Of Queues and Cures on vuonna 1975 perustetun National Healthin toinen studioalbumi.
National Health sai nimensä sen perustajajäsen kosketinsoittaja Dave Stewartin halvoista, tai oikeastaan ilmaisista, NHS:n (National Health Service) eli Brittien ”Kelan” tarjoamista silmälaseista. Stewart perusti yhtyeen syyskuussa 1975 yhdessä Gilgameshissa soittaneiden Alan Gowenin ja Phil Leen sekä Hatfield And The Northissa Stewartinkerasoittaneiden Phil Miller ja Amanda Parsonsin kanssa. Myös Stewarthin Egg-toveri basisti Mont Campbell vaikutti yhtyeessä lyhyen aikaa.
National Health oli siis alusta alkaen ikään kuin Canterbury-skenen oma supergroup. Käytännössä supergroup termi olisi kuitenkin liioittelua koska tuohon statukseen liitettävää kaupallista menestystä ei kenelläkään bändin jäsenellä ollut ansioluettelossaan.
Lue myös: Levyarvio: Hatfield And The North – The Rotters’ Club (1975)
National Healthin oli tarkoitus olla säveltäjien rock-orkesteri. Tavoitteena oli kasata isohko yhtye soittamaan Stewartin, Gowenin ja Campbellin varsin monimutkaisia, ja usein oikein nuoteille asti raapustettuja, sävellyksiä. Jatkuvat henkilömuutokset, keikkojen vähyys, rahan puute ja muut yleiset vastoinkäymiset kuitenkin hidastivat ja vaikeuttivat yhtyeen taivalta. 70-luvun jälkipuolisko ei ollut enää hedelmällistä aikaa perustaa uutta sofistikoitunutta progea soittavaa yhtyettä.
Gongissa ja Hatfield And The Northissa aiemmin soittanut Pip Pyle oli National Healthin alkuperäinen rumpali lyhyen aikaa, mutta hän ei tullut toimeen Campbellin kanssa joten hänet korvattiin Yesistä ja King Crimsonista tutulla Bill Brufordilla. Bruford oli erittäin innostunut soittamaan yhtyeen haastavaa musiikkia joka oli pääosin huomattavasti koukeroisempaa kuin hänen aikaisempien bändiensä musiikki. Bruford viihtyi yhtyeessä suurin piirtein vuoden ajan, mutta turhautui keikkojen vähäisyyteen ja siihen ettei hänen omille sävellyksilleen tulisi olemaan tilaa bändissä. Bruford korvattiin ensin John Mitchellilla ja sitten pysyvämmin vanhalla tutulla Pip Pylella joka oli jälleen tervetullut takaisin sillä Campbell oli jättänyt yhtyeen jo tässä. Bruford perusti oman bändinsä jossa Stewartilla oli merkittävä rooli etenkin esikoislevyllä Feels Good To Me:llä niin myös kahdella seuraavalla Brufordin jazz-rock -albumilla.
Ennen Brufordia bändistä oli jo loikannut yhtyeen Gilgamesh-osasto eli kitaristi Lee ja kosketinsoittaja Gowen. Ainakin osittain syy heidän lähtöönsä oli se että molemmat kaipasivat musiikkiin jazzahtavampaa otetta toisin kuin Stewart joka kannatti yhä kiihkeästi alkuperäistä rock-orkesteri -konseptia. Myös Campbell sekä Parsons jättivät yhtyeen ennen esikoisalbumin äänittämistä. Campbell kyllästyi ylipäätänsä rock-maailmaan ja siihen liittyvään alituiseen köyhyyteen. Parsonsin eron syyt ovat jääneet minulle epäselviksi, mutta Gowenin tavoin hän kuitenkin vierailee National Healthin esikoisalbumila. Campbellin tilalle bassoon saatiin aiemmin mm. Gilgameshissa ja Bob Marleyn yhtyeessä soittanut Neil Murray.
Alkuaikojen National Health kokoonpanoja kuullaan vuonna 1996 julkaistulla kokoelmalla Missing Pieces joka kokoaa yhteen laadukkaasti äänitttyjä demoja yhtyeen kahdelta ensimmäiseltä vuodelta. Erinomaisia aiemmin julkaisemattomia Gowenin, Campbellin sekä Stewartin sävellyksiä sisältävä Missing Pieces on ehdottoman suositeltava hankinta kaikille National Healthin ja Brufordin faneille.
National Health julkaisi lopulta helmikuussa 1978 ensimmäisen albuminsa. Ja kun lopulta vauhtiin oli päästy palasi bändi studioon jo saman vuoden kesällä äänittämään uutta levyä Of Queues and Cures joka saatiin lopulta myyntiin joulukuussa 1978. Murray kyllästyi kuitenkin jo ennen esikoisevyn julkaisua soittamaan kompeleksista progea ja loikkasi aivan eri tyylisen musiikin pariin. Murray liittyi David Coverdalen blues-henkistä hevirokkia soittavaan Whitesnakeen. Myöhemmin Murray on soittanut myös Black Sabbathissa.
Murray korvattiin National Healthin luonteeseen paremmin sopivalla John Greavesilla. Greaves oli huolissaan National Healthiin liittyessään että riittäisivätkö hänen soittotaitonsa sen kimuranttiin musiikkiin mikä on aika paljon sanottu olihan hän sentään hankkinut kannuksensa yhdessä kaikkien aikojen monimutkaisinta rock-musiikkia soittaneessa yhtyeessä eli Henry Cow’ssa. Eikä hänen oma vuoden 1977 mestarillinen soololevynsä Kew. Rhone. sekään mitään eisiidiisiitä varsinaisesti ollut.
Siinä missä National Healthin ensimmäistä levyä oli dominoinut Stewartin ja Gowenin sävellykset on Of Queues and Cures demokraattisempi kokonaisuus. Stewart sävelsi tällä kertaa kolme levyn kappaleista ja Pyle, Miller ja Greaves kukin yhden. Pyle kaksi jos hänen 8 sekuntia kestävä rytminen vokaali-iloittelu ”Phlâkatön” lasketaan mukaan. Yhtyeellä oli levyn repertuaari hyvi hallussa studioon mennessä sillä suurinta osaa materiaalista oli soitettu ahkerasti kiertueella ennen äänityksiä. Poikkeuksena Greavesin ”Squarer for Maud” joka rakentui lopulliseen muotoonsa pitkälti vasta studiossa.
Of Queues and Cures on debyyttilevyä agressiivisempi ja rokkaavampi soinniltaan. Osaltaan tämä juontuu siihen että Murrayn sulavasti soiva nauhaton basso on vaihtunut Greavesin rouheampaan soittoon ja toisaalta myös siihen että Gowenin syntetisaattoreiden jäädessä pois on soundimaailma orgaanisempi Stewartin keskittyessä lähes pelkästään varsin rosoisella otteella soitettuihin urkuihin ja sähköpianoon. Of Queues and Cures ei myöskään sisällä yhtä paljon uneliaan kauniita tunnelmallisempia osioita kuin edeltäjänsä vaan keskittyy enemmän rokkaamaan intensiivisesti haastavissa tahtilajeissa. Ja vaikka myös debyytin musiikki oli paikoin erittäin monimutkaista tuntuu Of Queues and Cures keskimäärin jopa vielä kimurantimmalta. Esikoislevyä voi ehkä jossain määrin pitää jazz-rock -levynä, mutta jazz-vaikutteet ovat pitkälti karisseet pois kakkosalbumiin mennessä ja on selkeästi progressiivista rockia avant- ja Canterbury-kierteillä maustettuna.
Levy alkaa komeasti Stewartin yhdeksän minuuttisella sävellyksellä ”The Bryden 2-Step (For Amphibians) Part 1” joka sisältää Paul Niemanin (pasuuna) ja Phil Mintonin (trumpetti) ”torvisektiolle” sävelletyn komean välijakson ja tarjoaa sekä Milleriln kitaralle että Stewartin ihanasti surisevalle uruille paljon solistista tilaa. Kappale päättyy Greavesin melodiseen bassosooloon.
Hyvä meininki jatkuu myös seuraavalla kappaleella “The Collapso” joka sekin on Stewartin sävellys. Runsaasti mutkikasta staccatto-rytmittelyä sisältävä kappale tuntuu kumartavan vahvasti Igor Stravinskyn suuntaan. Oman pikantin ja odottamattoman sivumakunsa tuo Selwyn Babtisten lempeästi soivat steel-rummut jotka aavistuksen karibialaista tunnelmaa muuten vahvasti länsimaisesta perinteestä ammentavaan avant-rockiin. Lopussa Greavesin bassokitara soi todella paksun fuzz-efektin läpi tuoden mieleen Hugh Hopperin vastaavat kokeilut.
Arvoituksellisesti sellon, pianon, bassokitaran ja satunnaisten perkussiokilahdusten aloittama ”Squarer For Maud” on Greavesin lähes 12 minuuttinen sävellys. Kappale kerää pikku hiljaa kierroksia ja muuttuu varsin tummasävyiseksi ja kulmikkaaksi teokseksi joka tuo levylle henkäyksen Henry Cow -tunnelmia. Etenkin täysin hullu lopetus vie kappaleen selkeästi avantgarden puolelle. Millerin kitarointi on upeaa kuultavaa, mutta suurimman vaikutuksen kappaleessa tekee kuitenkin Greavesin ja Pylen rytmiryhmä. He ovat aivan liekeissä kautta kappaleen enkä voi sanoa että olisin kuullut montaa kertaa yhtä upeaa rumpalin ja basistin yhteissoittoa kuin ”Squarer For Maud” viimeisten minuuttien aikana. Greaves on säveltänyt myös maukkaita hetkiä Jimmy Hastingsin klarinetilla ja Keith Thompsonin oboelle.
”Squarer For Maud” on yksi levyn kolmesta kappaleesta jossa Georgie Born vierailee sellossa. Born teki National Healthiin niin suuren vaikutuksenOf Queues and Curesin sessioissa että häntä pyydettiin välittömästi liittymään yhtyeeseen. On hieman hupaisaa että Born korvasi vuonna 1976 Greavesin basistina Henry Cow’ssa ja nyt hän liittyi samaan bändiin Greavesin rinnalle. Valitettavasti lopulta vain hyvin lyhyeksi aikaa. Peter Blegvad tekee lyhyen cameon puheroolissa ”Squarer For Maudissa” mikä tuo kappaleeseen hieman Kew. Rhone. henkeä. ”Squarer For Maud” on suureellisempaa musiikkia kuin Kew Rhone, mutta jos tuo maaginen levy olisi joskus saanut jatko-osan on helppo kuvitella että sen musiikki olisi hyvinkin saattanut kehittyä suurin piirtein tähän suuntaan. ”Squarer For Maud” on itselleni Of Queues and Curesin kohokohta ja olisi ollut upeaa saada lisää National Health levyjä joilla Greavesin sävellykset olisivat saaneet suuremman roolin.
Lue myös: Levyarvio: Henry Cow – Unrest (1974)
Levyn B-puoli alkaa Millerin ”Dreams Wide Awakella” joka käynnistyy suoraan Stewartin todella maanisella urkusoololla ja Greavesin paksulla upealla bassogroovella. Sävellyksenä se edustaa Of Queues and Curesin suoraviivaisinta osastoa, mutta toisaalta tuo levylle myös hieman debyytin jazz-rock -fiilistä. Puolivälissä biisiä Stewartin soittamassa melodisessa urkusoolossa tuntuu kiteytyvän jonkinlainen haikea Canterbury-tunnelma selkeämmin kuin missään muussa levyn kappaleista. Greavesin bassokitara päästetään kunnolla irti kappaleen intensiivisessä finaalissa joka osoittaa miten huikea ja aliarvostettu basisti hän todella oli.
Pip Pylen ”Binoculars” on 12 minuuttisena levyn pisin raita ja ainoa joka sisältää varsinaisia vokaaleja. TV-addiktiota sarkastisella otteella ruotivan kappaleen sanoitukset laulaa Greaves lakonisen toteavaan tyyliin. Greavesista tuli myöhemmin varsin kiinnostava vokalisti, mutta tässä kappaleessa hän ei ole vielä parhaimmillaan. Caravanista tuttu Richard Sinclair lauloi kappaleen jossain bändin radiolive-esiintymisessä ja on helppo kuvitella että hän olisi hoitanut homman vakuuttavammin. Ei Greavesin vokaalit silti kappaletta pilaa. Jimmy Hastings soittaa kappaleessa pitkän komean ja mutkikkaan huilusoolon minkä lisäksi myös pasuuna, trumpetti ja oboe pääsevät jälleen estradille. Myös ”Binocularissa” Canterbury-tunnelma on vahvasti läsnä kuten Millerin ”Dreams Wide Awakessa”. Viimeisten minuuttien melodinen jakso on todella kaunis, mutta kokonaisuutena ”Binoculars” tuntuu aavistuksen ylipitkältä.
Samaa ei voi sanoa Pylen toisesta kappaleesta joka kuullaan heti sen perään. Kahdeksan sekuntia kestävä ”Phlâkatön” on Pylen suullaan soittama rumpusoolo. Tai niin minä sen ainakin olen aina käsittänyt.
Viimeinen kappale ”The Bryden 2-Step (For Amphibians) Part 2” käynnistyy rytmikkään iskevästi suoraan Pylen ”rumpusoolosta” ja on komea päätös levylle. Osa 2 kertaa ja kehittelee tehokkaasti ensimmäisen osan teemoja ja tarjoilee todella sähäkkää rumpalointia Pylelta. Greavesin lailla Pyle unohdetaan aivan liian usein kun progressiivisen rockin parhaita rumpaleita muistellaan.
Of Queues and Curesin ilmestyttyä Stewartin unelma sofistikoituneesta rock-orkesterista oli lähempänä toteutumista kuin koskaan aiemmin. Yhtyeeseen saatiin nimittäin houkuteltua sellisti Bornin ohella Henry Cow’n raunioilta myös taitava puhallinsoittaja Lindsay Cooper. Uusi sekstetti soitti joitakin keikkoja yhdessä, mutta pian kävi selväksi että näin suureen yhtyeen pyörittäminen ei ollut taloudellisesti kannattavaa. Oli seuraavan lähtijän vuoro ja hieman yllättäen se oli tällä kertaa itse yhtyeen perustaja ja kantava voima Dave Stewart. Tarinat siitä miksi hän lähti riippuvat hieman kertojasta. Stewart on itse väittänyt että kyse oli yhtyeen musiikillisesta suunnasta joka oli hänen mielestään lipsumassa kohti vapaamuotoisempaa musiikkia hänen suosimansa linjan eli tarkasti kirjoitettujen sävellysten esittämisen sijasta. Greaves on kiistänyt tämän väitteen ja Pyle on kertonut että Stewart menetti malttinsa hänen ymmärtäessä että yhtyeen simppeliin valojärjestelmään ei enää ollut varaa uuden laajennetun kokoonpanon myötä. Totuus löytynee jostain näiden kertomuksien välimaastosta. Jäljelle jäänyt porukka ei kuitenkaan luovuttanut vaikka Stewartin lähtöilmoitus tuli huonoon aikaan yhtyeen joutuessa perumaan kokonaisen Euroopan kiertueen sillä uutta ja tarpeeksi pätevää kosketinsoittajaa oli mahdotonta löytää näin lyhyellä varoitusajalla. On suuri harmi että National Healthin sekstetti-kokoonpano ei kestänyt pidempään ja äänittänyt studioalbumia. Stewart, Greaves ja Cooper säveltäjinään National Healthista olisi voinut tulla erinomainen sinfonisempi korvike vuonna 1979 lopettaneelle Henry Cow’lle. Harmillisesti myöskään sekstettikokoonpanon keikoista ei ole tarjolla mitään virallista julkaisua.
Lopulta National Health palasi taloudellisen pakon edessä kvartettiformaattiin kun Pylen, Greavesin ja Millerin rinnalle saatiin kosketinsoittaja Alan Gowen joka suostui palaamaan jälleen yhtyeeseen. Hetken aikaa National Healthissa soitti myös aiemmin Art Zoydiin kuulunut ranskalainen kitaristi Alain Eckert. Tuplakitaristi-kokoonpano jäi kuitenkin varsin lyhyeksi kokeiluksi. Gowenin kera National Healthista todellakin tuli vapaamuotoisemmin soittava bändi ja yhtye keikkaili ahkerasti siellä täällä ilman sen suurempaa suurta suunnitelmaa. Bändin repertuaariin lisättiin tässä vaiheessa paljon uutta musiikkia ja studiolevyäkin kaavailtiin välillä, mutta kukaan bändin jäsenistä ei lopulta oikein saanut aikaiseksi organisoida levytyssessioita eikä levy-yhtiöidenkään taholta suurta intoa tälläisen hankkeen edistämiseksi löytynyt. Onneksi tämän kokoonpanon live-esiintymisiä, ja sitä myötä myös aivan uutta musiikkia, julkaistiin lopulta vuonna 2001 mainiolla Playtime live-levyllä. Alkuvuodesta 1980 National Health esiintyi jopa Suomessa kuudella eri paikkakunnalla osana skandinavian kiertuetta jonka promoottori (ja Pekka Pohjolan manageri) Tapio Korjus järjesti. Onkohan Nurmeksessa koskaan aiemmin tai sen jälkeen kuultu yhtä hyvää musiikkia livenä…?
Skandinavian kiertue jäi National Healthin viimeiseksi kiertueeksi sillä Gowen jätti yhtyeen taloudellisista syistä ja tämän seurauksena koko yhtye laitettiin telakalle. Gowen oli sairastellut jo National Healthin aikaan, mutta pian hänen vointinsa heikkeni radikaalisti ja hän kuoli lopulta toukokuussa 1981 leukemiaan. Vuonna 1982 National Health palasi vielä kerran studioon Stewartin kanssa ja nauhoitti tribuuttina Gowenille pelkästään hänen sävellyksiään sisältävän albumin D.S. al Coda. Tässä yhteydessä bändi soitti myös muutamia livekeikkoja.
Gowenin muistoa kunnioittava D.S. al Coda jäi National Healthin viimeiseksi studioalbumiksi, mutta yhtyeen todellinen mestariteos on Of Queues and Cures joka on paitsi yksi Canterbury-skenen huipentumista niin myös yksi hienoimmista todella kompleksista progressiivista rockia sisältävistä albumeista. Siinä missä suurin osa isoista proge-yhtyeistä oli alkanut yksinkertaistamaan musiikkiaan 70-luvun lopulla ja kääntymään kohti pop-musiikkia National Health jatkoi rock-musiikin rajojen venyttämistä loppuun asti ilman kompromisseja.
Parhaat biisit: The Bryden 2-Step (For Amphibians) Parts 1 & 2”, ”The Collapso”, ”Squarer For Maud”
Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI
Kappaleet
- The Bryden 2-Step (For Amphibians) Part 1 (8:52)
- The Collapso (6:16)
- Squarer For Maud (11:30)
- Dreams Wide Awake (8:48)
- Binoculars (11:43)
- Phlâkatön (0:08)
- The Bryden 2-Step (For Amphibians) Part 2 (5:31)
National Health:
John Greaves: bassokitara, pianon sisukset (3), vokaalit (5) Pip Pyle: rummut, perkussiot Phil Miller: kitara Dave Stewart: urut, sähköpiano, piano (1, 2, 3, 7), Mini-Moog (3, 4)
Vierailijat:
Georgie Born: sello (1, 3, 7) Paul Nieman: pasuuna (1,5, 7) Phil Minton: trumpetti (1,5,7) Selwyn Baptiste: steel-rummut (2) Jimmy Hastings: bassoklarinetti (3), huilu (5), klarinetti (5) Keith Thompson: oboe (3, 5) Peter Blegvad: ääni (3) Rick Biddulph: basso [6/4 urkusoolon aikana (4)
Tuottaja: Mike Dunne
Levy-yhtiö: Charly
Pienemmät Purot 
Vastaa