Levyarvio: Steve Hillage – Green (1978)

Green on Gong-kitaristi Steve Hillagen neljäs sooloalbumi.

Steve Hillage aloitti sooluransa vuonna 1975 erinomaisella Canterbury-henkisellä Fish Rising -levyllä. Seuraavat kaksi levyä L (1976) ja Motivation Radio olivat epätasaisempia tapauksia. L:n materiaalista puolet oli covereita ja Motivation Radiolla Hillage kääntyi vahvasti funkin suuntaan.

Hillagen neljäs albumi Green on tuntunut minusta aina luontevammalta jatkolta Fish Risingille kuin sen kaksi edeltäjää. Se ei silti tunnu Hillagelle miltään regressiiviseltä askeleelta menneisyyteen. Green nimittäin päivittää onnistuneesti Gongin You -levyn ja Fishin Risingin leijailevia ja pulputtavia tunnelmia modernimmaksi ja tuhdimmin soivaksi versioksi. 

Fish Risingin puhaltimet ja urut korvattiin Greenillä syntetisaattoreilla ja Pierre Moerlenin notkean jazz-henkisen rumpaloinnin sijasta levyllä soittaa huomattavasti raskaskätisempi ja suoraviivaisempi Joe Blocker (joka hyppäsi Hillagen kelkkaan jo levyllä Motivation Radio). Myös funkahtavasti soittavan Curtis Robertson Jr:n bassottelu on selvästi yksinkertaisempaa kuin Mike Howlettin soitto Fish Risingilla tai Gongin levyillä, mutta Blocker ja Robertson Jr muodostavat tehokkaan musiikkia tukevan rytmiryhmän joka antaa suosiolla valokeilan levyn ehdottomalle tähdelle eli Hillagen omaperäisesti ja taitavasti soivalle sähkökitaralle.


Lue myös: Levyarvio: Steve Hillage – Fish Rising (1975)

Levyn huoliteltu ja suorastaan säihkyvä soundimaailma kitarasyntetisaattoreineen on luultavasti kuulostanut vuonna 1978 supermodernilta ja sen massiivisesti soivat rummut enteilevätkin jo 80-lukua.

Hillage tuotti levyn yhdessä Pink Floydin rumpalina paremmin tunnettu Nick Mason kanssa joka oli tuottanut 70-luvun loppupuoliskolla Robert Wyattin Rock Bottomista (1974) alkaen muutamia merkittäviä proge-levyjä. Hillage ja Mason olivat kohdanneet jo aiemmin Gongin Shamal -levyn sessioissa jotka tapahtuivat myös hedelmällisesti Masonin ohjauksessa. Luulen kuitenkin että nimenomaan Hillagen oma rooli äänityspöydän takana on ollut suuri Greenillä sillä hänestä itsestään tuli 80-luvulla suht suositttu cutting edge -tuottaja ja Greenin soundimaailma ainakin jossain määrin enteilee näitä levytyksiä.

Green alkaa itsevarmasti rokkaavalla ”Sea Naturella” joka yhdistelee oivallisesti progressiiviseen rockiin funk-makuja ja sisältää rouhean riffittelyn ohella myös hienoja leijailevia osuuksia. Itseasiassa kappale kuulostaa tavallaan rautalangaversiolta 90-luvulla pinnalle nouseen Ozric Tentaclesin koko uralle. Hillagen kumppanin Miquette Giraudyn syntetisaattorit ovat todella hienoa kuultavaa tässä biisissä ja niiden merkitys kautta levyn on suuri. Välillä tosin on vaikea tietää mitkä levyn syntetisoiduista äänistä ovat peräisin Giraudyn koskettimista ja mitkä Hillagen kitarasyntetisaattorista.

Seuraavan biisin ”Ether Shipsin” sekvensoidut pulputtavat syntetisaattorit tarjoilevat lisää kopioitavaa Ozric Tentaclesille, mutta tuovat toisaalta mieleen myös Tangerine Dreamin. Hillagen terävästi soiva kitarasyntetisaattori tosin tekee suoran eron kraut-legendojen sointiin. Kolmen minuutin kohdalla rummut ja basso tulevat mukaan ja räjättävät käyntiin todella maittavan grooven jota olisi kuunnellut mielellään huomattavasti pidempäänkin sillä kappale feidataan ulos yllättävän tyylittömästi.

Steve Hillage vuonna 1977.

Green on enimmäkseen instrumentaalinen albumi, mutta kyllä Hillagen uneliaan raukeat avaruuskadetti vokaalitkin tilaa saavat. Lauletuista kappaleista paras ”Sea Naturen” ohella on levyn neljäs laita ”Palm Trees (Love Guitar)”. ”Palm Trees” on jonkinmoista space-bluesia jonka leppoisaa tunnelmaa puhkoo ihastuttavasti Hillagen pistävästi ja railakkaalla kädellä efektoitu sähkökitara. Hillagen soitto on virtuoosimaista ja hyvin omaperäistä. Hillage käyttää levyllä varhaista kitarasyntetisaattoria Roland GR 500:sta ja hänen soittonsa kuulostaakin välillä kiehtovasti sekoituksesta kitaraa ja syntetisaattoria pysyen kuitenkin aina riittävän kitaramaisena.

Mystinen ja hyvin synteettisen kuuloinen ”Leylines To Glassdom” olisi helppo laskea jonkinlaiseksi new age -musiikiksi, mutta onneksi Hillagen taitava ja pureva kitarointi estää sitä jäämästä pelkäksi ontoksi leijailevaksi korvakarkiksi. Greenillä sekoittuu luontavasti muutenkin Hillagen vanhaan hippihuuruiluun tähän aikaan kovassa nousussa olleet new age -teemat kristalleineen, ufoineen, puille jutteluineen ja meditaatioineen. Ei aihepiiriä joka itseäni juuri puhuttelisi, mutta Hillage esittää asiansa niin miellyttävän vilpittömän oloisesti että ei pöhköille sanoituksille voi kuin hymähdellä hyväksyvästi.


Lue myös: Levyarvio: Gong – You (1974)

Green huipentuu hienoon instrumentaaliversioon Gongin You-levyltä tutusta ”Master Builder” -kappaleesta. Greenillä Hillage on uudelleennimennyt sen vaatimattomasti  muotoon”The Glorious Om Riff’. Mutta vaatimattomuuteen ei olekaan syytä sillä riffi jonka ympärille koko kappale luontevasti rakentuu todellakin on aivan mahtava. ”The Glorious Om Riff” on ”Master Builderia” suoraviivaisemmin ja tuhdimmin soiva. Paikoin lähes hardrockmainen veto. Toisaalta siinä on myös vahva elektroninen sivumaku joka luo kappaleeseen hienon sähköisen pseudo-futuristisen tunnelman. Spacerockia stadioneille? Hillage itseasiassa olikin 70-luvun puolivälissä jonkin aikaa yllättävän suosittu vaikkei sentään stadion-luokkaan yltänytkään. L-levy nousi Briteissä jopa top kymppiin ja myös vielä Green myi ihan suhteellisen mukavasti siihen nähden että progressivinen rock ei enää ollut suuressa huudossa. Ainakaan jos englantilaisilta musiikkikriitikoilta olisi asiaa kysynyt.

Green tuntuu jossain määrin 70-luvun spacerock-henkisen progen viimeiseltä hurraa-huudolta. Hillage itse siirtyi seuraaville levyillä yhä elektronisemman musiikin pariin ja 80-luvulla hän jätti progressiivisen rockin syrjään kokonaan siirtyen tuottajaksi. 90-luvulla hän teki elektronista ambient dancea System 7 nimikkeen alla. 2000-luvulla Hillage palasi aina silloin tällöin Gongin riveihin ja palaten myös keikkailemaan ja esittämään vanhojen proge-levyjensä musiikkia livenä.

Green on Fish Risingin ohella mielestä Hillagen paras soololevy. Se on hyviä fiiliksiä pursuileva levy jonka leijuva ja pulputtava tunnelma pistävine kitarasyntetisaattorisoundineen on varsin omalaatuinen. 

Parhaat biisit: ”Sea Nature”,  ”Palm Trees (Love Guitar)”., ”Leylines To Glassdom”, ”Unidentified (Flying Being), ”The Glorious Om Riff” 

Rating: 4 out of 5.
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Kappaleet

A-puoli

  1. Sea-nature (6:43)
  2. Ether Ships (5:02)
  3. Musick Of The Trees (4:53)
  4. Palm Trees (Love Guitar) (5:19)
  5. Unidentified (Flying Being) (4:30)
  6. U.F.O. Over Paris (3:11)
  7. Leylines To Glassdom (4:06)
  8. Crystal City (3:36)
  9. Activation Meditation (1:03)
  10. The Glorious Om Riff (7:46)

Muusikot:

Steve Hillage: vokaalit, sähkökitara, kitarasyntetisaattori, syntetisaattori Miquette Giraudy: syntetisaattorit vocoder, vokaalit Curtis Robertson Jr: bassokitara Joe Blocker: rummut Nick Mason: rummut (”Leylines to Glassdom”)

Tuottaja: Steve Hillage & Nick Mason
Levy-yhtiö: Virgin

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

<span>%d</span> bloggaajaa tykkää tästä: