Levyarvio: Bill Bruford – Feels Good To Me (1978)

Feels Good To Me on rumpali Bill Brufordin ensimmäinen sooloalbumi. Levyn voidaan tulkita myös myös Bruford -nimisen bändin esikoislevyksi.

Bill Bruford opittiin tuntemaan taitavana ja luovana rumpalina Yesissä jonka riveissä hän soitti yhtyeen viidellä ensimmäisellä levyllä. Vuoden 1972 Close To The Edgen jälkeen hän koki ettei voisi päästä muusikkona enää Yesissä pidemmälle ja loikkasi King Crimsonin riveihin. Bruford oli ihaillut Crimsonia jo yhtyeen esikoislevystä In The Court Of The Crimson King asti. Häntä kiehtoi kitaristi Robert Frippin yhtyeen tummasävyisempi, vaarallisempi ja vapaamuotoisempi musiikki. King Crimsonin kanssa Bruford teki kolme erinomaista levyä Larks’ Tongues In Aspicin, Starless And Bible Blackin sekä Redin. Redin jälkeen Fripp kuitenkin päätti yllättäen hajottaa yhtyeen jättäen Brufordin ja hänen rytmiryhmä kaverinsa John Wettonin tuuliajolle.

King Crimsonin jälkeen aina musiikillisesti utelias Bruford soitti siellä täällä tarkoituksenaan oppia lisää ja tienata siinä sivussa tietysti myös elantonsa. Bruford soitti muutaman päivän ajan jopa mainosmusiikkisessioita kunnes totesi ettei homma ollut häntä varten. Palkitsevampia kokemuksia oli pätkät Roy Harperin bändissä, kiertue Gongin riveissä sekä tietenkin Phil Collinsin tuuraaminen rumpujakkaralla Peter Gabrielin jälkeisessä Genesiksessä

Genesis-kokemuskin tuntui lopulta kuitenkin hieman tyhjältä Brufordista sillä musiikki ei ollut hänen omaansa ja hän lyöttäytyi yhteen mm. Hatfield And The Northista tutun kosketinsoittaja Dave Stewartin kelkkaan joka oli juuri perustanut National Health nimisen uuden yhtyeen. National Health soitti erittäin monimutkaista ja tarkkaan sävellettyä enimmäkseen instrumentaalista progressiivista rockia ja Bruford oli yhtyeen musiikista innoissaan. National Healthia kuitenkin vaivasi henkilövaihdokset, heikko organisaatio ja rahan puute. Bruford soitti yhtyeen kera joitakin keikkoja, mutta hommaa ei oikein saatu käyntiin. Isompiin kuvioihin tottunut Bruford nosti kytkintä ja päätti palata vanhojen tuttujen muusikoiden pariin jotka houkuttelisivat puoleensa helpommin levysopimuksia. National Health jatkoi rumpali Pip Pylen kanssa ja teki vuonna 1978 kaksi hienoa studiolevyä.


Lue myös: Levyarvio: King Crimson – Red (1974)

Brufordin vanhat tutut olivat John Wetton ja entinen Yes-kosketinsoittaja Rick Wakeman. Kolmikon tarkoituksena oli perustaa British Bulldog niminen proge-trio, mutta hanke vesittyi muutamien treenien jälkeen kun aina yhtä ailahteleva Wakeman loikkasikin kelkasta ja palasi Yesiin aluksi studiomuusikkona Going For The Onea äänittämään ja pian yhtyeen täysivaltaiseksi jäseneksi palaten. 

British Bulldogin kosahdettua turhautunut Bruford päätti tehdä soololevyn ja perustaa yhtyeen joka pyörisi nimenomaan hänen oman musiikkinsa ympärillä. Bruford valmistautui levyn tekoon huolella. Hän opiskeli säveltämistä ja opetteli myös soittamaan vibrafonin ja marimban kaltaisia kromaattisia lyömäsoittimia.

Ensimmäistä soololevyään varten Bill Bruford kokosi porukan itsensä veroisia virtuoosimuusikoita. Kosketinsoittajaksi Bruford värvästi vanhan National Health kamunsa Dave Stewartin, kitaraan Lontoon musiikkipiirejä jo muutaman vuoden ajan mm. Soft Machinen ja Gongin riveissä kohahdattanut ainutlaatuinen Allan Holdsworth ja bassoon hieman tuntemattomampi amerikkalainen Jeff Berlin

Dave Stewart oli paitsi erittäintaitava kosketinsoittaja niin hän oli säveltänyt myös joitakin 70-luvun monimutkaisimmista proge-biiseistä Eggin, Hatfield And The Northin ja National Healthin riveissä. Vaikka suurin osa Feels Good To Me:n musiikista onkin Brufordin säveltämää oli Stewart suuri apu hänelle joidenkin monimutkaisempien harmonioiden rakentamisessa ja Stewart myös sävelsi kahteen kappaleeseen muutaman osion. 

Kitaristi Holdsworth oli tullut tunnetuksi käsittämättömistä soinnuista joihin normaalin kitaristin sormet tai ymmärrrys eivät yksinkertaisesti tuntuneet taipuvan, sulavasta legato-tyylistään (Holdsworth haki inspiraatiota enemmän viulisteista kuin muista kitaristeista) ja suoraan sanoen myös hitonmoisesta nopeudestaan jonka hän aina silloin tällöin tarvittaessa pystyi vapauttamaan räjähtävin seurauksin. Bruford halusi löytää Holsworthin vastapainoksi teknisesti yhtä taitavan basistin mikä ei ollut helppo tehtävä. Briteistä tälläistä kaveria ei tuntunut löytyvän joten Bruford suuntasi katseensa rapakon taa.

Bruford tuli tietoiseksi amerikkalaisesta maineikkaan Berkleen musiikkikoulun kasvatista Jeff Berlinistä alunperin ex-Yes -kosketinsoittaja Patrick Morazin kautta. Moraz soitti Brufordille soololevyään Story Of I (1976) jolla Berlin soitti. Bruford vakuuttui kuulemastaan välittömästi ja halusi miehen bändiinsä vaikkei Amerikassa asuva basisti Britti-bändiin liitettynä oikein taloudellisesti järkevältä ratkaisulta tuntunutkaan. Tässä olisi täydellinen vastapari Holdsworthin notkealle kitaroinnille. Berlinillä oli jazz-muusikon tekniikkka ja kielioppi hallussa, mutta hänen tyylinsä ja soundinsa oli riittävän tuhti toimimaan myös rock-henkisemmän musiikin parissa. Berlin on helppo laskea kuuluvan Jaco Pastorius -koulukuntaan eli hän oli kykenevä soittamaan todella paljon nuotteja per tahti ja samaan aikaan hänen soittonsa oli usein hyvin melodista, mutta samalla onnistuen silti toimittamaan bassokitaran todellista virkaa eli luoda tukeva rytminen alusta muille soittajille. Paperilla Berlin aika lailla täydellinen bassokitaristi eikä käytännössäkään tästä kauas jäädä.

Jeff Berlin, Dave Stewart, Bill Bruford ja Allan Holdsworth
Jeff Berlin, Dave Stewart, Bill Bruford ja Allan Holdsworth

Yhtyeen ydinryhmä oli siis timanttinen, mutta Bruford ei tyytynyt vielä tähänkään vaan pestasi mukaan pari vierailijaa pienempiin, mutta silti hyvin merkittäviin rooleihin.

Kanadalaissyntyisen, mutta Lontooseen muuttanut puhallinsoittaja Kenny Wheeler on tuttu etenkin monista ECM -yhtiön jazz-levyistä. Feels Good To Me:lle hänen äärimmäisen tyylitajuinen flyygelitorven käsittely tuo kolmeen kappaleeseen lyyrisyyttä, arvokkuutta ja tietynlaista menneiden aikojen nostalgista värinää.

Todellinen neronleimaus Brufordilta oli kuitenkin amerikkalaisen laulaja/säveltäjä Annette Peacockin mukaan värvääminen. Bruford oli tutustunut Peacockiin soittaessaan sessiorumpalina hänen Lontoossa 1977 äänitetyllä levyllä X-Dreams (1978). Peacockin omalaatuinen laulutyyli joka, on samaan aikaan oudosti sekä lakonisen toteava että teatraalinen tuo mukaan todella kiinnostavan oman värinsä, ja ennen kaikkea tietynlaista arvaamattomuutta joka entisestään erottaa Feels Good To Me:tä geneerisestä jazz-rockista joka oli alkanut pahasti väljähtämään 70-luvun lopulle tultaessa. Peacock laulaa vain kolmella, muuten instrumentaalisen levyn, raidalla, mutta ehtii tekemään noissa kappaleissa lähtemättömän vaikutuksen.


Lue myös: Keskustelu Bill Brufordin kanssa. Osa 1: Rumpali

Miksaus kappaleissa joissa Peacock laulaa on tosin hieman outo. Peacockin ääni on miksattu hyvin pinntaan ja hänen ollessa äänessä bändin sointi kutistuu taustalle hieman yksiulotteiseksi piipitykseksi (Jakko Jakszykin 2017 remiksaus korjaa tätä ongelmaa mukavasti). Jännä juttu sillä muuten Stephen W. Taylerin äänittämä ja Brufordin yhdessä Brand X kosketinsoittaja Robin Lumleyn kanssa tuottama levy kuulostaa oikein hyvältä. Brand X:stä puheen ollen; Feels Good To Me on jossain määrin sukua tuolle britti jazz-rock -bändille jossa Brufordin vanha Genesis-kollega Phil Collinsvälillä soitti (Brufordkin vieraili perkussionistinia muutamalla Brand X:n keikalla). Mielestäni Brufordin sävellykset ovat kuitenkin huomattavasti personaallisempia ja musikaalisempia kuin Brand X:n kappaleet jotka jäävät usein hieman yhdentekeväksi vaikkakin taitavaksi soitteluksi. Brand X:n kitaristi John Goodsall soittaa Feels Good To Me:n nimibiisissä rytmikitaraa.

Feels Good To Me alkaa todella komeasti vain kolmiminuuttisella instrumentaalibiisillä ”Beelzebub”. Iskevän kappaleen keskeisiä elementtejä on Berlinin nykivästi pierevä basso ja Brufordin supertiukka äkkiväärä rumpalointi jotka muodostavat vastoin kaikkia todennäköisyyksiä kummallisen, mutta kiehtovan grooven. Vajaan kahden minuutin kohdilla Holsdsworthin sulaa kultaa oleva soolo tuo muuten staccattomaisest soivalle kappaleelle mahtavan kontrastin. ”Beelzebub” tuo valokeilaan heti myös Brufordin äskettäin opettelaman vibrafonin jota kilkuttelemalla hän  koristelee kappaletta ketterästi. ”Beelzebub” on hyvä esimerkki siitä että proge-biisin ei tarvitse aina olla pitkä kuin nälkävuosi ollakseen todella vaikuttavaa musiikkia. Ideoita kappaleessa olisi ollut paljon pidempäänkin rutistukseen, mutta tälläisenään ”Beelzebub” on aika pitkälti täydellinen kappale kolmiminuuttisen instrumentaalien sarjassa.

”Beelzebub” on väkevä aloitus levylle, mutta muut kappaleet eivät jää sen varjoon. Feels Good To Me on tasaisen vahvaa työtä alusta loppuun ja vaikka se kokeilee monia eri tunnelmia tuntuu kokonaisuus silti luontavalta.

Levyn toinen kappale ”Back To The Beginning” on ensimmäinen joka esittelee Peacockin omalaatuisen toteavan laulutyylin. Holdworth soittaa kappaleesssa myös todella tulisen soolon joka on hänen soittamakseen ihastuttavan särmikäs ja ”rock” ollen samaan aikaan kuitenkin täysin ufo-meininkiä ja jotain sellaista mihin keskimääräinen rock-kitaristi ei ikinä yltäisi. Yllättävin hetki ”Back To The Beginningissä kuullaan kun Bruford ”räppää” väliin lyhyen puheosuuden. Brufordin roolia räp-pioneerina muistetaan aivan liian harvoin!

Feels Good To Me:n musiikki on monimutkaista, mutta se Brufordin virtuoosiryhmä saa sen kuulostamaan aina vaivattomalta. Feels Good To Me on pääosin myös hyvin valoisaa ja optimistisen kuuloista musiikkia. Tästä levyn puolesta parhaita esimerkkejä on albumin puolivälissä kuultava ”Sample And Hold” sekä itse nimikappale. ”Sample And Holdissa” Brufordin iloisesti ja korkealta kilkattava vibrafoni (jota hän soitti ilman kyseisen vehkeen moottoria) saa tyydyttävän vastaparin Berlinin matalalta murisevasta bassosta. Alusa superiloisesti pulppuileva nimibiisi sisältää lopulta myös kipakampi sävyjä ja tarjoilee jälleen yhden kerrasssaan upean kitarasoolon Holdsworthilta. Lopussa kappale saa fanfaarimaisia sävyjä Stewartin syntetisaattorin siivittämänä. ”Feels Good to Me” on todella riemukas hyvän mielen kappale.

”If You Can’t Stand The Heat” nostaa vibrafonin keskeiseen rooliin ja Bruford kilkuttelee niillä varsin komeasti etenkin siihen nähden että instrumentti oli hänelle uusi tuttavuus. Berlin vastaa komeasti Brufordin iloisesti korkealta kilkattaviin vibrafoneihin supermatalasti soivalla bassokitaran vastamelodialla.

Feels Good To Me:llä on kaiken ilotulituksen vastapainoksi onneksi myös lempeämmät hetkensä. Yks niistä on kauniisti ja haikeasti soiva ”Springtime In Siberia”. Seesteinen ja rauhallinen kappale kulkee pitkälti Stewartin pianon ja Wheelerin hetkittäin varsin viiltävästi soivan flyygelitorven varassa. Etenkin kappaleen yksinkertainen pianomelodia tuo minulle mieleen jotkut Pekka Pohjolan herkimmistä hetkistä.

Levyn päättää väkevästi sen pisin kappale, kahdeksan minuuttinen, ”Adios A La Pasada (Goodbye To The Past)” jossa Annette Peacock palaa taustallaan todella päättäväisen majesteettinen melodia. Hommaa maustetaan todella väkevällä sooloilulla Holdsworthilla sekä hyperaktiivisesti sykkivällä Berlinin basso-ostinatolla sekä tietysti Brufordin terävästi ja hetkittäin arvaamattomasti soivilla filleillä. Peacock tekee kappaleessa levyn vaikuttavimman laulusuorituksen laulaen intohimoisesti itse kirjoittamansa sanoitukset (muut levyn sanoitukset ovat Brufordin käsialaa), mutta säilyttäen silti yhä oman etäännytetyn ja persoonallisen tyylinsä. Holdsworthin kitarointi on jällleen loputtoman kekseliästä hänen lurittaessa aivan maagisia kuvioita villisti vielä siinä vaiheessa kun kappale on jo feidautumassa täältä ikuisuuteen.


Lue myös: Levyarvio: U.K. – s/t (1978)

Melkein 47 minuuttinen Feels Good To Me ei sisällä heikkoja hetkiä ja on yksi niistä levyistä jotka tuntuvat suorastaan kestoon lyhyemmiltä. Brufordin supermuusikot olisivat luultavasti saaneet kiinnostavan levyn aikaiseksi hyvin lyhyellä valmistautumisella ja studiossa jotain nopeasti kasaan keittämällä, mutta Bruford ei jättänyt mitään sattuman varaan vaan hänen huolelliset sävellyksensä nostavat albumin todellisten klassikkojen joukkoon. Feels Good To Me on erinomainen yhdistelmä kaunista melodisuutta, monimutkaista rytmiikkaa ja virtuoosimaisia yksilösuorituksia jotka lopulta palvelevat aina Brufordin sävellyksiä.

Feels Good To Me:n jälkeen Bruford pisti pystyyn John Wettonin ja Eddie Jobsonin kanssa pystyyn supergroup U.K:n ottaen ihmekitaristi Holdsworthin mukaan seikkailuun. U.K. julkaisi hienon debyyttinsä maaliskuussa 1978, mutta alkuperäinen kvartetti hajosi musiikillisiin ristiriitoihin vajaata vuotta myöhemmin. Bruford ja Holdsworth palasivat Brufordin oman musiikin pariin julkaisten Feels Good To Me:lle jatkoa vuonna 1979 One Of A Kind levyn muodossa.Täysin instrumentaalisella One Of A Kindilla soitti Feels Good To Me:n ydinkvartetti. Viimeinen tämän jatkumon levyistä Gradually Going Tornado tehtiin vuonna 1980 kitaristi John Clarkin korvatessa soolouralle lähteneen Holdsworthin. Kaikki kolme Brufordin ”jazz-rock” -levyä ovat laadukasta työtä, mutta itselleni ja rakkain ja omaperäisin niistä on aina ollut nimenomaan Feels Good To Me. Sen kuunteleminen todellakin tuntuu aina hyvältä.

.Parhaat biisit: ”Beelzebub”, ”Back To The Beginning”, ”Adios a la pasada (Goodbye to the Past)”

Rating: 4.5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

  1. ”Beelzebub” Bruford 3:16
  2. ”Back to the Beginning” Bruford 7:09
  3. ”Seems Like a Lifetime Ago (Part One)” Bruford 2:30
  4. ”Seems Like a Lifetime Ago (Part Two)” Bruford 4:25
  5. ”Sample and Hold” Bruford, Stewart 5:12
  6. ”Feels Good to Me” Bruford 3:49
  7. ”Either End of August” Bruford 5:27
  8. ”If You Can’t Stand the Heat…” Bruford, Stewart 3:20
  9. ”Springtime in Siberia” Bruford, Stewart 2:43
  10. ”Adios a la pasada (Goodbye to the Past)” Bruford, Peacock 7:55

Muusikot:

Bill Bruford: rummut, perkussiot Allan Holdsworth: sähkökitara Dave Stewart: kosketinsoittimet Jeff Berlin: bassokitara Kenny Wheeler: flyygelitorvi (kappaleet 3, 7, 9) Annette Peacock: vokaalit (2, 3, 10) John Goodsall: rytmikitara (6)

Tuottaja: Bill Bruford & Robin Lumley
Levy-yhtiö: EG

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

<span>%d</span> bloggaajaa tykkää tästä: