Vuosi vuodelta extra: Parhaat levyt 1976 – Sijat 21-27

Allekirjoittaneen valinnat vuoden 1976 parhaiksi levyiksi sijoituksilla 21-27. Vuoden kirkkain kärki julkistetaan seuraavien viikkojen aikana.

  1. Eberhard Weber : Yellow Fields (DE) ****
  2. Pavlov’s Dog: At the Sound of the Bell (US) ****
  3. Iceberg: Coses nostres (ES) ****
  4. Tomasz Stanko: Balladyna (PO) ****
  5. Gentle Giant: Interview (UK) ****
  6. Barre Phillips : Mountainscapes (US) ****
  7. Chick Corea: My Spanish Heart (US) ****

Vuoden 1975 parhaat levyt  täältä


21. Eberhard Weber : Yellow Fields

yellow_fieldsYellow Fields on saksalaisen jazz -kotrabasisti Eberhard Weberin (s. 1940) toinen levy bändinjohtajana.

Yellow Fields on jatkoa upealle vuoden 1974 levylle The Colours of Chloëlle. The Colours of Chloë oli unenomainen viipyilevä yhdistelmä jazzia ja kamarimustaidemusiikkia. Yellow Fields jatkaa suurin piirtein samoilla linjoilla, mutta sen musiikki on energisempää ja nopeatempoisempaa. Lopputulos on hyvin jazz-rockia joka kuulostaa hieman kamarimusiikkimaiselta ja erittäin eurooppalaiselta.

Yellow Fields esittelee samalla Weberin uuden bändin joka tunnetaan nimellä Colours. Nimi lienee peruja The Colours of Chloën kiertueelta.

Colours -kokoonpanon kosketinsoittaja Rainer Brüninghaus on ainoa joka on jäljellä Chloëlla soittaneesta bändistä. Klassisesti koulutettu Brüninghaus käyttää Yellow Fieldsillä hieman aiempaa enemmän syntetisaattoreita ja sähköpianoa, mutta on kuitenkin pääosin säestävässä roolissa antaen valtaosan solistisesta tilasta uudelle puhallinsoittajalle, Supersisterissäkin käväisseelle Charlie Marinolle, joka tuo mukanaan hieman etnisiä sävyjä jostain Intian ja Aasian suunnalta. Myös Weber ottaa suvereenisti bassollaan välillä pääroolin ja soittaa jälleen äärimmäisen tyylikkäästi ja virtuoosimaisesti komealla tummalla soundilla. Norjalainen mestarirumpali Jon Christensen, joka kilkuttelee levyllä tyylikkäästi enimmäkseen symbaaleilla, täydentää kvartetin ja toimii tehokkaana vastaparina Weberin matalille taajuuksille.

Yellow Fields sisältää yhden viisiminuuttisen kappaleen ja kolme pitkää kymmenen minuuttista raitaa. Hetkittäin Weberin taidemusiikin läpi suodatettu näkemys jazzista ei ole kovin kaukana progressiivisesta rockista ja etenkin Canterbury-skenen seesteisimmät hetket tulevat mieleen. Gilgameshin vuoden 1975 debyytti etenkin käy usein mielessä Yellow Fieldsiä kuunnellessa.

Vaikka Yellow Fields on kaikin puolin muodollisesti pätevää enkä sinänsä keksi levystä juuri valitettavaa niin jotain jää silti puuttumaan. Ehkä levystä puuttuu jotain yllätyksellisyyttä tai särmikkyyttä. Levyn pisimmät kappaleet olisivat myös hyötyneet pienestä tiivistämisestä. Yellow Fields on mainio levy, mutta The Colours of Chloën maagisia sfäärejä se ei aivan onnistu tavoittamaan.

Colours -bändi teki Yellow Fieldsin jälkeen vielä kaksi levyä lähes samalla kokoonpanolla. Vain rumpali Christensen vaihtui Soft Machinesta loikkanneeseen John Marshalliin. Colours soitti yhdessä vuoteen 1981 asti jolloin Weber liittyi Jan Garbarekin yhtyeeseen.

Parhaat biisit: “Touch”, “Yellow Fields”

****

22. Pavlov’s Dog: At the Sound of the Bell

at_the_sound_of_the_bellAt The Sound Of The Bell on amerikkalaisen Missourissa vuonna 1972 perustetun Pavlov’s Dogin toinen studioalbumi.

Pavlov’s Dog julkaisi esikoislevynsä Pampered Menial edellisenä vuonna ja At The Sound Of The Bell jatkaa pitkälti samoilla linjoilla yhdistellen toimivasti poppia ja progresiivista rockia. At The Sound Of The Bell vie yhtyeen musiikkia kuitenkin aavistuksen verran keveämpään suuntaan. Rock-otteista ollaan siiirrytty entistä popahtavampiin ja kauniin melodisiin tunnelmiin. Hetkittäin voidaan puhua ehkä jppa jonkinmoisesta proto-AOR:stä. Levyn tunnelma on melankolinen ja surumielinen ja sen sanoituksissa tunnutaan alituiseen kaipaavaan nostalgisesti jonnekin vanhoihin ja parempiin aikoihin…

Lue koko arvostelu täältä >

****

23. Iceberg: Coses nostres

coses_nostresCoses nostres on espanjalaisen Icebergin toinen studioalbumi.

Vuonna 1973 Barcelonassa perustettu Iceberg julkaisi esikoislevynsä Tutankhamonin vuonna 1975. Tuo faarao-aiheinen konseptialbumi yhdisteli sinfonisen progressiivisen rockin aineksia jazz-rockiin.

Coses nostresilla bändi suuntaa entistä enemmän jazz-rockin suuntaan ja samalla bändi luopui vokalististaan eli levy on täysin instrumentaalinen. Coses nostresin energinen ja väkevästi soitettu jazz-rock on selkeästi velkaa Mahavishnu Orchestralle, mutta Iceberg ei kuitenkaan tyydy vain kopioimaan John McLaughlinin yhtyeen intensiivistä tapaa riffitellä epäsäännöllisissä tahtilajeissa nopeissa temmoissa kaahailleen vaan lisää soppaan miellyttävää melodisuutta jota Mahavishnu Orchestrasta ajoittain jäi uupumaan.

Tulisten Joaquím Sunyerin sähkökitara ja Josep Masin sähköpiano/syntetisaattori-vuoropuheluiden ohella Coses nostres tarjoilee sis mukavasti melodista tarttumapintaa. Osa soolosektioista on kuitenkin liian pitkiä ja niiden myötä kappaleet jäävät hieman hahmottomiksi. Ja vaikka Coses nostres tarjoilee paljon ilahduttavia hetkiä todelliset täysosumat jäävät uupumaan. Lähimmäs pääsee ehkä railakas yhdeksän minuuttinen ”Nova (Música de la llum)” joka tosin sekin hyyty hieman loppua kohden. Muutamat kappaleet sisältävät myös, ei ehkä niin yllättäen, hieman paikallisväriä flamenco-vaikutteiden muodossa jotka toimivat parhaiten ”L’acústican” rempseissä akustisen kitaran sooloiluisssa.

Heikkouksistaan huolimatta Coses nostres on kuitenkin pääosin erittäin maukasta melodista jazz-rockia vaikkei ihan tasolle ”jäätävän kova” ylläkään.

Parhaat biisit: ”Nova (Música de la llum)”, ”L’acústicassa”.

****

24. Tomasz Stańko : Balladyna

balladynaBalladyna on puolalaisen trumpetisti Tomasz Stańkon viides levy bändinjohtajana ja ensimmäinen levytys ECM -levy-yhtiölle.

Balladyna on hyvä esimerkki ECM:n kulttuureja yhdistävästä voimasta. Balladynalla Stańkon (1942-2018) rinnalla soittaa saksofoneja kaima ja maanmies Tomasz Szukalski, mutta bassossa on englantilainen, Miles Davisin yhtyeestä tuttu, Dave Holland ja rummuissa suomalainen avantgarde.jazzin erikoismies Edward Vesala.

Stańkon jonkinmoinen tavaramerkki oli hyvin melodisen trumpetinsoiton ja vapaan improvisaation yhdistäminen ja siitä on pitkälti kyse myös Balladyna -levyssä.

Balladynan huippu kuullaan heti alussa. Levyn aloittava ”First Light” alkaa viekoittelevalla bassokuviolla ja Vesalan kepeällä peltien kilisyttelyllä jonka päälle Stańko sommittelee etäisesti etnisen kuuloisia trumpettituuttauksia. Kymmenen minuuttinen kappale kulkee helittämättömän itsepintaisesti loppuun saakka. Kevyesti, mutta silti intensiivisesti. Raskasta intensiivistä musiikkia on helppo tehdä, mutta tälläinen höyhenen kevyt, mutta silti painokkaan kuuloinen musiikki on vaikeampi juttu. Tässä haasteessa Stańkon kvartetti onnistuu aloitusraidassa täydellisesti.

Harmillisesti ihan vastaavanlaista toista täyosumaa Balladynalta ei löydy vaan levyn muu materiaali on enemmän albumin nimeä vastaavia eli jazz-balladeja. Eikä siinä mitään, mutta erinomainen aloitusraita asettaa odotukset ehkä liian korkealle. Erinomaisista free-jazz -balladeista on kuitenkin kyse ja Stańkon varsin terävästi soiva trumpetti pitää touhun riittävän särmikkäänä. Kyse ei ole myöskään mistään vanhoista jazz-standardeista vaan kaikki kappaleet ovat joko Stańkon tai bändin jäsenten uusia sävellyksiä/improvisaatioita.

Balladyna on äärimmäisen tyylikäs levy.

Parhaat biisit: ”First Song”, ”Balladyna”, ”Nenaliina”

****

fb_cta

25. Gentle Giant: Interview

interviewInterview on vuonna 1970 perustetun Gentle Giantin kahdeksas studioalbumi.

Interview on olevinaan konseptialbumi ja sen epämääräisenä teemana on rock-bändin ja musiikkitoimittajien vuoropuhelu radiohaastattelun muodossa. Kolmen kappaleen joukkoon on nidottu lyhyitä lavastattuja haastattelunpätkiä, mutta muuten teema jää ohueksi. Levyn sanoitukset tosin tuntuvat käsittelevän yleisemminkin elämää rock-bändissä.

Valtavalla tahdilla levyjä kasaan takoneen Gentle Giantin moottori alkoi hieman yskähtelemään Interviewillä. Musiikki on kyllä pääosin laadukasta, mutta se terävin inspiraatio ja innovatiivisuus alkoi hiipumaan. Interview on kaikin puolin pätevää Gentle Giant -musiikkia, mutta tuntuu jossain määrin vanhan toistolta. Interview on hyvä levy, mutta yhtyeen kaikki seitsemän edellistä levyä ovat parempia.

Ainoa täysin uusi tuulahdus Interviewillä on ”Give It Backin” reggae-poljento. Reggea ja Gentle Giantin proge ei tunnu kovin yhteensopivalta ratkaisulta, mutta lopputulos on yllättävän hauska. Ja siis ilman että kyse olisi mistään huumorirallista. Vuosi 1976 tuntui olevan muutenkin vuosi jolloin proge-artistiti löysivät reggaen: myös Van der Graaf Generatorin World Recordilla kuullaan reggaeta.

Varsinaisiksi Interviewin kohokohdiksi lasken kuitenkin kappaleet ”Design” ja ”Another Show” jotka kätevästi esittelevät Gentle Giantin tyylin ääripäitä.

”Design” edustaa yhtyeen hartaampaa puolta keskiaikaisen kuuloisen vokalisoinnin muodossa ja muuttuen lopulta vinkeäksi perkussiokikkailuksi jossa koko yhtye soittaa erilaisia lyömäsoittimia. ”Another Show” taas on Gentle Giantin parhammistoa mitä tulee kunnolla rokkaaviin kappaleisiin.  Vauhdikas ja intensiivinen 5/4 tahtilajissa eteenpäin päätähuimaavalla temmolla kaahavaa ”Another Show” on varmasti ollut tärkeä vaikutin 90-luvulla aloittaneelle amerikkalaiselle progebändille Echolynille.

Interviewin jälkeen muutaman vuoden tauko olisi luultavasti tehnyt hyvää lähes tauotta hommia vuodesta 1970 paiskoneelle yhtyeelle. Kaupallisen menestyksen turhauttama Gentle Giant päätti kuitenkin tahkota eteenpäin ja alkoi samalla tekemään kompromisseja musiikkinsa suhtee menestystä kasvattaakseen. Tämä ratkaisu kuitenkin kusi valitettavasti kaikin puolin yhtyeen omille nilkoille. Kompromissien lopputuloksena oli vain yhtyeen aiemmin niin omaperäisen musiikin vesittyminen ja vanhojenkin fanien kaikkoaminen.

Gentle Giant julkaisi Interviewin jälkeen vielä kolme toinen toistaan kehnompaa levyä ennen kuin lopetti pysyvästi (mikä on hyvin harvinaista!) vuonna 1980.

Ennen antiklimaattista loppuaan Gentle Giant teki kuitenkin vähintään kaksi mestariteosta (Acquiring The Taste ja Octopus) sekä kuusi muuta erinomaista tai vähintään hyvää levyä. Ei hassumpi suoritus!

Parhaat biisit: ”Interview”, ”Design”, ”Another Show”

****

26. Barre Phillips : Mountainscapes

mountainsscapesMountainscapes on amerikkalaisen kontrabasisti Barre Phillipsin (s.1934) neljäs albumi bändinjohtajana ja hänen toinen levytyksensä ECM -yhtiölle.

Tummasävyinen levy joka on hetkittäin viipyilevän meditatiivinen, mutta toisaalta paikoin myös hyvinkin ärhäkästi kolisteleva. Hetkittäin tunnelmat ovat ECM-levylle yllättävänkin avantgardistisia kilisevine perkussioineen ja raastavasti soivine saksofoneineen (John Surman). 

Kitaristi John Abercrombie vierailee viimeisessä kappaleessa, mutta muuten kokoonpanona on basso, rummut, saksofoni ja syntetisaattori -kvartetti. Phillipsin kontrabasso rämisee tummasti ja komeasti kautta levyn (hän soittaa myös välillä jousella) ja Dieter Feichtnerin syntetisaattorit luovat avaruusmaista tunnelmaa. En tiedä mitä vuoria Phillps on ajatellut levyn nimetessään, mutta itselleni syntyy mielikuvia Mars-planeetan punaisista vuorijonoista.

Mountainscapes on kiehtova ja harmillisen heikosti tunnettu avantgarde jazz -levytys.

Parhaat biisit: “Mountainscape 1”, “Mountainscape 3”

****


Vuoden 1974 parhaat levyt löydät täältä


27. Chick Corea : My Spanish Heart

my_spanish_heartMy Spanish Heart on jazz-kosketinsoittaja Armando Anthony ”Chick” Corea Jr:n 14. sooloalbumi.

Nelivuotiaana pianon soiton aloittanut Chick Corea (s.1941) nousi pinnalle Miles Davisin uraauurtavien 60-luvun lopun levyjen (mm. Filles del Kilimanjaro, In A Silent Way ja Bitches Brew) yhtenä kosketinsoittajana. Soolouransa hän aloitti vuonna 1968 ja 70-luvun alussa hän perusti avantgarde jazzia soittaneen Circlen ja hieman myöhemmin jazz-rock -yhtye Return To Foreverin josta tuli genrensä yksi suositummista yhtyeistä Mahavishnu Orchestran ja Weather Reportin ohella.

My Spanish Heart syntyi Return To Foreverin klassisen kokoonpanon hajottua vuonna 1976. Corealla oli yllättäen ylimääräistä aikaa käsissään ja hän päätti käyttää sen matkustamalla Espanjaan opiskellakseen siellä syvällisemmin espanjalaista, afrikkalaista ja kuubalaista musiikkikulttuuria.

Vaikka Corea on amerikkalainen ja hänen sukujuurensa ovat pohjois-Italiassa on hänen musiikissaan usein latino-vaikutteet keskeisessä roolissa. Nämä vaikutteet nousivat isoon rooliin erityisesti Stan Getzin kanssa tehdyllä hienolla Captain Marvel-levyllä, mutta My Spanish Heart on levy jolla Corea syleilee näitä vaikutteita täysin rinnoin.

67 minuuttisen, alunperin tupla-vinyylinä julkaistun, levyn instrumentaatio on pitkälti puoliakustinen ja Corea soittaa levyllä enimmäkseen flyygeliä sortuen välilllä kuitenkin hieman kornin kuuloisilla soundeilla soitettuihin syntetisaattorisooloihin. Corean yleensä suosima sähköpiano on varsin pienessä roolissa. 

Levyn ydinbändin muodostaa muodostaa basisti Stanley Clarke ja rumpali Steve Gadd. Lisäksi useissa kappaleessa kuullaan kolmea trumpetistia ja pasunistia sekä jousikvartettoa. Viulisti Jean-Luc Ponty vierailee yhdessä kappaleessa (kahdessa jos CD-version bonusbiisi ”Clouds” lasketaan mukaan). Corean vaimon Gayle Moranin sanatonta vokalisointia kuullaan myös maustamassa muutamia kappaleita.

Levy käynnistyy komeasti napakasti ja kuulaasti soivalla neliminuuttisella jazz-rock -helmellä ”Love Castle” päättyen eeppiseen 20 minuuttiseen nelisosaiseen värikkääkkäseen puoli-orkestraaliseen ”Spanish Suiteen” jossa Corea pimputtelee flyygeliään mahtipontisesti mm. jousikvartetin säestämänä. Kautta levyn Corea tasapainoilee jossain kauniin ja kornin välimaastossa osuen kuitenkin onneksi enemmän ensin mainitulle sektorille. Etenkin levyn erinomaisella alkupuoliskolla minkä jälkeen taso heittelee enemmän.

My Spanish Heart on hieman sekava kokonaisuus ja välillä Corean maku pettää ja levyllä ajaudutaan kyseenalaisiin ratkaisuihin. Tästä pahin esierkki on synteettisaattori-vetoinen, 12 minuutinen ja neliosainen, ”El Bozo” -suite joka leikittelee ”humoristisesti” ja lopulta varsin typerän kuuloisesti hassunhauskoilla Moog -pörinöillä ja ujelluksilla. On tuossakin kappaleessa hetkensä, mutta ilman ”El Bozoa” My Spanish Heart olisi selkeästi tasapainoisempi kokonaisuus.

My Spanish Heart on parhaimmillaan upeaa latino-sävytteistä jazz-rockia virtuoosimaisin soittosuorituksin, mutta Corea maalaa hieman turhan lavealla paletilla ja kokonaisuus jää hieman huteraksi ja levy on auttamatta ylipitkä.

Parhaat biisit: ”Love Castle”, ”The Gardens”, ”Day Danse”, ”Wind Danse”

****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: