Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1978 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 11-20.
11. Jethro Tull: Heavy Horses (UK) ****
12. Art Bears: Hopes and Fears (UK) ****
13. Laurent Thibault: Mais on ne Peut pas Rever Tout le Temps (FR) ****
14. Bubu: Anabelas (AR) ****
15. Elton Dean & Alan Skidmore : El Skid (UK) ****
16. Peter Gabriel: s/t (UK) ****
17. Terje Rypdal: Waves (NO) ****
18. Kate Bush: The Kick Inside (UK) ****
19. Van Der Graaf : Vital (UK)
20. Yes: Tormato (UK) ****
11. Jethro Tull: Heavy Horses
Heavy Horses on vuonna 1967 perustetun Jethro Tullin 12. studioalbumi.
Jethro Tullin edellinen levy Songs From The Woods on yksi yhtyeen upeimmista levyistä. Se yhdisteli mestarillisesti progressiivista rockia ja vahvoja folk-vaikutteita. Heavy Horses jatkaa pitkälti samoilla linjoilla, mutta sen musiikillinen ote on hieman raskaampi ja mukana on tällä keraa myös suoranaista hard rock -meininkiä. Yleistunnelma on myös hieman tummempi ja surumielisempi.
Sanoituksissa luonto on edelleen keskeisessä roolissa, mutta siinä missä Songs From The Woods tarkasteli luontoon liittyviä englantilaisia kansantaruja, myyttejä ja muita suorastaan maagisia asioita on Heavy Horsesin lähestymistapa maanläheisempi. Heavy Horsesilla lauletaan kissoista, koirista, hiiristä, työhevosista ja tavallisista ihmisistä jotka hankkivat hiki otsallaan elantonsa luonnosta tai luonnon hyväkseen valjastamalla.
Heavy Horses tehtiin samalla kokoonapanolla kuin edellinen levy eli laulaja/kitaristi/huilisti Ian Andersonin rinnalla kuullaan kitaristi Martin Barrea, rumpali Barriemore Barlowia, basisti John Glascockia sekä kahta kosketinsoittajaa John Evania ja David Palmeria. Mielestäni kyseessä on bändin historian taitavin kokoonpano ja tälläkin levyllä heidän saumaton yhteissoittonsa on upeaa kuultavaa.
Levy käynnistyy hengästyttävällä ”…And The Mouse Police Never Sleepsillä” joka on tietenkin kunnianosoitus Andersonin kovasti rakastamille kissoille. Kappale kulkee kiihkeällä tempolla Andersonin helisevän akustisen kitaran säestämänä ja hieman vinksahtaneen synkopoidun rytmin moottoroimana. Jälleen yksi kappale joka muistuttaa miten mahtava ja aliarvostettu rumpali Barlow parhaimmillaan oli. ”Mouse Police päättyy hupaisasti Andersonin hokiessa biisin kertosäettä nopeammin ja nopeammin lopulta yskimään ratketen.
Myös seuraava kappale ”Acres Wild” on upea. Akustisessa kepeydessään mandoliineineen se tuo Heavy Horsesin kappaleista eniten mieleen Songs From The Woodsin musiikin. Curved Airin taitava viulisti Darryl Way vierailee kappaleessa soittaen viulusoolon
Muita kohokohtia levyllä on levyn raskainta proge-kohtaa-hardrockin-antia edustava ”No Lullaby” joka oli Andersonin näkemy anti-tuutulaulusta sekä Heavy Horsesin hienovaraisempaa antia edustaa levyn luultavasti kimurantein kappale ”Moths” joka sai inspiraation John Le Carrén agenttitarinoista ja sisältää paitsi erittäin tarttuvan laulumelodian Andersonilta niin myös erittäin tyylikkäät jousisovitukset Palmerilta.
Myös nimibiisi ansaitsee maininnan. ”Heavy Horses” on elegia vanhan ajan englantilaisille työhevosille. Anderson laulaa kaihoisasti ja ylistävästi noista raskasrakenteisista hevosista jotka olivat jääneet traktorien ja muun teknisen kehityksen myötä työttömiksi. Andersonin haikea laulumelodia on kerrassaan upea ja suorastaan koskettava. Palmerin jousisovitukset kappaleen kevyissä osioissa ovat hienoa kuultavaa ja toimivat tyylikkäänä kontrastina kappaleen raskaammille osioille joissa Barlow jytisyttelee jopa tuplabasaria ja Barre pääsee soittamaan levyn ehkä komeimman sähkökitarasoolon. Vieraileva viulisti Way on jälleen mukana ja hän toimii ikään kuin kappaleessa kuultavan jousikvarteton viidentenä jäsenenä ja solistina. Valitettavasti ”Heavy Horses” on yhdeksän minuuttisena ainakin minuutin pari liian pitkä alkaen toistamaan itseään. Kappaleen pääteema on todella komea, mutta Anderson yrittää tiristää siitä kaiken irti tarpeeksi sitä varioimatta. Harmi. ”Heavy Horses” on tuhdissa muodossaankin toki upea kappale, mutta hieman tiivistettynä se olisi ollut todellinen mestariteos.
Heavy Horses ei aivan pärjää edeltäjälleen Songs From The Woodsille, mutta on silti yksi Jethro Tullin parhaista albumeista. Heavy Horsesin jälkeen yhtye julkaisi ensimmäisen livealbuminsa Bursting Outin (1978) ja seuraavana vuonna Stormwatch (jonka kohdalla taso valitettavasti hieman notkahtaa) viimeisteli yhtyeen epävirallisen ”folk-trilogian”. Valitettavasti Stormwatch viimeisteli myös folk-trilogian tehneen hienon kokoopanon ja Jethro Tull jatkoi 80-luvulle Ian Andersonin johtamana uudella kokoonpanolla hyvin vaihtelevalla menestyksellä.
Parhaat biisi: ”…And the Mouse Police Never Sleeps”, ”Acres Wild”, ”No Lullaby”, ”Heavy Horses”
****
12. Art Bears: Hopes and Fears
Hopes And Fears on Art Bearsin ensimmäinen albumi. Art Bearsin muodostaa Henry Cow’sta irtautunut trio kitaristi Fred Frith, rumpali Chris Cutler ja vokalisti Dagmar Krause.
Kolmannen studiolevynsä In Praise Of Learningin jälkeen Henry Cow katkaisi välinsä levy-yhtiöönsä Virginiin ja ryhtyi toimimaan täysin itsenäisesti musiikkiteollisuuden ulkopuolella. Tämä takasi yhtyeelle täydellisen vapauden, mutta taloudellisesti asiat olivat entistäkin heikommin. Itseasiassa yhtye oli vararikon partaalla ja yhtyeen jäsenetä joutuivat jopa harkitsemaan työttömyyskorvauksien hakemista. Toinen suunnitelma oli lähettää Fred Frith kerjäämään rahaa rikkaimmilta yhtyeen tuntemilta ihmisiltä jotka olivat sattuivat olemaan Virgin-pomo Richard Branson, Tubular Bells -tähti Mike Oldfield ja punk-tulokkaat The Sex Pistols…
Lue koko arvostelu täältä >
****
13. Laurent Thibault: Mais on ne Peut pas Rever Tout le Temps
Mais On Ne Peut Pas Rêver Tout Le Temps on ranskalaisen Laurent Thibaultin ensimmäinen ja ainoa sooloalbumi.
Laurent Thibault oli legendaarisen Magman perustajajäsen ja soitti yhtyeen alkuaikoina bassokitaraa. Thibault kuitenkin hylkäsi basson jo ennen Magman debyyttialbumia (1970) ryhtyen tuottajaksi. Thibaultin ja Magman tiet kohtasivat kuitenkin tämän jälkeenkin muutaman kerran. Vuonna 1971 hän ideoi ja tuotti The Unnamables levyn joka oli ikään kuin Magma-light ja julkaistiin Univeria Zekt nimen alla. Vuonna 1978 hän tuotti myös Magman erinomaisen Attahk -levyn. Pääosin Thibaul työskenteli kuitenkin 70-luvulla tuottajana ja äänittäjänä ja pyöritti jonkin aikaa myös kuuluisaa Château d’Hérouville studiota jossa vieraili levyjä tekemässä sellaisia kansainvälisiä suurnimiä kuin Elton John, Jethro Tull ja David Bowie (Thibault mm. äänitti Bowien tuottaman Iggy Pop -levyn The Idiot).
Mais On Ne Peut Pas Rêver Tout Le Temps (suomeksi suoraan käännettynä: ”Mutta emme voi unelmoida koko ajan” tarjoilee utuista, melodista ja enimmäkseen varsin pehmeästi soivaa sinfonista progea jota pikanttina lisämakuna annos zeuhlia ja etnisen musiikin vaikutteita. Instrumentaatiossa perusrock-paletin lisäksi keskeisessä roolissa on erilaiset puhaltimet ja viulu.
Musiikki on instrumentaalista mutta sanatonta vokalisointia käytetään merkittävässä roolissa kaikissa kappaleissa. Erityisen tärkeässä roolissa vokaalit ovat levyn pitkässä avauskappaleessa “Oréessa” jossa kuullaan Amanda Parsonsin (Hatfield And The North, National Health) kaunista lähes oopperamaista sopraanolaulua. Loppupuolella Parsonsin äänet sekoittuu hieman hälyisestä miesvokalistin ääneen.
Parsons päätyi mukaan levyllä soittavan ex-Magma -basisti Francis Mozen kautta. Parsons ja Moze tutustuivat kun Moze soitti Gongin kanssa Briteissä. Mozen nauhaton bassottelu onkin maittavaa kuultavaa pitkin levyä ja tuo omalta osaltaan mukaan häivähdyksen zeuhl-henkeä.
Vain 31 minuuttisella levyllä on neljä kappaletta ja taso pysyy laadukkana läpi levyn. Kolmas kappale “La Caravane De L’Oubli” poikkeaa linjasta hieman perustuen muita enemmän hypnoottiseen toistoon ja on hieman krautrock-henkinen. Kappaleessa kuullaan myös arabialaista vokalisointia.
Keskimäärin melko rauhalliseen ja herkkään levyyn tuo annoksen kaaosta vajaa viisi minuuttinen “Aquadingen” jossa Mozen nauhaton bassottelu on maukkaimmillaan ja Serge Derrierin vokalisointi ilahduttavan kaoottista ja tuo mieleen Magman hurjat vokaali-iloittelut. Lopussa kuullaan arabialaissävytteinen viulusoolo.
Levyn päättävä kahdeksan minuuttinen nimikappale “Mais On Ne Peut Pas Rêver Tout Le Temps” puolestaan sisältää albumin joitakin tehokkaimpia hetkiä kuten intron useamman eri instrumentin soittama intensiivinen ja painostava ostinato. Biisissä kuullaan villiä rumpalointia ja tehokkaasti käytetyä aavemaista naurua.
Mais On Ne Peut Pas Rêver Tout Le Temps on tunnelmallinen ja parhaimmillaan erittäin kiehtova levy, musiikkia johon voi ikään kuin uppoutua turvallisesti. Levyn kruunaa sen rikas instrumentaatio ja huolella mietitty tuotanto. Valitettavasti Mais On Ne Peut Pas Rêver Tout Le Temps jäi Laurent Thibaultin ainoaksi sooloalbumiksi. Itselleni Thibaultin myöhemmät vaiheet ovat jääneet arvoitukseksi.
Parhaat biisit: “Orée”, ”La Caravane De L’Oubli”, “Mais On Ne Peut Pas Rêver Tout Le Temps”
****
14. Bubu: Anabelas
Anabelas on argentiinalailaisen Bubun ensimmäinen levy.
Bubu perustettiin Buenos Airesissa Argentiinassa vuonna 1975. Yhtyeen esikoislevy Anabelas on suht monimutkaista, värikästä ja enimmäkseen instrumentaalista musiikkia. Tyylillisesti liikutaan jossain sinfonisen progen ja jazz-rockin välimaastossa. Selkein vertailukohta joka tulee mieleen on King Crimsonin Lizard sekä Frank Zappan 70-luvun alussa isoilla kokoonpanoilla tehdyt levyt. Myös italialainen Osanna toiminee jonkinlaisena vertailukohtana. Nämä ovat silti on vain ohuita mielleyhtymiä ja loppujen lopuksi Anabelas on varsin omaperäinen levy.
Erityisen viehättävää Anabelasin näkemyksessä progressivisesta rockista on erityisesti rikkaat sovitukset. Perinteisten rock-instrumenttien rinnalla käytetään tehokkaasti viuluja, huiluja ja saksofoneja. Miellyttävää on myös energinen ja yleisesti riehakas ote sekä sinne tänne sommitellut herkulliset melodiat. Musiikissa paistaa tekemisen ilo. Tästä huolimatta kyse ei ole silti mistään pinnallisen kevyestä soittelusta vaan Bubu rakentaa musiikilllaan usein varsin intensiivisiä tunnelmia.
Vaikka Anabelas on enimmäkseen instrumentaalista musiikkia kuullaan myös espanjaksi laulettuja vokaaleita siellä täällä. Ne edustavat italo-progen mieleen tuovaa ”intohimoisen kailottamisen” -koulukuntaa eivätkä varsinaisesti kuulu levyn parhaisiin puoliin. Toisaalta sanattomia moniäänisiä vokalisointeja käytetään siellä täällä varsin tehokkaasti.
Anabelas koostuu vain kolmesta pitkästä kappaleesta. A-puoliskon täyttää lähes 20 minuuttinen ”El Cortejo de un Día Amarillo” ja B-puolelta löytyy 11 ja yhdeksän minuuttiset rallit.
Levyn pitkä eepos on alkupuoliskoltaan varsin tiukasti sävellettyä ja tarkkaan mietittyä, mutta toisella puoliskolla punainen lanka hieman katoaa jazz-rock -jamitteluun. Lopussa toki langat vedetään taas mukavasti yhteen kun bändi palaa varioimaan alkupuoliskolla esiteltyjä teemoja. Kaksi muuta kappaletta ovat hyviä nekin. Ne eivät ehkä sisällä aivan yhtä timanttisia kohtia kuin ”Amarillo” parhaimmillaan, mutta toisaalta pysyvät hieman paremmin kasassa.
Bubu hajosi vuonna 1979 ja palasi vasta vuonna 2018 uuden ja suht onnistuneen El Eco del Sol studiolevyn myötä.
Anabelas on luultavasti kirkkain helmi melko suppean 70-luvun etelä-amerikkalaisen proge-skenen tuotoksista. Levyllä kohtaa harvinaisen onnistuneella tavalla hienostunut sinfoninen progressiivinen rock ja räväkkä taiturimainen jazz-rock.
Parhaat biisit: ”El Cortejo de un Día Amarillo”, ”El Viaje de Anabelas”
****
15. Elton Dean & Alan Skidmore : El Skid
Saksofonistit Elton Dean ja Alan Skidmore kuuluvat molemmat 70-luvun britti-jazzin kermaan. Elton Dean nousi pinnalle Keith Tippetin yhtyeessä ja soitti sittemmin pitkään legendaarisessa progressivista rockia ja jazzia yhdistelleessä Soft Machinessa. Omilla lukuisilla levytyksillään Dean viihtyi erityisesti free jazzin puolella. Dean onkin tunnettu viiltävästä ja kipakasta varsin avantgardistisesta riitasointuisesta tyylistään. Vuonna 2006 kuollut Dean soitti useimmiten alttosaksonfonia tai sen sopraanosaksofonin varianttia saxelloa. El Skidilla hän soittaa saxellon ohella tenorisaksofonia.
El Skidilla tenori- ja sopraanosaksofonia soittava Alan Skidmore tulee hieman konventinaalisemman jazzin puolelta. Uransa alkupuolella hän soitti brittilläisten bluesmiesten kuten Alexis Kornerin ja John Mayalin bändeissä. Skidmore on tehnyt uraa myös studiomuusikkona soittaen monien pop-artistien levyillä. El Skidin julkaisuvuonna hän soitti The Walker Brothersien levyllä Nite Flights ja Kate Bushin debyytillä The Kick Inside.
Elton Dean ja Alan Skidmore soittivat yhdessä jo Soft Machinen mestarillisella levyllä Fourth (1971) jolla Skidmore soitti vierailijana. El Skid on kuitenkin heidän ensimmäinen yhteinen projekti jossa miehet ovat vetovastuussa.
Täysin akustisesti soivalla El Skidilla Deanilla ja Skidmorella on taustallaan huikea rytmiryhmä. Soft Machinesta ja Eberhard Weber Colourista tuttu rumpali John Marshall on virtuoosi joka pystyy niin hienovaraiseen jazz-hipsutteluun kuin rajumpaan rockmaiseen paahtoon, mutta erityisen vaikutukse tekee basisti Chris Lawrence. Klassisesti koulutetun Lawrencen hyperaktiivinen ja notkea kontrabasson soitto on iso osa levyn lumoa. Miehen soundi ja tekniikka on upea. Lawrence näppäilee välillä bassoaan aivan uskomatomalla vauhdilla, mutta soitto on silti hallittua ja tyylikästä. Ja miehen soundi on mahtava. Todellinen virtuoosi! Sittemmin Lawrence on soittanut lukuisten suurten budjetin elokuvien soundtrackeilla (Amadeus, Hugo, Mr. Turner) sekä monien pop-tähtien kuten Peter Gabrielin, David Gilmourin ja Mark Hollisin taustalla.
El Skid on neljästä pitkästä 8-13 minuuttisesta biisistä koostuva levy. Levy alkaa ja päättyy Skidmoren sävellyksiin ja välissä on kaksi Deanin kappaletta. El Skidin musiikki tuo välillä mieleen Miles Davisin 60-luvun lopun levyt kuten Nefertitin ja Miles In The Skyn, mutta on tunnelmaltaan kipakampaa ja hieman avantgardistisempaa. Kappaleet tasapainolevat mallikkaasti sävelletyn ja melodien bluesahtavan materiaalin ja vapaamuotoisemman tuuttailun välissä luontevan oloisesti.
Levyn innostavin kappale on sen aloittava vauhdikas Dr. Les Mosses”. Lawrence antaa kyytiä bassolleen todella mahtavasti ja Skidmoren ja Deanin vuorottelevat saksofoni-soolot ovat herkullista kuultavaa. 8 minuuttinen kappale etenee luontevan oloisesti ja vaikka se sisältää paljon sooloilua ne eivät mene missään vaiheessa liioittelun puolelle kuten siellä täällä muualla levyllä.
Levyn toinen kappale, Deanin sävellys, ”First In The Attic” on yllättävänkin vanhahtavan kuuloinen blues-sävyjä sisältävä kappale etenkin alussa jossa romantinen melankolinen teema tuntuu viittaavan jonnekin viisikymmentäluvulle ellei kauammaksikin. Rajusti soivat saksofonit ja nytkähtelevä rytmi ajaa kappaletta kuitenkin pikkuhiljaa modernimmille vesille. Lawrence pääsee soittamaan kappaleessa pitkän säestämättömän bassosoolon.
El Skid on saksofonin soiton juhlaa ja hienon meiningin kruunaa upea rytmiryhmä ja etenkin huikeisiin soittosuorituksiin yltävä basisti Chris Lawrence. El Skid on harmillisen unohdettu post-bob albumi ja mielestäni yksi 70-luvun jälkipuoliskon hienoimmista jazz-levyistä joita olen kuullut.
Parhaat biisit: ”Dr. Les Mosses”, ”First In The Attic”
****
16. Peter Gabriel: s/t
Peter Gabrielin toisesta nimettömästä albumista käytetään välillä nimiä Peter Gabriel II tai Scratch. Jälkimmäisen inspiroi Hipgoniksen räväkkä kansitaide jossa Gabriel raapii ikään kuin kansitaiteen riekaleiksi. Henkilökohtaisesti puhun kuitenkin yleensä Peter Gabrielin kakkosesta… mutta tarkemmin ajatellen se ei ehkä ole soveliasta joten käytän nimeä Scratch tässä tekstissä.
King Crimson -kitaristi Robert Fripp soitti Gabrielin vuoden 1977 debyytillä ja oli sen jälkeen mukana myös Gabrielin kiertueella salanimellä Dusty Rhodes. Eksentrinen kitaristi soitti koko kiertueen verhon takaa piilosta. Minulle ei ole koskaan selvinnyt että miksi. Kyse ei ainakaan ollut siitä että mitenkään Fripp häpeilisi yhteyttään Gabrieliin. Fripp ei kuitenkaan ollut erityisen tyytyväinen kokemukseensa Gabrielin debyyttilevyllä. Hän ei tullut toimeen kokaiinista inspiroituvan ja kultaisessa dollari-kaulakorussa kekkuloivan tuottaja Bob Ezrinin kanssa. Frippistä mahtaileva Ezrin ei ollut hyvää vaikutusta Gabrielille. Fripp ehdottikin Gabrielille että seuraava levy tehtäisiin hänen johdollaan nopeasti, tehokkaasti ja edullisesti…
****
Vuoden 1977 parhaat levyt löydät täältä
17. Terje Rypdal: Waves
Waves on norjalaisen kitaristi Terje Rypdalin seitsemäs sooloalbumi.
Rypdal tunnetaan luultavasti parhaiten eeppisestä ja energisestä jazz-rock -tupla-albumistaan Odyssey joka ilmestyi vuonna 1975. Seuraavana vuonna Rypdal yllätti levyllä After The Rain jossa hän musisoi yksinään huomattavasti seesteisemmällä tyylillä lähes ambient-henkisesti. Paria vuotta myöhemmin ilmestynyt Waves jatkaa After The Rainin varsin hillittyä linjaa mutta bändiä tällä kertaa hyödyntäen. Tällä kertaa Rypdalilla on käytössään norjalaisista ja tanskalaisista muusikoista koostuva kvartetti. Trumpettia ja flyygelitorvea soittaa Palle Mikkelborg, bassokitaraa Sveinung Hovensjo ja rumpuja Jon Christensen.
Ensimmäisen kappaleen ”Per Ulv” keinuva tunnelma ja hieman kornit synteettisaattorisoundit ja rumpukoneen kopina vie mielikuvat hetkeksi myös ruotsinlaivojen suuntaan. Ei luojan kiitos sentään kuin hetkiseksi. Pallen trumpetti suhisee ja kähisee jännästi lähes tunnistamattomaksi elektronisesti efektoituna.
”Per Ulvin” jälkeen elektroniikkaa käytetään levyllä vähäeleisemmin ja huomaamattomammin. Myös tunnelmat ovat pääosin utuisammat ja seesteisemmät. Waves on hetkittäin todella hiljaista musiikkia, mutta nuo hiljaiset kohdat ovat usein niitä vangitsevimpia. Erityisesti tyylikkäästi hiljaisuutta ja sen läpi puskevia pieniä, mutta painokkaita ääniä käyttää hyväkseen kahdeksan minuuttinen ”Karusell”. Mikkelborgin pidätellyn intohimoisesti ja kuulaasti soiva trumpetti on kuin laivan sumutorvi joka leikkaa läpi sakean harmaan usvan. Christensenin herkkä symbaali-voittoinen rumpalointi taas kuin kopisevat aallot laivan ympärillä.
Mikkelborgin trumpetti on levyllä usein pääroolissa ja Rypdal itse jättäytyy usein hieman taka-alalle. Toki hän soittaa useita tyylikkäitä sooloja omalla tavaramerkkimäisellä soundillaan, mutta mikään kitarasankarilevy Waves ei todellakaan ole. Lähes yhdeksän minuuttinen ”The Dain Curse” tosin antaa enemmän tilaa Rypdalin sähkökitaralle ja on muutenkin levyn kappaleista kipakammin soiva.
Yhtä lukuunottamatta kaikki kappaleet ovat Rypdalin sävellyksiä. Mikkelborgin ainokainen sävellys ”Stenskoven” joka on levyn leikkisintä osastoa (ja tuo karusellin ja tivolit mieleen toisin kuin levyn hillitty toinen raita joka jostain kumman syystä sai nimen ”Karusell”). Se tuo kovasti mieleen Pekka Pohjolan 80-luvun musiikin.
Waves ei kuulu aivan Rypdalin levytysten kirkkaimpaan kärkeen, mutta tarjoilee kuitenkin erinomaisen tyylikästä tunnelmointia muutamalla kipakammalla hetkellä ryyditettynä.
Parhaat biisit: ”Per UIv”, ”Karusell”, ”The Dain Curse”
****
18. Kate Bush: The Kick Inside
The Kick Inside on Kate Bushin ensimmäinen studioalbumi.
Kate Bush varttui musikaalisessa perheessa ja opetteli soittamaan pianoa 11 vuotiaana ja pian sen jälkeen alkoi säveltämään omia kappaleita. Yhdessä perheensä avustuksella Bush kokosi 50 biisin demon jota lähetettiin eri levy-yhtiöille. Levy-yhtiöt eivät olleet demoista kiinnostuneita, mutta yhteisen perhetutun kautta ne päätyivät Pink Floyd -kitaristi David Gilmourin käsiin joka kuuli potentiaalia tuolloin 16-vuotiaan Bushin musiikissa. Gilmour rahoitti kolmen ammatilaismaisemman demon äänityksen ja nämä kuultuaan EMI olikin jo huomattavasti kiinnostuneempi. Itseasiassa niin kiinnostunut että EMI teki Bushin kanssa heti levysopimuksen.
****
19. Van Der Graaf : Vital
Vital on Van Der Graaf Generatorin ensimmäinen livealbumi.
70-luvun lopulla livelevyjen julkaisu alkoi olla jo aika rutiinia, mutta ne eivät olleet kuitenkaan vielä samalla tavalla itsestäänselvyys kuin nykyään jolloin moni bändi julkaisee livelevyn jokaiselta kiertueeltaan. Itseasiassa yllättävän moni 70-luvun merkittävimmistä ja pitkäikäisimmistä proge-bändeistä julkaisi ensimmäisen livelevynsä vasta vuonna 1978. Yksi näistä yhtyeistä oli tietysti Van Der Graaf Generator. Tai oikeastaan lyhyemmin Van Der Graaf sillä yhtye oli lyhentänyt nimensä tuohon muotoon edellisen studiolevyn The Quiet Zone / The Pleasure Domea edeltäneiden kokoonpano muutosten jälkeen…
****
Vuoden 2020 parhaat levyt löydät täältä
20. Yes: Tormato
Tormato on vuonna 1968 perustetun Yesin yhdeksäs studioalbumi.
Yesin edellinen levy Going For The One (1977) syntyi harmonisissa ja innostuneissa tunnelmissa tuhlaajapoika Rick Wakemanin palattua ruotuun. Levy myös menestyi hyvin ja tuotti jopa yhtyeen siihen mennessä suurimman sinkkuhitin ”Wondrous Stories” kappaleen muodossa. Seuraavaa levyä Tormatoa lähdettiin rakentamaan Going For The Onen kokoonpanolla eli Wakemanin ohella bändissä vaikutti edelleen perustajajäsenet Jon Anderson (vokaalit), Chris Squire (bassokitara) sekä kitaristi Steve Howe ja rumpali Alan White.
Vaikka Going For The One tehtiin pitkään ja hartaasti oli koko bändi puhaltanut prosessin ajan yhteen hiileen. Bändillä selvästi vaikutti olleen myös yhteinen maali jota kohti pyrkiä. Tormatolla visio tuntui olevan alusta alkaen hukassa.
****
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.
Pienemmät Purot 
Jätä kommentti