellajeja ei suostuttu hänen pyydöistään huolimatta alentamaan. Osa faneista suhtautui Horniin varsin negatiivisesti etenkin Englannin kiertueella, mikä kiristi entisestään hänen hermojaan. Lopulta Horn veti tilanteesta omat johtopäätöksensä ja päätti jättää muusikon hommat siirtyäkseen tuottajaksi. Riittävän suurta tunteen paloa Yesin uuteen elvytykseen ei enää löytynyt jäljelle jääneeltä nelikolta. Lopulta maaliskuussa 1981 tiedotettiin että Yes on lopettanut toimintansa.

Yes haparoi Tormatolla ja syöksyi suoraan katastrofiin sitä seuranneilla Pariisin sessioissa, mutta Dramalla yhtye palasi uudistuneena ja itsevarmana tiiminä joka tuntui hetken aikaa puhaltavan tarmolla siihen kuuluisaan yhteen hiileen. On valitettavaa ettei Draman kokoonpano koskaan päässyt rakentamaan lisää hienon esikoislevynsä luomalle pohjalle vaan levyn ja kokoopanon kohtaloksi oli jäädä yksittäiseksi kuriositeetiksi Yesin monimutkaisessa tarinassa (Fly From Here tosin oli tavallaan Drama -reunion). Yes palasi kolmen vuoden kuluttua jälleen dramaattisesti uudistuneena. Tällä kertaa virtaviivaiseksi pop-koneeksi hiottuna. Drama omalta osaltaan valmisteli Yesiä (ja faneja) uuteen aikakauteen tuoden yhtyeen klassiseen progressiivisen rockin sekaan aineksia pinnalla olevista uusista rockin muodoista ja samalla esitellen yhtälöön myös aimo annoksen luontevaa pop-henkeä. 

Parhaat biisit: ”Machine Messiah”, ”Does It Really Happen?”, Into The Lens”, ”Tempus Fugit”

Rating: 5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

  1. ”Machine Messiah” 10:18
  2. ”White Car” 1:18
  3. ”Does It Really Happen?” 6:27
  4. ”Into the Lens” 8:31
  5. ”Run Through the Light” 4:41
  6. ”Tempus Fugit” 5:12

Yes:

Geoff Downes: koskettimet, vocoder Trevor Horn: vokaalit, nauhaton bassokitara (5) Steve Howe: kitarat, mandoliini (5), taustavokaalit Chris Squire: bassokitarat, taustavokaalit, piano (5) Alan White: rummut, perkussiot,  taustavokaalit

Tuottaja: Yes
Levy-yhtiö: Atlantic

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: