Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 2019

Vielä kesällä näytti siltä että vuodesta 2019 olisi muodostumassa varsin heikko musiikkivuosi. Onneksi loppuvuodesta julkaistiin varsin hienoja albumeita ja vaikkei 2019 aivan muutamille edellisille vuosille pärjääkään tqrjosi se kuitenkin loppujen lopuksi varsin mukavati laadukasta kuunneltavaa. Etenkin haastavamman avantprogen osalta vuosi oli hedelmällinen.

Toisaalta on merkille pantavaa että top kymppiini nousi useampikin levy jotka tavallaan katsovat taakse päin vaikka ovat sinänsä hienoja levyjä. Kaksi kärkisijaa meni hyvin harvinaisesti livelevyille. Näistä toinen on vieläpä cover-albumi. Mutta upea sellainen! Top kympistä löytyy myös toinen cover-levy eli Michael Edelin Quintetin Echoes Of Henry Cow. Tämäkin albumi kuitenkin tarjoilee erittäin omaperäisiä versioita vanhoista kappaleista. Oikeastaan lähes tunnistamattomaksi muokattuja jazz-sovituksia. Vuoden luultavasti progressiivisin julkaisu on PoiL:in Sus. Ranskalaistrion musiikillinen mielikuvitus tuntuu toistaiseksi ehtymättömältä ja bändi vie jälleen omalaatuista versiotaan avantprogesta komeasti uuteen suuntaan.

2019 ei ehkä ole vuosikymmenensä paras musiikkivuosi, mutta kelpo päätös kuitenkin vuosikymmenelle joka on tarjoillut ehkäpä itselleni antoisinta musiikkia sitten 1970-luvun.

  1. Jack O’ the Clock: Witness (US) *****
  2. North Sea Radio Orchestra / John Greaves / Annie Barbazza:  Folly Bololey – Songs From Robert Wyatt’s Rock Bottom (UK) ****½
  3. PoiL: Sus (FR) ****½
  4. Magma: Zëss (FR) ****½
  5. Leprous: Pitfalls (NO) ****
  6. Michel Edelin Quintet : Echoes Of Henry Cow (FR) ****
  7. Isildurs Bane & Peter Hammill: In Amazonia (SE/UK) ****
  8. Lost Crowns : Every Night Something Happens (UK) ****
  9. Gong: The Universe Also Collapses (UK) ****
  10. Tool : Fear Inoculum (US) ****

Vuoden parhaat levyt sijoilla 11-29 löydät täältä >


1. Jack O’ The Clock: Witness

witness.jpgWitness on vuonna 2007 perustetun avantproge bändi Jack O’ The Clockin ensimmäinen livelevy.

Jack O’ The Clockin, joka on julkaissut toistaiseksi seitsemän hienoa studioalbumia, tyyli on omaperäinen sekoitus monenlaisia genrejä joista keskeisimmät on moderni taidemusiikki, 70-luvun progressiivinen rock ja amerikkalainen folk-musiikki. Rajusti yksinkertaistaen voisi sanoa että Jack O’ The Clockin musiikki osuu johonkin Henry Cown ja Sufjan Stevensin hähmäiseen välimaastoon.

Syyskuussa Seatlessa 2019 SeaProg -festivaaleilla äänitetty Witness on huikea näyte taitavan bändin osaamisesta. Jack O’ The Clockin kvintentti soittaa yhdessä yli 12 eri instrumenttia dulcimerista, vibrafoniin ja haitarista fagottiin. Ja kaikki niitä erittäin taitavasti! Bändi selvittää myös livenä levyiltä tutut mutkikkaat ja rikkaat sovitukset helposti tuoden niihin vielä kaupan päälle ylimääräistä elinvoimaisuutta ja energiaa. Osa sovituksista on myös laitettu piristävästi hieman uusiksi, mutta mutkia ei todellakaan ole lähdetty vetämään suoraksi. Välillä jopa päin vastoin. Muutamassa tapauksessa useammasta kappaleesta on punottu uusi luonteva pidempi kokonaisuus joka tuntuu lähes kuin uudelta kappaleelta tässä rekonstuktoidussa formaatissaan. Aivan erinomainen tapa kohdella alkuperäistä materiaalia: rakentaa siitä jotain uutta onnistuen silti säilyttämään sen ytimen joka musiikista alunperin teki niin hienoa.

Etenkin 13 minuuttinen mutkikas ”Guru On the Road/The Blizzard/Ten FIngers” on huikea osoitus Jack O’ The Clockin virtuositeetista. Kappaleen hektisellä rytmiraidalla (basisti Jason Hoopes ja rumpali Jordan Glenn on yksi kaikkien aikojen kovimmista rytmiryhmistä progressiivisessa rockissa) tapahtuu koko ajan aivan uskomattoman paljon ilman että soitto puuroutuisi tai takeltelisi hetkeäkään. Vaikutelmaa tukee myös kristallin kirkkaat erottelevat soundit jotka ovat juuri oikealla tavalla autenttisen livemäiset.

Minun kirjoissani Witness nousee kertaloikalla merkittävien live-albumien harvalukuiseen eliittijoukkoon.

Witness on bändin johtohahmo Damon Waitkusin mukaan jäämässä bändin alkuperäisen kvintetin viimeiseksi julkaisuksi. Tämä on sääli, mutta ainakin Witness on upea jäähyväinen tuolla upealle tiimille ja lohduttavaa on tietää että Waitkusilla on jo muhimassa uutta Jack O’ The Clock -musiikkia jopa parin tunnin edestä.

Parhaat biisit: ”Let All Mortal Flesh Keep Silence/Blue Tail Fly”, ”The Old Man and the Table Saw”, ”Guru On the Road/The Blizzard/Ten FIngers”, ”Slow March/Schlitzie, Last of the Aztecs, Lodges An Objection in the Order of Things”, ”22, or Denny Takes One For the Team/I Am So Glad to Meet You”

(Valitettavasti Witnessistä ei ole saatavilla lainkaan fyysistä julkaisua. Digitaalisen version voi ostaa yhtyeen Bandcamp-sivuilta edullisesti.)

*****

2. North Sea Radio Orchestra / John Greaves / Annie Barbazza : Folly Bololey – Songs From Robert Wyatt’s Rock Bottom

follybololey.jpgRobert Wyatt, yksi progressiivisen musiikin rakastetuimmista hahmoista, julkaisi ylistetyn ja hyvin omaperäisen sooloalbuminsa Rock Bottom vuonna 1974. Wyatt oli halvaantunut vyötäröstä alaspäin vain hieman ennen mestariteoksensa julkaisua. Osittain tästä syystä (myös Wyattin esiintymispelko liittyy asiaan) Wyatt on keikkaillut vuoden 1974 jälkeen hyvin hyvin harvoin. Ja koska Wyatt julisti vuonna 2014 olevansa eläkkeellä on mahdollisuudet kuulla hänen musiikkiaan livenä heikentyneet entisestään. Tähän ongelmaan tarjosi osittaista helpostusta North Sea Radio Orchestra joka soitti vuonna 2019 muutaman keikan esittäen Wyattin musiikkia. Folly Bololey – Songs From Robert Wyatt’s Rock Bottom on taltiointi ensimmäiseltä noista keikoista. Folly Boloneylla kuullaan Rock Bottom kokonaisuudessaan ja neljä muuta Wyattin kappaletta….

Lue koko arvostelu täältä >

****½

3.PoiL: Sus

sus.jpgSus on Ranskassa Lyonissa 2005 perustetun avantproge -trio PoiL:in kolmas studiolevy. Neljäs jos maanmiehistä koostuvan, ni -bändin kera ja PinioL -nimen alla tehty Bran Cou Cou lasketaan.

PoiL:in toinen levy Brossaklitt oli suoranainen sensaatio avant-proge -piireissä (jotka ovat pienet, myönnettäköön…) ilmestyessään vuonna 2014. Levyn julmetun monimutkainen, raskas ja samalla ilkikurisesti irstailla sanoituksilla ja todella hämmentävillä vokaalisuorituksilla ilakoiva levy oli jotain aivan ennen kuulematonta.

PoilL:in hyvä noste jatkui 2018 toisen ranskalaisbändin ni:n kanssa tehdyn Bran Cou Cou –levyn myötä. Bran Cou Cou oli hieman Brossaklittiä vakavampi levy ja suuremman yhtye toi peliin paitsi entistä massiivisempaa voimaaa niin myös yhtyeen vei kompleksista polyrytmiikkaa entistä haastavammale tasolle.

Sus on paluu PoiL:in trio-kokoonpanoon (Antoine Arnera: koskettimet ja vokaalit, Boris Cassone: basso ja vokaalit, Guilhem Meier: rummut ja vokaalit). Viikossa, enimmäkseen livenä, ja pitkälti ilman päällekkäinäänityksiä äänityksiä tehty Sus on varsin erilainen levy kuin Brossaklitt tai Bran Cou Cou. Musiikki on entistä vakavampaa ja ytimekkäämpää.

Kuten monimutkaisen avantprogen puolella usein on tapana on myös Susin kaikki musiikki sävelletty ennakkoon ja harjoiteltu studiossa nuoteilta. Kertomansa mukaan PoilL pitäytyi sävellyksissä hyvin tiukasti ja teki kappaleisiin vain hyvin marginaalisia muutoksia studiossa. Yhtye otti tavoittekseensa säveltää vain kaksi pitkää kappaletta jotka mahtuisivat yhdelle vinyylille. Lopputuloksena on napakka 40 minuuttinen levy jolla A-puolen 20 minuuttinen ”Luseta” koostuu kolmesta osiosta ja b-puolen saman mittainen ”Lou Libre de L’Amour” on jaettu kahteen osaan.

Sävellyksissä on kiinnitetty tällä kertaa erityisesti huomiota monimutkaisiin ja moni-äänisiin lauluosuuksiin (laulettu oksitaanin kielellä) jotka minä yhdistän vanhaan renessanssin aikaiseen kirkkomusiikkiin, mutta bändin mukaan vaikutteita on haettu myös vanhoista etelä-Ranskan polyfonisista lauluista.

Ylättävänkin hartaista vokaaliosuuksista huolimatta Sus on paikoittain kuitenkin aivan jumalattoman raskasta paahtoa vaikkei samalla tavalla monoliitista tykitystä kuin Bran Cou Cou olekaan. Kolmihenkisenä PoiL on PinioL:ia ketterämpi yhtye ja kappaleet vaikutttavatkin huomattavasti monimutkaisemmilta ja vivahtaikkaampaa kuin Bran Cou Cou:n vastaavat. Sus on PoiL:in hienovaraisin levy toistaiseksi. Siis niin hienovarainen kuin moukkarilla touhutessa voi olla.

Kolmihenkisenä PoiL ei pysty vastaavanlaiseen polyrytmiikaan kuin PinioL, mutta rytmisesti musiikki on jälleen todella kimuranttia ja temmot usein raivokkaan nopeita. Huimaavan monimutkaiset kosketinsoitinosuudet ansaitsevat myös erityismaininnan. Näitä kuullaan pitkin levyä, mutta ehkä huimimmmat hetket löytyvät levyn kohokohdasta eli 14 minuuttisesta ”Chin Fousta” (”Lou Libre de L’Amourin” viimeinen osa).

PoiL löytää Sus -levyllä loistavan tasapainon Brossa Klittin kreisin hulluttelun ja Bran Cou Coun vaikuttavan polyrytmisen raskauden välillä. Sus on toistaiseksi tasapainoisin ja vahvin albumi mitä PoiL/PinioL-leiristä on tullut.

Parhaat biisit: “Luses Fadas” ja “Chin Fou”

****½

4.Magma: Zëss

zess.jpgZëss (tunnetaan myös nimellä Zëss: Le Jour Du Néant) on ranskalaisen vuonna 1969 perustetun Magman 14 studioalbumi (riippuen tosin hieman laskentatavasta).

Zëssin juuret ulottuvat 70-luvulle asti. Sävellys sai alkunsa Attahk-levyn sessioissa vuonna 1977. Livedebyyttinsä se sai karkeassa ja lyhyemmässä muodossa vuonna 1979. Sen jälkeen Zëss käväisi Magman keikkaseteissä aina silloin tällöin. Teos sai myyttisen maineen Magman pääkiho Christian Vanderin haastatteluiden perusteella joissa hän välillä ilmoitti että lopullinen Zëss tulee olemaan useita tunteja kestävä spektaakkeli ja toisaalta erityisesti painotti sitä että kyseisen levyn ilmestyminen tarkoittaisi myös Magman loppua. Zëss-levyn konseptissa maailma nimittäin kohtaa loppunsa minkä jälkeen on vain tyhjyys. Ja tyhjyydessä ei voi soida edes zeuhl-musiikki. Vai voiko sittenkin? Totuus nimittäin ei ollut tällä kertaa tarua ihmeellisempää. Zëssin studioversio on vihdoinkin todellisuutta. Mittaa sillä on tuntien sijasta kompakti 38 minuuttia ja Magma kiertää yhä maailmaa konsertoimassa…

Lue koko arvostelu täältä >

****½

5. Leprous: Pitfalls

Pitfalls_album.jpgPitfalls on 2001 perustetun norjalaisen Leprousin kuudes studioalbumi.

70-luvun progebändit olivat paitsi ahkera niin myös luovia veijareita. Nuo yhtyeet julkaisivat usein vuodessa kaksikin levyä ja yhtyeiden tyylit muuttuivat ja kehittyivät vauhdilla. 2000-luvulle tultaessa levytystahdit ovat hidastuneet bändeillä kuin bändeillä eikä ole mitenkään poikkeuksellista että progebändi joka julkaisee levyn viiden vuoden välein (tai… köh… Tool 13 vuoden…) ei muuta tyyliään juuri lainkaan.

Leprous on kuitenkin osoittanut kunnioitettavasti keskimääräistä suurempaa muuntautumishalukkuutta mitä modernilta bändiltä yleensä voi odottaa. Bändi aloitti hyvinkin raskaana metalliyhtyeenä joka pikku hiljaa kevensi tyyliään ja hakien yhä enemmän ja enemmän vaikutteita progressiivisen rockin suunnalta karsastamatta myöskään vaikutteita pop-maailmasta…

Lue koko arvostelu täältä >

****

6. Michel Edelin Quintet : Echoes Of Henry Cow

echoesMichel Edelin Quintetin Echoes Of Henry Cow lienee vuoden 2019 yllättävin cover-levy.

Ranskalaisen puhallinsoittaja Michel Edelinin johtama jazz-kvintetti tulkitsee legendaarisen vuosien 1968-1979 välissä vaikuttaneen avantproge -bändi Henry Cown tuotantoa. Jazz-versiot progebändien musiikista ei ole kuitenkaan aivan ennen kuulematon konsepti. Rumpali Ian Wallacen jazz-trio teki pari mainiota King Crimson goes jazz- -levyä nimen Crimson Jazz Trio alla ja rumpali Gavin Harrison tulkitsi Porcupine Treen musiikkia bigbandmaisesti levyllä Charting The Polygraph.

Echoes Of Henry Cown kappaleita kutsuminen cover-versioksi on itseasiassa vähättelyä Michael Edelin Quintetia kohtaan. Kvintetin versiot nimittäin ovat levyn nimen mukaisesti vain etäisiä kaikuja Henry Cown musiikista. Cown musiikki on toiminut eräänlaisena inspiraation lähteenä Michael Edelin Quintetille ja sen hieman kamarimusiikkimaisesti soiville avantgarde-jazz ekskursioille. Siellä täällä kuuluu pätkiä melodioista tai tahtilaji saattaa olla sama hetken kuin alkuperäisessä kappaleessa, mutta sitten kvintetti leijailee uuden inspiraation suuntaan. Ja siitähän jazzissa tietysti onkin pohjimmiltaan kyse!

Pääosassa musiikissa on yleensä Edelinin huilut tai Sylvain Kassapin klarinetit. Myös proge-piireissä hieman tutumpi Sophia Domancich (Pip Pylen bändi, Hatfield And The North -reunioni) saa hetkittäin soolotilaa pianossa ja Fender Rhodesissa vaikka jääkin enemmän taustalle. Keveästi, mutta napakasti, soittava rytmiryhmä kontrabasisti Stephane Kerecki ja rumpali Simon Goubert tekee myös hyvää työtä yhtyeen konehuoneosastolla ja ottaen usein myös varsin aktiivisen roolin etulinjassa. Rumpali Goubert tuo ehkä eniten mieleen vastaparinsa Henry Cowsta. Hänen soitossaan on jotain samanlaista kepeää hyperaktiivisuutta kuin Chris Cutlerin rumpaloinnissa.

Mukana on myös pari Edelinin täysin omaa sävellystä jotka sulautuvat täydellisesti Henry Cowlta lainattuihin kappaleisiin. Tämäkin kertoo tietenkin aika paljon siitä kuinka kauaksi nämä Edelinin Cow-versiot esikuvistaan yleensä erkaantuvat. Levyn kolme viimeistä kappaletta ”The Bath Of Stars”, ”Civilization” ja ”On Suicide” eivät ole kirjaimellisesti Henry Cown kappaleita vaan Art Bearsin (Chris Cutlerin, Fred Frithin ja Dagmar Krausen bändi HC:n hajottua) alun perin levyttämiä.

Henry Cown entinen basisti John Greaves vierailee muutamassa kappaleessa vokaaleissa. Tosin hän oikeastaan enemmänkin lausuu lyriikat musiikin tahdissa kuin laulaa. Ratkaisu on yllättävän toimiva koska sitä ei käytetä levyllä liikaa.

Echoes Of Henry Cow on mainio jazz-levy josta on ehkä helpointa nauttia kun unohtaa sen taustakonseptin ja keskittyy nauttimaan vain itse musiikista. Suurena Henry Cow -fanina se ei aina ole helppoa sillä hetkittäin olisin toivonut hieman enemmän kuin vain kaikuja.

Parhaat biisit: ”Half The Sky”, ”Living In The Heart Of The Beast”, ”Beautiful As The Moon”

****

7. Isildurs Bane & Peter Hammill: In Amazonia

in_amazonia.jpgIn Amazonia on ruotsalaisen vuonna 1976 perustutun Isildurs Banen 13. studioalbumi.

Isildurs Bane on jo pitkään järjestänyt vuosittain IB Expo nimisen tapahtuman johon bändi on kutsunut mukaan progressiivisia muusikoita joista osa on ollut varsin nimekkäitä (mm. Jerry Marotta, Tim Bowness, Mick Karn, Pat Mastelotto). Tapahtuman ytimessä on ajatus luoda nopeassa tahdissa uutta musiikkia ja uusia yllättäviä suuntauksia yhdistellen erilaisia muusikoita jotka eivät ole aiemmin tavanneet. Yhden tälläisen tapaamisen seurauksena Isildurs Bane ja Marillionin vokalisti Steve Hogarth tekivät yhdessä vuonna 2017 studiolevyn nimeltä Colours Not Found in Nature. Kyseinen albumi oli täyteläinen yhdistelmä taiderokkia ja progea ja tuntui tuovan esiin molempien osapuolien parhaat puolet.

Van der Graaf Generatorin vokalisti Peter Hammill osallistui vuoden 2017 IB Expoon ja pian tämän jälkeen Isildurs Bane ehdotti Hammillille yhteisen albumin tekoa. In Amazonia on tämän yhteistyön hedelmä ja tyylillisesti Colours Not Found in Naturea huomattavasti kokeellisempaa musiikkia…

Lue koko arvostelu täältä >

****

8. Lost Crowns : Every Night Something Happens

lost_crowns.jpgEvery Night Something Happens on brittiläisen avantproge -bändi Lost Crownsin debyyttialbumi.

Lost Crows on seitsemän henkinen yhtye jonka jäsenet ovat mukana monessa muussakin kokeellista/progressiivista musiikkia soittavassa bändissä (mm. Knifeworld ja North Sea Radio Orchestra.

Yhtyeen instrumentaatio on runsas: normaalin rock-kaluston lisäksi bändin musiikissa soi keskeisessä roolissa klarinetit, urkuharmoni ja tietenkin avant-progen kamarisuuntauksen vakiosankari eli fagotti.

Every Night Something Happens on mutkikasta avant-progea jossa on mukava ripaus psykedeliaa, mutta myös paljon vaikutteita keskiaikaisesta musiikista. Etenkään jälkimmäinen ei tietenkään ole uusi asia avant-progen puolella sillä mm. Univers Zero ja U Totem ovat ammentaneet paljon vaikutteita “vanhasta musiikista”, mutta Lost Crownsin runsaasti vokaaleja (jotka on jaettu mies – ja naislaulajien kesken) sisältämä musiikki kuulostaa kuitenkin hyvin erilaiselta kuin edellä mainitut bändit tuoden mieleen ehkä enemmän krumhorn-progen mestarin Gryphonin.

Pitkät ja mutkikkaat vokaalimelodiat muistuttavat myös Thinking Plaguesta. Toisaalta monessa kappalessa kuultavat polyfoniset laulusovitukset sisältävät kaikuja Gentle Giantista. Edellä mainituista bändeistä huolimatta Lost Crows kuitenkin kuulostaa enimmäkseen varsin omaperäiseltä. Ehkä juuri tietyn folkahtavan psykedeelisuuden johdosta joka ei ole kovin yleistä ”näissä kuvioissa”

Siinä missä moni avant-proge -bändi kuulostaa kulmikkaalta, väkivaltaiselta ja vaikealta on Every Night Something Happens varsin lämpimän ja helposti lähestyttävän kuuloista musiikkia. Tässä auttaa omalta osaltaan hyvin orgaanisen kuuloiset soundit jotka ovat jopa aavistuksen tunkkaiset (rumpusoundit ovat suorastaan kehnot valitettavasti).

Every Night Something Happens on vuoden 2019 paras debyytti-levy ja mahtava startti Lost Crownsille. Toivottavasti lisää on luvassa ja pian.

Parhaat biisit: ”Housmaid’s Knees”, “Sound As Colour”

****

9. Gong: The Universe Also Collapses

universe_also_collapses.jpg

The Universe Also Collapses on toinen Gong -albumi J.D.A. eli jälkeen Daevid Allenin kuoleman.

Vuoden 2016 Rejoice! I’m Dead! osoitti jo tehokkaasti että Allenin itsensä manttelinperijäkseen valitsema kitaristi/laulaja Kavus Torabi on kyvykäs tekemään paitsi mainiota progressiivistä rockia niin myös tekemään ainakin osittain kunniaa Gongin värikkäälle historialle. Rejoice! I’m Dead!:lla Allenin haamu leijaili vielä mukana muutaman lauluraidan muodossa ja levyllä vieraili myös kaksi muuta merkittävää hahmoa yhtyeen historiasta eli kitaristi Steve Hillage ja puhallinsoittaja Didier Malherbe. Tällä kertaa Torabin kokoama uusi Gong-viisikko (kaikki soittivat jo edellisellä levyllä) saa pärjätä omin voimin. Ja kyllähän he pärjäävät!

Lue koko arvostelu täältä >

****

10. Tool : Fear Inoculum

fear_inoculum.jpgFear Inoculum amerikkalaisen progemetallibändi Toolin viides studioalbumi.

Vuonna 1990 perustettu Tool ei ole tunnettu nopeasta työskentelytahdista, mutta miljoonia levyjä myyneen proge-jätin fanit joutuivat odottamaan Fear Inoculumia peräti 13 vuotta. Bändi ei ole varsinaisesti ollut tauolla tätä koko aikaa vaan on välillä kiertänyt etenkin USA:ssa varsin ahkerastikin.

Levytystaukoa on selitetty mm. lakiongelmilla, jäsenten välisillä taiteellisilla ristiriidoilla, mutta itse uskoisin että osa syytä menee myös vaarallisen laiskuuden ja perfektionistisuuden paradoksaalisen yhdistelmän piikkiin.

Lähes kaiken mahdollisen saavuttaneella bändillä on ollut luultavasti vaikeuksia motivoitua uuden studioprojektin pariin ja samaan aikaan edellisten levyjen kova taso (ja fanien suorastaan fanaattinen palvonta) on myös nostanut itsekriittisyyden rimaa korkealle. Tool on luonut parhailla levyillään Ænima (1996, Lateralus (2001) ja 10,000 Days (2006) hyvin omintakaisen tyylin joka on saanut monia seuraajia ja jopa suoranaisia imitaattoreita. Miten siis erottua uudella levyllä? Miten luoda jotain uutta? Vai yrittääkö lopulta ollenkaan vaiko tehdä vain sitä mikä tuntuu luontevalta…

Lue koko arvostelu täältä >

****

Kirjoittaja: JANNE YLIRUUSI

Muut Vuosi vuodelta -sarjan osat löydät täältä.


fb_cta

One thought on “Vuosi vuodelta: Parhaat levyt 2019

Add yours

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: