Levyarvio: Mike Oldfield – Incantations (1978)

Incantations on Tubular Bellsillä maailmanmaineeseen nousseen kitaristi Mike Oldfieldin neljäs studioalbumi.

Tubular Bellsin jälkeen Oldfield teki suht tiiviiseen tahtiin kaksi instrumentaalilevyä Hergest Ridgen (1974) ja Ommadawnin. Hergest Ridgen saamat kehnot arvostelut huojuttivat Oldfieldin itseluottamusta joka kuitenkin palautui Ommadawnin myötä joka oli onnistuminen kaikilla mittareilla. Tunnelmia nostatti myös Oldfieldin jouluteemainen sinkku ”In Dulci Jubilo” joka nousi Britti-listan neljännelle sijalle marraskuussa 1975. Yleensä niin ahdistunut Oldfieldin lähtikin vuoteen 1976 poikkeuksellisen positiivisin mielin.

Vuonna 1976 Oldfield valvoi kolmen ensimmäisen albuminsa remiksauksausta nelikanava-formattiin (Quadraphonic) jotka julkaistiin neljän vinyylin boksina joka sai nimekseen luonnollisesti Boxed. Vuotta myöhemmin ”In Dulci Jubilon” menestyksen jälkeen Oldfield pisti vielä paremmaksi ja hänen sovituksensa kansansävelmästä ”Portsmouth” nousi peräti kolmanneksi Englannin sinkkulistoilla ja menestyi muuallakin Euroopassa suht mukavasti. Pitkien kappaleiden erikoismiehestä näytti tulleen yhtäkkiä myös sinkkuhittejä tehtaileva maestro. 

Kaiken tämän keskellä Oldfieldille oli pikku hiljaa alkanut valumaan rahaa hänen menestyslevyistään ja erityisesti tietenkin miljoonia kappaleita myyneestä Tubular Bellsistä. Pian hän huomasi että hänellä oli miljoona puntaa pankkitilillä josta tosin lopulta jäi käteen verojen jälkeen vain 200 000 puntaa (Britannian veroprosentit paljon tienaaville olivat 70-luvun lopulla varsin eeppistä tasoa. Tästä syystä lähes kaikki menestyneet rokkarit viettivätkin sitten verovapaita vuosia esim. Sveitsissä.). Oldfield sijoitti suurin piirtein puolet jäljelle jääneistä rahoista suuren maalaistaloon Thourgham nimisestä kylässä joka sijaitsi Gloucestershiressa keskellä ei mitään. Oldfield rakennutti entiseen tallirakennukseen kotistudion joka oli suurin piirtein Lontoon parhaiden studioiden tasoa. Oldfieldin kotistudio on hyvinkin saattanut olla Euroopan paras 70-luvun lopulla.

Keväällä 1977 Oldfield alkoi toden teolla kehittelemään seuraavaa albumiaan joka tulisi olemaan jopa hänen edellisiä levyjään suureellisempi. Ennen kuin tämä projekti pääsi kunnolla käyntiin Oldfield kuitenkin tuotti ja äänitti vielä Pekka Pohjolan kolmannen sooloalbumin Keesojen lehdon uudessa studiossaan. Oldfield osallistui myös  aktiivisesti instrumentalistina levyn tekoon.

Kaikkien näiden distraktioiden jälkeen Oldfieldin edellisestä omasta levystä oli aikaa jo pari vuotta joten oli aika ryhtyä hommiin. Oldfield halusi tehdä seuraavalla levyllä jotain uutta. Hän otti haasteekseen kirjoittaa musiikkia suurelle kokoonpanolle ja hän päätti laatia myös itse orkestraatiot jousiorkesterille. Tämä oli itseoppineelle Oldfieldille suuri haaste. Joulukuussa 1978 Oldfield äänitti ensimmäisen osan levystä tavallaan testinä 18 henkisen orkesterin kera studiossaan ja huomasi lopputuloksen olevan erinomainen. Hänen vaivalla kirjoittamansa musiikki toimi hyvin ja näytti tietä lupaavaan uuteen suuntaan. 

Itseasiassa Oldieldista musiikki virtasi niin taianomaisesti että se inspiroi häntä kehittelemään levylle potentiaalista maagista teemaa. Hän päätti rakentaa koko albumin loitsujen ympärille ja nimesi levyn Incantationsiksi (eli suoraan suomeksi käännettynä ”loitsut”).

Oldfieldin tarkoitus oli käyttää sanoituksina oikeita loitsuja (tässä kohtaa tietenkin herää kysymys että onko sellaisia edes olemassa…?) joiden avittamana hän tekisi levyn jolla olisi todella maaginen vaikutus kuulijoihin. Levy-yhtiönsä avustamana Oldfield tapasi joitakin druideja ja muita kummajaisia, mutta kaikki heistä olivat joko haluttomia jakamaan taikojaan tai muuten vain niin kajahtaneita ettei yhteisymmärrykseen projektissa opulta päästy. Tosielämän magian sijasta Oldfield päätyi lopulta käyttämään inspiraationa vanhoja kansanperinteeseen kuuluvia runoja. Keskeiseen rooliin nousee roomalaisen mytologiasta tuttu monitaituri Diana joka on metsästyksen, kuun, synnytyksen, naisten, villieläinten ja metsien jumalatar sekä Henry Wadsworth Longfellowin vuonna 1855 kirjoittama eeppinen runo The Song of Hiawatha.

Jokaisella kolmella aiemmalla levyllään Oldfield oli käyttänyt formaattia yksi pitkä kappale per levyn puolisko. Tällä kertaa Oldfield halusi tehdä  musiikkia entistäkin suureellisemmassa mittakaavassa. Mikä ratkaisuksi? No yhden levyn sijasta tietenkin kaksi levyä. Oldfield päätti rakentaa Incantationsista eeppisen neljän kappaleen tupla-albumin. Eli hän astui samalle maaperälle joka oli synnyttänyt viitisen vuotta aiemmin Yesin ristiriitaisia tunteita herättäneen Tales From Topographic Oceans -levyn (joka minusta on mestarillinen).

Vaikka Incantationsin sävellysten mittakaava on vastaava kuin Oldfieldin aiemmilla levyillä on musiikki itseasiassa varsin erilaista. Se on selvästi sofistikoituneempaa ja kompleksisempaa kuin aiemmin. Musiikin kehittely on jouhevampaa ja hitaampaa. Tämä johtuu ainakin osittain siitä että Oldfield käyttää monessa kohtaa hyväkseen kvinttiympyräkiertoa käyden läpi järjestyksessä kaikki sävellajit. Myös rytmikkaa tuntuu aiempaa matemaattisemmalta ja harkitummalta.

Musiikissa on uudenlaista rytmistä energiaa ja se on intensiivisempää kuin suurin osa Oldfieldin aiemmista sävellyksistä. Se on myös tietyllä tavalla uljaampaa ja sen fanfaarimaiset jaksot ovat aivan jotain muuta kuin Oldfieldin kolmen ensimmäisen levyn maanläheinen nöyryys. Incantationsilla Oldfield ikäänkuin jättää taakseen ensimmäisten levyjen pastoraaliset niityt nousten räjähtäen raketilla kohti kosmosta. Millä en halua sanoa että Oldfield olisi yhtäkkiä ryhtynyt tekemään niin sanottua spacerockia. Ainkaaan sanan varsinaisessa ja kliseisessä merkityksessä. 

Incantations Part 1

Kiinnostavalla kuoro-introlla, joka esittelee levyn kvinttiympyrää hyödyntävän tekniikan, alkava Incantationsin ensimmäinen osa tuntuu kurkottavan kohti modernin taidemusiikin maailmaa. Se ei kuitenkaan monien taidemusiikin modernistien lailla hylkää melodisuutta eikä tonaalisuutta ylipäätänsä. György Ligetin, Krzysztof Pendereckin ja muiden hurjimpien avantgarde-modernistien sijasta Incantations hakee inspiraatiota enemmänkin Philip Glassin ja Steve Reichin minimalismista. Myös Terry Riley jonka musiikin Kevin Ayers esitteli Oldfieldille jo 70-luvun alussa on varmasti ollut tärkeä vaikuttaja. Yksittäisistä sävellyksistä etenkin Reichin ”Music For 18 Musicians” (1971) tuntuu minusta Incantationsin sielunveljeltä niin paljon yhtäläisyyksiä etenkin molempien sävellyksien instrumentaatiossa on. Reichin lailla Oldfield nostaa huilut ja erilaiset viritetyt lyömäsoittimet (marimba, vibrafoni) keskeiseen rooliin.

Oldfield ei kuitenkaan malta rajoittua minimalismiin yhtä hartaasti kuin Glass tai Reich 70-luvun sävellyksissään vaan Incantations on hetkittäin varsin suureellista musiikkia jousisektioineen ja riehakkaine kitarasooloineen vaikka itse musiikki perustuu välillä pitkiä aikoja kestäviin toisteisiin osioihin jotka pikku hiljaa muuttavat muotoaan.

Incantationsin ensimmäinen 19 minuuttinen osa on sen orkestraalisin ja se onkin saumattomassa orkesterisoittimien ja sähköisten instrumenttien yhdistelyssä yksi ns. sinfonisen rockin uljaimpia saavutuksia. Tämä seikka on jäänyt usein yllättävän vähälle huomiolle. Ehkäpä siksi että musiikin rock-osuus on melkeinpä laitettava lainausmerkkeihin. Ensimmäinen osa onkin itsesiassa enimmäkseen akustista musiikkia vaikka syntetisaattorit usein jossain jousien ja muiden instrumenttien seassa kokonaisuutta tukevatkin. Myösd Oldfieldin sähkökitaraa kuullaan ensimmäisessä osassa hyvin niukasti.

Majesteettinen ja suorastaan juhlava osio trumpetteineen ja patarumpuineen seitsemän minuutin kohdilla ”Part Onessa” on yksi Oldfieldin koko uran kohokohdista. Yhdeksän minuutin kieppeillä tunnelma muuttuu rytmikkäämmiksi afrikkalaisten rumpujen ja bodhranin yhteisvoimin. Musiikki kuulostaa etniseltä, mutta sitä on silti vaikea varsinaisesti yhdistää mihinkään tiettyyn maanosaan niin vahva Afrikan ja Irlannin välinen kummallinen ristiveto on. Kuoro tuo mukanaan vielä oman korkeakulttuurisen kerroksensa laulaen toistuvasti ja eri tavoin varioiden jumalatar Dianan nimeä sekä kolmea latinankielistä sanaa luna, lucina ja lumen.

Incantations Part 2

Incantationsin toinen osa on lähes 20 minuuttisena paitsi sen pisin niin myös vähäeleisin ja minimalistisin. Etenkin sen ensimmäinen puolisko on suoranainen pidättyvyyden ja kärsivällisen kehittelyn malliesimerkki. Se on myös ensimmäistä osaa selvästi elektronisempi ja etenkin sen pariminuuttisessa introssa syntetisaattorit ovat hyvin keskeisessä roolissa. Itseasiassa keskeisemmässä kuin koskaan aiemmin Oldfieldin musiikissa sillä hänhän ei käyttänyt kolmella ensimmäisellä levyllään syntetisaattoreita kuin hyvin marginaalisissa sivurooleissa. Sähkökitaraa säästellään edelleen kakkososassa ja Oldfield soittaa vain muutaman lyhyen ja hillityn välisoiton. Hieman ennen kahdeksan minuutin virstanpylvästä kuoro kertaa ensimmäisessä osassa kuullun latinankielisen Diana-teeman minkä myötä Oldfieldin sähkökitara ja lyhyt syntetisaattoriosio vie kappaleen välikliimaksiin perkussioiden tullessa mukaan ja kuoron tehdessä komean lyhyen nostatuksen. Tämän jälkeen tunnelma muuttuu äkisti jo Ommadawnilta tutun rumpuryhmä Jabulan afrikkalaisten rumpujen alkaessa naputtamaan toisteista rytmiä jousisyntetisaattorin rinnalla. Pian mukaan tulee marimba sekä Steeleye Spanista tuttu folk-laulajatar Maddy Prior joka ryhtyy laulamaan kiinnostavan eleettömästi, mutta silti kauniisti Longfellowin ”The Song of Hiawatha” runosta poimittuja sanoituksia. Lähes loputtomalta tuntuva vokaaliosuus onnistuu kestostaan huolimatta pitämään otteessaan ja muuttuu lopulta suorastaan piinaavan hypnoottiseksi.

Interludi

Kuten aiemmin viittasin Oldfield oli varsin innoissaan Incantationsin ensimmäisestä osasta. Kaikki kuitenkin muuttui kun hän soitti sen levy-yhtiönsä Virginin väelle. Punkista innostunut johtoporras vastaanotti musiikin kylmästi ja innottomasti. Oldfieldin pseudo-klassinen teos ei selvästikään ollut lainkaan sitä mitä he kaipasivat. Virginin ajat progressiiviseen rockiin erikoistuvana yhtyeenä alkoivat olla takana, olihan suuri osa tuon genren bändeistä ”puhdistettu” yhtiön listoilta jo vuotta aiemmin. Oldfieldille Virginin väen aneeminen reaktio oli järkytys ja hän kadotti inspiraationsa koko projektiin totaalisesti. Tässä vaiheessa valmiina oli suurin piirtein puolet levystä eli käsittääkseni sen kaksi ensimmäistä osaa.

Oldfieldin vanha piinaava ahdistunut ja loputon eksistentiaalinen tuska palasivat voimallisesti Virgin-tyrmäyksen jälkeen eikä asiaa helpottanut että hänestä oli tullut brittiläisen musiikkilehdistön ja punkkarien toistuvien toistuvien hyökkäyksien kohde. Tai näin herkkä Oldfield ainakin itse asian koki. . 

Oldfieldin vointi oli heikentynyt siihen pisteeseen että hän kärsi lähes jatkuvasta musertavasta ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista. Hän oli aggressiivinen ja joi liikaa. Lopulta Oldfieldin studion teknikko ja  äänittäjä Paul Lindsey kertoi seminaarista jonka hänen vaimonsa oli käynyt ja jota hän suositteli myös Oldfieldia kokeilemaan. Vastentahtoinen Oldfield koki ettei hänellä ole mitään menetettävää ja osallistui seminaariin kesällä 1978.

Seminaari oli  kiistanalaisen kirjailija ja self-help -valmentaja Werner Erhardin EST-ohjelman britti-versio Exegesis. Exegesis seminaari oli hyvin aggressiivista shokkiterapiaa jossa osallistujia pahoinpideltiin verbaalisesti ja heille painotettiin toistuvast isitä että jokaisen on otettava vastuu omista ongelmistaan. Seminaarin tarkoitus oli ikään kuin rikkoa ihmisen aiempi ohjelmointi. Kolmen päivän seminaari muutti Oldfieldin persoonallisuutta radikaalisti. Hän on kuvaillut kokeneensa eräänlaisen uudelleensyntymän.

Oldfield muuttui täysin niin ulkoisesti kuin sisäisestä. Sotkuinen hippi leikkasi hiuksenssa ja alkoi käyttämään pellavapukuja. Introvertti mumisija muuttui äärimmäiseksi ekstrovertiksi jolle haastatteluiden antaminen tai konserttiesiintymiset eivät enää olleet ongelma. Jopa Oldfieldin lentopelko hälveni ja hän hankki itselleen lentoluvan ja hieman myöhemmin oman pienen lentokoneen ja helikopterin.

Exegesisin vaikutus kuului jatkossa myös Oldfieldin musiikissa. Hänen musiikkinsa muuttui sisäänpäinkääntyneistä tunnelmista huomattavasti avoimempaan ja energisempään suuntaan. Vaikutukset eivät olleet kuitenkaan pelkästään positiivisia. Exegesis seminaarin jälkeen Oldfieldin musiikista katosi jonkinlaista syvyyttä ja omaperäisyyttä. Oldfieldin angsti oli poissa ja samalla jotain ainulaatuista sielukkuutta katosi myös musiikista.

Exegesis-seminaarin lyhyen aikavälin vaikutus oli että Oldfiedin toimintakyky palautui, mutta hänen mielenkiintonsa Incantationsia kohtaan ei varsinaisesti palannut. Oldfield kuitenkin pakotti itsensä jatkamaan projektia ja viimeistelemän levyn jonka eteen oli nähty jo niin paljon vaivaa.

Uusi ekstrovertti Oldfield esiintyi Sounds-lehdessä joulukuussa 1978 ilman rihman kiertämää.

Incantations Part 3

Incantationsin kolmannessa osassa sähkökitara ja jopa rumpusetti nostetaan esiin. Ihan kuin Oldfield olisi kyllästynyt kahden ensimmäisen osan pseudo-klassiseen hillittyyn minimalismiin. Ja itseasiassa juuri niin siinä oli käynyt. Itse olin aina kuvitellut että kahden jälkimmäisen osan energisempi ja rockmaisempi ote rumpuineen oli vain luonteva tapa tuoda kontrastia kahteen edelliseen osaan nähden ja luoda dynamiikkaa koko albumin mittakaavassa. Kyse oli kuitenkin itseasiassa ainakin osittain Exegesisin aiheuttamasta muutoksesta Oldfieldin ajattelussa.

”Part 3” alkaa suoraan intensiivisen kipakalla kitaroinnilla ja suorastaan fanfaarimaisella jaksolla joka on Oldfieldin suurellisinta musiikkia tähän asti. Vajaan kolmiminuuttisen ja varsin päällekäyvän intron jälkeen tunnelma rauhoittuu marimban ja jousisyntetisaattoreiden lämpimään grooveen jonka päälle Oldfield alkaa sommittelemaan pitkää terävästi mutta melodisesti soivaa kitarasooloa. Soolo on tavallaan vähättelyä sitä kohtaan mitä Oldfield soittaa sillä niin tarkkaan mietityltä ja sävelletyltä ja silti täynnä tunnetta olevalta se kuulostaa. Kyseessä ei ole vain soolo vaan keskeinen osa sävellystä ja oikeastaan sen eteenpäin johdattava punainen lanka. Myös tämä soolo noudattaa kvinttiympyräkierron lainalaisuuksia ja yhdistyy luontevasti ykkösosan teemoihin. Maaginen kitaraosuus päättyy noin viitisen minuuttia myöhemmin jolloin tunnelma muuttuu terävästi ja turhankin töksähtävästi Gongista tutun Pierre Moerlenin rumpusetin tullessa mukaan ja syntetisaattoreiden alkaessa soittamaan huilumaisella äänellä nopeaa ja varsin aggressiivista teemaa. Kymmenen minuutin kohdilla tunnelma muuttuu painostavan junnaavaksi. Part 3:sen seuraavat kolme minuutttia ovat lähimpänä ”tavallista” rock-musiikkia mitä Incantationsilla on toistaiseksi kuultu. Harmillisesti Moerlenin rummut on miksattu hieman liian hiljaiseksi eikä niiden sointi ole muutenkaan ehkä paras mahdollinen. Musiikki rauhoittuuu hetkeksi rumpujen vaihtuessa vibrafoniin ja terävän metallisesti soiviin perkussioihin kunnes palataan jälleen painostavaan rock-teemaan tällä kertaa torvimaisesti soivien syntetisaattorien tukemana. ”Part 3” tuntuu Incantationsin osioista selkeiten ylipitkältä. Sen alkupuolisko pitkän kitarasoolon kera on upea, mutta loppupuolisko ei yllä aivan samalle tasolle.

Incantations Part 4

Neljäs osa alkaa herkästi harppulla soitetun ostinaton ja pianon säestämällä introlla ja  tuo mieleen Yesin ”Awakeninin” (Going For The One, 1977) harppuosuuden. Tunnelma kuitenkin muuttuu pian ja varsin äkillisesti useamman vibrafonin ja ja kellopelin alkaessa soittamaan syklisiä toisteisia kuvioita jotka tuntuvat kiemurtelevan toistensa ympärilä eri tahtilajeissa. Jossain kaukana taustalla syntetisoitu basso antaa ohutta pulssia kun Benoit Moerlenin (Pierren veli) yksinään soittama kirkkaasti soiva vibrafoni ottaa pääroolin kunnes mukaan leikkaa Oldfieldin mehiläispesämäisesti suriseva sähkökitara. Vibrafoni ja sähkökitara leikittelevät keskenään lähes minuutin tunnes kitara katoaa ja päärooli palautetaan uudessa sävellajissa kilkattavalle vibrafonille.

Hieman turhan jyrkän siirtymän kautta kahdeksan minuuttin kohdalla alkaa rouheammin soiva todella mahtava osio jossa bassokitara nostetaan kunnolla pintaan rinnallaan bodhran sekä upealla soundilla helisevät kulkuset ja mitä lie kilistimiä mukaan onkaan soitettu. Oldfield soittaa liian nopeasti ohi kiitävän todella hienon kitarasoolon jota olisi kuunnellut pidempäänkin. Onneksi se kerrataan muutamaa minuuttia myöhemmin kun se johdattaaa musiikin välikliimaksiin. jossa kuullaan jousien ja trumpettien nostatus kunnes kaikki hiljenee pehmesti tassuttelevaa marimbaa lukuunottamatta. 


Lue myös: Levyarvio: Mike Oldfield – Ommadawn (1975)

Oldfield soittaa marimban päälle sähkökitaralla aluksi herkästi puhtaalla soundilla näppäillen. Jousisyntetisaattori soittaa levyn hieman kelttiläisen kuuloisen, pääteeman minkä jälkeen Oldfield iskee kitaraansa särön päälle ja Priorin upeat vokaalit kertaavat Hiewatha -teeman. Vokaalien päätyttyä Oldfield päättää kappaleen ja koko levyn lyhyellä mutta äärimmäiseni tsevarman kuuloisella katkeransuloisella kitarasoololla. ”Incantation Part 4” ei ole aivan yhtä mestarillinen kuin ensimmäinen osa, mutta kauas ei jäädä ja se sisältää joitakin Oldfielin discografian yksittäisiä huippuhetkiä.

Kokonaisuutena Incantations on kiehtova irtiotto Oldfieldilta. Se onnistuu kuulostamaan samaan aikaan aivan uudenlaiselta, mutta on toisaalta silti luontevasti ja itsestäänselvästi nimenomaan Oldfield-musiikkia. Incantations on jännittävä yhdistelmä toisaalta vaikutteita minimalistisen taidemusiikin toisteisesta maailmasta ja toisaalta sisältää joitakin suureellisimpia hetkiä joita Oldfieldin musiikissa oli tähän mennessä kuultu. Ja vaikka Oldfield selvästi kurkottaa levyllä jonnekin rock-musiikin ja jopa progen horisontin ulkopuolelle on se silti samalla myös eeppisten kitarasoolojen levy. Oldieldin kitaransoitto on kautta levyn aivan upeaa kuultavaa. Soolot ovat välillä todella pitkiä, mutta aina musikaalisia ja sävellyksiä eteenpäin kuljettavia.

On Incantationsilla heikkoutensakin. Kuten tupla-levyjen kohdalla usein käy tuntuu kokonaisuus hetkittäin venytetyltä. Incantations on raskas kokonaisuus kuunneltavaksi 73 minuuttisessa kestossaan. Ainakin jos ei satu olemaan virittäytynyt juuri oikealle musiikin vaatimalle taajuudelle. Jos Oldfield ei olisi ollut sidottu täyttämään Incatationsilla neljää vinyylinpuoliskoa ja käytössä olisi ollut CD-formaatti niin ehkäpä levy olisi tiivistynyt johonkin hieman kohtuullisempaan pituuteen. Toisaalta yksittäisinä teoksina kuunneltuina Incantationsin neljä osaa kantavat mittansa varsin hyvin ja osaltaan niiden lumo kumpuaa juuri hypnoottisesta toistosta joka toimiakseen vaatii tietenkin myös pitkää kestoa.

Vaikka musiikillinen ilmasto oli muuttunut radikaalisti kolmessa vuodessa Oldfieldin edellisen levyn Ommadawnin ilmestymisen jälkeen oli hänen musiikilleen yhä vahva tilaus etenkin Englannissa. Incantations myi Briteissä nopeaan tahtii platinaa nousten parhaimmillaan albumilistan sijalle 14.

Incantations esittelee kiinnostavan vaihtoehtoisen polun Oldfieldin uralle jota hän ei lopulta kuitenkaan lähtenyt kulkemaan. Ehkä radikaalin Exegesis -kokemuksen johdosta. Jos Oldfield olisi jatkanut Incantationsin osoittamalla linjalla on mahdollista että hänestä olisi voinut tulla jonkinlainen rock-maailman vastine Steve Reichille ja Philip Glassille. Oldfield kuitenkin suuntasi, levy-yhtiönsä innokkaasti kannustamana, tutkimaan pop-musiikin formaatteja ja rohkaistui lopulta kokeilemaan jopa live-esiintymisiä oman yhtyeensä kanssa. Incantations toimiikin eräänlaisena päätöspisteenä Oldfieldin uran ensimmäiselle vaiheelle.

Rating: 4.5 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

  1. ”Incantations (Part One)” 19:08
  2. ”Incantations (Part Two)” 19:36
  3. ”Incantations (Part Three)” 16:58
  4. ”Incantations (Part Four)” 17:01

Muusikot:

Mike Oldfield: Mm. kitarat, bassokitara, bodhran, vibrafoni, marimba, syntetisaattorit, piano, perkussiot Mike Laird: trumpetti Pierre Moerlen: ummut, vibrafoni (”Incantations Part Four”) Benoît Moerlen:  vibrafoni (”Incantations Part Four”) Maddy Prior: vokaalit  (”The Song Of Hiawatha” ja ”Ode To Cynthia”) Sally Oldfield: vokaalit Queen’s College Girls Choir: vokaalit Sebastian Bell: huilu Terry Oldfield: huilu Jabula: afrikkalaiset rummut David Bedford: jousiorkesterin ja kuoron johto

Tuottaja: Mike Oldield
Levy-yhtiö: Virgin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: