U.K. on Eddie Jobsonin, Bill Brufordin, Allan Holdsworthin ja John Wettonin saman nimisen kvartetin debyyttialbumi.
70-luvun loppu oli aikaa jolloin moni ennen menestyneissä bändeissä soittanut lahjakas proge-muusikko ajelehti ilman vakituista bändiä hieman ihmetellen että mihin tässä kannattaisi urallaan suunnata. Samaan aikaan levy-yhtiöiden toiminta oli muuttunut ammattilaismaisemmaksi ja he aktiivisesti myös yrittivät naittaa entisiä tähtiään yhteen luodakseen uusia menestysyhtyeitä. Levy-yhtyeet alkoivat siis ikään kuin toimimaan parittajina. U.K.:n alku ei kuitenkaan ollut käsittääkseni aivan näin kyynisen tekokeinoinen vaan bändin jäsenillä oli vahvoja siteitä toisiinsa ja bändi syntyi enemmän tai vähemmän orgaanisesti useamman umpikujaan johtaneen kokeilun jälkeen.
Yesissä uransa aloittanut rumpali Bill Bruford ja mm. Familyssa soittanut basisti/vokalisti John Wetton kohtasivat tietenkin King Crimsonissa jonka riveissä he levyttivät kolme uraauurtavaa studioalbumia vuosien 1973 ja 1974 välillä. Bruford ja Wetton muodostivat todella väkevän rytmiryhmän King Crimsonissa ja molemmat olivat pettyneitä kun Robert Fripp laittoi yhtyeen telakalle Red -levyn jälkeen. Oli selvää että he tulisivat vielä soittamaan yhdessä tulevaisuudessa.
Tämä toteutui toteutui jo melkein vuonna 1976 kun suunnitteilla oli British Bulldog niminen (toinen pyöritelty nimivaihtoehto oli British League) trio jossa Brufordin ja Wettonin rinnalla olisi soittanut kosketinsoitinvelho Rick Wakeman. Projekti kuitenkin kariutui Wakemanin epäröintiin.
Pian tämän jälkeen syntyi toinen kiinnostava läheltä piti tilanne oli kun Fripp kaavaili uutta yhtyettä nimeltä League Of Gentlemen jossa hänen lisäkseen olisi soittanut Bruford, Wetton ja viulistikosketinsoittaja Eddie Jobson. Fripp päätti kuitenkin pian ettei aika ollut kypsä uudelle progebändille ja hän perääntyi hankkeesta (Fripp käytti bändinimeä myöhemmin hyvin erilaisen kokoonpanon nimenä).
Tämän pettymyksen jälkeen Bruford ja Wetton päättivät ryhtyä todenteolla toimeen. He sopivat että molemmat saavat kutsua uuteen yhtyeeseen jonka he perustaisivat yhden tahtomansa jäsenen. Brufordin valinta oli kitaristi Allan Holdsworth joka oli häikäissyt yleisöt ja kanssamuusikot viime vuosina suorastaan yliluonnollisilta vaikuttavilta taidoillaan paitsi Gongissa ja Soft Machinessa niin myös Brufordin ensimmäisellä omalla albumilla Feels Good To Me:llä joka ilmestyi hyvien arvosteluiden saattelemana kesken U.K.:n debyyttialbumin äänityksien.
Lue myös: Levyarvio: Yes – Close To The Edge (1972)
Wettonin valinta oli viulisti/kosketinsoittaja Eddie Jobson johon hän oli törmännyt ensimmäisen kerran etsikkoaikanaan King Crimsonin hajoamisen jälkeen. Wettonista oli tullut Crimsonin hajottua musiikillinen kulkuri joka oli tienannut leipäänsä jopa Uriah Heepin kaltaisessa c-luokan rock-bändissä. Jobsonin Wetton kohtasi soittaessaan Roxy Musicin kiertuekokoonpanossa vuonna 1975. Wetton ja Jobsonia kuullaan yhdessä Roxy Musicin livelevyllä Viva!, mutta studiolevyille asti Wetton ei koskaan päätynyt toisin kuin Jobson joka soittaa Strandedilla ja Country Lifella.
Seitsemän vuotiaana viulunsoiton aloittanut Eddie Jobson on klassisesti koulutettu muusikko joka aloitti rock-uransa vain 18-vuotiaana korvaten viulisti Darryl Wayn suht suositussa proge-rokkia soittaneessa Curved Airissa. Viulun ohella Jobson on myös virtuoosi kosketinsoittajana ja osoitti lahjakkuutta säveltänä jo Curved Airin riveissä. Roxy Musicin jälkeen Jobson soitti vuonna 1976 Frank Zappan kiertuebändissä noin vuoden ajan ja päätyi myös muutamille Zappan studiolevyille.
Kasassa oli siis supergroup joka toisin kuin jotkut vastaavan tittelin saaneet todellakin oli varsin super. Jokaisella ryhmän muusikolla oli vyöllään jo vaikuttavia levytyksiä, merkittäviä bändejä ja etenkin Jobson, Bruford ja Holdsworth olivat kaikki kolme kiistattomasti omien instrumenttiensa virtuooseja. Wetton ei yllä ehkä aivan samaan, mutta hän oli silti taitava basisti minkä lisäksi hän oli myös varsin kohtuullinen vokalisti. Jokaisella yhtyeen jäsenellä oli myös runsaasti musiikillisia ideoita vaikkei koko porukalla vielä kovin pitkää kokemusta säveltämisestä ollutkaan. Esimerkiksi Bruford oli vasta pikku hiljaa aloitellut sitä puolta tosissaan oman soololevynsä myötä.
Entä millaista musiikkia nämä supersankarit uudelle levyllään tekivät? Musiikki johon päädyttiin kuvastaa varsin hyvin eri jäsenten erilaisia mielenkiintoja. U.K.:n debyytin tyyli on hieman kuin Bruford/Wetton-aikakauden King Crimson kohtaisi 70-luvun loppupuoliskon Return To Foreverin maustettuna häivähdyksellä Yesin sinfonisia ambitioita. U.K.:n musiikki on siis luontevaa jatkoa 70-luvun alkupuoliskon sinfonisen progressiiviselle rockille, mutta reippaalla annoksella jazz-rock -vaikutteita maustettuna. Jakolinjat olivat myös yhtyeen sisällä alusta alkaen selvät: Jobson ja Wetton olivat kallellaan enemmän ”perinteisen” progen suuntaan kun taas Bruford ja erityisesti Holdsworth tunsivat enemmän vetoa jazziin tai ainakin jazz-rockiin päin. Tämä ristiveto on U.K.:n debyytin suola, mutta samalla siinä piili myös yhtyeen tuhon siemenet.
Myös uusin musiikkiteknologia näyttelee myös merkitävää roolia U.K.:n debyytin soinnissa. Vuonna 1977 julkaistu polyfoninen syntetisaattori Yamaha CS-80 oli uusinta uutta ja siitä tuli levyllä Jobsonin päätyökalu. Tuoloin futuristinen laite ei ollut halpa vaan maksoi nykyrahassa semmoiset rapeat yli 30 000 euroa. Suolaisesta hintalapusta huolimatta ainakin Jobson loihtii valitettavasti tällä levyllä siitä aika kylmän kuuloisia soundeja jotka pahimmillaan ovat korvia riepovia. Toisaalta ”moderni” ja kylmän kuulas soundi on myös tietyissä hetkissä edukseen. Hyvässä ja pahassa Jobsonin CS-80 soundi määrittää U.K.:n debyyttiä vahvasti. Syntetisaattorit eivät koskaan aiemmin olleet kuulostaneet progressiivisessa rockissa aivan samalta. Brufordin rumpusettiin mukaan otetut rototom-rummut ovat myös merkittävässä roolissa levyllä. Pienissä rototomit pystyi helposti virittämään eri sävelkorkeuksiin ja niillä oli täten mahdollista soittaa varsin melodisesti. Bruford käyttääkin tehokkaasti rototomeja siellä täällä pitkin levyä.
U.K.:n debyytti äänitettiin Trident studiolla joukuusta 1977 tammikuuhun 1978. Bändin itsensä tuottama ja taitavan Stephen W. Taylerin äänittämä levy julkaistiin maaliskuussa 1978.
Levyn aloittaa 13 minuuttinen ja kolmiosainen suite ”In The Dead Of Night”. Kappale oli Jobsonin tarkkaan nuoteille säveltämä kappale joka jätti kuitenkin runsaasti tilaa myös muiden jäsenten luovuudelle soolojen muodossa.
Jobsonin itsepintainen syntetisaattori-ostinato ja sitä vastaan tanakasti potkiva Wettonin epäsäännöllisesti nykivä bassokuvio ja Brufordin säpäkät rototom-fillit laittavat kappaleen tehokkaasti käyntiin. Erinomisen lauluosuuden jälkeen bändi asettuu tiukkaan grooveen jonka päälle Holdsworth soittaa yhden kaikkien aikojen hienoimmista kitarasooloista. Holdsworth huikea yli minuutin kestävä kitarasoolo on täysin improvisoitu ja sattui vieläpä olemaan ensimmäinen yritys. Holdsworthin notkeassa soolossa nuotit ryöppyvät vuolaasti, mutta hän rytmittää soittoaan tehokkaasti tauoilla jotka rakentavat siihen draaman kaarta.
Klassista musiikkia jäljitellen suiten keskimmäinen osa ”By The Light Of The Day” on hidas ja kuulaan rauhallinen tunnelmapala. Se toimii vokaalipainotteisena hengähdystaukona. Kappaleessa kuullaan hillityn tyylikäs sähköviulusoolo Jobsonilta. Raskaasti filtteröidyt syntsasoinnut saattelevat hitaan osion loppuun ja Brufordin vikkelästi tikkaavat rototomit esittelevät suiten seuraavan osan. Joka on kaikkea muuta kuin hidas.
Salaman nopealla tempolla soitettu ja lukuisia tahtilajin vaihdoksia sisältävä ”The Presto Vivace” on todellinen näyteikkuna U.K.:n jäsenten virtuoositettiin. Minua innokkaammat ja taitavammat laskijat ovat bonganneet kappaleesta mm. niinkin eksoottisia tahtilajeja kuin 7/16. 21/16 ja 15/16. Kaiken kaikkiaan tahtilajia vaihdetaan noin minuutin aika parisenkymmentä kertaa. Nelikkomme on viettänyt treenikämpällä luultavasti tunnin jos toisenkin tätä osiota kasaan treenatessa.
Myönnettäköön että niin viihdyttävä tiluttelu kuin se onkin tuntuu se myös hieman itsetarkoitukselliselta kikkailulta ja irralliselta osiolta suhteessa ”In The Dead Of Nightin” muuhun musiikkiin. Jobson on kertonut että osio oli Frank Zappan ”Inca Roadsin” kaltaisten teknisten instrumentaalibiisien inspiroima ja sukulaisuus onkin melko ilmeistä (Zappa muuten osallistui levyn valmistamista juhlistavaan kuuntelutilaisuuteen Advision studiolla). Vain runsaan minuutin kestävän ilotulitus-osion jälkeen yhtye palaa kertaaman alkuperäisen ”In The Dead Of Night” -teeman jonka Wetton laulaa erityisen väkevästi Brufordin tavaramerkkimäisen kipakasti iskevien rumpufillien saattelemana.
”In The Dead Of Night” sisältää todella vaikuttavia hetkiä, mutta kokonaisuutena se ei aivan täysillä vakuuta sirpalemaisen rakenteensa ja ”The Presto Vivace” hieman turhan sporttihetken takia. Vioistaan huolimatta todella viihdyttävää musiikkia silti.
Levyn toinen (tai neljäs, riippuen siitä miten kolme osaa kattavan suiten haluaa tulkita mukaan) kappale on ambientmaisella introlla alkava ”Thirty Years” joka kuulostaa alussa hieman King Crimson -balladilta, mutta muuttuu sitten komean energiseksi progeiluksi Jobsonin piikikkäästi iskevien syntsaiskujen ja Holsdsworthin maagisen kitaroinnin myötä. Holdsworth soittaa kappaleessa kaksi toinen toistaan hienompaa sooloa jotka ovat kuin sulaa elohopeaa. Holdsworthin soiton sulavuus, se miten eri nuotit virtaavat kiinni toisissaan saumattomasti, on jotain aivan huikeaa. ”Thirty Years” olisi varmasti sopinut rouheammalla ja hieman väkivaltaisemmalla sovituksella (heippa Jobsonin lasiset kosketinsoitinsoundit!) hienosti Crimsonin Red-levyn seuraajalle jos Fripp/Wetton/Bruford-kokoonpano olisi sellaisen päässyt tekemään.
Isntrumentaalinen ”Alaska” (joka muuten oli yhtyeen alkuperäinen nimi ennen kuin Bruford keksi U.K.:n.) alkaa nimelleen kunniaa tekevän kylmää hohkaavalla syntetisaattori-introlla. Elokuvamaisen intron voisi kuvitella hyvin sopivan hyvin johonkin arktisessa ympäristössä tapahtuvaan kauhuelokuvaan. Aivan ensimmäisenä mieleen tulee tietenkin John Carpenterin muutamaa vuotta myöhemmin ilmestynyt sci-fi-klassikko The Thing (1982). Intron jälkeen Bruford/Wetton -rytmiryhmä käy toimeen ja nostattaa energian uudelle tasolle. Seuraa muutaman minuutin mittainen maukas intrumentaaliosuus Jobsonin vauhdikkaan syntetisaattorisoolon kera.
”Alaska” vaihtuu saumattomasti ”Time To Killiksi” joka sekin on hieman King Crimsonin suuntaan kumartava kappale. Jobson soittaa pitkän viulusoolon Wettonin runttaamaan basso-ostinaton ja Brufordin katkonaisesti naputtavien rumpujen päälle.
”Nevermoressa” Holdsworth kaivaa akustisen kitaran esiin ja näppäilee todella vuolaasti soivan pikku intron kunnes Jobsonin syntetisaattori ja Brufordin kepeästi kilkuttelevat symbaalit johdattelevat kappaleen Wettonin laulamaan pääteemaan. Valitettavasti Wetton sortuu kappaleessa perisyntiinsä ja laulaa melodian korkeat kohdat kovin tukkoisen oloisesti. Kolmen minuutin kohdalla tunnelma muuttuu äkisti, mutta silti luontevan oloisesti, tahtilajin vaihdoksen myytä ja bändi pistää käyntiin todella maukkaan grooven. Wetton bassottelee taustalla koukeroisen aktiivisesti ja Jobson soittaa joitakin levyn hienoimmista syntetisaattorisooloistaan ufomaisesti kilkattavilla ja pärisevillä soundeilla joita hän vielä katkoo luksus-Yamahansa pitch-bend omaisuudella (joka käsittääkseni toimi erillisen ribbon-controllerin kautta).
Levy päättyy hieman vetelästi alkavalla ”Mental Medication” kappaleella jonka aloittava laahaava lauluosuus ei tempaa mukaansa. Onneksi meininki piristyy koko bändin tullessa intron jälkeen mukaan. Instrumentaaliosuudet ovat jälleen hulppeaa kuultavaa ja monien soolo-osuuksien ohella myös bändin yhteisoitto tällä kertaa erityisen väkevää. Plussaa myös Wettonin hetkittäin uljaasti pärisevälle bassolle. Kaiken kaikkiaan Wettonin basso ei kyllä soi tällä U.K.:n debyytillä missään vaiheessa ihan niin upean ronskisti kuin useissa Crimsonin ralleissa.
Lue myös: Levyarvio: King Crimson – Red (1974)
U.K. sai uralleen varsin mallikkaan startin sillä levy myi suht nopeassa ajassa 250 000 kappaletta. Ei huono määrä tinkimätöntä progressiivista rockia sisältävälle levylle vuonna 1978. Levy-yhtiön odotukset olivat luultavasti kuitenkin huomattavasti suuremmat ja kiinnostuskiikareissa vilkkuivat ennemminkin Yesin ja Emerson Lake & Palmerin miljoonissa mitattavat myyntiluvut kuin tälläiset enemmän King Crimsonin sarjaa olevat numerot.
Debyytin kohtuulliset myyntiluvut ja bändin jäsenten yleinen maine mahdollisti ahkeran keikkailun ja yhtye soittikin parikin pitkää kiertuetta USA:ssa. Kaikki yhtyeessä ei kuitenkaan ollut hyvin. Erityistä kitkaa aiheutti Wettonin ja Jobsonin vaatimus että Holdsworth soittaisi keikoilla soolonsa samalla tavalla kuin levyllä. Tämä ei spontaania Holdsworthia kiinnostanut ja ehkä hän ei olisi edes pystynyt replikoimaan alunperin täysin improvisoituja ja äärimmäisen kimurantteja soolojaan jos olisi tahtonut. Myös yhtyeen tulevaisuuden suunta aiheutti ristiriitoja. Erityisesti Wetton olisi halunnut vielä musiikkia entistä laulupainotteisempaan suuntaan kun Bruford ja Holdsworth olivat kompleksisen instrumentaalisen musiikin puolesta puhujia. Jobson asettuihin johonkin näiden kahden leirin väliin. Lopulta tilanne eskaloitui niin että Wetton ja Jobson päättivät erottaa Holdsworthin. Tympääntynyt Bruford päätti nostaa kytkintä ja lähteä myös yhtyeestä.
Bruford siirtyi Holdsworthin kera jatkamaan soolouraansa vieden mukanaan muutaman U.K.:n seuraavalle levylle kaavaillun kappaleen jotka sitten kodin Brufordin omalla vuoden 1979 albumilla One Of A Kind.
Wetton ja Jobson eivät jääneet nuolemaan näppejään vaikka olivatkin menettäneet puolet yhtyeensä jäsenistä vaan värväsivät nopeasti mukaan rumpali Terry Bozzion johon Jobson oli tutustunut Zappan yhtyeessä. Useita eri kitaristejakin harkittiin korvaamaan Holdsworthia, mutta lopulta U.K. päätti jatkaa triona ja levytti vuonna 1979 varsin mallikkaan albumin nimeltä Danger Money.
Parhaat biisit: ”In The Dead Of Night”, ”Thirty Years”, ”Nevermore”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet
A-puoli
- ”In the Dead of Night” 5:38
- ”By the Light of Day” 4:32
- ”Presto Vivace and Reprise” 2:58
- ”Thirty Years” 8:05
B-puoli
- ”Alaska” 4:45
- ”Time to Kill” 4:55
- ”Nevermore” 8:09
- ”Mental Medication” 7:26
Muusikot:
Allan Holdsworth: kitara Eddie Jobson: koskettimet, söhköviulu, elektroniikka John Wetton: bassokitara, vokaalit Bill Bruford: rummut, perkussiot
Tuottaja: U.K.
Levy-yhtiö: E.G.
Pienemmät Purot 
Vastaa